Mitä te tekisitte tilanteessani?

Voi että vielä korona-altistuminenkin. Toivottavasti et sairastu!

Älä turhaan ajattele, että kirjoitat liikaa. Me tässä ketjussa kirjoittelevat ollaan aidosti sitä mieltä, että Tilanteesi on tärkeä ja koskettava. Jos jotkut on toista mieltä, niin pysyköön muissa ketjuissa. Kyllä palstalle ketjuja mahtuu kaikista asioista.

T. Se herkkis

Ehkä meidän pitäisi perustaa joku erityisherkkien oma foorumi, niin ei tarttis kuumotella niin paljoa. :) Toki voihan sinnekin eksyä muuta porukkaa, mutta rekisteröitymispakko auttaa jonkun verran, ja tietysti moderointi.

Tosta epävarmuudesta tulee itsellenikin ihan pakkomielteinen tarve skannata itseäni ja ympäristöä, että olenko ollut jotenkin sellainen, että käyn hermoille/tulen torjutuksi, olen jotenkin huono ihminen tms. 

Nytkin ahdistaa, että pidetäänköhän minua ihan kusipäänä, kun tulen tänne kirjoittelemaan omista asioistani. :D Olen vaan jotenkin niin heltynyt, kun täällä olikin muita herkkiksiä ja haluan tarjota vertaistukeni.

Minullakin on opinnot viivästyneet, osittain sen paskan parisuhdetilanteen takia. Huonoin vaihe ajoittui juuri opintojen kiireisimpään kohtaan ja jouduin hakemaan lisäaikaa pariin otteeseen. Pohdintasi kuulostavat hyvin tutulta, ihan kuin omia juttuja lukisi... 

Pidetään peukkuja, että pysyt(ään) terveenä!

Hei! Täälläkin yksi erityisherkkä adhd :-).

Ap, opiskelen kuten sinäkin, ja olen varmasti kaksi kertaa sinua vanhempi! Enkä ole edes vanhin kurssillani. Nuorin on minua ehkä 15 vuotta nuorempi. En aio ikinä olla liian vanha opiskelemaan, sillä elämässä parasta on oppiminen :-) Minä tarvitsen opiskeluun tukeakin tuon keskittymispulman takia.

Olen myös köyhä ja saan asumistukea. Ihan turhaan mietit, että ikä tai olematon varallisuus tekisivät sinusta huonomman kuin muut.

Olemme tärkeitä ja arvokkaita! Rajojen asettamisen joutuu kyllä kantapään kautta oppimaan ja töitä tekemään, koska tosiaan kaikki ihmiset eivät ole kilttejä ja hyvää tarkoittavia.

Olet oikealla tiellä!

Minusta on todella mukavaa, kun muutkin kertovat kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Akuutein kriisini on jo ohi, mutta tarpeeni jutella ja käsitellä vasta alkanut, niin mikäpä tässä höpötellessä puolin ja toisin!

Luulen että en ole saanut tartuntaa, onneksi suoritin oman kokeeni eri tilassa kuin tartuttaja, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen. Sormet ristissä.

Tajusin juuri että iso syy omien opintojeni viivästymiseen (olivat ne kyllä jo alunperinkin myöhässä) oli parisuhteen ahdistavat asiat. En kyennyt kerta kaikkiaan jatkamaan opintojani, sillä suhde vei kaikki voimavarani. Tuolloin parikymppisenä pidin jostain syystä suhdettani häneen tärkeämpänä kuin opintojen etenemistä ajallaan. Noh, se on ollut sitä aikaa se.

Täysin tietenkään en voi epäonnistumisiani suhteen syyksi laittaa, mutta kyllä se on isosti vaikuttanut tähän astiseen elämääni niin hyvässä kuin pahassakin.

