Millaista on sisäinen puheesi?

Jatkuvaa tiukkaa kritiikkiä, erityisesti oman ulkonäön kelpaamattomuudesta. Olen yli 30-vuotias mies. Puhun minulle yläkoulun välitunneilta tuttua "läski" mantraa. Olen 183cm ja painan 72 kg.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuvaa tiukkaa kritiikkiä, erityisesti oman ulkonäön kelpaamattomuudesta. Olen yli 30-vuotias mies. Puhun minulle yläkoulun välitunneilta tuttua "läski" mantraa. Olen 183cm ja painan 72 kg.

Sieluun sattuu tällainen :(    Älä anna luusereiden määrittää itseäsi aina vaan. 

Järkyttävää, miten syvät arvet ihmisten ajattelematon toiminta meihin jättää. Mihin empatiakyky on kadonnut?

Minulla soi musiikki tauotta. Se vaihtelee ihan laidasta laitaan; uusimpia hittejä, lastenlauluja, ikivihreää iskelmää...

Sisäisen ääneni puheääni on ihan oma ääneni ja yleensä puhe on samanlaista, kuin puhuisin jollekin tutulleni. Itselleni en puhu ollenkaan.

Ei minulla ole sellaista. En pysty kuvittelemaan, että päässäni olisi alituinen kälätys.

Vierailija kirjoitti:

Tietoisesti pyrin puhumaan itselleni tsemppaavasti, mutta sitten päässäni kiertää tämä oma ajatusratas, joka kuuluu mitä ilmeisimmin sisäiselle kriitikolle, joka epäilee, kyseenalaistaa, odottaa pahinta, suorastaan sabotoi. Tämä nousi pintaan kriisin myötä, ja alkuun jopa ahdistuin, että mikä homma. Mutta oman pään mölyä. hmisessä on useita puolia, joten ei lie tavatonta, että päässä on välillä niin sanotusti useampikin ohjelma auki. 

Tosiaan, tuo tsemppaava/kriittinen sisäinen ääni, tuollainen itseä kontrolloiva voimaannuttava/rajoittava monologi joka on yhteydessä tunteisiin ja itsetuntoon ja muutoinkin käsitykseen itsestä. Se ääni on ainoastaan ihmisillä joiden psyyke/persoonallisuus/ego on hataralla pohjalla. Lapsuudessa on tapahtunut jokin trauma jonka vuoksi koko psyyke on rakentunut sen trauman varaan ja on nyt sitten epätasapainoinen kuin kiikkulauta. Se kiikkulauta kiikkuu jatkuvasti sosiaalisten tapahtuminen, sisäisen stressin yms myötä, joten niinpä se sisäinen ääni yrittää sitä kiikkulautaa sitten pitää tasapainossa.

Keskusteluterapiassahan usein käydään juurikin siksi että opittaisiin niitä sellaisia "työkaluja" joilla voisi käsitellä itseä niin että elämän myllerryksissä se kiikkulauta pysyisi tasapainossa. Ja siksi keskusteluterapia on totaalista potaskaa, koska siinähän vain opetetaan ihmistä pysymään tasapainoisena sairaudesta huolimatta, opetetaan ihmistä elämään sairautensa kanssa entistä paremmin. Kun taas oikeasti pitäisi yrittää parantaa se lapsuudentrauma. Sitten psyyke ei enää olisi kiikkulauta, ei enää olisi trauman varassa. Sitten psyyke olisi vakaalla pohjalla, se ei kiikkuisi, joten sisäinen äänikin katoaisi. Vakaa psyyke ei tarvitse mitään ääntä tai muutakaan keinotekoista kontrolloijaa.

Terveillä ihmisillä ei tuollaista sisäistä ääntä siis ole.

