Millaista on sisäinen puheesi?

Oi, mulla on rikas sisäinen maailma. Juttelen itseni kanssa koko ajan. Meillä on hauskaa aina. Yleensä heitetään huonoja vitsejä ja nauretaan. Pohditaan myös syvällisiä, ihmetellään ihmisiä ja ilmiöitä. Suunnitellaan asioita tai ratkotaan ongelmia. Hyvin harvoin ollaan eri mieltä tai yritetään lytätä. Yleensä katsotaan maailmaa avoimen uteliaasti ja positiivisella viballa. Peloistakin puhutaan ja mietitään mistä ne kumpuaa. Itseään pitää rakastaa ja arvostaa sekä kannustaa.

Lähinnä puhun itselleni järkeä. Miksi esimerkiksi ei pitäisi sängyssä ennen nukkumaan menoa miettiä työasioita vaan nukkua. Toisaalta myös miksi joskus ilmenevissä kateuden tunteissa ei ole perää tai vihan tunteessa omia vanhempia kohtaan.

En ajattele tai puhu lausein, eli ei, en keskustele itseni kanssa. Joskus kun katson televisiota saatan ajatella suoria kysymyksiä tai kommentteja tyyliin "mitä varten tuo tuon nyt paljasti?" tai "eikö se nyt ollut jo selvää?"

Muuten mieleni sisältö koostuu vain välähdyksistä ja kuvista.

Pään sisässä kuuluu tauoton puheensorina. Käyn läpi omalla puheäänellä asioita, joita olen lukenut tai nähnyt TV:stä ja usein selostan/muistelen elämääni ikään kuin olisin haastattelussa itseni kanssa. Valtaosan vapaa-ajasta käytän päiväunelmiin, joissa rakennan erilaisia dramaattisia tarinoita ja katselen niitä päässäni elokuvan tapaan. Usein ensin on perustarina, ensimmäinen versio, ja sitten uppoudun yksityiskohtiin ja rikastan tarinaa. Näissä ei kuulu omaa puhetta, vaan ne ovat audiovisuaalisia.

Lisäksi on eteenpäinpotkija, joka käskee nousemaan, laittamaan ruokaa, menemään töihin jne. Sävy on ikävä mutta muuten en tekisi mitään. Jos olen todella väsynyt, pään sisällä on pikkulapsi joka kiukuttelee ja huutaa suoraa huutoa. Vastapainoksi tulee ”äiti” joka rauhoittaa tilanteen esittämällä konkreettisen ratkaisun (mene nukkumaan, ostetaan herkkuja jne.).

En hirveästi pohdi omia tunteitani. Enemmän päässä on sellainen ystävien välinen dialogi. Kerron itselleni juttuja ja viihdytän itseäni.

Töitä tehdessä pystyn vaientamaan sisäisen puheen. Nuorempana oli vaikeampi keskittyä. Varsinkin päiväunelmat veivät mukanaan kun luki tenttiin.

Ei vttu. Olenko mä ainoa terve täällä?

Töissä oikeastaan ihan arkista lätinää kuten vaikkapa mitä teen seuraavaksi.

Lisäksi höpötän ja runoilen pääni sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Minun sisäinen ääneni alkoi puhua kun olin n. 9 vuotias. Silloin saatoin jatkaa sisäisellä äänellä kaverin kanssa kesken jäänyttä bratz leikkiä. Nykyään sisäinen ääni selostaa kaikkea tekemistäni tai suunnittelee tulevaa. Kun luen tekstiä, kuulen sen päässäni äänenä. Jos teksti on fiktiivistä, kuulen hahmojen vuorosanat heidän äänillään, mutta muun lukemisen omalla äänelläni. Lenkillä ajatkuset pohtivat kaikkea "mitä jos?" asioita, kuten miltä hääni tulisivat näyttämään tai millainen olisi ensimmäinen yhteinen lomamatka kahdestaan poikakaverin kanssa koronan loputtua tms haaveilua. Joskus yöllä ääni ei osaa olla hiljaa, jos jännittää seuraavan päivän tapahtumat ja en sitten yleensä saa nukuttua paljon ollenkaan ja toivon että äänen saisi hiljaiseksi. Joskus ajatukset rupeavat selostamaan vanhoja juttuja joissa olen mokannut, mutta olen tietoisesti koittanut lopettaa niiden muistelun.

Mitä tapahtuu jos katsot esim. englanninkielistä elokuvaa joko suomenkielisellä tai englanninkielisellä tekstityksellä? Kuuletko lukemasi vaikka kuulet myös elokuvan repliikit ja onko ääni sama kuin elokuvan roolihahmolla, joka sanoi sen? Muutkin saa vastata 🙂

Analysoivia, pohtivia keskusteluja. Käyn myös keskusteluja henkilöiden kanssa, mitä haluaisin sanoa mutta en syystä tai toisesta livenä sano, puhun sitten suuni puhtaaksi päänsisäisissä keskusteluissa.

Tosi usein ajattelen "noniin" "jaaha, joo" ja hoen sitä mielessäni. Sitten tulee salamina ajatuksia siinä välissä ja jotain aivotoimintaa joka ei edes rekisteröidy. Usein myös joku laulu soi päässä. Sisäinen.ääneni yrittää myös etsiä jotain huvittavaa ja esteettistä vähän väliä. Välillä tulee sellainen kohahdus ja sanon itselleni "höh kato tota" ja sellainen lapsen into pirskahtaa. Jos ympärillä kuuluu huminaa, niin sisäinen äänenikin humisee. Hööm hööm, tööt, tööt.

