Lue keskustelun säännöt.
Naurattaa, kun 7-kymppiset vanhempani kuvittelevat omistavansa arvokasta tavaraa ja arvokkaan osakkeen
26.02.2021 |
Tänään kävin vanhemmilla siivoomassa ja taas oli niin kova uho vanhemmillani siitä, miten arvokasta omaisuutta ja tavaraa heillä on. 60-luvun puolenvälin neukkukuutiokolmio, itä-Vantaalla huonojen julkisten yhteyksien päässä ei-arvostetulla asuinalueella. Ostettu 80-luvun alussa ja vähän ennen myyntiä asuntoa on vähän pintarempattu edellisten asukkaiden toimesta myynnin edistämisen vuoksi. Sen jälkeen ei mitään remppaa, muuta kuin pari vuotta sitten putkiremppa, jossa vanhempani valitsivat vessaan mahdollisimman halvat materiaalit ja kalusteet. Eivät suostuneet tekemään muuta remppaa, koska "ei tarvetta" ja "remonttifirmat kusettaa". Käytännössä huoneessa kuin huoneessa lattialistat irti ja repsottaa, seinän maali rapissut, kaapinovet niin keittiössä, eteisessä kuin makkarissa rikki, saranat pois paikoiltaan, sieltä täältä paikkailtu jeesusteipillä. Vanhempien käsitys asunnon arvosta on ainakin puoli miljoonaa, perustuen siihen että "asuntojen arvo nousee".
Samoin vanhemmilla on älytön oletus siitä, että heidän tavaransa ovat jotain arvotavaraa, josta minä ja veljeni tulemme aikanaan tappelemaan perinnönjaossa. Isä uhosi, että pitää tehdä oikein etukäteen sopimus, ettei teille tule riitaa. Niin riitaa Myrna-kahviastiastosta, Valittujen Palojen kirjaklassikoista ja muista kirjoista, joita divarit ei ota ilmaiseksikaan, Kotilieden tms. keräily koristeposliinilautasista, Chippendale-pikkulusikoista ja ottimista, Askon 90-luvun alun nahkasohvakalustosta, pronssisista Kalevala-koruista jne.
Ihan kiva siis, että aikanaan pienituloiset vanhempani ovat tyytyväisiä kotiinsa ja tavaroihinsa mutta oikeasti jotain käsittämätöntä, miten arvokkaiksi he ne kuvittelevat. Puoli miljoonaa lähestulkoon peruskorjaamattomasta 60-luvun kolmiosta itä-Vantaalla? Tai ajatus siitä, että me veljien kanssa tapellaan siitä, kuka pääsee panemaan rahaksi Myrna-kupeilla sitten kun vanhempia ei enää ole? Please kertokaa, että teillä on myös samanlaisia kokemuksia!?
Kommentit (1400)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Jäin miettimään tuota että ongelma on molemminpuolinen. Mitä voisin mielestäsi aikuisena nelikymppisenä lapsena tehdä että vanhempani alkaisivat pitää minua aikuisena varteenotettavana ihmisenä eikä pikkulapsena joka ei tiedä mistään mitään? Niin kuin ihan konkreettisesti? Miten lapsuuden kodista(eli niistä vanhemmista kai tarkoitat sanoa) irtaudutaan niin että vanhemmatkin ymmärtävät että lapsi on nyt irtaantunut? Voisitko neuvoa. Please.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30 vuoden päästä AV-mammojen lapset pyörittelevät silmiään, kun äitimuori ylpeilee muumimukeillaan ja Lokki-valaisemallaan, sekä väittää, että naurettavan epämuodikas musta keittiönsä on melkein uusi!
Vierailija kirjoitti:
Juttujasi, kun lukee niin eipä tuollainen nahjus mitään ole edes ansainnut saada.
Elä hyvä ihminen viitsi haukkua muita keskustelijoita. Keskustellaan asiallisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aikoinaan terapeuttista tajuta, että omien vanhempieni 50-luvulla syntynyt sukupolvi on juuri se alkuperäinen pullamössöporukka, joka on nuoruudessaan riehunut menemään hyvin itsekeskeisesti itselleen tilaa ottaen.
Ainut pikkuisen kovempi aika tämän sukupolven elämässä on ollut juuri se sodan jälkeinen viiskytluku, joka oikeastikin oli puutetta jä säästämistä monessa perheessä. Sen jälkeen juuri tämä sukupolvi osui kuitenkin kiihtyvän elintasonousun vuosikymmeniin ja lähti lentoon.
Heitä varten on rakennettu tämän maan infra, heitä varten luotu opiskelupaikat. Töitä saivat helposti ja etenivät koville palkoille myös kouluttamattomina.
Edellisten sukupolvien työstä kiittivät omaksumalla laitavasuriarvot nuorina aikuisina ja haukkumalla sotaveteraanit pystyyn omassa nuoruudenuhmassaan. Käyttivät poliittista joukkovoimaa huomattavasti meitä milleniaaleja röyhkeämmin, eivät kunnioittaneet mitään vanhaa vaan tekivät röyhkeästi vallankumousta uusimpiin aatevirtauksiin hurahtaneina.
