Lue keskustelun säännöt.
Naurattaa, kun 7-kymppiset vanhempani kuvittelevat omistavansa arvokasta tavaraa ja arvokkaan osakkeen
26.02.2021 |
Tänään kävin vanhemmilla siivoomassa ja taas oli niin kova uho vanhemmillani siitä, miten arvokasta omaisuutta ja tavaraa heillä on. 60-luvun puolenvälin neukkukuutiokolmio, itä-Vantaalla huonojen julkisten yhteyksien päässä ei-arvostetulla asuinalueella. Ostettu 80-luvun alussa ja vähän ennen myyntiä asuntoa on vähän pintarempattu edellisten asukkaiden toimesta myynnin edistämisen vuoksi. Sen jälkeen ei mitään remppaa, muuta kuin pari vuotta sitten putkiremppa, jossa vanhempani valitsivat vessaan mahdollisimman halvat materiaalit ja kalusteet. Eivät suostuneet tekemään muuta remppaa, koska "ei tarvetta" ja "remonttifirmat kusettaa". Käytännössä huoneessa kuin huoneessa lattialistat irti ja repsottaa, seinän maali rapissut, kaapinovet niin keittiössä, eteisessä kuin makkarissa rikki, saranat pois paikoiltaan, sieltä täältä paikkailtu jeesusteipillä. Vanhempien käsitys asunnon arvosta on ainakin puoli miljoonaa, perustuen siihen että "asuntojen arvo nousee".
Samoin vanhemmilla on älytön oletus siitä, että heidän tavaransa ovat jotain arvotavaraa, josta minä ja veljeni tulemme aikanaan tappelemaan perinnönjaossa. Isä uhosi, että pitää tehdä oikein etukäteen sopimus, ettei teille tule riitaa. Niin riitaa Myrna-kahviastiastosta, Valittujen Palojen kirjaklassikoista ja muista kirjoista, joita divarit ei ota ilmaiseksikaan, Kotilieden tms. keräily koristeposliinilautasista, Chippendale-pikkulusikoista ja ottimista, Askon 90-luvun alun nahkasohvakalustosta, pronssisista Kalevala-koruista jne.
Ihan kiva siis, että aikanaan pienituloiset vanhempani ovat tyytyväisiä kotiinsa ja tavaroihinsa mutta oikeasti jotain käsittämätöntä, miten arvokkaiksi he ne kuvittelevat. Puoli miljoonaa lähestulkoon peruskorjaamattomasta 60-luvun kolmiosta itä-Vantaalla? Tai ajatus siitä, että me veljien kanssa tapellaan siitä, kuka pääsee panemaan rahaksi Myrna-kupeilla sitten kun vanhempia ei enää ole? Please kertokaa, että teillä on myös samanlaisia kokemuksia!?
Kommentit (1400)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähes kaikki tavarat tulevat uudestaan arvostetuiksi noin 50 vuoden ikäisinä, vaikka niitä on inhottu ja heitetty roskiin läjäpäin. Nämä keräily- ja arvostusasiat kun eivät liity tavaran käytettävyyteen eivätkä ulkonäköönkään oikeastaan mitenkään. muodit vaihtelevat ja ihmiset alkavat yllättäen pitää jotain haluttuna, koska muutkin pitävät. Ne kaikkein kamalimmat hirvityksetkin tulevat taas uudestaan muotiin jossain vaiheessa, ja mitä enemmän niitä on kaatikselle kiikutettu, sitä vähemmän niitä on saatavilla. Ja sitten tuskaillaan, että hullut, kun heittivät roskiin silloin...
60-70 luvun muoviesineetkin on kovasti hottia nykyään, koska sillä sukupolvella, joka niitä aikoinaan käytti, on rahaa hankkia nuoruutensa nostalgiaa. Toisaalta he eivät kaipaa 100 vuotta vanhoja tavaroita, koska niihin ei ole kosketuspintaa. Keräilytavaran arvostus menee näin aaltoina. Keräilyssä ei ole kyse laadusta tai järjestä sinänsä.
Ei pidä paikkaansa. Halpa ja huonolaatuinen ei parane vuosikymmenien myötä. Jotkut vanhat muoviastiat voi olla nyt haluttuja, mutta ne loppuunkäytetyt ei, niiden pitää olla ykköslaatua. Huutokauppakeisari on muutamaan otteeseen sanonut, että ei se, että joku tavara on vanha, tarkoita sitä, että sillä on rahallista arvoa.
Ei ikä pelkästään arvoa teekään, vaan se, että joku tuotteen haluaa, eikä niitä ole haluajiin nähden riittävästi. Ja tottakai keräilytavaran laatu on äärimmäisen tärkeä asia. Mutta se ei tarkoita, että sen tuotteen olisi täytynyt UUTENA olla laadukas, vaan että se on hyvin ja alkuperäisenä säilynyt. Voi olla ihan karmeaa rihkamaakin, ja sillekin vain ottajansa on. Esimerkiksi monet mainostavarat ovat haluttuja ja kalliita. Ei niitä tietenkään jokainen kerää, mutta sen verran on keräilijöitä, että arvo on noussut suureksi, vaikka ovat alunperin olleet pelkkää roskaa.