Toki terveetkin ihmiset saattavat puhua itselleen aivoissaan vaikkapa loogisen työskentelyn apuvälineenä, siis vaikkapa kun yrittävät painaa jotain asiaa muistiin, laskevat jotain tai kirjoittavat jotain. Puhuminen saattaa auttaa loogista ajattelua. Mutta tuo äänen käyttäminen on ihan eri juttu kuin tuo tuollainen "itsetuntokontrolleri" mikä sairailla ihmisillä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietoisesti pyrin puhumaan itselleni tsemppaavasti, mutta sitten päässäni kiertää tämä oma ajatusratas, joka kuuluu mitä ilmeisimmin sisäiselle kriitikolle, joka epäilee, kyseenalaistaa, odottaa pahinta, suorastaan sabotoi. Tämä nousi pintaan kriisin myötä, ja alkuun jopa ahdistuin, että mikä homma. Mutta oman pään mölyä. hmisessä on useita puolia, joten ei lie tavatonta, että päässä on välillä niin sanotusti useampikin ohjelma auki. 

Tosiaan, tuo tsemppaava/kriittinen sisäinen ääni, tuollainen itseä kontrolloiva voimaannuttava/rajoittava monologi joka on yhteydessä tunteisiin ja itsetuntoon ja muutoinkin käsitykseen itsestä. Se ääni on ainoastaan ihmisillä joiden psyyke/persoonallisuus/ego on hataralla pohjalla. Lapsuudessa on tapahtunut jokin trauma jonka vuoksi koko psyyke on rakentunut sen trauman varaan ja on nyt sitten epätasapainoinen kuin kiikkulauta. Se kiikkulauta kiikkuu jatkuvasti sosiaalisten tapahtuminen, sisäisen stressin yms myötä, joten niinpä se sisäinen ääni yrittää sitä kiikkulautaa sitten pitää tasapainossa.

Keskusteluterapiassahan usein käydään juurikin siksi että opittaisiin niitä sellaisia "työkaluja" joilla voisi käsitellä itseä niin että elämän myllerryksissä se kiikkulauta pysyisi tasapainossa. Ja siksi keskusteluterapia on totaalista potaskaa, koska siinähän vain opetetaan ihmistä pysymään tasapainoisena sairaudesta huolimatta, opetetaan ihmistä elämään sairautensa kanssa entistä paremmin. Kun taas oikeasti pitäisi yrittää parantaa se lapsuudentrauma. Sitten psyyke ei enää olisi kiikkulauta, ei enää olisi trauman varassa. Sitten psyyke olisi vakaalla pohjalla, se ei kiikkuisi, joten sisäinen äänikin katoaisi. Vakaa psyyke ei tarvitse mitään ääntä tai muutakaan keinotekoista kontrolloijaa.

Terveillä ihmisillä ei tuollaista sisäistä ääntä siis ole.

Toki terveetkin ihmiset saattavat puhua itselleen aivoissaan vaikkapa loogisen työskentelyn apuvälineenä, siis vaikkapa kun yrittävät painaa jotain asiaa muistiin, laskevat jotain tai kirjoittavat jotain. Puhuminen saattaa auttaa loogista ajattelua. Mutta tuo äänen käyttäminen on ihan eri juttu kuin tuo tuollainen "itsetuntokontrolleri" mikä sairailla ihmisillä on.

Jatkoa...

Toki on myös paljon "sairaita" ihmisiä joilla ei tuota sisäistä kiikkulautaa ole. Ainakin ihmiset jotka on vahvasti autistisia tai dissosiaatiohäiriöisiä.

Suuri osa ihmisten sosiaalisesta elämästä, juttelemisesta ja draamailusta on juurikin kiikkulaudan kiikuttamista. Koska tosiaan kiikkulautaihmisillä sosiaalinen vuorovaikutus vaikuttaa heidän sisäiseen kiikkulautaansa. Ja he myös hurjan paljon tykkäävät vaikuttaa muiden kiikkulautoihin esim tsemppaamisella/kritiikillä ynnä muulla tunnemanipuloinnilla.

Tuosta syystä autistit usein ihmettelevät "miksi ihmiset puhuvat?" Koska se draamailu joka on erittäin merkittävää kiikkulautaihmisille on täysin tyhjänpäiväistä autisteille.