Kasikytluvulla vaihtoivat kolmekymppisinä takkia ja menivät pörssiin se samainen takki auki. Osakepelin ja muskeliveneiden huumassa meni Suomen talouskin alta ysärin alussa. Osa tästä sukupolvesta jäi tietysti tässä kohtaa pysyvään köyhyysloukkuun.
Ysikytluvulta eteenpäin lamasta selvinneet viiskytlukulaiset ovat omakotitaloissaan kartutelleet muhkeat eläkkeet, joita nyt sitten nautitaan.
Meidän 80-luvulla syntyneiden sukupolvemme on kuulkaa teihin boomereihin verrattuna vielä pientä. Me olemme niitä, jotka puurtavat pienellä palkalla naurettavissa pätkätöissä ja arvostavat immateriaalisia arvoja. Ja useimmat meistä kunnioittavat sotaveteraaneja. :)
Tutkipa historiaa ja katso, miten paljon ihmisiä meni Ruotsiin ja Norjaan töihin, kun ei Suomessa ollut työtä ja ei ollut työttömyyskorvauksiakaan.
Ei mulla muuta
Ei sinne työttömyyden takia muutettu vaan korkeiden palkkojen. Ruotsi oli tuolloin käsittämättömän rikas, useita vuosia MAAILMAN rikkain valtio bruttokansantuotteella henkeä kohden mitattuna.
Vierailija kirjoitti:
30 vuoden päästä AV-mammojen lapset pyörittelevät silmiään, kun äitimuori ylpeilee muumimukeillaan ja Lokki-valaisemallaan, sekä väittää, että naurettavan epämuodikas musta keittiönsä on melkein uusi!
Anna mun nauraa, minäkin ylpeilen Lokki-valaisimellani, mulla on 3 kpl. Kaksi niistä on ostettu v 1968, joten ihmettelen sun aikaperspektiiviäsi.🙈
Olivat tosi kalliita silloin. Sain palkaa 600 mk/kk ja yksi noista taisi maksaa yli 300 mk.
Ovat muuten parempaa materiaalia nuo vanhat.
Uusi kerää pölyä ja on vaikea puhdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Jäin miettimään tuota että ongelma on molemminpuolinen. Mitä voisin mielestäsi aikuisena nelikymppisenä lapsena tehdä että vanhempani alkaisivat pitää minua aikuisena varteenotettavana ihmisenä eikä pikkulapsena joka ei tiedä mistään mitään? Niin kuin ihan konkreettisesti? Miten lapsuuden kodista(eli niistä vanhemmista kai tarkoitat sanoa) irtaudutaan niin että vanhemmatkin ymmärtävät että lapsi on nyt irtaantunut? Voisitko neuvoa. Please.
Sivullisena sanon, että tuo on luonnekysymys. Ei voi neuvoa tuommoista, kun ei ole itsellä ollenkaan samanlaista kokemusta.
Molemminpuolinen vuorovaikutus siinä vaan pelaa. Asiat ajautuu tuollaiseen pisteeseen, kun on aina käyttäydytty jollain sellaisella tavalla, että tuo mahdollistuu.
Pitää kai järjestelmällisesti alkaa käyttäytyä itsenäisen aikuisen tavalla, eikä antaa yhtään siimaa vanhemmille pitää tätä aikuista lastaan vielä pikkulapsena. Hyvin yhtenäisissä perheissä voi käydä näin. Ei sitä helposti vanhempi itsekään huomaa, että kasvattaa lastaan epäitsenäiseksi ja haluaa aina neuvoa ja opastaa, se saattaa tuntua ainoalta oikealta välittämiseltä.
Ja sitä se oikeastaan onkin, mutta vanhemman pitäisi jossain vaiheessa alkaa välittää vähemmän. Voi olla vaikeata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tehtiin niin, että anopin kotia siivottiin ja tyhjennettiin pikkuhiljaa. Hän muutti hoivakotiin niin sitten omaiset ottivat haluamansa tavarat ja loput kävi sellainen asunnon tyhjentäjä-firma hoitamassa veloituksetta. Ottivat osan myyntiin ja osan hävittivät. Asunto myytiin ja rahat annettiin lahjana lapsille, myös lahjaverot maksettiin. Kun anoppi kuoli hoitokodissa niin miniäparka joutui tyhjentämään huoneen, anoppi siinä kuolinvuoteessa peiton alla lepäsi. Loput maallisesta omaisuudesta hävitettiin kierrättämällä ja roskiin laittamalla. Sen pituinen se. Tarina on tosi. Tuo hoitokotihuoneen tyhjennys kuolinaamuna kertoo nykyajan raadollisuudesta. Kiire on.
Ihan ohiksena tuosta hoivakotihuoneen tyhjentämisen kiireellisyydestä. Kiire on siksi, kun niitä hoivakotipaikkoja joutuu jonottamaan. Oma vanhempani joutui olemaan muutaman kuukauden tk:n osastolla, koska vapaita paikkoja ei hoivakodeissa ollut. Samoin tavaroiden pois vieminen piti hoitaa vuorokauden kuluessa. Se kommentissasi ihmetyttää, miksei hautaustoimisto tullut hakemaan vainajaa?