Juuri nyt olen vain niin iloinen viesteistänne ja samankaltaisista tuntemuksistanne. Ei ole niin yksinäinen olo. Toki vähän kaihertaa mielessä kun poukkoilen aiheesta ja mielialasta toiseen että milloin tajuatte minun olevan täysin kaheli, mutta en minä sitä nyt erityisen paljon ole salaillutkaan.. 😁

Ap

Ap, kaikkihan me pelätään sitä hetkeä, kun muut tajuavat että me ollaan kaheleita :-) Kun totuus paljastuu! No mikä se totuus on? Että kaikki tarvitsevat hyväksyntää. Yritetään yhdessä relata ainakin tämä ilta :-)

Minustakin sinä kirjoitat hyvin viisaasti ja osaat "tulkita" itseäsi hyvin ja kuvailla tilannettasi. Moni meistä ei varmaan siihen pysty tai ei ainakaan halua myöntää mitään ongelmiaan. Minusta sekin on vaan rohkeutta, että uskaltaa  myöntää nekin. Luin varmaan jokaisen viestisi ja oikeasti tunsin paljon samankaltaisuutta. On aika hieno tunne tuntea edes jonkun kirjoittavan samoista asioista, kun välillä ajattelen ettei kukaan mieti samoja asioita kuin minä. Ihmiset tuntuvat elävän hyvin erilaista elämää kuin minä monesti. 

 Minullakin on usein ole, että olen ihan epäonnistunut ihminen, joka ei ainakaan enää osaa puhua muiden kanssa mistään ja olla rennosti seurassa. Tämä kaikki on vielä pahentunut parin vuoden takaisesta. Minäkin olen myös hyvin yksinäinen ja nuoruudessakin jo olin ilman ystäviä. Nyt tämä sama tilanne on sitten edelleen, vaikka olen jo lähemmäs 30-vuotias.  En tiedä itsekään miten minusta enää tulee mikään normaali ihminen ainakaan tämän ihmisiin tutustuminen ja ihmisten kanssa olemisen kannalta. En ole saanut mitään harjoitusta ja kiusattiin hyvin pitkään. Minäkin pelkään sitä, että jos tutustuisin johonkin ihmiseen paremmin hän kuitenkin pettäisi minut tai puhuisi pahaa. Minäkin haluan yrittää myös miellyttää muita, ettei ainakaan sen takia kukaan alkaisi kiusaamaan, että toimisin itse väärin. Samoin minäkään en uskalla puhua muille, koska ajattelen etten osaa toimia kunnolla ja olen jotenkin nolon näköinen tai typerä muista. Muistan aina sen, kun jäin koulussa ihan yksin ja sen jälkeen sitä ei enää kelvannut porukkaan lainkaan. Ulkonäköni arvosteltiin pahoin ja yhdessä koulun juhlassakin sain niin paljon kuulla kaikkea pahaa, että en koskaan unohda sitä päivää. 

Samalla tämä kaikki tuntuu surulliselta, koska minäkin kaipaan ystäviä ja olen kuitenkin ihan positiivinen ja toisia hyvin kohteleva ihminen. Mielessäni keksin aina kaikkea ja mietin kuinka olisi ihanaa jos olisi edes yksin ystävä. Minulla on ollut ehkä ihan hyvä alku elämään, vaikka vähän ujo olenkin ollut. Sitten nuoruuden kokemukset ovat vaikuttaneet kaikkeen ja silloin ehkä kaikki lähti jo menemään väärään suuntaan. Tähän vielä vanhempien vaikutus ja minut opetettiin olemaan jo kotonakin liiankin kiltti. Minulle on myös kotona opetettu etten saisi olla herkkä ja heikko ja senkin takia ajattelen usein olevani vääränlainen tähän perheeseen ja minua eivät vanhemmatkaan ole koskaan ymmärtäneet. 

Tähän loppuun voisi kirjoittaa sen kuinka paljon häpeän elämääni. Toivon, että nyt saisin ensimmäisen ammatin lukion jälkeen. Vuosia on sen jälkeen kulunut ihan hukkaan ja en ole yhtään sen aikuisempi ihminen kun vuosia sitten. Tuntuu kuin olisin 10 vuotta muita jäljessä. Töihin en tällä menolla pääse koskaan. En voi olla tyytyväinen itseeni oikein missään asiassa. Jos joskus itse seurustelen niin se on jo ihme. Olen itsekin ihan epäonnistunut kaikin tavoin ja en oikein pärjää täällä kunnolla. Tämä kaikki saa kokemaan häpeää. Häpeän itseäni, käytöstäni, ulkonäköäni, tilannettani, yksinäisyyttäni, menneisyyttäni ja monta muuta asiaa. Samalla yksinäisyys on todella musertavaa monesti ja ei minulle ole ketään kenelle puhua ja jakaa mitään kokemuksia. Nyt tämä viesti meni  oman elämäni käsittelyksi, mutta toivon todella sinulle kaikkea hyvää ja toivon samalla tapaavani joskus samanlaisen ihmisen kuin sinä. Sinusta saa joku hyvän ystävän. 