Ja on "hauskaa" kun nuo sairaat kiikkulaudattomat ihmiset yrittävät hankkia itselleen apua terveydenhoidon ammattilaisilta tms. Ne auttavaiset ammattilaiset ovat sokeasti täysin tapojensa orjia ja yrittävät auttaa asiakasta juurikin tuollaisten sisäisten epätasapainoisuuksien, ristiriitojen, punnittavien asioiden, itsetuntojuttujen yms kanssa. Auttaminen on heidän mielestään sitä että työkaluja käyttämällä käsitellään sisäisiä konflikteja jotka sitä kiikkulautaa kiikuttavat niin että saadaan se kiikkulauta tasapainoon. Mutta kun niillä asiakkailla ei sitä kiikkulautaa ole, niin mitäs käsittelet?

Niinpä sitten keskustellaan ja keskustellaan ja keskutellaan,... ja sokea auttaja luulee että siinä käsitellään asiakkaan sisäisiä asioita. Mutta asiakkaalle tuo kaikki on turhaa, koska hänen sisällään ei sellaisia asioita ole. Lopulta auttaja sanoo "johan me ollaan käsitelty vaikka kuinka paljon asioita". Ja asiakas sanoo "en mä oo huomannut mitään vaikutusta, ei tämä ole auttanut yhtään, mikään ei ole muuttunut".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietoisesti pyrin puhumaan itselleni tsemppaavasti, mutta sitten päässäni kiertää tämä oma ajatusratas, joka kuuluu mitä ilmeisimmin sisäiselle kriitikolle, joka epäilee, kyseenalaistaa, odottaa pahinta, suorastaan sabotoi. Tämä nousi pintaan kriisin myötä, ja alkuun jopa ahdistuin, että mikä homma. Mutta oman pään mölyä. hmisessä on useita puolia, joten ei lie tavatonta, että päässä on välillä niin sanotusti useampikin ohjelma auki. 

Tosiaan, tuo tsemppaava/kriittinen sisäinen ääni, tuollainen itseä kontrolloiva voimaannuttava/rajoittava monologi joka on yhteydessä tunteisiin ja itsetuntoon ja muutoinkin käsitykseen itsestä. Se ääni on ainoastaan ihmisillä joiden psyyke/persoonallisuus/ego on hataralla pohjalla. Lapsuudessa on tapahtunut jokin trauma jonka vuoksi koko psyyke on rakentunut sen trauman varaan ja on nyt sitten epätasapainoinen kuin kiikkulauta. Se kiikkulauta kiikkuu jatkuvasti sosiaalisten tapahtuminen, sisäisen stressin yms myötä, joten niinpä se sisäinen ääni yrittää sitä kiikkulautaa sitten pitää tasapainossa.

Keskusteluterapiassahan usein käydään juurikin siksi että opittaisiin niitä sellaisia "työkaluja" joilla voisi käsitellä itseä niin että elämän myllerryksissä se kiikkulauta pysyisi tasapainossa. Ja siksi keskusteluterapia on totaalista potaskaa, koska siinähän vain opetetaan ihmistä pysymään tasapainoisena sairaudesta huolimatta, opetetaan ihmistä elämään sairautensa kanssa entistä paremmin. Kun taas oikeasti pitäisi yrittää parantaa se lapsuudentrauma. Sitten psyyke ei enää olisi kiikkulauta, ei enää olisi trauman varassa. Sitten psyyke olisi vakaalla pohjalla, se ei kiikkuisi, joten sisäinen äänikin katoaisi. Vakaa psyyke ei tarvitse mitään ääntä tai muutakaan keinotekoista kontrolloijaa.

Terveillä ihmisillä ei tuollaista sisäistä ääntä siis ole.

Toki terveetkin ihmiset saattavat puhua itselleen aivoissaan vaikkapa loogisen työskentelyn apuvälineenä, siis vaikkapa kun yrittävät painaa jotain asiaa muistiin, laskevat jotain tai kirjoittavat jotain. Puhuminen saattaa auttaa loogista ajattelua. Mutta tuo äänen käyttäminen on ihan eri juttu kuin tuo tuollainen "itsetuntokontrolleri" mikä sairailla ihmisillä on.

Jatkoa...

Toki on myös paljon "sairaita" ihmisiä joilla ei tuota sisäistä kiikkulautaa ole. Ainakin ihmiset jotka on vahvasti autistisia tai dissosiaatiohäiriöisiä.