En ole tuo, jolta kysyit, mutta miksi tuosta olisi erikseen pitänyt mainita? Tietenkin hautaustoimisto haki vainajan sitten myöhemmin. Kun ihminen kuolee sairaalassa tai hoitopaikassa, ei häntä heti samantien mihinkään kärrätä.
Yleensä vainaja saa olla siinä vuoteessa omaisten hyvästelemisen ajan ja varmasti vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Tuskin kuitenkaan koko päivää, kyllä siinä hautaustoimiston väki tulee paikalle ennemmin tai myöhemmin. Riippuu myös siitä hoivapaikasta, onko se sairaalan yhteydessä, jolloin vainaja sitten vietäisiin kylmätiloihin odottamaan mitä sitten tehdäänkään, esim. ruumiinavaus jne.
Appeni kuoli sairaalassa ja hänet oli siirretty yksityishuoneeseen, jossa sitten saimme olla hänen kanssaan hyvinkin pitkään. Siitä hänet vietiin sitten sairaalan kylmähuoneeseen ja henkilökunta otti hänet sitten toimenpiteittensä kohteeksi. Hautaustoimistosta tultiin sitten laittamaan hänet arkkuun jne.
Tuntuuhan tuo aika kylmältä touhulta, että huonetta on alettava tyhjentää heti ihmisen kuoltua. Olisi ollut kohtuullisempaa, että hänet olisi omaiset rauhallisesti hyvästelleet ajan kanssa, ja sitten vasta kun hänet olisi viety huoneesta pois, olisi alkanut tavaroiden pois vienti. Mutta se on totta, että tilat on rajalliset ja on kiire saada uusi ihminen huoneeseen. Huone on ehdittävä kunnolla siivota ja varmaan jotenkin desinfioitavakin ennen uutta asukasta.
Ihan sillä kysyin, kun oma vanhempani menehtyi aamukahdeksalta, niin hautaustoimisto oli hakenut hänet jo alle kahden tunnin kuluttua. Kävimme sitten jättämässä jäähyväiset terveyskeskuksen kappelissa. Iltapäivällä haimme sitten tavarat pois, uusi asukas taisi tulla heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aikoinaan terapeuttista tajuta, että omien vanhempieni 50-luvulla syntynyt sukupolvi on juuri se alkuperäinen pullamössöporukka, joka on nuoruudessaan riehunut menemään hyvin itsekeskeisesti itselleen tilaa ottaen.
Ainut pikkuisen kovempi aika tämän sukupolven elämässä on ollut juuri se sodan jälkeinen viiskytluku, joka oikeastikin oli puutetta jä säästämistä monessa perheessä. Sen jälkeen juuri tämä sukupolvi osui kuitenkin kiihtyvän elintasonousun vuosikymmeniin ja lähti lentoon.
Heitä varten on rakennettu tämän maan infra, heitä varten luotu opiskelupaikat. Töitä saivat helposti ja etenivät koville palkoille myös kouluttamattomina.
Edellisten sukupolvien työstä kiittivät omaksumalla laitavasuriarvot nuorina aikuisina ja haukkumalla sotaveteraanit pystyyn omassa nuoruudenuhmassaan. Käyttivät poliittista joukkovoimaa huomattavasti meitä milleniaaleja röyhkeämmin, eivät kunnioittaneet mitään vanhaa vaan tekivät röyhkeästi vallankumousta uusimpiin aatevirtauksiin hurahtaneina.
Kasikytluvulla vaihtoivat kolmekymppisinä takkia ja menivät pörssiin se samainen takki auki. Osakepelin ja muskeliveneiden huumassa meni Suomen talouskin alta ysärin alussa. Osa tästä sukupolvesta jäi tietysti tässä kohtaa pysyvään köyhyysloukkuun.
Ysikytluvulta eteenpäin lamasta selvinneet viiskytlukulaiset ovat omakotitaloissaan kartutelleet muhkeat eläkkeet, joita nyt sitten nautitaan.
Meidän 80-luvulla syntyneiden sukupolvemme on kuulkaa teihin boomereihin verrattuna vielä pientä. Me olemme niitä, jotka puurtavat pienellä palkalla naurettavissa pätkätöissä ja arvostavat immateriaalisia arvoja. Ja useimmat meistä kunnioittavat sotaveteraaneja. :)
Tutkipa historiaa ja katso, miten paljon ihmisiä meni Ruotsiin ja Norjaan töihin, kun ei Suomessa ollut työtä ja ei ollut työttömyyskorvauksiakaan.
Ei mulla muutaEi sinne työttömyyden takia muutettu vaan korkeiden palkkojen. Ruotsi oli tuolloin käsittämättömän rikas, useita vuosia MAAILMAN rikkain valtio bruttokansantuotteella henkeä kohden mitattuna.
