Lue keskustelun säännöt.
Mitä nää jutut on ettei vauvan kanssa pysty syömään ruokaansa lämpimänä?
04.03.2021 |
Tai käymään vessassa tai suihkussa. Äitikin voi olla vähän itsekäs. Tai ei edes itsekäs vaan pitää kiinni ihan omista perustarpeista jotta jaksaa. Jos vauva on just syönyt ja kuivitettu hänet voi laittaa sylistä muualle jotta saa syötyä. jos on kovin itkuinen, laittaa kantoliinaan ja siihen, saat itse syötyä kuitenkin. Vauvan ei ole pakko olla rinnalla kokoaikaa, voit käydä vessassa vaikka vauva itkisikin ilman 2min syliä. suihkussa sitteriin? kuinka vaikeaa tämä voi olla? kyllähän ihmisen perus tarpeistaan pitää huolehtia, eikä jokaiseen vauvan itkuun ja nitinään ole pakko sillä sekunnilla reagoida.
Kommentit (132)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AIka turhaa tulla kommentoimaan, että kumma juttu kun vauvanhoitoon kouluttautunut työkseen vauvoja hoitava osaa vauvanhoitorutiinit ja univajeinen uusi äiti ei. Oletteko ihan viisaita?
Joo, itsekään en ollut pidellyt vauvaa sylissä varmaan kuin 5 min koko elämässäni ennen kuin oma vauva syntyi. Hän nukkui 15-20 minuutin pätkiä sylissä tai vaunuissa, ei koskaan yksin paikoillaan. Lopun aikaa hän oli joko rinnalla tai huusi. Yöllä saattoi mennä jopa 1,5 h kerrallaan, mutta imi rintaa yölläkin, ja oma uneni jäi huonoksi ja katkonaiseksi. Väsyneenä ihan kaikki on raskasta, ei siinä pysty samanlaiseen organisointiin ja tehokkuuteen kuin levänneenä, kivuttomana ja lapsettomana kuvittelisi. Minulla oli vauva-aikana rytmihäiriöitä väsymyksen takia. Se vauvan itku sitäpaitsi on suorastaan ohjelmoitu tunkeutumaan vasta synnyttäneen äidin tietoisuuteen niin että ruokahalu menee, eikä vaan kestä enää sekuntiakaan.
Meillä pojan vauva oli tuollainen. Rättiväsynyt miniä toi 3 vko ikäisen lapsen meille viikonlopuksi (kävi päivällä imettämässä) ja kas, meillä vauva nukkui 4-5 tunnin yöunia, söi hyvin illalla pullosta eikä itkenyt, vaan kaikessa rauhassa pötkytteli unipesässä.
Kummallista, eikös?
Meilläkin vauva oli aina vieraskorea. Sama käytös jatkuu myös 3v iässä. Ei mitään uutta siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai käymään rauhassa kampaajalla jos lapsella on isäkin kuvioissa?
Saa syötyä, mutta itse koen hirveen raskaana sen etten saa syödä rauhassa vaan vauva huutaa. Tyyliin annan huutaa sitterissä ja jalalle yritän keikuttaa et ois hiljaa. Yleensä sitten virittelen mehukeittoa yms mitä hörpin kun on päällä tuo vaativa vaihe. Ja just sitten kun se vauva vihdoin taintuu sänkyyn on itellä ainakin päässä jo noin miljoona asiaa mitä teen valmiina. Yleensä omista tarpeista vessa ihan ekana😅Sit ruoka, suihkussa käyn vauvan kanssa, istuu hiljaa ja kuuntelee lorinaa sitterissä
Vierailija kirjoitti:
Te puhutte vauvoista, mutta siis nun sisko jolla on 3vee ja 1vee edelleen ei ehdi syödä lämmintä ruokaa. Minä kyllä luulin ettähän liioittelee, mutta kun menin yökylään ymmärsin. Siis miten voi olla niin vaikeita lapsia, ei hetkeäkään rauhaa siis mun pää meinas hajota siellä. Siitä sekunnista kun ne herää alkaa aikamoinen rumbaa hän siis söi kunnolla vasta kun ne meni nukkumaan yöllä. Täytyy sanoa että kyllä hän oli itse osasyynä siihen että heillä oli on niin vaikea päivärytmi että siinä on mahdotonta istua allas rauhassa sohvalla edes jutella 5min ilman että joku siellä keskeyttää.
Eli vanhemmilla ei vain ole homma hallinnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin pienen vauvan itkuun on käsittääkseni kyllä hyvä vastata aika lailla just sillä sekunnilla, jotta perus turvallisuuden tunne muodostuu. Meillä koliikkivauvan kanssa söin ruokani usein kylmänä, sillä halusin hoivata pientäni hädän hetkellä. Kokeilin kyllä myös liinaa ja kantoreppua, mutta vauva suorastaan inhosi sitä. Nyt hänestä on kasvanut tasapainoisen oloinen taapero, jolla vaikuttaa olevan tosi hyvät taidot tunteiden säätelyssä ikäisekseen.