Niin minullekin aina hiipii se pelko, että en tavallaan ansaitsisi vertaistukea tms, koska olen just niin kaheli. Mutta herkkyyteenkin liittyy aika usein mielialojen vaihtelua, tilanteethan elävät koko ajan tässä ja itsekin on semmoisessa tunteiden virrassa, että sitten siihen reagoi. 

Stressi on yksi, mikä voimistaa tuota ailahtelua ja itsensä hulluksi tuntemista, mulla on ainakin paljon tasaisempi olo nyt sinkkuna. :) Vaikka pelko jäytääkin usein mieltä, että reaktiivisuuteni olisi siitä tietäville liikaa. 

Ja nimenomaan kuten joku tuossa sanoi, kaikki pelkäävät kuitenkin jotenkin paljastuvansa. Ei taida ihan sattumalta olla niin yleinen se klassinen painajaisuni, missä on yhtäkkiä ilman vaatteita torilla. 

Nyt rupean keittelemään teetä, suosittelen kaikille muillekin stressaantuneille näin iltaa kohti :)

Vierailija kirjoitti:

.  Sinusta saa joku hyvän ystävän. 

Sinulle vielä, että samat sanat! Kyllä viestistäsi huomaa jo sen, että olet fiksumpi kuin monet muut.

Jos se yhtään lohduttaa, niin sinä olet varmaan 10 vuotta edellä monia, mitä tulee henkiseen kehitykseen. Vaikka muuten olisit jäljessä joissain käytännön asioissa.

Ja ihan samat pelot on mulla. Olen peruskoulun käynyt ja lähentelen kolmeakymppiä. Neljättä vuotta kasailen ammattitutkintoa. Olin kanssa erinäisistä syistä erilläni muista ihmisistä niin, että sosiaaliset taidot jäivät jonnekin rannalle ja kärsin kroonisesta häpeästä osittain tämän takia. Mutta sitä pystyy kyllä hoitamaan ja sosiaalisia taitoja harjoittelemaan. On tärkeää myös huomata, että oikeasti kovin monella EI ole hyvät sos. taidot, ovat vaan itsevarmoja. Monesti ihmiset jopa astuvat muiden varpaille, mutta eivät sellaisetkaan mokat ole yleensä niin vakavia.

Toivottavasti ei tullut sellainen olo, että mitätöin kokemuksiasi. Se ei ollut tarkoitus, on vähän hankala kasata ajatuksia ja tuottaa kattavaa tekstiä, kun aivot leviää vähän joka suuntaan.

Tsemppiä sinullekin.

Voisin suositella kaikille sellaista kirjaa kuin Häpeän hoito. Se voisi auttaa kuorimaan sitä pahinta epävarmuuden ja ahdingon kerrosta päältä, kun se keskittyy empatiaan ja sen hoitavaan vaikutukseen. Toi kirja on terapeuteille suunnattu, mutta mun mielestäni ihan helppolukuinen tavallisellekin tallaajalle.

Haluaisin niin halata sinua (ja teitä kaikkia joille se vain on okei❤) joka kirjoitit että häpeät elämääsi ja tiivistäen kuvailit ikäviä asioita joita sinulle on tapahtunut!

Tunnistan itseni ajatuksistasi ja voin sanoa että ulkopuolisena en missään nimessä ajattele että sinun elämässäsi olisi jotakin hävettävää tai että olisit huonompi kuin muut. Kuinka helppoa se onkaan ajatella muista hyvää, mutta oma samankaltainen tilanne tuntuu maailmanlopulta..

Minuakin stressaa työllistyminen valtavasti. Tuntuu että ainoa toivo mihin tarraan on yliopisto ja yksityisenä toimiminen kun olen saanut paperit käteen. Usein pelkään ettei minusta ole siihenkään. Pelottaa että mitä tästä minun elämästäni oikein tulee.

Joskus oikein synkkinä aikoina luin paljon ihmisten mielipiteitä työttömistä ihmisistä ja olin täysin vakuuttunut että minun tulisi kuolla pois jotta en veisi tilaa ja rahaa muilta, paremmilta ja ahkerilta ihmisiltä.

Pidän aidosti monista teistä jotka olette useamman viestin kirjoittaneet, tuntuu pahalle, että moni kamppailee ikävien asioiden kanssa, olivat ne sitten samanlaisia kuin minulla tai jotain muuta.

