Olen lopullisen kyllästynyt siihen, että äitini on AINA minusta huolissaan!

Sano äidillesi että liian lähelle tunkeminen ei oo Ok, et antaa olla sun itsenäisempi ap vaikka haluaa huolehtia että sulla on kaikki hyvin..? Arvosta että sulla on äiti joka oikeesti haluaa sulle hyvää ja on sun elämässä vaikka liikaa onkin huolissaan ja haluaa suojella. Vai hakeeko hän itse turvaa sinusta? Ja yhteenkuuluvuuden tunnetta tai yhteyden tuntoa tuolla? Muista kysyä joskus häneltä myös joskus itse, että mitä hänelle kuuluu ja onko myös hänellä kaikki hyvin. :) toinen ei tule 90% elämään jos otat häntä yhtälailla huomioon

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei pidä mitään yhteyttä eikä ole koskaan ollut kiinnostunut aidosti siitä mitä elämääni kuuluu, saati sitten että hän olisi ollut millään lailla tukenani missään vaiheessa elämääni. Omillani olen ollut aina ja kantapään kautta joutunut oppimaan asiat ja elämän.

Itse olen pyrkinyt tietoisesti toimimaan toisin omien lasteni kohdalla ja varmaan sitten huolehdin liikaakin ja liian usein. Ihan vaan rakkaudesta + vilpittömästä halusta olla sopivasti läsnä ja turvana myös aikuisille lapsilleni.

Toivosin, että jos ap sattuisi olemaan oma lapseni, että hän avoimesti kertoisi minulle että "voisit mutsi jo vähän himmata..." En loukkaantuisi, olisin hyvilläni siitä että keskusteluyhteytemme on niin toimiva että minulle voi sanoa.

Oma äitisi ei ollut sinusta”huolissaan?” Saati huolehtinut sinulla kaikki hyvin vaan toisinpäin?

Tuo äidin jatkuva huolehtiminen on läheisriippuvuutta. Täällä on jo useampi keskustelu siitä, kannattaa etsiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kolmen parikymppisen aikuisen äiti. Koetan kyllä olla huolehtimatta jatkuvasti enkä suinkaan soittele lapsilleni jatkuvasti. Mutta kyllä minä silti olen välillä huolissani, koska lapseni ovat minulle rakkaita. Lisäksi olen huomannut, että vaihdevuodet lisäävät stressiä ja ahdistusta (itselläni meni muutama vuosi ennen kuin tajusin, että huolehdin samoista asioista enemmän kuin aikaisemmin ihan vaihdevuosien takia).

Sitten välillä lapset aiheuttavat minusta ihan todellista huolta. Kyllä sitä murehtii, kun 21-vuotias tyttö lähtee yksin reppureissaamaan Intiaan, vaikka tyttö itse onkin sitä mieltä, että hän pärjää loistavasti. (Esimerkki ei ole suoraan omasta elämästäni, mutta vähän samantapaista on tapahtunut.)

Muuten hyvin kirjoitettu, mutta tuo reppureissaus, ihan kuin tuo nyt olisi jotain "pahaa" tai määräänsä enempää huolestuttavaa.

Sinustako on liioiteltua murehtia, että 21-vuotiaalle tytölle voi tapahtua jotain pahaa, kun hän lähtee reippureissaamaan Intiaan yksin ilman kaveria?

Jatkan vielä että läheisriippuvuus ei todellakaan tee äidistä mitään "hyvää äitiä" , joten älkää lässyttäkö, että olisit vain onnellinen kun joku huolehtii. Läheisriippuvuus on kontrollointia.

Huvittavaa nähdä, miten moni vanhempi on epäonnistunut vanhemmuudessa (laiminlyönyt lasten hoitoa, kasvatusta ja tukemista silloin kun lapset olivat alle 18-vuotiaita) MUTTA heti kun lapsi muuttaa pois kotoa, vanhemmat soittavat perään 4 - 7 kertaa viikossa.

"Tarvitsetko uuden television, uuden kännykän, kotivakuutuksen? Oletko saanut oppikirjat ostettua?"

Tuota hysteeristä avuntarjoamista jatkuu vielä 15 vuotta sen jälkeen, kun lapsi on muuttanut pois kotoa. 

Mitähän jos vaan keskustelisitte siitä mikä tahti ja millainen huolehtiminen on ok?