Niin ja piti vielä sanoa, että vauva saattoi syödä vaikka 9h putkeen tissiä...Ei siinä ehtinyt kuin juosta välillä vessassa käymään. Toki moni olisi varmasti ollut syöttämättä, mutta halusin antaa vauvalle lohdun tissistä, kun sitä oikeasti kaipasi, vaikkakin osin käytti vain tuttina. Varmasti jopa meidän vauvan kanssa olisi ehtinyt syödä ruoan lämpimänä, jos olisi sen priorisoinut. Eikä sekään mielestäni huono juttu ole. Itse kuitenkin pärjäsin hyvin myös kylmällä ruoalla...Miehen tullessa kotiin ehdin syödä sitten kyllä ruokaa lämpimänä ja usein hän myös syötti minua samalla, kun imetin vauvaamme.
Siis kukaan vauva ei tarvitse 9h nonstop imetystä. Siinä on kyllä kyse siitä että vauva on vaan tottunut olemaan rinnalla, ei ravinnontarpeesta. Kyllä on aika kädetön äiti jos on vauvan totuttanut tuollaiseen.
Enemmän vauva ja varsinkin äiti tarvitsee vaikka ulkoilua kun 9h sohvannurkassa nököttäen äitin tissi tuttina. Ja mies vielä illalla syöttää äitiä? Mt-ongelmia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kyllä jonkinlainen tabu tämä, ettei saisi sanoa uupuneen, kireän ja ennen kaikkea epävarman äidin vaikuttavan vauvan mielialaan. Mutta kun se on päivän selvää, jo ihan tieteenkin pohjalta!
Vauva reagoi erityisesti äidin stressihormoneihin valtavan herkästi, kun taas oksitosiinin tuotanto hyrrää molemmille rauhaisaa oloa. Imettäessä äidistä erittyy erityisen paljon oksitosiinia, ja siksi varmaan jotkut joutuvat tissikierteeseen. Biologisesti meitä ei ole suunniteltu olemaan 9-10h päiväsajasta vain kahdestaan vauvan kanssa ensimmäisten parin kuukauden jälkeen ainakaan. Normaalia olisi, että äiti ja vauva olisivat tekemisissä muiden ihmisten kanssa - useinkaan vauvan hyväntuulisuudesta muualla ei ole kyse mistään "vieraskoreudesta", vaan vauvat rentoutuvat puheensorinasta ja ympäröivästä mukavasta tunnelmasta.
Sitten kun äidillä on kaikki anturit ihan tapissa, niin alkaa tapahtua ihan selviä virhearvioita: luetaan itkua väärin, ei osata antaa vauvalle omaa rauhaa silloin kun vauvalla on hyvä olo, vaan olkapäillä varjoaa koko ajan pelko siitä että kohta se parahtaa itkuun jos en tässä heiluttele lelua. Ja totaaliväsyneenä ei edes uskalla opetella asteittaista etäisyyden ottamista, mitä valitettavan monet isät eivät osaa tukea. Isien pitäisi hanakammin antaa pienenkin vauvan äidille ihan omaa aikaa, kyllä jo 2-3kk kykenee olemaan äidistä irti tunnin pari hereillä ollessaan. Sitten jos isäkin pelkää vauvan itkua, on tuloksena hermoheikko perhe.
Hirveän monella tuoreella äidillä on myös huono ymmärrys siitä, miten omat kiintymyssuhdemallit, oman lapsuuden traumat jne heijastuvat vauvan kanssa olemiseen. Minusta olisi melkeinpä välttämätöntä että neuvolajärjestelmää uudistettaisiin ja mukaan liitettäisiin ihan kaikille odottaville enemmän psykodynaamista tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kanssa ymmärrä noita. Vaikka olin esikoisen kanssa ihan hermona JA tein kaikkea ylimääräistä häsläystä JA vauva oli välillä todella itkuinen..niin silti mulla oli päivisin vaikka miten paljon omaa aikaa. Ehdin lueskella, katella sarjoja, siivoilla ja sisustaa...värjätä hiuksia, selailla somea.
Ystävän esikoinen oli vähemmän itkuinen ja nukkui vaunuissa ulkona 4 tunnin päikkärit!!! Ystävällä oli jopa vähän tylsää päivisin.
Ja minä en ymmärrä teitä, jotka ajattelevat, että koska minun vauvani ja kavereiden vauvat, niin kaikki vauvat...Vauvoja on todella erilaisia!