Tietysti arvonnousu vaatii sen, että valtaosa tuotteista on heitetty roskiin aikanaan. Toisen roska on ihan oikeasti toisen aarre.
Mutta siis itse ketjun aiheeseen: jokainen yleensä arvostaa omia tavaroitaan korkeammalle kuin toisen tavaroita, ja hyvä näin. Jokainen asuu omassa kodissaan, kun meistä aika jättää, niin koti ja kamat siirtyvät muualle. Eipä sillä sitten enää ole väliä, avostetaanko niitä tavaroita vai ei. En minä ainakaan rupea minimalistiksi ja luopumaan keräilyharrastuksestani sen pelossa, että perijille tulee vaivaa. Tämä on minun elämäni niin kauan kuin sitä riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Materialistista porukkaa täällä. Sekä kovin keskiluokkaisuudestaan sokeutunutta. Jokainen eläkööt kuplassaan, niin keskiluokkaiset keski-ikäiset, kuin seitsemänkymppiset vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähes kaikki tavarat tulevat uudestaan arvostetuiksi noin 50 vuoden ikäisinä, vaikka niitä on inhottu ja heitetty roskiin läjäpäin. Nämä keräily- ja arvostusasiat kun eivät liity tavaran käytettävyyteen eivätkä ulkonäköönkään oikeastaan mitenkään. muodit vaihtelevat ja ihmiset alkavat yllättäen pitää jotain haluttuna, koska muutkin pitävät. Ne kaikkein kamalimmat hirvityksetkin tulevat taas uudestaan muotiin jossain vaiheessa, ja mitä enemmän niitä on kaatikselle kiikutettu, sitä vähemmän niitä on saatavilla. Ja sitten tuskaillaan, että hullut, kun heittivät roskiin silloin...
60-70 luvun muoviesineetkin on kovasti hottia nykyään, koska sillä sukupolvella, joka niitä aikoinaan käytti, on rahaa hankkia nuoruutensa nostalgiaa. Toisaalta he eivät kaipaa 100 vuotta vanhoja tavaroita, koska niihin ei ole kosketuspintaa. Keräilytavaran arvostus menee näin aaltoina. Keräilyssä ei ole kyse laadusta tai järjestä sinänsä.
Juuri näin. Markkinatalous on luonut trendit, muuten bisnes ei toimi. Täälläkin kauhistellaan jotain 90-luvun rakennusmateriaaleja ja sisustustrendejä, mutta ne varmasti tulevat taas pian muotiin.
Esim. laatoissa samat värit pyörivät vuosikymmeniä, välillä tuotanto lopetetaan ja parinkymmenen vuoden jälkeen ne otetaan uudestaan tuotantoon. Sama tuossa Myrna-astioissa, varmaan tullut joskus 60-luvulla ja sen tuotanto on välillä keskeytetty ja ainakin muutama vuosi sitten se oli uustuotannossa, samoin Kastehelmi, Paratiisi tai jotkut Citterio-aterimet. Kertakäyttökulttuuria parhaimmillaan, laatutavaraa kannetaan roskikseen ja sitten muutaman vuoden otetaan se uustuotantoon ja ostetaan täyttämään kaapit.
Myrna on tullut tuotantoon 1937.
No minua ei naurattaisi yhtään vaan olisin surullinen. Mutta vielä surullisempi olen ihmisistä jotka syövät huonosti eivätkä käytä yksityisiä lääkäripalveluja JOS on varallisuutta ja omaisuutta. Varsinkin jos lapset eivät kannusta vanhempiaan panostamaan itseensä vaan päin vastoin ovat tyytyväisiä perintöä odotellessa kun vanhukset syövät homeista leipää ja säästävät kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Parempi on että tuollainen kiittämätön kakara pysyy kaukana, ainut mikä harmittaa on että tuli tuollainen jätös joskus tehtyä.
Se on semmosta, kun sukuelimet toimii vikkelämmin, kuin järki. :D Toki, voisihan siitä lapsestaan fiksunkin ihmisen kasvattaa, jos osaisi. Kaikista vaan ei ole vanhemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minua ei naurattaisi yhtään vaan olisin surullinen. Mutta vielä surullisempi olen ihmisistä jotka syövät huonosti eivätkä käytä yksityisiä lääkäripalveluja JOS on varallisuutta ja omaisuutta. Varsinkin jos lapset eivät kannusta vanhempiaan panostamaan itseensä vaan päin vastoin ovat tyytyväisiä perintöä odotellessa kun vanhukset syövät homeista leipää ja säästävät kaikesta.