4-7 kertaa ei minun äitini kohdalla riittänyt, sillä hän soitti useamman kerran päivässä, ihan vain tarkistaakseen ettei minulla ollut hätää ja neuvoakseen, että esimerkiksi pakkasella täytyy laittaa pipo päähän. Ja minä olin semmoinen kiltti lapsi/nuori , eli mitään syytä ylihuolehtimiseen ei ollut, äitini vain on läheisriippuvainen. Lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen läheskään joka kerta, että sain vähän etäisyyttä. Jatkuva huolehtiminen aiheutti minullekin tunteen, että no en tosiaan pärjää, vaikka siis todellisuudessa osasin hoitaa asiani ihan normaalisti. Nykyisin hän saa kohdistaa riippuvuutensa vanhempieni kotiin syrjäytyneeseen veljeeni, joka on jo kolmikymppinen, mutta ei mitään tulevaisuutta edessä. Äitini on huolehtinut ja passannut hänet sellaiseen kuntoon ettei tämä osaa mitään, eikä varmaan kykene ikinä itsenäiseen elämään.

Mä olen viisikymppinen ja äiti on edelleen huolissaan pukeutumisesta ja syömisestä jne. Ei ole ikinä ollut näitä em kanssa ongelmia. Rahatilanne, asuntotilanne, työpaikka, kaikki on minulla kunnossa kaikki huolettaa äitiä. Myös mummini oli koko ajan huolissaan minusta. Siihen tottuu. Luultavasti olisin samanlainen omille lapsilleni jos sellaisia olisi.

Vierailija kirjoitti:

4-7 kertaa ei minun äitini kohdalla riittänyt, sillä hän soitti useamman kerran päivässä, ihan vain tarkistaakseen ettei minulla ollut hätää ja neuvoakseen, että esimerkiksi pakkasella täytyy laittaa pipo päähän. Ja minä olin semmoinen kiltti lapsi/nuori , eli mitään syytä ylihuolehtimiseen ei ollut, äitini vain on läheisriippuvainen. Lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen läheskään joka kerta, että sain vähän etäisyyttä. Jatkuva huolehtiminen aiheutti minullekin tunteen, että no en tosiaan pärjää, vaikka siis todellisuudessa osasin hoitaa asiani ihan normaalisti. Nykyisin hän saa kohdistaa riippuvuutensa vanhempieni kotiin syrjäytyneeseen veljeeni, joka on jo kolmikymppinen, mutta ei mitään tulevaisuutta edessä. Äitini on huolehtinut ja passannut hänet sellaiseen kuntoon ettei tämä osaa mitään, eikä varmaan kykene ikinä itsenäiseen elämään.

Tässä on rajat ylitetty jo aikaa sitten. Kurja tilanne ja ainoa vaihtoehto on tosiaan ottaa etäisyyttä. Mutta suurimmaksi osaksi tilanteet ovat tässäkin ketjussa olleet sen kaltaisia, että ihan vaan avoin ja suora keskustelu olisi se avain tilanteen laukeamiseen. Normaalipäiset rakastavat äidit kyllä ottavat ihan hyvällä vastaan viestin siitä että vähempikin huolehtiminen/yhteydenpito riittää jo. Ja sen viestin on hyvä tullakin  lapselta päin, äidin on sitä ehkä vaikeampi itse tehdä siinä pelossa että lapsi ajattelee että hänet "hylätään" oman onnensa nojaan. Keskustelkaa.

Mukavaa saada vertaistukea tälle asialle. Oma äitini on niitä ihmisiä jotka ovat koko ikänsä pelänneet/odottaneet että jotain pahaa tulee tapahtumaan ja koska hän ei kestä ollenkaan stressiä lähtee hänellä helposti isopyörä heittämään. Esim. Häneltä saattaa tulla välillä tarkkakin ohje johonkin hyvin normaaliin asiaan kuten esim. Matkalaukun pakkaamiseen tai miten vessanpönttö puhdistetaan. Ja jos hän ei näe ettet ole käynyt watsupissa koko päivänä hän huolestuu että jotain on tapahtunut. Ja Äitini löytää ihan pienistäkin asioista huolen aihetta ja kun hän huolestuu jostain niin järjen ääni katoaa yhtä nopeasti. Opinkin jo teininä ettei hänelle kannata kertoa mitään huolia koska sen sijaan että saisin itse tukea ja neuvoa tilanteeseen, panikoituukin äitini asiasta eikä pysty olemaan murehtimstta minusta. Joten lopulta MINUN pitää lohduttaa HÄNTÄ tilanteestani js luvata selvittää asia hetimiten.