Vastasit minulle. Minä hoidan työkseni pikkulapsia. Myös vaativia vauvoja lastensuojelun yksikössä. Sellaista vauvaa ei olekaan kenen kanssa ei ehtisi syödä, peseytyä, käydä suihkussa ym. Vaikka vauva itkisi 24/7 ( ja tämähän on sula mahdottomuus). Kyse on siitä miten äiti hoitaa tilanteet.
Kumma tämä kulttuuri missä on okei valittaa ja liioitella, ettei ehdi vessaan, kun hoitaa vauvaa. Mitä me naiset saadaan tosta irti?
Jostain syystä täytyy pitää yllä sitä myyttiä, ettei äiti ehdi edes pissalla käydä. Vaikka tosiasiassa valtaosa äideistä saa päivien aikana tuntien taukoja vauvanhoidosta. Suurin osa vauvoista on kuitenkin ihan terveitä ja terve vauva nukkuu ison osan vuorokautta.
Tämä.
Meillä on kaksoset. Tässä minä kaikessa rauhassa palstailen, toinen vauvoista nukkuu ja toinen ääntelee (ei itke, vaan kokeilee erilaisia kurlauksia tms.) vieressä sitterissä hurjasti huiskien. Annan hänen olla rauhassa, koska viihtyy itsekseen vaikka tiedän, että iso osa väsyneistä äideistä nappaisi tässä tilanteessa vauvan syliinsä ja ryhtyisi viihdyttämään, jotta se ei vain itkisi.
Eli en ole opettanut omiani siihen, että viihdytän. Lohdutan, jos pitää lohduttaa, mutta ei lapsi siihen menehdy, jos päästelee ääniä ja kokeilee erilaisia kommunikoinnin muotoja.
Suurin osa vauvoista ei kärsi koliikista 24/7.
Ja koska tämä rauha jatkuu, taidan ommella pari bodya ja housuja, saumurin ääni jostain syystä viihdyttää lapsia-
Tätä minäkin komppaan, että ei joka narahduksesta tai "itkun tirahduksesta" oteta syliin, jolloin vauva tottuu olemaan aina sylissä, eikä viihdy missään muualla, vaan opitaan tunnistamaan milloin on hätä ja milloin marisee muuten vain. Alussa olin herkässä menossa ottamaan vauvan syliin aina kun itki, kunnes hoksasin, että itkee joskus vähän aikaa unissaan, eikä silloin passaa mennä ottamaan syliin tai herää ja alkaa oikeasti itkeä. Kun kuuntelee vähän aikaa, tunnistaa ennen pitkää onko tarve nousta vai ei. Vauvakin oppii, että vanhemmat tulee silloin kun on hätä, mutta että yksinkin pärjää. Meillä on 3kk vauva, joka on siinä määrin helppohoitoinen tämän taktiikan takia, että viihtyy yksinäänkin. Voin aamusyötön ja vaipan ja vaatteiden vaihdon jälkeen vain laittaa leikkimatolle ja tehdä aamutoimet rauhassa. Jos alkaa "huhuilla" perään (tietyn tyyppinen narina, jonka tunnistaa), käyn vilkaisemassa kesken hampaiden pesun, jonka jälkeen jaksaa taas odotella. Ei itke nälkääkään, koska olen ottanut rinnalle aina nälän ensimerkeistä, nykyään tosin välillä vahingossa silloinkin, kun ei ole nälkä, koska se käsien nakertaminen hämää... Mutta kuuluu asiaan tämän ikäisellä.
Sama homma yöllä, että en joka narahduksesta nouse ylös. Vauva on nukkunut alusta saakka omassa pinnasängyssään minun sänkyni lähellä, mutta ei kuitenkaan ihan kiinni. Aluksi älähteli vähän hädissään, kun valot hävisi (pelkäsi pimeää), mutta kun kuuli ääneni, rauhoittui. Nykyään ei enää hätäänny, mutta saattaa äännellä aikansa, välillä kysellen missä äiti luuraa ja välillä tylsyyttään, jos ei olisi halunnutkaan käydä nukkumaan. Rauhoittuu kuitenkin kun sanoo, että äiti on tässä, käy vaan nukkumaan.
Ainoa aika, jolloin vauva on sitonut niin paljon, että ruokakin ehtii jäähtyä tai jää syömättä, oli kun sai rota-rokotteen, joka aiheutti vatsavaivoja. Silloin ei voinut olla yhtään makuulla ja miehen pinna ei kestänyt kurkkusuorana itkevää vauvaa, joten kanniskelin sitten vauvaa sylissä ja söin yhdellä kädellä silloin kun olin saanut ruoan jonnekin käden ulottuville asti.