Kyllä mä olen yrittänyt vanhemmilleni sanoa, ettei mulle tarvitse säästää mitään, pärjään kyllä omillani, samoin siskoni. Onneksi vanhempani hankkivat muutama vuosi sitten asuntoauto ja reissaavat sillä. Jotain sisältöä eläkeläisten elämään.
Vierailija kirjoitti:
Parempi on että tuollainen kiittämätön kakara pysyy kaukana, ainut mikä harmittaa on että tuli tuollainen jätös joskus tehtyä.
Olen kyllä kuullut äidiltäni, että voi kun et olisi koskaan syntynytkään, mutta nyt mennään jo toisella levelillä. Vastenmielistä kertakaikkiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähes kaikki tavarat tulevat uudestaan arvostetuiksi noin 50 vuoden ikäisinä, vaikka niitä on inhottu ja heitetty roskiin läjäpäin. Nämä keräily- ja arvostusasiat kun eivät liity tavaran käytettävyyteen eivätkä ulkonäköönkään oikeastaan mitenkään. muodit vaihtelevat ja ihmiset alkavat yllättäen pitää jotain haluttuna, koska muutkin pitävät. Ne kaikkein kamalimmat hirvityksetkin tulevat taas uudestaan muotiin jossain vaiheessa, ja mitä enemmän niitä on kaatikselle kiikutettu, sitä vähemmän niitä on saatavilla. Ja sitten tuskaillaan, että hullut, kun heittivät roskiin silloin...
60-70 luvun muoviesineetkin on kovasti hottia nykyään, koska sillä sukupolvella, joka niitä aikoinaan käytti, on rahaa hankkia nuoruutensa nostalgiaa. Toisaalta he eivät kaipaa 100 vuotta vanhoja tavaroita, koska niihin ei ole kosketuspintaa. Keräilytavaran arvostus menee näin aaltoina. Keräilyssä ei ole kyse laadusta tai järjestä sinänsä.
Ei pidä paikkaansa. Halpa ja huonolaatuinen ei parane vuosikymmenien myötä. Jotkut vanhat muoviastiat voi olla nyt haluttuja, mutta ne loppuunkäytetyt ei, niiden pitää olla ykköslaatua. Huutokauppakeisari on muutamaan otteeseen sanonut, että ei se, että joku tavara on vanha, tarkoita sitä, että sillä on rahallista arvoa.
Ei ikä pelkästään arvoa teekään, vaan se, että joku tuotteen haluaa, eikä niitä ole haluajiin nähden riittävästi. Ja tottakai keräilytavaran laatu on äärimmäisen tärkeä asia. Mutta se ei tarkoita, että sen tuotteen olisi täytynyt UUTENA olla laadukas, vaan että se on hyvin ja alkuperäisenä säilynyt. Voi olla ihan karmeaa rihkamaakin, ja sillekin vain ottajansa on. Esimerkiksi monet mainostavarat ovat haluttuja ja kalliita. Ei niitä tietenkään jokainen kerää, mutta sen verran on keräilijöitä, että arvo on noussut suureksi, vaikka ovat alunperin olleet pelkkää roskaa.
Tietysti arvonnousu vaatii sen, että valtaosa tuotteista on heitetty roskiin aikanaan. Toisen roska on ihan oikeasti toisen aarre.
Mutta siis itse ketjun aiheeseen: jokainen yleensä arvostaa omia tavaroitaan korkeammalle kuin toisen tavaroita, ja hyvä näin. Jokainen asuu omassa kodissaan, kun meistä aika jättää, niin koti ja kamat siirtyvät muualle. Eipä sillä sitten enää ole väliä, avostetaanko niitä tavaroita vai ei. En minä ainakaan rupea minimalistiksi ja luopumaan keräilyharrastuksestani sen pelossa, että perijille tulee vaivaa. Tämä on minun elämäni niin kauan kuin sitä riittää.
Sama täällä, komppaan tuota loppuosaa etenkin. Itsekin mietitty kaveriporukalla että kyllä tätäkin hankintaa perikunta kiittelee sitten joskus. Mutta siinähän miettivät.
Mutta en oleta että he jäämistöäni sitten 50 vuoden päästä mitenkään erityisesti arvostaisivat.
Vierailija kirjoitti:
Parempi on että tuollainen kiittämätön kakara pysyy kaukana, ainut mikä harmittaa on että tuli tuollainen jätös joskus tehtyä.
Mistä sen pitäisi olla kiitollinen sulle? Mitä ihan erityisesti toivot sinun luonteessasi arvostettavan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä menee paljon asioita sekaisin. Itse asiassa tällä boomerisukupolvella on itselläänkin niitä vanhoja vanhemmiltaan jääneitä tönöjä rasitteenaan.