Enkä tästä syystä myöskään halua pyytää neuvoja tai apua vaikka esim. verokortin tekoon koska saan kuulla siitä pitkään että "no ethän sinä sitä yhtäkään asiaa silloin osannut!" ja oletetaan sitten etten osaa muitakaam asioita mikä aiheuttaa tietty taas huolta. Asiasta sanominen ei auta yhtään sillä hän ottaa asian vitsinä ja jyrkemmin sanottuna hän suuttuu verisesti mutta tyynnyttyään jatkaa samaa rataa.

Vierailija kirjoitti:

Olkaa onnellisia, kun teillä on huolehtiva ja rakastava äiti. Ennemmin tai myöhemmin tuo huolenpito loppuu ja teidän pitää alkaa pitää äidistä huolta.

Ai vähän niinkuin naiset joiden miehet tienaavat enemmän ja jotka elättävät heitä, kuuluu olla kiitollisia vaikka ne miehet vähättelee naisia ja manipuloi heitä?

Vierailija kirjoitti:

Olkaa onnellisia, kun teillä on huolehtiva ja rakastava äiti. Ennemmin tai myöhemmin tuo huolenpito loppuu ja teidän pitää alkaa pitää äidistä huolta.

Älä viitsi. Kukaan aikuinen ei tarvitse sellaista lapsellista huolehtimista mitä tällaiset vinksahtaneet huolehtijaäidit tuputtavat. Ei ole kyse mistään normaalista välittämisestä vaan ripustautumisesta lapseen, joka tosin sattuu olemaan yli 40-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

4-7 kertaa ei minun äitini kohdalla riittänyt, sillä hän soitti useamman kerran päivässä, ihan vain tarkistaakseen ettei minulla ollut hätää ja neuvoakseen, että esimerkiksi pakkasella täytyy laittaa pipo päähän. Ja minä olin semmoinen kiltti lapsi/nuori , eli mitään syytä ylihuolehtimiseen ei ollut, äitini vain on läheisriippuvainen. Lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen läheskään joka kerta, että sain vähän etäisyyttä. Jatkuva huolehtiminen aiheutti minullekin tunteen, että no en tosiaan pärjää, vaikka siis todellisuudessa osasin hoitaa asiani ihan normaalisti. Nykyisin hän saa kohdistaa riippuvuutensa vanhempieni kotiin syrjäytyneeseen veljeeni, joka on jo kolmikymppinen, mutta ei mitään tulevaisuutta edessä. Äitini on huolehtinut ja passannut hänet sellaiseen kuntoon ettei tämä osaa mitään, eikä varmaan kykene ikinä itsenäiseen elämään.

Tässä on rajat ylitetty jo aikaa sitten. Kurja tilanne ja ainoa vaihtoehto on tosiaan ottaa etäisyyttä. Mutta suurimmaksi osaksi tilanteet ovat tässäkin ketjussa olleet sen kaltaisia, että ihan vaan avoin ja suora keskustelu olisi se avain tilanteen laukeamiseen. Normaalipäiset rakastavat äidit kyllä ottavat ihan hyvällä vastaan viestin siitä että vähempikin huolehtiminen/yhteydenpito riittää jo. Ja sen viestin on hyvä tullakin  lapselta päin, äidin on sitä ehkä vaikeampi itse tehdä siinä pelossa että lapsi ajattelee että hänet "hylätään" oman onnensa nojaan. Keskustelkaa.

Kiitos neuvosta. On keskusteltu, ei auta. Seuraava neuvosi?

Mitäs jos kertoisit äidillesi siitä, miten hyvin sinulla menee? On äidin tehtävä olla huolissaan lapsistaan, tämä ärsyttää kaikista vähiten silloin kun se äiti tietää, että lapsella on kaikki hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

4-7 kertaa ei minun äitini kohdalla riittänyt, sillä hän soitti useamman kerran päivässä, ihan vain tarkistaakseen ettei minulla ollut hätää ja neuvoakseen, että esimerkiksi pakkasella täytyy laittaa pipo päähän. Ja minä olin semmoinen kiltti lapsi/nuori , eli mitään syytä ylihuolehtimiseen ei ollut, äitini vain on läheisriippuvainen. Lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen läheskään joka kerta, että sain vähän etäisyyttä. Jatkuva huolehtiminen aiheutti minullekin tunteen, että no en tosiaan pärjää, vaikka siis todellisuudessa osasin hoitaa asiani ihan normaalisti. Nykyisin hän saa kohdistaa riippuvuutensa vanhempieni kotiin syrjäytyneeseen veljeeni, joka on jo kolmikymppinen, mutta ei mitään tulevaisuutta edessä. Äitini on huolehtinut ja passannut hänet sellaiseen kuntoon ettei tämä osaa mitään, eikä varmaan kykene ikinä itsenäiseen elämään.