Olet aika viisas, kun tiedät paremmin kuin minä, minkä vuoksi menin mieheni kanssa Ruotsiin töihin🤑
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähes kaikki tavarat tulevat uudestaan arvostetuiksi noin 50 vuoden ikäisinä, vaikka niitä on inhottu ja heitetty roskiin läjäpäin. Nämä keräily- ja arvostusasiat kun eivät liity tavaran käytettävyyteen eivätkä ulkonäköönkään oikeastaan mitenkään. muodit vaihtelevat ja ihmiset alkavat yllättäen pitää jotain haluttuna, koska muutkin pitävät. Ne kaikkein kamalimmat hirvityksetkin tulevat taas uudestaan muotiin jossain vaiheessa, ja mitä enemmän niitä on kaatikselle kiikutettu, sitä vähemmän niitä on saatavilla. Ja sitten tuskaillaan, että hullut, kun heittivät roskiin silloin...
60-70 luvun muoviesineetkin on kovasti hottia nykyään, koska sillä sukupolvella, joka niitä aikoinaan käytti, on rahaa hankkia nuoruutensa nostalgiaa. Toisaalta he eivät kaipaa 100 vuotta vanhoja tavaroita, koska niihin ei ole kosketuspintaa. Keräilytavaran arvostus menee näin aaltoina. Keräilyssä ei ole kyse laadusta tai järjestä sinänsä.
Juuri näin. Markkinatalous on luonut trendit, muuten bisnes ei toimi. Täälläkin kauhistellaan jotain 90-luvun rakennusmateriaaleja ja sisustustrendejä, mutta ne varmasti tulevat taas pian muotiin.
Esim. laatoissa samat värit pyörivät vuosikymmeniä, välillä tuotanto lopetetaan ja parinkymmenen vuoden jälkeen ne otetaan uudestaan tuotantoon. Sama tuossa Myrna-astioissa, varmaan tullut joskus 60-luvulla ja sen tuotanto on välillä keskeytetty ja ainakin muutama vuosi sitten se oli uustuotannossa, samoin Kastehelmi, Paratiisi tai jotkut Citterio-aterimet. Kertakäyttökulttuuria parhaimmillaan, laatutavaraa kannetaan roskikseen ja sitten muutaman vuoden otetaan se uustuotantoon ja ostetaan täyttämään kaapit.
Jep, mulla on käytössä aivan siistejä Sarviksen pakastusrasioita vuodelta 1970, ovat kannetkin pysyneet ehjinä.
Eipä nykyiset kestä läheskään näin kauan.
T.mummeli70+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Duunariperheellä ei voi olla mitään oikeasti arvokasta antiikkia (aitoa biedermaieria, aitoja kustavilaisia, louis xvi jne. kappaleita 1800-1900 luvulta huikeilla yksityiskohdilla, pronssilyötteillä jne) koska yhden ainoan tällaisen huonekalun hinta on ollut isomummunkin aikaan monta monituista työläisen vuosipalkkaa ellei monta kymmentä.
Tuollaisia ei edes harkita vietäväksi mihinkään kierrätyskeskuksiin, ne viedään Sothebys'n kaltaisiin arvohuutokauppoihin jos ne eivät maistu, hinnat alkavat viisinumeroisista luvuista.
Ainoa joka tällaisia voi periä on joku porvaris- tai aatelissuvun vesa. Kukaan muu ei juuri mitään arvokasta irtaimistoa tule perimään yhdeltäkään sukulaiselta. Muutama keskiluokkainen ehkä saa jotain Artekin valaisimia tai muumimukeja. Duunarit eivät sitäkään vaan koti on täynnä lastulevyä tai "maalaisromanttista" bulkkia.
Aikoinaan nuo huonekalut olivat huikean kalliita, siinä olet oikeassa. Nykyään kuitenkin hinnat ovat tulleet alas ja 1800-luvun lopun huonekaluja saa huutokaupoista Ikean hinnalla. Lottovoittoja ovat saaneet ne rikkaiden sukujen jälkeläiset, jotka ovat perineet esimerkiksi joitain todella arvokkaita taideteoksia, arvometalleja tai todella vanhoja huonekaluja, mutta sekin on ihan tuuripeliä, että mitä tulevat sukupolvet sattuvat arvostamaan. Todennäköisesti se Artekin valaisin on parempi löytö kuin 1800-luvun vaatekaappi, joita ei huolita enää kuin pikkurahalla.
Hyvä esimerkki tästä sukupolvierojen aaltoilusta on, miten Sir Lawrence Alma-Tademan taulu "The Finding of Moses". Hän oli yksi kuuluisimpia viktoriaanisia maalareita, vuonna 1904 taulu myytiin noin puolella miljoonalla eurolla nykyrahassa, ja 60-luvulle tultaessa hinta oli laskenut muutamaan tuhanteen. Kuitenkin, vuonna 2010 taulu myytiin jo 30 miljoonalla eurolla.
Huomasin 2000-luvulla, että palkka nousi vähemmän kuin sen ostovoima pieneni. Eli että vaikka palkkaan tuli pieni korotus aina välillä, niin sillä sai koko ajan yhä vähemmän.