Niitä näkee pitkin Suomen maaseutua, kun vain vähän kiertelee vanhoja kyläteitä. Autioituneita mökkejä ja rintamamiestyyppisiä taloja löytyy kyllä, kun vain osaa katsoa. Ne on jääneet autioiksi jo kauan sitten, kun näillä rintamamies- ja muilla pientiloilla ei ole ollut enää tulevaisuutta. Maaseudun autioituminen alkoi jo 60-luvulla, sitä ei vain silloin niin selkeästi huomattu.
Eli virheen teki oikeastaan näiden teidän boomereiksi kutsumien aiempi ikäluokka, kun jakoi maattomalle kansalle maata viljeltäväksi ja asuttavaksi sodan jälkeen. Silloin se nähtiin kuitenkin oikeaksi ja hyväksi ratkaisuksi. Sodasta palanneet miehet otti itselleen ns. kylmiä tiloja ja suurella työllä ja vaivalla tekivät niistä perheelleen paikan, missä asua ja olla.
Sitten muuttui maailma ja tulikin kaikenlaisia voivuoria ja ylituotantoa ja tiloja pistettiinkin pakettiin. Itse asiassa tästä hyväksi katsotusta maanjaosta pääsi nauttimaan varsinaisesti vain se yksi sukupolvi. Se suurten ikäluokkien vanhemmat.
He sitten innoissaan laittoivat lapsia maailmaan, koska Suomi tarvitsi väkeä sodassa menehtyneitten tilalle. Ja niin tuli pientilallisten aikuistuville lapsille aikanaan kohtaloksi lähteä sieltä kotitilaltaan Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Ruotsiin, Norjaan ja Australiaan. Se oli melkoinen muuttoliike, jota nykyään ei ehkä niin mielellään muisteta, kun tänne tulee nyt väkeä muualta maailmasta hekin onneaan etsimään.
Nyt niitä vanhoja taloja ja tupia ränsistyy siellä edelleen, ellei ole jo maahan kaatuneet kokonaan. Joku nekin kuitenkin omistaa ja niiden kanssa ihmettelee, että mitä tekisi. Minä voin osoittaa omalta paikkakunnaltani joka ilmansuunnasta näitä vanhoja asumattomia röttelöitä, jotka ei ole kenellekään kelvanneet. Omistajat on näitä boomereita, joille ne talovanhukset on peritytyneet heidän vanhemmiltaan, mutta minkäs tekevät. Ne on paljolti jätetty oman onnensa nojaan, kuka sitten minkäkin ratkaisun keksinyt. Jos teille nykynuorille tulee sama ongelma, voitte vain todeta olevanne sukupolvien ketjussa, jossa jokaisella kerroksella on omat riesansa.
En usko, että tämä ap:n ongelma on kovinkaan yleinen. Kun hän nyt tänne tällaisen aloituksen kirjoitti, niin monet vihaiset, elämäänsä tyytymättömät ihmiset aktivoituivat heti ja alkoivat syytellä omia vanhempiaan, niin kuin tapana on, että heitähän aina syytetään, joka polvessa. Asia on vielä muuttunutkin tässä ketjun kasvaessa. Kysehän oli siis siitä, että jotkut n. 70-vuotiaan luulevat omaisuuttaan arvokkaaksi ja jotenkin "kiristävät" sillä lapsiaan. Tätä ilmiötä en omassa kokemuspiirissäni tunnista.
Minä olen itse pian 70 v. ja tiedän kyllä, ettei minulta mitään erityisen arvokasta lapselleni jää. Mutta ei hän nyt varsinaisesti ongelmiinkaan tämän perintönsä kanssa tule joutumaan. Tämä talo on varmasti helppo myydä, kunhan vain laittaa hinnan kohdalleen, ja tavaroille saa tehdä mitä tahtoo. Ei ole mahdoton ajatus sekään, että joku lapsenlapsista muuttaisi joskus tähän oikein asumaan, siitäkin on ollut jo jotain ajatuksia liikkeellä. Emme asu missään täysin tappiokunnassa.
Minun mieheni kotitalo on juuri tällainen vanha hötiskö, jota kuitenkaan tunnesyistä kukaan ei halua myydä pois, joten siellä sitten joudutaan pitämään taloa yllä ja edes jotenkin kunnossa. Kukaan ei tule siinä koskaan vakituisesti asumaan, se on aivan varma. Onneksi ei ole minun huoleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaiset vanhemmat mulla, iältään 70-75, lisänä vaan se että ne kiristää ja uhkailee sillä mahtiomaisuudellaan. Siis ”mahti”.