Ap

Minua myös kiehtoo että on muitakin, jotka kokevat etteivät ole aivan niin aikuisia kuin ikä antaisi olettaa. Onkohan tämä kuinka yleistä, vai liittyyköhän se tunne siihen, jos ei ole edennyt "siirtymäkohdissa"(=valmistuminen, omilleen muutto, työelämään siirtyminen..) samaan tahtiin kuin oma ikäluokka.

Olen aivan täpinöissäni kuullessani muidenkin "normaalista" eriävistä opintopoluista, tulee tunne että ehkä aivan kaikki eivät kuitenkaan ajattele minun olevan totaalisen menetetty tapaus ja syitä on monia miksi opiskellaan vähän vanhempanakin vielä.

Ap

Tietäisinpä mitä konkreettisesti pelkäät niin osaisin neuvoa. Kaikkea hyvää elämääsi ja hyvää pääsiäistä ja kivaa kevättä.

Parisuhdeterapia

Vierailija kirjoitti:

Minua myös kiehtoo että on muitakin, jotka kokevat etteivät ole aivan niin aikuisia kuin ikä antaisi olettaa. Onkohan tämä kuinka yleistä, vai liittyyköhän se tunne siihen, jos ei ole edennyt "siirtymäkohdissa"(=valmistuminen, omilleen muutto, työelämään siirtyminen..) samaan tahtiin kuin oma ikäluokka.

Olen aivan täpinöissäni kuullessani muidenkin "normaalista" eriävistä opintopoluista, tulee tunne että ehkä aivan kaikki eivät kuitenkaan ajattele minun olevan totaalisen menetetty tapaus ja syitä on monia miksi opiskellaan vähän vanhempanakin vielä.

Ap

Olen melkein 58 ja tunnen itseni erittäin keskeneräiseksi, eikä minulla ole edes parisuhdetta. Valmistuin yliopistosta pitkällisten opintojen jälkeen vasta pari vuotta sitten. Olen asperger ja erittäin syrjään vetäytyvä. Ja hassua kyllä olen tyytyväinen elämääni, melkeinpä onnellinen. Kaikkea hyvää sulle ja puolisollesi, elä luovuta.

Kuulostaa kyllä järkeenkäyvältä nuo mainitsemasi asiat, että tietyissä asioissa hitaammassa tahdissa eteneminen tai niiden asioiden väliin jääminen tuottaa kokemuksen, ettei ole aikuinen siinä missä muut...

Minäkin aion suunnata yliopistoon (toivottavasti pääsen sisään, enkä vaan jäädy totaalisesti pääsykokeissa) ja aion toimia ainakin osittain pienyrittäjänä ja harjoitella työelämää siinä pikkuhiljaa. 

Ihanaa minustakin kuulla, että on muita, enkä itsekään tosiaankaan ajatellut mistään tässä lukemastani, että tuossa on toivoton tapaus...  Itseäänhän sitä mätkii, vaikka oikeasti minäkin ajattelen niin, että jokainen etenee omaa polkuaan ja asioita voi myös tehdä eri järjestyksessä. Pitäisi vaan saada enemmän sellaisten ihmisten ääntä kuuluviin.

Ja ihmisenä on arvokas ja voi myös tuoda yhteiskunnalle hyviä asioita vaikka nuo koulutukset ja muut jäisi kokonaankin välistä. Se kuulostaa ehkä jonkun mielestä laimealta, mutta on oikeasti totta. Esimerkiksi yksikin sellainen pohdiskeleva ja myötätuntoinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa voi olla todella merkittävä kohta jonkun elämässä, ja siinä jää tutkinnot kakkoseksi.

Inhimmillisyys on arvokasta ja sen arvo jää monesti rahallisen tuottavuuden ja meriittien varjoon.

Onneksi näistä asioista on jo alettu enemmän puhua mediassakin!

Hei Ap!

Olen ihmeissäni lukenut kommenttejasi. Tuntuu kuin lukisi omia ajatuksiaan monessakin asiassa. On mielenkiintoista ja tavallaan lohduttavaakin ymmärtää, että on muitakin hyvin samanlaisessa tilanteessa, samanlaisine ajatuksineen.

Paljon voimia ja tsemppiä sinulle Ap! Vaikutat ihanalta ja mahtavalta ihmiseltä. Haluaisin sanoa sinulle paljon muutakin, mutta en tunnu löytävän oikeita sanoja.