Tämän huomasi konkreettisesti siitä, että vaikka olin samassa työssä, samassa asunnossa ja samat koulutustottumukset, niin vuosikymmenen alussa tulin toimeen mukavasti, ja lopussa oli todella vaikeaa saada palkka riittämään kuun loppuun.
Nyt pidän samaa asuntoa mutta vaihdoin työhön paremmalle palkalle. Nyt minulla on vaikeuksia jaksaa seuraavaan viikonloppuun, koska työtahti on alalla todella paljon kovempi kuin kymmenen vuotta sitten.
Olen syntynyt 60-luvulla, ja työuran alku oli 90-l. lamassa tosi vaikea. Sain kokoaikaisen määräaikaisen työn 30-vuotiaana, koulutusta vastaavaa 35-vuotiaana, ja vakituisen työn nelikymppisenä. Silloin vasta saatoin maksaa opintolainat pois ja alkaa lyhentää asuntolainaa. Saan sen pois kun jään eläkkeelle, n. 67 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ihmeen Myrna-keskustelu tästä on tullut? Mitä te nuoremmat hamstraatte? Kun te lukemani mukaan harrastatte immateriaalisia arvoja.
Niitäkö ne on ne omaan ulkonäköön liittyvät asiat? Ripsienpidennykset, meikkiaineet, silikonirinnat, hampaiden valkaisut, kulmakarvojen laittelu, pullohuulipistokset, peppuimplantit, rakennekynnet, hiustenpidennykset, viimeisen muodin mukaan hankitut vaatteet, kaikenlaiset pelit ja laitteet joita ei voi olla ihmettelemättä. Teidän lapsenneko perivät ne pelikoneet ja sadat pelit, joita teidän kotinne pursuaa? Aina on vaihdettava uuteen iPadiin ja saatava se viimeinen malli.
Kodeissanne on oltava mustat korkeakiiltoiset keittiökaapit ja sisustustaulut ja kaikenlaiset heinät ja lasipurkit, turkikset ja taljat, torkkupeitot ja lyhdyt ja valoketjut, kaiken on oltava sitä samaa mitä muillakin. Ne tavarat ei tietenkään teidän mielestä ole krääsää, mutta ovat siltikin.
Ja nyt valitetaan, kun ei päästä bilettämään aamuun asti, sekö teidän immateriaalisuuttanne on edustanut? Sinne kun pitää lähteä siinä viimeisen päälle täydellisessä tällingissä. Olen katsellut, että joka ikisen itseään muodikkaana pitävän nuoren naisen kasvojen iho on kuin paksulla savella päällystetty, mitä ihmeen antimateriaalista se edustaa? Jos jossain se todellisuudentaju hämärtyy, niin tässä.
Te työllistätte kauneudenhoidon ammattilaisia ja vähän niitä epäammattilaisiakin. Teistä tulee sukupolvi, joka ei haluaa näyttä omalta itseltään, vaan leikkelette ja täyttelette kehoanne joka puolelta ja senkö te opetatte seuraavillekin polville? Ei kovin ihanteellista.
Mutta voi olla, että teidän jälkeläisenne arvostelevat teitä juuri tästä. Mitä vastaatte, kun he hyökkäävät päällenne ja valittavat, että olette tehneet maailmasta sellaisen, että vain ulkoisilla arvoilla on merkitystä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aikoinaan terapeuttista tajuta, että omien vanhempieni 50-luvulla syntynyt sukupolvi on juuri se alkuperäinen pullamössöporukka, joka on nuoruudessaan riehunut menemään hyvin itsekeskeisesti itselleen tilaa ottaen.
Ainut pikkuisen kovempi aika tämän sukupolven elämässä on ollut juuri se sodan jälkeinen viiskytluku, joka oikeastikin oli puutetta jä säästämistä monessa perheessä. Sen jälkeen juuri tämä sukupolvi osui kuitenkin kiihtyvän elintasonousun vuosikymmeniin ja lähti lentoon.
Heitä varten on rakennettu tämän maan infra, heitä varten luotu opiskelupaikat. Töitä saivat helposti ja etenivät koville palkoille myös kouluttamattomina.
Edellisten sukupolvien työstä kiittivät omaksumalla laitavasuriarvot nuorina aikuisina ja haukkumalla sotaveteraanit pystyyn omassa nuoruudenuhmassaan. Käyttivät poliittista joukkovoimaa huomattavasti meitä milleniaaleja röyhkeämmin, eivät kunnioittaneet mitään vanhaa vaan tekivät röyhkeästi vallankumousta uusimpiin aatevirtauksiin hurahtaneina.
Kasikytluvulla vaihtoivat kolmekymppisinä takkia ja menivät pörssiin se samainen takki auki. Osakepelin ja muskeliveneiden huumassa meni Suomen talouskin alta ysärin alussa. Osa tästä sukupolvesta jäi tietysti tässä kohtaa pysyvään köyhyysloukkuun.
Ysikytluvulta eteenpäin lamasta selvinneet viiskytlukulaiset ovat omakotitaloissaan kartutelleet muhkeat eläkkeet, joita nyt sitten nautitaan.
