Oletko vanhempi, joka tykkää välillä leikkimielisesti "kiusata" lasta hauskuuttakseen itseään?

AP taitaa olla todella yksinkertaista sorttia jolle oma tapa on ainoa oikea tapa vaikkei tajua että tuolla voi olla negatiivisia seurauksia. :/ Tässä taas huomaa kuinka tietämättömyys ja tyhmyys todellakin huonontaa maailman tilaa ja pahinta on että nämä tietämättömät ja empaatittomat ihmiset ovat vieläpä ihan pirun ylpeitä itsestään ja ne jotka näkevät asia kriittiseltä kannalta ovat heille kuin ilmaa. Ihan sairasta.

Ap, onko kujeilu vastavuoroista? Teetkö sinä aina aloitteen kujeiluun, vai myös lapsi? Oletko koskaan kysynyt lapsesta mitä mieltä hän on kujeilustasi? Lopettaisitko kujeilun jos lapsi pitäisi sitä kiusaamisena? Kuullostaa siltä, ettet edes voi kuvitella että joku ei pitäisi kujeilustasi, joten tuskin myöskään pystyt huomaamaan vaikka lapsi ei pitäisi siitä. Etkö pysty muuten ottamaan kontaktia lapseesi, kuin vain kujeilemalla? Näin aikuisena ihmisenä pidän jatkuvasti väkisin kujeilevia ihmisiä ärsyttävinä, jos he eivät ymmärrä lopettaa kun toinen on saanut kujeilusta tarpeeksi. Se mielestäni kertoo kyseisestä ihmisestä sen, ettei hän pysty ajattelemaan muuta kuin sitä mikä on MINUSTA kivaa, eikä ottamaan muiden tunteita huomioon. Yleensä näillä väkisin kujeilijoilla on myös itsellä huono huumorintaju samanlaiseen kujeiluun, eli sitten ei olekaan enää yhtään hauskaa kun toinen suututtaa kujeilijan.

Vierailija kirjoitti:

Joo, ap rankaisee ketjuun kirjoittaviakin nimittelemällä huumorintajuttomiksi, kylmiksi ja vainoharhaisiksi. On kyllä tosi hauskaa.

Eli tyypillinen kiusaaja. Omaksi iloksi pilailee toisen kustannuksella ja jos toinen sanoo ettei oikein tykkää tästä toiminnasta, niin anteeksipyynnön sijasta haukkuu vielä huumorintajuttomaksi.  

Ei kovin älykästä toimintaa.

Tämän ketjun perusteella ap ei vaikuta pystyvän keskustelemaan vastakkaisista mielipiteistä eikä kohtaamaan muiden aitoja tunteita kuten loukkaantumista ja suuttumista. Hänellä on oma käytösmallinsa, jota muidenkin täytyy pitää hyvänä ja hauskana tai hän hyökkää verbaalisesti. Mihin se hauskuus ja leppoisuus yhtäkkiä katosikaan?

Hiivitkö ap aina lastesi luokse jekkuilemaan kun haluat heihin kontaktia ja kun haluat sanoa jotakin tärkeää?

Kroonisella jekkuilijalla on paljon kätkettyä aggressiota, joka purskahtaa esiin kun vähän raaputtaa pintaa. Siltä vaikuttaa.

Sellainen on vastenmielinen ihmistyyppi, joka vaatii toisilta ihmisiltä huumorintajua. Epämiellyttäviä uhkailijoita.

Ap kuulostaa rasittavalta kiusaajalta. Jos kutsuu kiusaamista ”viattomaksi kujeiluksi” ja asiallisia vanhempia ”tiukkapipoiksi”, niin se kertookin jo kaiken oleellisen.

Taidan olla "tiukkapipoinen curlingvanhempi", nimittäin olen kauhuissani. Lapsista kun on kyse, ei sellaista asiaa olekaan kuin "hyväntahtoinen kiusaaminen"!

Yksi sukulaiseni taitaa olla tällainen hassunhauska keppostelija. Meillä samanikäiset lapset ja kun olivat pieniä, oltiin rannalla yhdessä. Oma lapseni liukastui kalliolla ja vähän loukkasikin itseään. Sukulaisen mielestä tämä näytti hurjan hauskalta ja nauraen muisteli tätä tapahtumaa jälkeenpäin lapseni kuullen tyyliin ”muistatteko kun X kaatui ja näytti tältä”. Huumorintajuttomana ihmisenä tein selväksi, ettei näin voi toimia.

Jännä kyllä hänen huumorinsa ei riittänyt yhtään jos hänen lapsensa jotain tekemistä hän kommentoi.

Vierailija kirjoitti:

Kroonisella jekkuilijalla on paljon kätkettyä aggressiota, joka purskahtaa esiin kun vähän raaputtaa pintaa. Siltä vaikuttaa.

Itse olen viime aikoina tullut entistä vakuuttuneemmaksi tästä: jekkuilun ja kujeilun taustalla on usein aggressiota, jopa silkkaa vihaa. Sarkasmikin saattaa mennä samaan kastiin. 