Olet siis sosiaalisesti erilainen? Onko sulla diagnoosia tälle eli esim asperger vai puhutaanko normaalin rajoissa olevasta erilaisuudesta.? Pyri ymmärtämään erilaisuuttasi. Ehkä voisit saada ystävän toisesta erilaisesta. Erilaisia ihmisiä riittää

Vierailija kirjoitti:

Tietäisinpä mitä konkreettisesti pelkäät niin osaisin neuvoa. Kaikkea hyvää elämääsi ja hyvää pääsiäistä ja kivaa kevättä.

Tämän kirjoittaja tarkoittaa hyvää, mutta tuo neuvominen kuulostaa aika hassulta. Me täällä palstalla voidaan vaan olla tukena ja tarjoa näkemyksiä ne. Kukaan ei voi toista "neuvoa" oikealle polulle.

Vierailija kirjoitti:

Olet siis sosiaalisesti erilainen? Onko sulla diagnoosia tälle eli esim asperger vai puhutaanko normaalin rajoissa olevasta erilaisuudesta.? Pyri ymmärtämään erilaisuuttasi. Ehkä voisit saada ystävän toisesta erilaisesta. Erilaisia ihmisiä riittää

Nyt tämä viesti on mielestäni täysin hakoteillä. Et ole tainnut lukea ketjua kokonaan. Ap:stä on tullut kuva herkästä ihmisestä, joka on sosiaalisesti taitava, mutta tuomitsee itsensä jyrkästi. Tuskin kukaan, joka tapaisi ap:n pitäisi häntä tämän edellisen kirjoittajan tarkoittamalla tavalla "erilaisena". Kaikkihan me ollaan erilaisia, mutta vähän hassua edes puhua asbergerista tässä tapauksessa kun ap vaikuttaa oikeastaan olevan toisessa ääripäässä.

Hei ap

Pikana, ennen kuin palsta sulkeituu, kommentoin tulevaisuuden suunnitelmiasi sen verran että et ole kertonut opiskelu/ suuntautumisen alaasi, mutta oletko harkinnut jotain kirjoittamiseen liittyvää työtä tulevaisuudessa?

Olet selvästi lahjakas kirjoittaja ja varmaan nauttisit siitä?

Muista haaveilla rohkeasti. Haaveet auttavat oppimaan itsestäsi.

Hyvää yötä!

Hei! Kirjoitan eka kertaa tähän ketjuun. Halusin vain sanoa, että minä täytän 34v ensi kuussa, ja koen olevani "elämänkaaressa" paljon ikäisiäni jäljessä. En ole töissä, elän tukien varassa. Olen seurustellut kerran vakavasti. Mutta se etten ole suhteessa, johtuu siitä etten ole oikeastaan koskaan kokenut tarvetta parisuhteeseen, enkä edes ihastu kehenkään, tai ainakin todella harvoin. En kuitenkaan ole aseksuaalinen.

Olin vähän aikaa (alle 4 vuotta) työelämässä 25-28-vuotiaana mutta ahdistuneisuushäiriö ja masennus tekivät minusta työkyvyttömän. Voin nyt paremmin, mutta jostain syystä työelämä pelottaa. Pelkään etten osaa, pelkään ihmiskontakteja koska viihdyn yksin ja pelkään etten osaa olla osa työelämää. Koen valtavaa painostusta läheisten ja yhteiskunnan taholta. Olen säälittävä yhteiskunnan loinen. Työtä olen kyllä hakenut. Siivoustyö sopisi minulle hyvin, osaisin ehkä ja ei tarvitsisi olla välttämättä paljon tekemisissä muiden kanssa. Mutta ei ole koulutusta niin ei pääse edes työhaastatteluun.

En ole aina ollut tällainen. Nuorempana olin sosiaalinen ja iloinen, suosittu kaveri ja minulla oli haaveita ja suunnitelmia. Antaisin melkein mitä vain että saisin palata siihen aikaan.

Tämä meni nyt itsestä jauhamiseksi. Mutta halusin vain sanoa että et ole AP ainoa joka tuntee olevansa ikäisiään jäljessä. Itse tunnen sympatiaa niitä kohtaan joilla on/on ollut elämässä vaikeuksia. En todellakaan pidä mitenkään huonompina.

Tsemppiä sinulle AP!