Suuri osa ihmisten sosiaalisesta elämästä, juttelemisesta ja draamailusta on juurikin kiikkulaudan kiikuttamista. Koska tosiaan kiikkulautaihmisillä sosiaalinen vuorovaikutus vaikuttaa heidän sisäiseen kiikkulautaansa. Ja he myös hurjan paljon tykkäävät vaikuttaa muiden kiikkulautoihin esim tsemppaamisella/kritiikillä ynnä muulla tunnemanipuloinnilla.

Tuosta syystä autistit usein ihmettelevät "miksi ihmiset puhuvat?" Koska se draamailu joka on erittäin merkittävää kiikkulautaihmisille on täysin tyhjänpäiväistä autisteille.

Ja on "hauskaa" kun nuo sairaat kiikkulaudattomat ihmiset yrittävät hankkia itselleen apua terveydenhoidon ammattilaisilta tms. Ne auttavaiset ammattilaiset ovat sokeasti täysin tapojensa orjia ja yrittävät auttaa asiakasta juurikin tuollaisten sisäisten epätasapainoisuuksien, ristiriitojen, punnittavien asioiden, itsetuntojuttujen yms kanssa. Auttaminen on heidän mielestään sitä että työkaluja käyttämällä käsitellään sisäisiä konflikteja jotka sitä kiikkulautaa kiikuttavat niin että saadaan se kiikkulauta tasapainoon. Mutta kun niillä asiakkailla ei sitä kiikkulautaa ole, niin mitäs käsittelet?

Niinpä sitten keskustellaan ja keskustellaan ja keskutellaan,... ja sokea auttaja luulee että siinä käsitellään asiakkaan sisäisiä asioita. Mutta asiakkaalle tuo kaikki on turhaa, koska hänen sisällään ei sellaisia asioita ole. Lopulta auttaja sanoo "johan me ollaan käsitelty vaikka kuinka paljon asioita". Ja asiakas sanoo "en mä oo huomannut mitään vaikutusta, ei tämä ole auttanut yhtään, mikään ei ole muuttunut".

Jatkoa...

Ja niinpä sokea auttaja syyttää asiakasta.

Ja niinpä meillä on Suomessa tuhansia psykiatrisia asiakkaita joita auttajat inhoavat, paheksuvat, väheksyvät,... siis "turhia asiakkaita joilla ei oikeasti ole mitään ongelmaa, jotka ruikuttavat tyhjästä, jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, jotka ei kerro asioitaan, jotka ei kerro mikä heillä on hätänä, jotka ei suostu käsittelemään omia sisäisiä ristiriitojaan, jotka ei suostu käsittelemään omia sisäisiä vaikeita kivuliaita asioita vaan mieluummin vain välttelevät niitä, jotka vain valittavat yksinäisyyttä tai uhkailevat itsem urhalla."

Ja niinpä sitä turhaa asiakasta patistetaan eteenpäin kepillä (äärimmäisen kovalla verbaalisella väkivallalla) jotta hän tekisi oman tilanteensa eteen edes jotain, jotta hän avautuisi edes vähän, jotta hän edes vähän havahtuisi ja aktivoituisi, jotta hän ottaisi edes jonkin ratkaisevan askeleen.

Niin, kyllähän kiikkulautaihmisen kiikkulautoja voi yrittää kiikuttaa tuolla lailla väkisin pakottamalla. Mutta kun yrität väkisin pakottaa samalla tekniikalla jotain sellaista ihmistä jolla ei kiikkulautaa ole, niin sinä traumatisoit häntä äärimmäisen paljon. Hienoa, näin "auttamalla" päästään potilaista eroon kun he lopulta pelkäävät "auttajaansa" kuollakseen ja vain häipyvät eivätkä ikinä enää uskalla avun pariin. Näin saadaan Suomeen lisää syrjäytyneitä.

En keskustele itseni kanssa, mutta kertailen mitä olen sanonut.

On ihmisiä joilla ei ole lainkaan sisäistä monologia, eivätkä he kuule omaa sisäistä puhettaan vaikka yrittäisivät. Mielenkiintoista.

Itse puhun kyllä itselleni koko ajan. Aina englanniksi, ja valitettavan usein negatiivisesti. 