Uhkailu on sitä että välillä mut on tehty perinnöttömäksi kun olen ”kiittämätön”, välillä taas sisarus koska on ”uhmakas”, ja tällä perintökiristyksellö yrittävät ojentaa ja kouluttaa nulikkamaisia lapsia. Siis ”lapsia”, iältä 42 ja 44.Öykkäreitä ovat. Luulevat olevansa muita ylempänä ja luulevat että heitä kadehditaan. Kouluttamatonta rupusakkia ovat (me lapset olemme akateemisia, joita vanhemmat sitten halveksii, eihän asiantuntijan työ ole oikeaa työtä ollenkaan).
Tunnistan siis saman ihmistyypin omissa vanhemmissa, eli uho, ylpeily, rehvastelu. Lisänä sellainen ilkeämielinen ylimielisyys ja luull että ovat parempaa sakkia. Muita ihmisiä haukutaan ja ylenkatsotaan.
Epäilen että yleistä ns ”boomeri” ikäisissä.
Tämä! Olisi voinut olla minun kirjoittamani! :D Ovat kiristäneet sillä muka suurella ja mahtavalla omaisuudellaan lapsuudestani asti! Nyt nelikymppisenä tilanne on eskaloitunut siihen, että olen joutunut ottamaan etäisyyttä, koska heillä menivät kaikenlaiset uhkailut ja muut sekopuheet jo sille tasolle. Olen itse asiassa miettinyt, että voisin kyllä piruuttanikin kieltäytyä perinnöstä, kun aika tulee.
Oi teeppä se! Mielelläni annan sen sinulle kelpaamattoman omaisuuteni vaikka pelastakaa lapset ry:lle. Siis sinne joka oikeasti osaa arvostaa minun elämäntyötäni. Niin rakas tyttäreni, jatka oman elämäsi poluilla.
Miksi sinun on pitänyt sitten kiristää ja uhkailla lastasi perinnöttömäksi tekemisellä? Kuule, se rupeaa jossain vaiheessa kyllästyttämään, kun vanhammat sanoo, että jos teet noin ja jätät tekemättä näin, teemme sinut perinnötömäksi. Tuottaako tuo sinulle jotain mielihyvää?
Samaa ihmettelen. Jälkipolvi on mukamas jo nyt suunnattomassa kiitollisuudenvelassa tällaisille jostain sellaisesta, mitä ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa voisi saada. Vaikkei se saaminen edes ole millään lailla varmaa. Aiottu saaja voi kuolla siinä välissä, tai voi tulla sota, tulipalo, vesivahinko tai lama, joka hävittää tai tekee jokseenkin arvottomaksi sen omaisuuden. Siitä, mikä konkreettisesti annetaan tässä ja nyt pitää iloita ja olla kiitollinen, ja voi tuntea saamisen ja antamisen iloa. Muu on omaan arvoonsa jäävää spekulaatiota.
Omalla kohdalla oli tällaista etukäteen kunnian ottamista siitä, että tukena ollaan, kun rupean ostamaan omaa asuntoa. Mutta lama tuli väliin ja niihin lupauksiin ei sitten enää palattu, edes lainan takaaminen oli ihan mahdoton ajatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä menee paljon asioita sekaisin. Itse asiassa tällä boomerisukupolvella on itselläänkin niitä vanhoja vanhemmiltaan jääneitä tönöjä rasitteenaan.
Tässä suhteessa maan eri osissa tuuri ei tosiaan ole käynyt tasan. Rintamamiestaloja löytyy (tai on löytynyt) tosi paljon myös kasvavilta kaupunkiseuduilta. Se, joka on perinyt sellaisen muutaman tuhannen neliön tontilla vaikkapa Espoosta (joka sekin vielä 60-luvulle asti oli lähinnä maalaismaista susirajan takaista aluetta) on saanut melkoisen onnenpotkun elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä arvon asiantuntijat.
Olen 54v ja mies 58v, lapset 25v ja 27v
Varallisuus velaton 20v vanha okt, kesämökki, purjevene ja auto. Ja se paha irtaimisto ja "kulahtaneet" huonekalut, jotka eivät ole enää trendikkäitä. Lapset asuvat jo omillaan ja asutaan isossa okt kahdestaan.Pitäisikö meidän aloittaa kuolinsiivous. Ja irtaimisto ja tavarat kaatopaikalle, kun molemmat ollaan vielä hyväkuntoisia, myydä okt, kesämökki ja vene.
Ja muuttaa vaikka hotelliin odottamaan kuolemaa? Sieltä käsinhän voisi käydä myös töissä, ennen kuin jäädään eläkkeelle.Tosin olen pitkäikäistä sukua, tätini eli 103v, mummini 96, ukkini 94 jne.
Mitä tehdä, kysyy epätietoinen 54v nainen, ettei olisi taakaksi lapsilleni. Sitä en halua?
Vanhusten palvelutaloihin eivät vielä huoli, ja ainoa on tuo hotellimajoitus, siellä onneksi siivoojat laittavat asiakkaiden tavarat roskikseen, kun on kirjautunut hotellista ulos eli ruumisauto käynyt vainaan.