Meidän 80-luvulla syntyneiden sukupolvemme on kuulkaa teihin boomereihin verrattuna vielä pientä. Me olemme niitä, jotka puurtavat pienellä palkalla naurettavissa pätkätöissä ja arvostavat immateriaalisia arvoja. Ja useimmat meistä kunnioittavat sotaveteraaneja. :)
Tutkipa historiaa ja katso, miten paljon ihmisiä meni Ruotsiin ja Norjaan töihin, kun ei Suomessa ollut työtä ja ei ollut työttömyyskorvauksiakaan.
Ei mulla muutaEi sinne työttömyyden takia muutettu vaan korkeiden palkkojen. Ruotsi oli tuolloin käsittämättömän rikas, useita vuosia MAAILMAN rikkain valtio bruttokansantuotteella henkeä kohden mitattuna.
Minä lähdin työttömyyden takia 1969. Oli pakko, ei mitään vaihtoehtoja. Jätä maasi tai näe nälkää. Mitään avustuksia ei ollut siihen aikaan. Olen syntynyt 53. Se siitä boomereiden hyväosaisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Duunariperheellä ei voi olla mitään oikeasti arvokasta antiikkia (aitoa biedermaieria, aitoja kustavilaisia, louis xvi jne. kappaleita 1800-1900 luvulta huikeilla yksityiskohdilla, pronssilyötteillä jne) koska yhden ainoan tällaisen huonekalun hinta on ollut isomummunkin aikaan monta monituista työläisen vuosipalkkaa ellei monta kymmentä.
Tuollaisia ei edes harkita vietäväksi mihinkään kierrätyskeskuksiin, ne viedään Sothebys'n kaltaisiin arvohuutokauppoihin jos ne eivät maistu, hinnat alkavat viisinumeroisista luvuista.
Ainoa joka tällaisia voi periä on joku porvaris- tai aatelissuvun vesa. Kukaan muu ei juuri mitään arvokasta irtaimistoa tule perimään yhdeltäkään sukulaiselta. Muutama keskiluokkainen ehkä saa jotain Artekin valaisimia tai muumimukeja. Duunarit eivät sitäkään vaan koti on täynnä lastulevyä tai "maalaisromanttista" bulkkia.
Toisaalta ihmetyttää että vanhoja huolella tehtyjä kaluja myydään jopa halvemmalla kuin olisi uusi tusinakaluste. Ehkä syynä on joku naarmu, täytteet pitäisi uusia, alkuperäinen puunaula puuttuu tai jotain. Vaativalle ostajalle ei kelpaa eikä tavis halua krumeluureja vailla keräilyarvoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Jäin miettimään tuota että ongelma on molemminpuolinen. Mitä voisin mielestäsi aikuisena nelikymppisenä lapsena tehdä että vanhempani alkaisivat pitää minua aikuisena varteenotettavana ihmisenä eikä pikkulapsena joka ei tiedä mistään mitään? Niin kuin ihan konkreettisesti? Miten lapsuuden kodista(eli niistä vanhemmista kai tarkoitat sanoa) irtaudutaan niin että vanhemmatkin ymmärtävät että lapsi on nyt irtaantunut? Voisitko neuvoa. Please.
Sivullisena sanon, että tuo on luonnekysymys. Ei voi neuvoa tuommoista, kun ei ole itsellä ollenkaan samanlaista kokemusta.
Molemminpuolinen vuorovaikutus siinä vaan pelaa. Asiat ajautuu tuollaiseen pisteeseen, kun on aina käyttäydytty jollain sellaisella tavalla, että tuo mahdollistuu.
Pitää kai järjestelmällisesti alkaa käyttäytyä itsenäisen aikuisen tavalla, eikä antaa yhtään siimaa vanhemmille pitää tätä aikuista lastaan vielä pikkulapsena. Hyvin yhtenäisissä perheissä voi käydä näin. Ei sitä helposti vanhempi itsekään huomaa, että kasvattaa lastaan epäitsenäiseksi ja haluaa aina neuvoa ja opastaa, se saattaa tuntua ainoalta oikealta välittämiseltä.
Ja sitä se oikeastaan onkin, mutta vanhemman pitäisi jossain vaiheessa alkaa välittää vähemmän. Voi olla vaikeata.
Mitä jos on koko aikuisiskänsä käyttäytynyt itsenäisen aikuisen tavalla, ja omakin lapsi on jo aikuinen, joka myös käyttäytyy kuin aikuinen, eikä minulla ole ollut mitään ongelmaa oman lapsni aikuistumisessa, vaan hän on kanssani täysin tasavertainen aikuinen ihminen, jota myös sillä tavoin kohtelen. Eli minulla nyt vain siis mielestäsi on "sellainen luonne" että vanhempani pitävät minua pikkulapsena, eikä sille mitään voi kukaan, eikä minua voi mitenkään neuvoa asiassa.