Minäkin väittäisin, että jos on normaali, elämäänsä tyytyväinen vauva, niin äitikin voi ihan rauhassa käydä vaikka isommallakin istunnolla vessassa ja vauva pärjää sen hetken yksinäänkin. Toki liikkuvaisen lapsen kanssa voi olla syytä pitää silmällä lasta, mutta ei se syömistä estä.
Sen sijaan, jos sattuu vatsavaivainen tapaus, koliikkilapsi, refluksilapsi ym. "ongelmatapaus", niin aivan hyvin jää äidiltä vessassa käymättä ja ruoat syömättä, jos lapsi ei viihdy missään muualla kuin sylissä pystyasennossa, mutta haluaisin minäkin ajatella, että valtaosa vauvoista ei kuulu tähän joukkoon ja se koliikkikin lakkaa siinä kolmen kuukauden tienoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua.
Riippuu tilanteesta.
Jos vauva heräsi nälkäisenä päiväunilta, en pystynyt syömään itse vaikka ruoka olisi juuri lämpimänä edessä. Sylkeä ei vain erittynyt, mitään ei mennyt alas, kun vauva karjuu nälkää.
Jos vauva kylläinen mutta itkee muusta syystä, niin saatoin yrittää hetkuttaa jalalla sitterissä tai laittaa vauvan liinaan ja itse syödä. Kaksi lastani oli vatsavaivaisia, en kyllä hennonut jättää heitä vatsavaivoissa kärvistelemään suihkun ajaksi. Kävin suihkussa, kun mies kanniskeli. Jo olisin ollut yksinhuoltaja, niin sitten tietenkin olisi ollut pakko.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä jonkinlainen tabu tämä, ettei saisi sanoa uupuneen, kireän ja ennen kaikkea epävarman äidin vaikuttavan vauvan mielialaan. Mutta kun se on päivän selvää, jo ihan tieteenkin pohjalta!
Vauva reagoi erityisesti äidin stressihormoneihin valtavan herkästi, kun taas oksitosiinin tuotanto hyrrää molemmille rauhaisaa oloa. Imettäessä äidistä erittyy erityisen paljon oksitosiinia, ja siksi varmaan jotkut joutuvat tissikierteeseen. Biologisesti meitä ei ole suunniteltu olemaan 9-10h päiväsajasta vain kahdestaan vauvan kanssa ensimmäisten parin kuukauden jälkeen ainakaan. Normaalia olisi, että äiti ja vauva olisivat tekemisissä muiden ihmisten kanssa - useinkaan vauvan hyväntuulisuudesta muualla ei ole kyse mistään "vieraskoreudesta", vaan vauvat rentoutuvat puheensorinasta ja ympäröivästä mukavasta tunnelmasta.
Sitten kun äidillä on kaikki anturit ihan tapissa, niin alkaa tapahtua ihan selviä virhearvioita: luetaan itkua väärin, ei osata antaa vauvalle omaa rauhaa silloin kun vauvalla on hyvä olo, vaan olkapäillä varjoaa koko ajan pelko siitä että kohta se parahtaa itkuun jos en tässä heiluttele lelua. Ja totaaliväsyneenä ei edes uskalla opetella asteittaista etäisyyden ottamista, mitä valitettavan monet isät eivät osaa tukea. Isien pitäisi hanakammin antaa pienenkin vauvan äidille ihan omaa aikaa, kyllä jo 2-3kk kykenee olemaan äidistä irti tunnin pari hereillä ollessaan. Sitten jos isäkin pelkää vauvan itkua, on tuloksena hermoheikko perhe.
Hirveän monella tuoreella äidillä on myös huono ymmärrys siitä, miten omat kiintymyssuhdemallit, oman lapsuuden traumat jne heijastuvat vauvan kanssa olemiseen. Minusta olisi melkeinpä välttämätöntä että neuvolajärjestelmää uudistettaisiin ja mukaan liitettäisiin ihan kaikille odottaville enemmän psykodynaamista tukea.
Tämä. Paljon on ihan mielisairaudenkin kaltaista menoa. Olen nähnyt lähipiirissäni liian monta kertaa, että tuoreella äidillä on niin valtava epävarmuus, että vauva oireilee itkemällä. Eräs ystäväni - siis valehtelematta - poistui kotiovestaan ulos raittiiseen ilmaan ensimmäisen kerran vauvan ollessa 1kk. Ei ollut pakkasta, vauvalla ei ollut koliikkia eikä mitään, äiti vain pelkäsi vauvan pukemista ulkovaatteisiin. Toinen ystävä ei halunnut antaa vauvaa kenekään toisen syliin ensimmäisen vuoden ajan. Loukkasi tällä aika pahasti miehensä isoäitiä, joka kuolinvuoteellaan olisi halunnut pidellä ensimmäistä lapsenlapsenlastaan.