Kärsin vaikeasta paniikkihäiriöstä/agorafobiasta ja käyn sen takia joka päivä kamppailua pääni sisällä. Toinen puolisko minusta sanoo, ettei ole mitään pelättävää, että rauhallisesti vain. Toinen taas huutaa jatkuvasta vaarasta ja ”taistele tai pakene” -olotilasta. Yleensä jälkimmäinen vie voiton, vaikka kuinka yrittäisin kuunnella ennemmin järjen ääntä.

Oma itse on kaikkein pahin vastustaja.

Sisäinen ääneni on äitini negatiivinen marmatus siis itseäni kohtaan - olen huono, tyhmä, ruma.

Täytyy yrittää katkaista ajatukset ja tietoisesti ajatella jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

On ihmisiä joilla ei ole lainkaan sisäistä monologia, eivätkä he kuule omaa sisäistä puhettaan vaikka yrittäisivät. Mielenkiintoista.

Itse puhun kyllä itselleni koko ajan. Aina englanniksi, ja valitettavan usein negatiivisesti. 

Toistetaan ajattelevat ääneen ilman mitään pidäkkeitä. Purkavat kaikki asiat ulos puheella.

Ei mun päässä mitään puhetta ole, yleensä siellä on musiikkia. Joko olemassa olevaa, tai omia ad hoc -sävellyksiäni. 

Vierailija kirjoitti:

Kärsin vaikeasta paniikkihäiriöstä/agorafobiasta ja käyn sen takia joka päivä kamppailua pääni sisällä. Toinen puolisko minusta sanoo, ettei ole mitään pelättävää, että rauhallisesti vain. Toinen taas huutaa jatkuvasta vaarasta ja ”taistele tai pakene” -olotilasta. Yleensä jälkimmäinen vie voiton, vaikka kuinka yrittäisin kuunnella ennemmin järjen ääntä.

Oma itse on kaikkein pahin vastustaja.

 Ymmärrän täysin tämän. <3 Tsemppiä! 

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina oon alkanut enemmän tsemppaamaan ja rauhoittamaan itteäni tietosesti sisäisellä puheella. Esim "sä selviät kyllä", "kaikki järjestyy vielä", "nyt vaan keskityt yhteen asiaan kerrallaan niin ahdistusmöykky vähän pienenee".  On auttanu enemmän nuo kun "kaikki on paskaa, mistään ei tuu mitään" -lauseet.

Jep! Tää on mullakin metodi, olen sairastanut masennusta lapsesta asti ( kotiolot) ja kamppaillut häpeän ja arvottomuuden kanssa.

Jossain vaiheessa piti päättää että elääkö, vai kuolla, valitsin elämän, päätin tietoisesti tsempata ja kehua itseäni vaikka ihan pienistäkin jutuista, koska kukaan ei koskaan ollut kannustanut tai kehunut mua. Omilla ajatuksilla ,kun niitä vaan sitkeästi toistaa, on ollut merkitystä ainakin minulle. Tein myös paperille listaa omista hyvistä ja huonoista puolistani. Jotenkin olen selvinnyt ihan työkykyiseksi, itsenäiseksi ihmiseksi, joskus on hyviäkin aikoja.

Tää on aika jännä, koska itse en mitään puhetta päässäni pidä ja minun on tosi vaikea edes kuvitella sellaista ilmiötä. Poikkeuksena esim. jos mietin, miten joku asia sanotaan jollain vieraalla kielellä, tai jos suunnittelen sanovani jotain painavaa asiaa, niin sitten mietin sanottavani etukäteen.

Mutta siis, mistä tuollainen tulee, että päässä pälättää jotain vihaisia ja arvostelevia ääniä? Onko sellaisilla ihmisillä ollut tosi kriittiset vanhemmat tms.? Onko koko olemassaolo kyseenalaistettu, onko lytätty ja masennettu pienestä pitäen? Onko näihin yleensäkin jokin selkeä syy, vai onko nyt vain niin, että jostain tuntemattomasta syystä jotkut näitä ääniä kuulee ja toiset ei?