Mielestäni jos tällaisia väitteitä esittää, kuten aikaisemmin lainatussa viestissäni, niin pitää myös kyetä ne perustelemaan, ja antamaan ohje, mikäli katsoo että kyse on MOLEMMINPUOLISESTA irtaantumatta jättämisestä. Vai voisiko olla että on hyvin mahdollista että se ei olekaan molemminpuoleista, tai lapsen "luonteesta johtuvaa", vaan on ihan vanhempien omaa kaahotusta pitää täysi-ikäisiä täysin yhteiskunnassa toimivia, omat lapset jo kasvattaneita ja itsellään toimeentulevia jälkeläisiään pieninä lapsina?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aikoinaan terapeuttista tajuta, että omien vanhempieni 50-luvulla syntynyt sukupolvi on juuri se alkuperäinen pullamössöporukka, joka on nuoruudessaan riehunut menemään hyvin itsekeskeisesti itselleen tilaa ottaen.
Ainut pikkuisen kovempi aika tämän sukupolven elämässä on ollut juuri se sodan jälkeinen viiskytluku, joka oikeastikin oli puutetta jä säästämistä monessa perheessä. Sen jälkeen juuri tämä sukupolvi osui kuitenkin kiihtyvän elintasonousun vuosikymmeniin ja lähti lentoon.
Heitä varten on rakennettu tämän maan infra, heitä varten luotu opiskelupaikat. Töitä saivat helposti ja etenivät koville palkoille myös kouluttamattomina.
Edellisten sukupolvien työstä kiittivät omaksumalla laitavasuriarvot nuorina aikuisina ja haukkumalla sotaveteraanit pystyyn omassa nuoruudenuhmassaan. Käyttivät poliittista joukkovoimaa huomattavasti meitä milleniaaleja röyhkeämmin, eivät kunnioittaneet mitään vanhaa vaan tekivät röyhkeästi vallankumousta uusimpiin aatevirtauksiin hurahtaneina.
Kasikytluvulla vaihtoivat kolmekymppisinä takkia ja menivät pörssiin se samainen takki auki. Osakepelin ja muskeliveneiden huumassa meni Suomen talouskin alta ysärin alussa. Osa tästä sukupolvesta jäi tietysti tässä kohtaa pysyvään köyhyysloukkuun.
Ysikytluvulta eteenpäin lamasta selvinneet viiskytlukulaiset ovat omakotitaloissaan kartutelleet muhkeat eläkkeet, joita nyt sitten nautitaan.
Meidän 80-luvulla syntyneiden sukupolvemme on kuulkaa teihin boomereihin verrattuna vielä pientä. Me olemme niitä, jotka puurtavat pienellä palkalla naurettavissa pätkätöissä ja arvostavat immateriaalisia arvoja. Ja useimmat meistä kunnioittavat sotaveteraaneja. :)
Tutkipa historiaa ja katso, miten paljon ihmisiä meni Ruotsiin ja Norjaan töihin, kun ei Suomessa ollut työtä ja ei ollut työttömyyskorvauksiakaan.
Ei mulla muutaEi sinne työttömyyden takia muutettu vaan korkeiden palkkojen. Ruotsi oli tuolloin käsittämättömän rikas, useita vuosia MAAILMAN rikkain valtio bruttokansantuotteella henkeä kohden mitattuna.
Minä lähdin työttömyyden takia 1969. Oli pakko, ei mitään vaihtoehtoja. Jätä maasi tai näe nälkää. Mitään avustuksia ei ollut siihen aikaan. Olen syntynyt 53. Se siitä boomereiden hyväosaisuudesta.
Ruotsiin mentiin sen takia, että sieltä sai heti töitä, sai asunnon ja hyvän sosiaaliturvan.
Suomessakin oli vielä aika hyvä työllisyystilanne, mutta asunnot oli kiven takana. Ja kun sieltä kotikylästä oli kuitenkin pois lähdettävä, isoihin keskuksiin ja kaupunkeihin, niin sama vaikka Ruotsiin.
Ei se onnellista välttämättä ollut sekään olla Ruotsissa toisen luokan kansalaisena. Lapsista tuli puolikielisiä ja niitä kiusattiin koulussa. Osalla meni hyvin kyllä. Mutta kaipuu Suomeen oli joillakin kova.
Jonnekin oli kuitenkin asetuttava. Ei se elämä aina herkkua ollut. 60-luvulla oli jo paljon syrjäytyneitä, puliremmeihin ajautuneita nuoria miehiä. Tietysti paljolti omaa syytään, mutta silloin ei vielä huumekuriirit kierrelleet koulujen ympärillä pyydystämässä koukkuun jääviä asiakkaita. Suhteellisen tervehenkisesti elettiin vielä ainakin maaseutupaikoissa. Mutta aina näitä reppanoitakin on ollut ja on oleva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Jäin miettimään tuota että ongelma on molemminpuolinen. Mitä voisin mielestäsi aikuisena nelikymppisenä lapsena tehdä että vanhempani alkaisivat pitää minua aikuisena varteenotettavana ihmisenä eikä pikkulapsena joka ei tiedä mistään mitään? Niin kuin ihan konkreettisesti? Miten lapsuuden kodista(eli niistä vanhemmista kai tarkoitat sanoa) irtaudutaan niin että vanhemmatkin ymmärtävät että lapsi on nyt irtaantunut? Voisitko neuvoa. Please.