Veljeni 20v vaimo käänsi kääntymään oppineen vauvan aina takaisin selälleen sillä pelkäsi, että vauva satuttaa itsensä mahallaan. Myöhemmin kun lapsi opetteli nousemaan pöydän kulmaa vasten, äiti nosti aina systemaattisesti lapsen pois ja istutti takaisin lattialle. Pelkäsi hysteerisesti että lapsi lyö päänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kanssa ymmärrä noita. Vaikka olin esikoisen kanssa ihan hermona JA tein kaikkea ylimääräistä häsläystä JA vauva oli välillä todella itkuinen..niin silti mulla oli päivisin vaikka miten paljon omaa aikaa. Ehdin lueskella, katella sarjoja, siivoilla ja sisustaa...värjätä hiuksia, selailla somea.
Ystävän esikoinen oli vähemmän itkuinen ja nukkui vaunuissa ulkona 4 tunnin päikkärit!!! Ystävällä oli jopa vähän tylsää päivisin.
Ja minä en ymmärrä teitä, jotka ajattelevat, että koska minun vauvani ja kavereiden vauvat, niin kaikki vauvat...Vauvoja on todella erilaisia!
Vastasit minulle. Minä hoidan työkseni pikkulapsia. Myös vaativia vauvoja lastensuojelun yksikössä. Sellaista vauvaa ei olekaan kenen kanssa ei ehtisi syödä, peseytyä, käydä suihkussa ym. Vaikka vauva itkisi 24/7 ( ja tämähän on sula mahdottomuus). Kyse on siitä miten äiti hoitaa tilanteet.
Kumma tämä kulttuuri missä on okei valittaa ja liioitella, ettei ehdi vessaan, kun hoitaa vauvaa. Mitä me naiset saadaan tosta irti?
Jostain syystä täytyy pitää yllä sitä myyttiä, ettei äiti ehdi edes pissalla käydä. Vaikka tosiasiassa valtaosa äideistä saa päivien aikana tuntien taukoja vauvanhoidosta. Suurin osa vauvoista on kuitenkin ihan terveitä ja terve vauva nukkuu ison osan vuorokautta.
Tämä.
Meillä on kaksoset. Tässä minä kaikessa rauhassa palstailen, toinen vauvoista nukkuu ja toinen ääntelee (ei itke, vaan kokeilee erilaisia kurlauksia tms.) vieressä sitterissä hurjasti huiskien. Annan hänen olla rauhassa, koska viihtyy itsekseen vaikka tiedän, että iso osa väsyneistä äideistä nappaisi tässä tilanteessa vauvan syliinsä ja ryhtyisi viihdyttämään, jotta se ei vain itkisi.
Eli en ole opettanut omiani siihen, että viihdytän. Lohdutan, jos pitää lohduttaa, mutta ei lapsi siihen menehdy, jos päästelee ääniä ja kokeilee erilaisia kommunikoinnin muotoja.
Suurin osa vauvoista ei kärsi koliikista 24/7.
Ja koska tämä rauha jatkuu, taidan ommella pari bodya ja housuja, saumurin ääni jostain syystä viihdyttää lapsia-
Tätä minäkin komppaan, että ei joka narahduksesta tai "itkun tirahduksesta" oteta syliin, jolloin vauva tottuu olemaan aina sylissä, eikä viihdy missään muualla, vaan opitaan tunnistamaan milloin on hätä ja milloin marisee muuten vain. Alussa olin herkässä menossa ottamaan vauvan syliin aina kun itki, kunnes hoksasin, että itkee joskus vähän aikaa unissaan, eikä silloin passaa mennä ottamaan syliin tai herää ja alkaa oikeasti itkeä. Kun kuuntelee vähän aikaa, tunnistaa ennen pitkää onko tarve nousta vai ei. Vauvakin oppii, että vanhemmat tulee silloin kun on hätä, mutta että yksinkin pärjää. Meillä on 3kk vauva, joka on siinä määrin helppohoitoinen tämän taktiikan takia, että viihtyy yksinäänkin. Voin aamusyötön ja vaipan ja vaatteiden vaihdon jälkeen vain laittaa leikkimatolle ja tehdä aamutoimet rauhassa. Jos alkaa "huhuilla" perään (tietyn tyyppinen narina, jonka tunnistaa), käyn vilkaisemassa kesken hampaiden pesun, jonka jälkeen jaksaa taas odotella. Ei itke nälkääkään, koska olen ottanut rinnalle aina nälän ensimerkeistä, nykyään tosin välillä vahingossa silloinkin, kun ei ole nälkä, koska se käsien nakertaminen hämää... Mutta kuuluu asiaan tämän ikäisellä.