Välillä pidän kehityskeskustelua itseni kanssa, mietin onko kaikki reilassa ja mitä elämässä tapahtuu. Silloin joku mummopersoona on se mikä puhuttelee lempeästi. Jotenkin selaisella vanhan riuskan naisen topakkuudella puristan itsestäni vastauksia, itselleni. Samoin välillä sisäinen ääneni on idolini ääni, joka tarkastelee minua. Vaikea selittää, no siis jos arvostan jonkun ihmisen tapaa ajatella ja elää niin tavallaan sen ihmisen ajatukset ovat iskostuneet omaan päähäni ja katson itseäni sillä lailla kriittisesti, ehkä siis tavoittelen samaa.

Sitten on hölmöläispersoona joKa saattaa sanoa mitä vain. Ja David Bowien ääni joka sanoo "Oh, baby, just shut your mouth" :D

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu. Olenko mä ainoa terve täällä?

Vai onko vika sittenkin sinussa, etkö kykene luovaan ajatteluun ja pohdintaan?

Minun sisäinen puheeni on lähinnä ankeuttaja, masentaja. Suurin osa päivästä se hokee mitä kaikkea pitäis, 

Pitäis sitä, pitäis tätä, pitäis ja pitäis, ja mikään ei koskaan riitä, aina pitäis jotain lisää ja enemmän.

Hyvin väsyttävää olla aina riittämätön. 

Jostain syystä sisäinen puheeni on hyvin kannustavaa ja se luottaa minuun kuin vuoreen. En muista, että käytännössä koskaan sisäinen ääneni olisi ollut luottamatta minuun.

Tämä on oikeasti jännä ilmiö, koska lähtökohdat niin geneettisesti kuin taloudellisesti ovat olleet varsin vaatimattomat. Olen täysin kouluttamattomien vanhempien ison perheen keskimmäinen lapsi ja olen kuitenkin suorittanut pari yliopistotutkintoja, osakkaana suht menestyvässä yrityksessä, naimisissa akateemisen ja menestyvät naisen kanssa ja minun puoleeni ovat kääntyneet varsin tunnetutkin suomalaiset.

Pidän siis tätä todella kannustavaa sisäistä ääntäni isona tekijänä siihen, että olen suht menestynyt, vaikka niin ei periaatteessa olisi pitänyt käydä.

'Skitsofreeninen.' Koitan tsempata itseäni lempeällä itsepuheella: "olet ihana", mutta usein toistuu vastentahtoinen ikävähkö tiuskiminen itselleni "tapa itsesi". Tähänkin tottuu, mutta kyse on siis nimittäin täysin itsepuheesta, eikä varmaan tarkalleen ottaen skitsofreenisista "äänistä" - mutta en oikeastaan edes tiedä, millaisia ne ovat, sillä en ole jälkimmäisiä (ääniä) tietääkseni ikinä onneksi kokenut.

Siis ikävähköönkin itsepuheeseen oppii ja tottuu suhtautumaan positiivisesti, ainakin melko välinpitämättömästi. Ainakin jos on hyvä itseluottamus.Sellaista se välillä on.

Ajatukseni ei ole "puheen" muodossa. eikä millään kielellä.

Kovin moittivaa ja syyllistävää. Koitan taistella sitä vastaan.

Tämähän on kerrankin mielenkiintoinen keskustelu!

Tajusin, että ajatteluni on kyllä vahvasti verbaalista, mutta en kuule ajatuksia toisen äänenä päässäni tai käy "keskustelua" itseni kanssa. Enemmänkin päässäni rullaavat ajatukset ikäänkuin tekstinä. Usein kun pohdin jotain monimutkaisempaa, niin jäsenten sitä päässäni kuin kirjoittaisin esseetä tai mielipidekirjoitusta. Henkilökohtaisemmat pohdinnat taas jäsentyvät kuin kirjoittaisin itsestäni esim. keskustelupalstalle (en oikeasti kirjoittele yksityisasioistani tänne eikä muuallakaan).

Tämä sisäinen teksti rullaa aiheesta riippuen suomeksi tai englanniksi, nykyään joistakin aiheista myös ranskaksi koska käytän sitä töissäni ja asun ranskankielisessä maassa. Yritän välillä tietoisesti ajatella ranskaksi esim työasioita, jotta pystyn kirjoittamaan/puhumaan sujuvammin.

(Toisin kuin voisi ajatella, en ole toimittaja, kääntäjä enkä muuten kielen parissa työskentelevä. )

Miten teillä kaikilla on noin positiiviset sisäiset äänet? Omani on joko hiljaa tai huutaa vain miks oot niin tyhmä, miks oot niin huono, haluun tappaa itseni, kato nyt mitä teit, ootko varma, epäonnistuu, toi on sun syytä, ootko varma että ei oo sun syytä, lakkaa olemasta jne.

Kyllä se on aika tsemppaava! "Kyllä pystyt!" "Anna mennä vaan!" "Nuku yön yli, huomenna parempi!"

Kesytä sisäinen kriitikkosi - on hyvä kirja.

Itselle pahimpina aikoina ollut monta kriitikkoraitaa päälletysten. Eipäs juupas, et sinä osaa.

"Ei olisi pitänyt edes yrittää" on ehkä pahin mantra, mutta olen kääntänyt sen ottamalla etukäteen ajatuksen : minä Haluan tehdä näin ( vaikka joutuisin pettymään. Muistutan itseäni että se saa olla aina oma valintani ja että kuitenkin aloittaessa se on ollut Kivaa).

Niille joiden mielestä sisäinen puhe on "sairasta": se on tunnetaito, tunneälyä, osata sanoittaa omia tunteitaan ja mielipiteitä asioista. Kunhan ei samaistu puheeseen ja takerru tunteeseen, ei ota tunnetta "kohtalona" vaan ohimenevänä

Ajan myötä voi valita että ei takerru valittamiseen, kun opettelee tarkkailemaan sisäistä puhettaan.