Sivullisena sanon, että tuo on luonnekysymys. Ei voi neuvoa tuommoista, kun ei ole itsellä ollenkaan samanlaista kokemusta.
Molemminpuolinen vuorovaikutus siinä vaan pelaa. Asiat ajautuu tuollaiseen pisteeseen, kun on aina käyttäydytty jollain sellaisella tavalla, että tuo mahdollistuu.
Pitää kai järjestelmällisesti alkaa käyttäytyä itsenäisen aikuisen tavalla, eikä antaa yhtään siimaa vanhemmille pitää tätä aikuista lastaan vielä pikkulapsena. Hyvin yhtenäisissä perheissä voi käydä näin. Ei sitä helposti vanhempi itsekään huomaa, että kasvattaa lastaan epäitsenäiseksi ja haluaa aina neuvoa ja opastaa, se saattaa tuntua ainoalta oikealta välittämiseltä.
Ja sitä se oikeastaan onkin, mutta vanhemman pitäisi jossain vaiheessa alkaa välittää vähemmän. Voi olla vaikeata.
Mitä jos on koko aikuisiskänsä käyttäytynyt itsenäisen aikuisen tavalla, ja omakin lapsi on jo aikuinen, joka myös käyttäytyy kuin aikuinen, eikä minulla ole ollut mitään ongelmaa oman lapsni aikuistumisessa, vaan hän on kanssani täysin tasavertainen aikuinen ihminen, jota myös sillä tavoin kohtelen. Eli minulla nyt vain siis mielestäsi on "sellainen luonne" että vanhempani pitävät minua pikkulapsena, eikä sille mitään voi kukaan, eikä minua voi mitenkään neuvoa asiassa.
Mielestäni jos tällaisia väitteitä esittää, kuten aikaisemmin lainatussa viestissäni, niin pitää myös kyetä ne perustelemaan, ja antamaan ohje, mikäli katsoo että kyse on MOLEMMINPUOLISESTA irtaantumatta jättämisestä. Vai voisiko olla että on hyvin mahdollista että se ei olekaan molemminpuoleista, tai lapsen "luonteesta johtuvaa", vaan on ihan vanhempien omaa kaahotusta pitää täysi-ikäisiä täysin yhteiskunnassa toimivia, omat lapset jo kasvattaneita ja itsellään toimeentulevia jälkeläisiään pieninä lapsina?
Ei, vaan vanhemmillasi on sellainen luonne.
Miten sitä voisi kukaan muuttaa? Muuttaa voi vain omaa itseään, tuonhan varmaan tiedät. Joten yritä sitten muuttaa vaikka omaa asennettasi niin, että kestät tuon.
Niinhän se sanoi Koivistokin kerran, että provosoida voi, mutta ei tarvitse provosoitua.
1960- ja 1979- vuosien aikana Ruotsiin muutti 322 000 ihmistä. Yksi tärkeimmistä syistä Suomesta Ruotsiin oli Suomessa vallitseva työttömyys.
Vierailija kirjoitti:
1960- ja 1979- vuosien aikana Ruotsiin muutti 322 000 ihmistä. Yksi tärkeimmistä syistä Suomesta Ruotsiin oli Suomessa vallitseva työttömyys.
Tarkennus. Näiden vuosien välisenä aikana eli 1960 ja 1970 luvuilla.
En ole tuo, jolta kysyit, mutta miksi tuosta olisi erikseen pitänyt mainita? Tietenkin hautaustoimisto haki vainajan sitten myöhemmin. Kun ihminen kuolee sairaalassa tai hoitopaikassa, ei häntä heti samantien mihinkään kärrätä.
Yleensä vainaja saa olla siinä vuoteessa omaisten hyvästelemisen ajan ja varmasti vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Tuskin kuitenkaan koko päivää, kyllä siinä hautaustoimiston väki tulee paikalle ennemmin tai myöhemmin. Riippuu myös siitä hoivapaikasta, onko se sairaalan yhteydessä, jolloin vainaja sitten vietäisiin kylmätiloihin odottamaan mitä sitten tehdäänkään, esim. ruumiinavaus jne.
Appeni kuoli sairaalassa ja hänet oli siirretty yksityishuoneeseen, jossa sitten saimme olla hänen kanssaan hyvinkin pitkään. Siitä hänet vietiin sitten sairaalan kylmähuoneeseen ja henkilökunta otti hänet sitten toimenpiteittensä kohteeksi. Hautaustoimistosta tultiin sitten laittamaan hänet arkkuun jne.
Tuntuuhan tuo aika kylmältä touhulta, että huonetta on alettava tyhjentää heti ihmisen kuoltua. Olisi ollut kohtuullisempaa, että hänet olisi omaiset rauhallisesti hyvästelleet ajan kanssa, ja sitten vasta kun hänet olisi viety huoneesta pois, olisi alkanut tavaroiden pois vienti. Mutta se on totta, että tilat on rajalliset ja on kiire saada uusi ihminen huoneeseen. Huone on ehdittävä kunnolla siivota ja varmaan jotenkin desinfioitavakin ennen uutta asukasta.