Sama homma yöllä, että en joka narahduksesta nouse ylös. Vauva on nukkunut alusta saakka omassa pinnasängyssään minun sänkyni lähellä, mutta ei kuitenkaan ihan kiinni. Aluksi älähteli vähän hädissään, kun valot hävisi (pelkäsi pimeää), mutta kun kuuli ääneni, rauhoittui. Nykyään ei enää hätäänny, mutta saattaa äännellä aikansa, välillä kysellen missä äiti luuraa ja välillä tylsyyttään, jos ei olisi halunnutkaan käydä nukkumaan. Rauhoittuu kuitenkin kun sanoo, että äiti on tässä, käy vaan nukkumaan.
Ainoa aika, jolloin vauva on sitonut niin paljon, että ruokakin ehtii jäähtyä tai jää syömättä, oli kun sai rota-rokotteen, joka aiheutti vatsavaivoja. Silloin ei voinut olla yhtään makuulla ja miehen pinna ei kestänyt kurkkusuorana itkevää vauvaa, joten kanniskelin sitten vauvaa sylissä ja söin yhdellä kädellä silloin kun olin saanut ruoan jonnekin käden ulottuville asti.
Minäkin väittäisin, että jos on normaali, elämäänsä tyytyväinen vauva, niin äitikin voi ihan rauhassa käydä vaikka isommallakin istunnolla vessassa ja vauva pärjää sen hetken yksinäänkin. Toki liikkuvaisen lapsen kanssa voi olla syytä pitää silmällä lasta, mutta ei se syömistä estä.
Sen sijaan, jos sattuu vatsavaivainen tapaus, koliikkilapsi, refluksilapsi ym. "ongelmatapaus", niin aivan hyvin jää äidiltä vessassa käymättä ja ruoat syömättä, jos lapsi ei viihdy missään muualla kuin sylissä pystyasennossa, mutta haluaisin minäkin ajatella, että valtaosa vauvoista ei kuulu tähän joukkoon ja se koliikkikin lakkaa siinä kolmen kuukauden tienoilla.
Sinusta on kovaa vauhtia tulossa kaikkin besserwissereiden äiti. Pliis, jos kokemusta yhdestä vauvasta 3kk niin älä ala pätemään muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä jonkinlainen tabu tämä, ettei saisi sanoa uupuneen, kireän ja ennen kaikkea epävarman äidin vaikuttavan vauvan mielialaan. Mutta kun se on päivän selvää, jo ihan tieteenkin pohjalta!
Vauva reagoi erityisesti äidin stressihormoneihin valtavan herkästi, kun taas oksitosiinin tuotanto hyrrää molemmille rauhaisaa oloa. Imettäessä äidistä erittyy erityisen paljon oksitosiinia, ja siksi varmaan jotkut joutuvat tissikierteeseen. Biologisesti meitä ei ole suunniteltu olemaan 9-10h päiväsajasta vain kahdestaan vauvan kanssa ensimmäisten parin kuukauden jälkeen ainakaan. Normaalia olisi, että äiti ja vauva olisivat tekemisissä muiden ihmisten kanssa - useinkaan vauvan hyväntuulisuudesta muualla ei ole kyse mistään "vieraskoreudesta", vaan vauvat rentoutuvat puheensorinasta ja ympäröivästä mukavasta tunnelmasta.
Sitten kun äidillä on kaikki anturit ihan tapissa, niin alkaa tapahtua ihan selviä virhearvioita: luetaan itkua väärin, ei osata antaa vauvalle omaa rauhaa silloin kun vauvalla on hyvä olo, vaan olkapäillä varjoaa koko ajan pelko siitä että kohta se parahtaa itkuun jos en tässä heiluttele lelua. Ja totaaliväsyneenä ei edes uskalla opetella asteittaista etäisyyden ottamista, mitä valitettavan monet isät eivät osaa tukea. Isien pitäisi hanakammin antaa pienenkin vauvan äidille ihan omaa aikaa, kyllä jo 2-3kk kykenee olemaan äidistä irti tunnin pari hereillä ollessaan. Sitten jos isäkin pelkää vauvan itkua, on tuloksena hermoheikko perhe.
Hirveän monella tuoreella äidillä on myös huono ymmärrys siitä, miten omat kiintymyssuhdemallit, oman lapsuuden traumat jne heijastuvat vauvan kanssa olemiseen. Minusta olisi melkeinpä välttämätöntä että neuvolajärjestelmää uudistettaisiin ja mukaan liitettäisiin ihan kaikille odottaville enemmän psykodynaamista tukea.