Ei tarvitse alkaa marttyyriksi. Se ei ole viehättävää.
Tietysti elätte ja näytätte tavaroitanne kuten ennenkin. Kuolinsiivousta kannattaa harrastaa, jos on arkistoituna esim vanhat laskut. Kukaan ei tarvitse sähkölaskua elokuulta 1984. Ja muu turha ja tarpeeton, tulee kodista kun kivempi. Jos tykkäät myrna-kupeista, niin ne tietysti säilytät niin kauan kuin niillä on tarvetta. Mutta! Et voi velvoittaa lapsiasi täyttämään kotiaan sinun tavaroillasi, jos/kun pienempi asunto tai hoitokoti kutsuu. Eikä nyt ainakaan alkaa ulvoa kunnioituksen puutteesta, jos sulle tärkeä myrna-astiasto ei nuoremman polven silmää miellytä.
Ei kukaan voi velvoittaa ketään myöskään tyhjentämään asuntoaan yhtään mitenkään. Siellä SAA olla ne vanhat laskut, jos ihminen niitä haluaa säilyttää. Meillä on kaikilla oma elämämme ja omat tarpeemme.
Kuka sen sanelee, mitä kenenkin kannattaa pitää itsellään? Ei kukaan.
Oma koti on jokaisen oma koti. Antakaa tyhjennysfirman tulla ja tyhjentää asunto, jos se teille vanhuksen kuoleman jälkeen periytyy. Siivousfirma voi siivota asunnon. Jos hoitokoti kutsuu, koti saa olla sellainen kuin on, ellei vanhus tarvitse edunvalvojaa. Hän se sitten huolehtii, miten vanhuksen omaisuudelle käy siinä tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän ohi aiheen, mutta sopinee koska se on täällä useastikin mainittu.
Te, joiden syliin on pudonnut kiinteistö,mökki,osake perintönä alueella jossa se ei mene kaupaksi edes ilmaiseksi, miten olette päässeet siitä eroon ?
Entä juoksevat kulut , kiinteistövero, tiet, vastike jne.? Joutuuko niitä maksamaan vielä kolmanteen polveen tai kunnes suku sammuu ?
Suomihan pullollaan näitä jopa jo kattonsakin menettäneitä taloja.Olen aika varma että jokaiselle kiinteistölle ja mökille löytyy kyllä ostaja ja kutakunkin järkevään hintaankin. Nuo lahoamaan jääneet käyttämättömät mökit ovat sellaisia joita a) ei haluta myydä vaan pidetään omaisuutena ja b) jakamattoman perinkunnan omistamia ja perinnönjako on käynyt mahdottomaksi liian laajalle levinneiden perijöiden, muistisairaiden, ulkomaille hävinneiden, jne vuoksi.
Ai jokaiselle kiinteistölle löytyy ostajansa, kun vaan hinta on järkevä?
No minä olen katsellut yhtä talovanhusta jo jotain 40 vuotta, kun se on nököttänyt siinä valtatien varressa kaikki nämä vuodet asumattomana ja aina vaan ankeamman näköiseksi muuttuu. Nyt siihen on jo ilmestynyt graffiteja kylkiin ja katto painunut sisään toisesta päästä. Ikkunat on rikottu. Siinä on myös jonkinlainen ulkorakennus, samassa tilassa.
Tietä on ajan mittaan levennetty, joten nyt se talo on siis ihan tien vieressä. Kuka hiivatti sen ostaisi ja mihin järkevään hintaan? Mihin tarkoitukseen? Jos sen on kunta lunastanut, miksi sitä ei ole purettu? Se on vieläpä aika lähellä taajamaa, joten kyllä kunnan olisi pitänyt omistamansa hökötys pistää päreiksi ajat sitten, sehän on itse asiassa vaarallinen.
Kuka sen ottaisi, vaikka sille annettaisi vähän rahaakin siitä, että purkaisi pois. Maatakaan siinä ei voi olla kummemmin, kun toisella puolella taloa menee kylätie, ja se on kahden tien välissä. Olisihan se kiintoisaa tietää, keneltä kunta perii kiinteistöveron.
Täytin kuukausi sitten 70. Syntymäpäiviä vietin Kämp-hotellissa, lahja pojalta. Omistan asunnon Kankurinkadulla Punavuoressa. Ostin sen 1993 ja nykyinen arvo on tosi kova, koska kaupunginosa on tullut muotiin.
Sen lisäksi omistan kesäpaikan
Fiskarsista. . Sen lisäksi mulla on taidetta mm Silja Rantasta. Olen tehnyt testamentin pojantytär perii kaiken.
Poikani 52 v on jo ehtinyt hankkia omaisuuden.