Vierailija kirjoitti:

Tää on aika jännä, koska itse en mitään puhetta päässäni pidä ja minun on tosi vaikea edes kuvitella sellaista ilmiötä. Poikkeuksena esim. jos mietin, miten joku asia sanotaan jollain vieraalla kielellä, tai jos suunnittelen sanovani jotain painavaa asiaa, niin sitten mietin sanottavani etukäteen.

Mutta siis, mistä tuollainen tulee, että päässä pälättää jotain vihaisia ja arvostelevia ääniä? Onko sellaisilla ihmisillä ollut tosi kriittiset vanhemmat tms.? Onko koko olemassaolo kyseenalaistettu, onko lytätty ja masennettu pienestä pitäen? Onko näihin yleensäkin jokin selkeä syy, vai onko nyt vain niin, että jostain tuntemattomasta syystä jotkut näitä ääniä kuulee ja toiset ei?

Ehkä tuo sisäinen ääni on skitsofreniaa :D

Tai sitten se ääni on vaikkapa narsistien juttu. Syystä tai toisesta ne ihmiset on jäänyt sisäisesti henkisesti 5 vuotiaiksi, niillä on sisällään hätääntynyt pikkulapsi. Mutta niiden vartalo kasvaa ja vanhenee, se on jo vaikkapa 40v. Joten heillä on jättimäinen ristiriita omien sisäisten tarpeiden ja ympäristön vaatimusten välillä. Joten se sisäinen ääni on sitten hätähuutoja ynnä muuta kommunikointia sen mukaan miltä sisältä tuntuu ja mitä ulkoa vaaditaan. Viestejä suuntaan ja toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tää on aika jännä, koska itse en mitään puhetta päässäni pidä ja minun on tosi vai

kea edes kuvitella sellaista ilmiötä. Poikkeuksena esim. jos mietin, miten joku asia sanotaan jollain vieraalla kielellä, tai jos suunnittelen sanovani jotain painavaa asiaa, niin sitten mietin sanottavani etukäteen.

Mutta siis, mistä tuollainen tulee, että päässä pälättää jotain vihaisia ja arvostelevia ääniä? Onko sellaisilla ihmisillä ollut tosi kriittiset vanhemmat tms.? Onko koko olemassaolo kyseenalaistettu, onko lytätty ja masennettu pienestä pitäen? Onko näihin yleensäkin jokin selkeä syy, vai onko nyt vain niin, että jostain tuntemattomasta syystä jotkut näitä ääniä kuulee ja toiset ei?

Ei oo masennettu, eikä lytätty. Vilkas mielikuvitus vain, ja tarve jäsentää ajatuksia yksin ollessani.

On olemassa myös erityyppinen puhe, joka ohjaa ja lohduttaa. Tätä en kykene järjellä selittämään. Mitään psykiatrista diagnoosia ei ole 😉

Kehun mielessäni aina itseäni: Hyvä tyttö! Hyvin sä taas teit! Kylläpä osaat!  Olipa kiva päivä! Olen niin kiitollinen lapsistani! Olen niin kiitollinen lapsenlapsistani! Kyllä sä sitten vielä jaksat! Jne.

Aina kannustan, en ole kuullut koskaan haukkumista tai kritiikkiä itseltäni. En edes silloin, kun siihen olisi ollut tarvetta....

Törmäsin tähän aiheeseen jonkin aikaa sitten toisella sivustolla.  Osa ihmisistä kirjaimellisesti kuulee omat ajatuksensa joko omallaan tai jonkun toisen äänellä ja pystyvät vaihtamaan ääntä. Osa kuulee myös lukemansa tekstin ja eri henkilöiden vuorosanat eri äänillä.  Osa taas ei kuule ajatuksiaan tai lukemaansa vaan heidän ajattelu on enemmän käsitteellistä ja abstraktia ja heillä voi kestää pitkään ennen kuin saavat ajatuksensa sanallistettua. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään eikä ollut hajuakaan että on muunlaisia ihmisiä! Luulin aina että se on vain tarinankerronnan keino kun jossain sarjakuvassa on ajatuskupla tai jos joku muka möläyttää ajatuksensa ääneen.

Ihan supermielenkiintoista! 😀