Tämä. Paljon on ihan mielisairaudenkin kaltaista menoa. Olen nähnyt lähipiirissäni liian monta kertaa, että tuoreella äidillä on niin valtava epävarmuus, että vauva oireilee itkemällä. Eräs ystäväni - siis valehtelematta - poistui kotiovestaan ulos raittiiseen ilmaan ensimmäisen kerran vauvan ollessa 1kk. Ei ollut pakkasta, vauvalla ei ollut koliikkia eikä mitään, äiti vain pelkäsi vauvan pukemista ulkovaatteisiin. Toinen ystävä ei halunnut antaa vauvaa kenekään toisen syliin ensimmäisen vuoden ajan. Loukkasi tällä aika pahasti miehensä isoäitiä, joka kuolinvuoteellaan olisi halunnut pidellä ensimmäistä lapsenlapsenlastaan.
Veljeni 20v vaimo käänsi kääntymään oppineen vauvan aina takaisin selälleen sillä pelkäsi, että vauva satuttaa itsensä mahallaan. Myöhemmin kun lapsi opetteli nousemaan pöydän kulmaa vasten, äiti nosti aina systemaattisesti lapsen pois ja istutti takaisin lattialle. Pelkäsi hysteerisesti että lapsi lyö päänsä.
Tästä tuli mieleen ystäväni ja taaperonsa. Ystävä on äitinä ylisuojelevaa ja hössöttävää tyyppiä. Lapsi oppi reagoimaan mielenkiintoisella tavalla. Kun hän esim kaatui kolmipyörällä, hän kääntyi katsomaan äitiä. Jos äiti huomasi kaatumisen, lapsi alkoi itkeä sydäntäsärkevästi ja äiti ryntäsi hädissään lapsen luo. Jos taas äiti ei huomannut niin lapsi kiipesi takaisin pyörälle itkemättä. Eli äidin hätäännys ja ylisuojelevaisuus vaikuttaa negatiivisesti lapsen käytökseen.
Äiti ei tätä asiaa huomannut joten hän ei osannut muuttaa käytösmalliaan. Hän oli sitä mieltä että lapsensa on erikoisen herkkä.
Usein äiti on se joka tuntee lapsensa parhaiten. Joskus kuitenkin sivusta seuraaja voi nähdä enemmän kuin äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koliikkivauvat ja ei-terveet vauvat on ihan oma lukunsa. Heidän kohdallaan ei päde mitkään lait ja säännöt, vaan heidän vauva-aikansa on varmasti yhtä säätämistä ja muuttuvia systeemejä.
Suurimmalla osalla on kuitenkin terve vauva, joka itkee, kun ei ole muuta tapaa ilmaista itseään. Pieni vauva on hyvä ottaa herkästi syliin, mutta jo se, että vauvaa keikuttaa vaikka jalalla sitterissä, että voi itse syödä, on ihan riittävä juttu. Ruuan jälkeen voi sitten ottaa vauvan syliin.
Terve vauva myös kasvaa, se ei ole vaikea ja vaativa koko vuotta. On ihan eri juttu "itkettää" 1 kk ikäistä kuin 11 kk ikäistä lasta.
Jos haluaa syödä yhdellä kädellä kylmää ruokaa seisten ja lasta hytkyttäen, tehköön niin, mutta se on vapaaehtoista. Voi myös syödä haarukalla ja veitsellä lämmintä ruokaa, jos perheessä on kaksi aikuista.
Itse muistan, etten voinut syödä, jos vauva itki vaativasti. Mulle tuli niin paha olo, kuin pala kurkkuun, jolloin ruoka ei maistunut. Jonkin aikaa piti miehen kanssa tyytyä siihen, että syötiin ainakin osittain eri aikaan. Suihkussa käyntiä en koskaan lopettanut, vessassakin asioin mieluiten yksin, myös vauvavuonna.
Saunominen oli vaikeampaa, kun vauvaa ei saanut ihan pienenä saunottaa, ja hieman isompanakin se viihtyi siellä vain hetken. Sitten nautittiinkin kunnolla, kun päästiin isovanhemmille saunomaan, saatiin löylytellä ihan kahdestaan rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse laitoin vauvan sitterii ja istuin lattialle vienee syömään. Välillä vauva oli myös kantorepussa. Ihan normi homma ja sai omatkin asiat hoidettua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin pienen vauvan itkuun on käsittääkseni kyllä hyvä vastata aika lailla just sillä sekunnilla, jotta perus turvallisuuden tunne muodostuu. Meillä koliikkivauvan kanssa söin ruokani usein kylmänä, sillä halusin hoivata pientäni hädän hetkellä. Kokeilin kyllä myös liinaa ja kantoreppua, mutta vauva suorastaan inhosi sitä. Nyt hänestä on kasvanut tasapainoisen oloinen taapero, jolla vaikuttaa olevan tosi hyvät taidot tunteiden säätelyssä ikäisekseen.