Meillä tehtiin niin, että anopin kotia siivottiin ja tyhjennettiin pikkuhiljaa. Hän muutti hoivakotiin niin sitten omaiset ottivat haluamansa tavarat ja loput kävi sellainen asunnon tyhjentäjä-firma hoitamassa veloituksetta. Ottivat osan myyntiin ja osan hävittivät. Asunto myytiin ja rahat annettiin lahjana lapsille, myös lahjaverot maksettiin. Kun anoppi kuoli hoitokodissa niin miniäparka joutui tyhjentämään huoneen, anoppi siinä kuolinvuoteessa peiton alla lepäsi. Loput maallisesta omaisuudesta hävitettiin kierrättämällä ja roskiin laittamalla. Sen pituinen se. Tarina on tosi. Tuo hoitokotihuoneen tyhjennys kuolinaamuna kertoo nykyajan raadollisuudesta. Kiire on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän ohi aiheen, mutta sopinee koska se on täällä useastikin mainittu.
Te, joiden syliin on pudonnut kiinteistö,mökki,osake perintönä alueella jossa se ei mene kaupaksi edes ilmaiseksi, miten olette päässeet siitä eroon ?
Entä juoksevat kulut , kiinteistövero, tiet, vastike jne.? Joutuuko niitä maksamaan vielä kolmanteen polveen tai kunnes suku sammuu ?
Suomihan pullollaan näitä jopa jo kattonsakin menettäneitä taloja.Olen aika varma että jokaiselle kiinteistölle ja mökille löytyy kyllä ostaja ja kutakunkin järkevään hintaankin. Nuo lahoamaan jääneet käyttämättömät mökit ovat sellaisia joita a) ei haluta myydä vaan pidetään omaisuutena ja b) jakamattoman perinkunnan omistamia ja perinnönjako on käynyt mahdottomaksi liian laajalle levinneiden perijöiden, muistisairaiden, ulkomaille hävinneiden, jne vuoksi.
Ai jokaiselle kiinteistölle löytyy ostajansa, kun vaan hinta on järkevä?
No minä olen katsellut yhtä talovanhusta jo jotain 40 vuotta, kun se on nököttänyt siinä valtatien varressa kaikki nämä vuodet asumattomana ja aina vaan ankeamman näköiseksi muuttuu. Nyt siihen on jo ilmestynyt graffiteja kylkiin ja katto painunut sisään toisesta päästä. Ikkunat on rikottu. Siinä on myös jonkinlainen ulkorakennus, samassa tilassa.
Tietä on ajan mittaan levennetty, joten nyt se talo on siis ihan tien vieressä. Kuka hiivatti sen ostaisi ja mihin järkevään hintaan? Mihin tarkoitukseen? Jos sen on kunta lunastanut, miksi sitä ei ole purettu? Se on vieläpä aika lähellä taajamaa, joten kyllä kunnan olisi pitänyt omistamansa hökötys pistää päreiksi ajat sitten, sehän on itse asiassa vaarallinen.
Kuka sen ottaisi, vaikka sille annettaisi vähän rahaakin siitä, että purkaisi pois. Maatakaan siinä ei voi olla kummemmin, kun toisella puolella taloa menee kylätie, ja se on kahden tien välissä. Olisihan se kiintoisaa tietää, keneltä kunta perii kiinteistöveron.
Näissä tapauksissa omistaja ei edes halua sitä myydä tai omistaja on kunta joka odottelee ehkä maan arvon nousua. Asun maalla ja täällä on pilvin pimein näitä "ei myydä" kiinteistöjä kun jos vaikka joku lapsista niihin haluaa muuttaa. Osasta olisi saanut ihan kivan hinnan aikoinaan kun oli vielä tönö kunnossa mutta tuskin se lapsikaan haluaa siihen katosta vuotavaan tönöön muuttaa. Eli kaikilla ei ole myyntihaluja vaan talon annetaan rapistua koska sitä ei voi myydä suvun ulkopuolelle. Pysyyhän ainakin maapohja suvun hallussa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä tehtiin niin, että anopin kotia siivottiin ja tyhjennettiin pikkuhiljaa. Hän muutti hoivakotiin niin sitten omaiset ottivat haluamansa tavarat ja loput kävi sellainen asunnon tyhjentäjä-firma hoitamassa veloituksetta. Ottivat osan myyntiin ja osan hävittivät. Asunto myytiin ja rahat annettiin lahjana lapsille, myös lahjaverot maksettiin. Kun anoppi kuoli hoitokodissa niin miniäparka joutui tyhjentämään huoneen, anoppi siinä kuolinvuoteessa peiton alla lepäsi. Loput maallisesta omaisuudesta hävitettiin kierrättämällä ja roskiin laittamalla. Sen pituinen se. Tarina on tosi. Tuo hoitokotihuoneen tyhjennys kuolinaamuna kertoo nykyajan raadollisuudesta. Kiire on.