Olen alkanut tehdä havaintoja ihmisten käytöksestä toisiaan kohtaan. Esimerkiksi Tohtori Paiseessa oli toisilleen kettuileva sisaruspari. Kumpikin sisarus nauroi toisen vitseille, mutta jotain oudon aggressiivista heissä oli. Kyse oli muka vitsailusta, mutta ulkopuoliselle se välillä näytti ihan silkalta v*ttuilulta. 

Itse olen useissa elämänvaiheissa ollut oman perheeni hassunhauskojen jekuttelun kohteena. Nyt silmäni ovat alkaneet avautua, ja olen miettinyt paljon, miten tuo jekuttelu on vaikuttanut minuun. Ehkä sitä voisi kutsua myös kiusaamiseksi ja suoranaiseksi henkiseksi väkivallaksi. 

Olen kroonisesti masentunut, ajautunut huonoihin ihmissuhteisiin, en luota itseeni, epäilen itseäni kaikessa. Vaadin itseltäni täydellisyyttä ja suhtaudun itseeni rankaisevasti, jos jokin ei onnistu. Toki moni asia on voinut aiheuttaa tämän, mutta epäilemättä lapsuudenperheen ilmapiirillä on jotain merkitystä. 

Ap:lla taitaa jostain syystä omatunto hieman kolkuttaa, kun on noin puolustuskannalla. 

Ai saakeli että alkoi suututtaa, muistui niin oma lapsuus mieleen. Yksi inhottavimmista tavoista "kiusoitella" lasta on "luvata" jotain kivaa minkä aikuinen tajuaa epärealistiseksi mutta lapsi ei, kysyä esim. että haluaisitko joululahjaksi ponin tai olisiko susta kiva syödä pelkkää jäätelöä koko päivä. Ja kun lapsi ilahtuu ja innoissaan sanoo joo haluan niin nauretaan lapsen hyväuskoisuudelle ja pettymykselle. Siitä ei kyllä saa hupia kovin montaa kertaa ennen kuin lapsi menettää luottamuksensa jekkuilijaan, mutta ainahan sitä uusia jekkuja keksii ja taas on hih hih kivaa. Ainakin jollakin.

Onneksi nykyään tällaisia asioita, kuten huumorin varjolla nolaaminen tiedostetaan ja niistä keskustellaan. Tällainen keskustelupalstojen kaltainen tuki on puuttunut edellisiltä sukupolvilta kokonaan.

Ap:n todellisesta tilanteesta en tiedä, mutta herätti ainakin keskustelua tärkeästä aiheesta.

Varsinkin epävakaasti käyttäytyvän vanhemman yhtäkkiset piiloon menemiset, kurkkailut ja outo nauru voi tuntua lapsesta tosi pelottavalta. Lapsi saattaa nauraa vain vanhemman mieliksi.

Vierailija kirjoitti:

Ai saakeli että alkoi suututtaa, muistui niin oma lapsuus mieleen. Yksi inhottavimmista tavoista "kiusoitella" lasta on "luvata" jotain kivaa minkä aikuinen tajuaa epärealistiseksi mutta lapsi ei, kysyä esim. että haluaisitko joululahjaksi ponin tai olisiko susta kiva syödä pelkkää jäätelöä koko päivä. Ja kun lapsi ilahtuu ja innoissaan sanoo joo haluan niin nauretaan lapsen hyväuskoisuudelle ja pettymykselle. Siitä ei kyllä saa hupia kovin montaa kertaa ennen kuin lapsi menettää luottamuksensa jekkuilijaan, mutta ainahan sitä uusia jekkuja keksii ja taas on hih hih kivaa. Ainakin jollakin.

Minulle on jäänyt 5-6v. iästä mieleen enoni hirveän hauska jekku, joka aikuisesta on varmaan ihan harmiton. Pelasin itsekseni pasianssia ja enoni kysyi haluaisinko pelata hänen kanssaan uutta peliä nimeltä Talonmies? Innoissani vastasin, että joo! Eno kysyi vielä, että ihanko varmasti? Minä vielä enemmän innoissani vastaan, että joo, haluan!

Eno otti pakan ja viskasi kaikki kortit ilmaan ja sanoi "Kerää siitä" ja lähti huoneesta huvittuneena.

Minun oli pakko kerätä kortit, koska olin leikkinyt niillä ja enon sotku olisi aikuisten mielestä minun syytäni.

Paljon muutakin samanlaista "hauskaa" kettuilua oli ja jos sitä ei ymmärtänyt, oli huumorintajuton. Samalla tavalla jekutettiin myös aikuisia ja heitäkin haukuttiin huumorintajuttomaksi, mutta kuten monessa esimerkissä täällä, nämä jekkuilijat, joilla oli aina NIIIN hyvä huumorintaju,,eivät sietäneet samanlaista huumoria itseensä kohdistettuna.

Vaikutti minuun negatiivisesti.