Tässä on rajat ylitetty jo aikaa sitten. Kurja tilanne ja ainoa vaihtoehto on tosiaan ottaa etäisyyttä. Mutta suurimmaksi osaksi tilanteet ovat tässäkin ketjussa olleet sen kaltaisia, että ihan vaan avoin ja suora keskustelu olisi se avain tilanteen laukeamiseen. Normaalipäiset rakastavat äidit kyllä ottavat ihan hyvällä vastaan viestin siitä että vähempikin huolehtiminen/yhteydenpito riittää jo. Ja sen viestin on hyvä tullakin  lapselta päin, äidin on sitä ehkä vaikeampi itse tehdä siinä pelossa että lapsi ajattelee että hänet "hylätään" oman onnensa nojaan. Keskustelkaa.

Kiitos neuvosta. On keskusteltu, ei auta. Seuraava neuvosi?

No vaikkapa se etäisyyden ottaminen, jos mitkään keskustelut eivät kerran auta.

Vierailija kirjoitti:

Mitäs jos kertoisit äidillesi siitä, miten hyvin sinulla menee? On äidin tehtävä olla huolissaan lapsistaan, tämä ärsyttää kaikista vähiten silloin kun se äiti tietää, että lapsella on kaikki hyvin.

Kokeiltu. Ei auta.

Vierailija kirjoitti:

4-7 kertaa ei minun äitini kohdalla riittänyt, sillä hän soitti useamman kerran päivässä, ihan vain tarkistaakseen ettei minulla ollut hätää ja neuvoakseen, että esimerkiksi pakkasella täytyy laittaa pipo päähän. Ja minä olin semmoinen kiltti lapsi/nuori , eli mitään syytä ylihuolehtimiseen ei ollut, äitini vain on läheisriippuvainen. Lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen läheskään joka kerta, että sain vähän etäisyyttä. Jatkuva huolehtiminen aiheutti minullekin tunteen, että no en tosiaan pärjää, vaikka siis todellisuudessa osasin hoitaa asiani ihan normaalisti. Nykyisin hän saa kohdistaa riippuvuutensa vanhempieni kotiin syrjäytyneeseen veljeeni, joka on jo kolmikymppinen, mutta ei mitään tulevaisuutta edessä. Äitini on huolehtinut ja passannut hänet sellaiseen kuntoon ettei tämä osaa mitään, eikä varmaan kykene ikinä itsenäiseen elämään.

Itsenäisiä ei tuu jos toinen (ylihuolehtii)tai passaa LIIKAA. Antaisi vähän siimaa olla itsenäinen ja luottaisi pärjäät eikä

Soittelisi montaa kertaa päivässä

Äiti voisi lähettää lapselle vaikka herkkukorin tai osuuskaupan lahjakortin.

Vierailija kirjoitti:

Mitäs jos kertoisit äidillesi siitä, miten hyvin sinulla menee? On äidin tehtävä olla huolissaan lapsistaan, tämä ärsyttää kaikista vähiten silloin kun se äiti tietää, että lapsella on kaikki hyvin.

Suosittelen ! Olen piilopanikoiva huolehtiva äiti, lapsi 30+. Meillä muotoutui itsestään kommunkointi , joka toimii vain yhteen suuntaan, lapsi ottaa yhteyttä kun se hänelle sopii. Jos minä soitan niin silloin on suunnilleen taivas tippumassa ja minun niskaani. Yhteydenpito toimii, kiitos lankeaa lapselle. Minulla ei ole tarvetta ottaa yhteyttä kun hän tekee sen. Kun olemme puheissa niin puhumme pääasiassa jonninjoutavia, jos jotain oikea asiaa tai ongelmia niin tiedän hänen kertovan siinä määrin kun katsoo tarpeelliseksi. En minäkään hänelle kaikkea kerro.

Noin yleisesti ja omasta kokemuksesta , lapset ovat lapsia kunnes roolit kiepsahtavat ympäri kun joudut alkaa huolehtimaan ikääntyneistä vanhemmistasi.