Ihan ohiksena tuosta hoivakotihuoneen tyhjentämisen kiireellisyydestä. Kiire on siksi, kun niitä hoivakotipaikkoja joutuu jonottamaan. Oma vanhempani joutui olemaan muutaman kuukauden tk:n osastolla, koska vapaita paikkoja ei hoivakodeissa ollut. Samoin tavaroiden pois vieminen piti hoitaa vuorokauden kuluessa. Se kommentissasi ihmetyttää, miksei hautaustoimisto tullut hakemaan vainajaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
No riippunee minkä laskee pula-ajaksi. Suomessa säännöstely on loppunut vasta 50-luvulla. Vuoteen 1954 asti on sokeri ja kahvikin ollut vielä kortilla. Koko 50-luku on ollut jälleenrakentamisen aikaa ja hyvinkin köyhää useimmissa perheissä. Toki monet perheet vaurastuivat 60-luvulla ja tämän jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta hyvinkin syvää köyhyyttä on ollut vielä monessa paikassa 70-luvulla.
80-luku on sitten ollut nousukautta jolloin tavaraa alkoi tulla joka tuutista halvalla vastaan. Isot sukupolvet ovat tuonkin ajan eläneet, tottakai, mutta vuosikausien kituuttamisen jälkeen on luultavasti ollut vaikea asennoitua tavaraan täysin uudella lailla.
Minä olen syntynyt 50-luvun alussa enkä ole pula-aikaa nähnyt. Kaupoissa oli tavaraa yllin kyllin. Sitä mitä ei ollut, ei osattu kaivatakaan.
Äitini muistaa ajan, jolloin kaupoissa ei ollut tavaraa. Se oli sota-aikana ja heti sodan jälkeen. Äiti sai hyvän työpaikan ja manasi sitä, että silloin, kun olisi ollut rahaa, ei ollut kaupoissa ostettavaa, mutta kun hän sitten meni naimisiin ja jäi kotirouvaksi, ei ollut rahaa, mutta kaupoissa oli kyllä tavaraa.
Ja asuttiin ihan pienessä kirkonkylässä, hyvin virkeässä kyllä.
Minulla oli esim. leluja ihan valtavasti. Pihassa oli leikkimökki täynnä leluja ja naapurin tytöllä samoin. Ekaluokan luokkakuvassa kaikilla on ihan hyvät vaatteet, sen ajan vaatetusta tietysti, kotikutoisia villatakkeja ja äidin ompelemia essuja jne. Mutta kyllä me ihan kohtuuhyvin elimme, vaikka äiti oli kotona ja isä tehtaassa töissä. Omaa polkupyörää en kyllä koskaan omistanut enkä päässyt maksulliselle tyttöleirille kesällä, joten johonkin pisteeseen sekin toimeentulo pysähtyi.
Luokallani oli muutamia ns. rikkaita lapsia. Yksi harrasti kuulemma ratsastusta kesäisin, oli joku ratsutila suvussa. Hienoja ihmisiä olivat juu. Ne on aina asia erikseen.
Sanoisin, että olen koko elämäni ajan aina sinne 2000-luvulle asti elänyt jonkinlaista nousun aikaa. Ei 90-luvun lamakaan minua koskettanut eikä miestäni. Vasta 2000-luvulla aloimme töissä puhua, että palkka ei ole aikoihin noussut samaan tahtiin kuin ennen. Eihän ne isoja nousuja koskaan ollut, mutta vasta silloin sen huomasi, että samalla rahalla ei enää saakaan samaa kuin ennen. Palkat pysyi samana, mutta kaikki muut maksut ja hinnat nousi.
Roinaa on tietysti kertynyt elämän varrella, lähinnä tunnearvoja kuitenkin. En minä ainakaan lapsiani millään perinnöillä kiusaa. He on saaneet taloudellista apua aina kun ovat tarvinneet, mutta omille jaloilleen ovat pyrkineet nousemaan. Minä itse en ole perinyt yhtään mitään, kun vanhemmat vielä elää, ikivanhoja tervaskantoja. Heidän tavaransa sitten lajittelen ja heitän pois mitä on pois heitettävää. En minä heidän jäämistöään ylenkatso, sehän on heidän aikansa elämää.
Samaa ihmettelen. Jälkipolvi on mukamas jo nyt suunnattomassa kiitollisuudenvelassa tällaisille jostain sellaisesta, mitä ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa voisi saada. Vaikkei se saaminen edes ole millään lailla varmaa. Aiottu saaja voi kuolla siinä välissä, tai voi tulla sota, tulipalo, vesivahinko tai lama, joka hävittää tai tekee jokseenkin arvottomaksi sen omaisuuden. Siitä, mikä konkreettisesti annetaan tässä ja nyt pitää iloita ja olla kiitollinen, ja voi tuntea saamisen ja antamisen iloa. Muu on omaan arvoonsa jäävää spekulaatiota.