Niin ja piti vielä sanoa, että vauva saattoi syödä vaikka 9h putkeen tissiä...Ei siinä ehtinyt kuin juosta välillä vessassa käymään. Toki moni olisi varmasti ollut syöttämättä, mutta halusin antaa vauvalle lohdun tissistä, kun sitä oikeasti kaipasi, vaikkakin osin käytti vain tuttina. Varmasti jopa meidän vauvan kanssa olisi ehtinyt syödä ruoan lämpimänä, jos olisi sen priorisoinut. Eikä sekään mielestäni huono juttu ole. Itse kuitenkin pärjäsin hyvin myös kylmällä ruoalla...Miehen tullessa kotiin ehdin syödä sitten kyllä ruokaa lämpimänä ja usein hän myös syötti minua samalla, kun imetin vauvaamme.
Mutta nehän on ihania rauhan hetkiä kun vauva on tissillä! Mun tuli lueskeltua, syötyä ja tuijotettu Netflixiä kun imetin. Ne tuntui ihan omalta ajalta.
Kidutusta se on imettää tuntikausia putkeen. Paikat puutuu ja kipeytyy, tulee itselle nälkä ja jano, vessaan pitäisi päästä. Ei se mitään omaa aikaa ole vaan juuri pois siitä.
En ole ikinä ymmärtänyt tätä. Kaksi nuorinta sisarustani oli aivan järkyttäviä huutajia ja silti oli ruoka valmiina, koti siivottu, pyykit pesty jne. kun tulin kotiin koulusta. Olin jo yläasteella ja lukiossa joten muistan kyllä.
Kun kaikki on niin helppoa, niin mistä johtuu että Suomessa on näin kovat lastensuojeluluvut? Ja yhä vaan kasvaa. Vauvat on helppoja, äidit ehtii harrastaa koko päivän jne., mutta silti vuosittain useat äidit epätoivoissaan ta ppaa, ravistelee ja murjoo itkuisia vauvojaan kun mikään ei auta. Vauvaparat vaan makaa tyytyväisenä viltillä silmät killottaen, kun äiti ne siitä riistää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AIka turhaa tulla kommentoimaan, että kumma juttu kun vauvanhoitoon kouluttautunut työkseen vauvoja hoitava osaa vauvanhoitorutiinit ja univajeinen uusi äiti ei. Oletteko ihan viisaita?
Joo, itsekään en ollut pidellyt vauvaa sylissä varmaan kuin 5 min koko elämässäni ennen kuin oma vauva syntyi. Hän nukkui 15-20 minuutin pätkiä sylissä tai vaunuissa, ei koskaan yksin paikoillaan. Lopun aikaa hän oli joko rinnalla tai huusi. Yöllä saattoi mennä jopa 1,5 h kerrallaan, mutta imi rintaa yölläkin, ja oma uneni jäi huonoksi ja katkonaiseksi. Väsyneenä ihan kaikki on raskasta, ei siinä pysty samanlaiseen organisointiin ja tehokkuuteen kuin levänneenä, kivuttomana ja lapsettomana kuvittelisi. Minulla oli vauva-aikana rytmihäiriöitä väsymyksen takia. Se vauvan itku sitäpaitsi on suorastaan ohjelmoitu tunkeutumaan vasta synnyttäneen äidin tietoisuuteen niin että ruokahalu menee, eikä vaan kestä enää sekuntiakaan.
Meillä pojan vauva oli tuollainen. Rättiväsynyt miniä toi 3 vko ikäisen lapsen meille viikonlopuksi (kävi päivällä imettämässä) ja kas, meillä vauva nukkui 4-5 tunnin yöunia, söi hyvin illalla pullosta eikä itkenyt, vaan kaikessa rauhassa pötkytteli unipesässä.
Kummallista, eikös?
Meilläkin vauva oli aina vieraskorea. Sama käytös jatkuu myös 3v iässä. Ei mitään uutta siis.
Osaako 3 vko ikäinen olla vieraskorea? Tai 5 vko ikäinen? Tai 7 vko ikäinen? Lapsi oli meillä 2 vko välein ja nukkuin joka kerta hyvin, söi hyvin ja viihtyi itsekseen. Kotona huusi 12 vrk koko ajan, kukaan ei voinut nukkua ja mummolassa oli sitten varmaan vieraskorea.
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä ymmärtänyt tätä. Kaksi nuorinta sisarustani oli aivan järkyttäviä huutajia ja silti oli ruoka valmiina, koti siivottu, pyykit pesty jne. kun tulin kotiin koulusta. Olin jo yläasteella ja lukiossa joten muistan kyllä.
Huh huh, olit yläasteella ja lukiossa, etkä tehnyt mitään kotitöitä? Oletpa ollut saamaton ja laiska vätys, toivottavasti et ole enää. Arvaan vielä, että olet miespuolinen.
Kerrostalossa kun asuu niin joutuu ajattelemaan myös naapureiden sietokykyä. Meidän naapurit valvoi puoli vuotta yötä päivää meidän vauvan takia.