Työnarkomania lapsiperheen vanhemmalla - mikä on vielä ok?

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutamia pikkulapsiperheen vanhempia, jotka pakenevat perhearkea töihinsä. Ylityöt ym. on ikään kuin hyväksyttävä syy olla viettämättä aikaa lasten ja puolison kanssa. Sitten jos puoliso alkaa valittaa, vedotaan siihen, että on paremmat mahikset edetä työpaikalla tai että pomo painostaa, vaikka ylimääräisten töiden teko olisi täysin oma-aloitteista.

En kyllä ymmärrä, miten "perhearjen" pakeneminen muka jotenkin helpottaisi. Onko se elämä helpompaa, kun yrittää multipaskata hakkaamalla konetta samalla, kun lapset kärttävät vieressä huomiota? Tuoko se seesteisyyttä elämään, sen sijaan, että ihan aidosti viettäisi aikaa perheensä kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Tilanne jatkuu vaan. En tiedä miten edetä, niin kirjoitan nyt tänne sitten.

Tänä aamuna minun piti lähteä aikaisin töihin ja miehen hoitaa lasten aamutoimet, niin oli sovittu jo kauan sitten. Mies vain makasi sängyssä vastaamassa maileihinsa, kun lapset roikkuivat jaloissani pyytäen aamupalaa. Vasta kun olin jo turhautuneena menossa viemään heitä aamutoimille että pääsen itsekin eteenpäin, mies nousi äkäisenä sängystä "joojoo olen menossa ei tarvitse taas tehdä numeroa!"

Aamutoimien jälkeen päästi heidät jälleen juoksentelemaan perääni ja syventyi työluuriinsa.

Aamupalapöydässä mies istui jälleen kumartuneena puhelimensa yli kirjoittamassa työviestejä, selkä meihin päin. Nuorimmainen jutteli ja kyseli häneltä asioita, mies ei kuunnellut. Huomautin, että voisitko nyt laittaa sen puhelimen pois ja olla läsnä tässä ruokapöydässä. Mies ärähti tarpeettoman kovaa: "Haluutko tosiaan pilata tämänkin päivän?! Mä OLEN läsnä koko ajan." Laittoi sitten kuitenkin puhelimen pöydälle, ja silmät kävivät siinä muutaman sekunnin välein tottakai.

Eli mitään keskusteluyhteyttä tästä asiasta ei ole. Palvoo vain silmää joskus hetken, jos asiasta jaksaa riidellä, ja riita on se ainoa vuorovaikutustapa. Niin kuin ei muuten saisi kuunnella tarpeeksi marttyyrihuokauksia, negatiivista valitusta työasioista ja muutenkin kaikkea, mikä imee ilon koko elämästä. Tuntuu niin yksinäiseltä. Täällä on niin paljon iloisempi tunnelma, kun ollaan kotona vain lasten kanssa.

Minusta sinun pitää nyt tarjota miehelle jonkinlainen ultimatumi: joko hän muuttaa tapojaan tai sitten se on ero. Jos tunnet, että mukavampaa on olla lasten kanssa ilman miestä, niin mikä ilo yhtenäisestä ydinperheestä oikeastaan enää on? Jos hoidat jo nytkin lasten asiat oikeastaan ilman miestä, onko toisesta vanhemmasta perheessä sinulel hyötyä?

Vaikea sanoa, kun itse olen työhöni palkkaan (4500/kk) suhteutetulla vakavuudella suhtautuva ns. normaali työssäkävijä enkä ikimaailmassa olisi mennyt yhteen työnarkomaanin kanssa (saati hankkinut lapsia sellaisen kanssa). Meillä sekä miehellä että minulla on ykkösprioriteettina se, että työssäkäynti mahdollistaa mukavan elämän ja vapaa-ajan. Kaikki lomarahat vaihdetaan vapaaksi aina kun mahdollista jne. Työmme on merkityksellistä, mutta ei läheskään koko elämä. Eläkkeelle jäädään kun päästään eikä jäädä roikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulisi, että työnarkilla itselläänkin on vaikeuksia itsensä kanssa. Hänellä on selvästi vaikeuksia ylläpitää rajojaan ja kokee yliyrittämisen velvollisuudekseen.

Ehkä asiasta kannattaisi keskustella hänen jaksamisensa kautta? Luulisi, yöllinen sähköposteihin vastailu heikentäisi hänen untaan. Ylenmääräinen kahvin kuluttaminen pitäisi kortisolitasot huipussaan. Ehkä hän on väsynyt, jatkuvan stressin hitaasti murentama kehäraakki? Luulisi, että hänellä on pienempiä tai suurempia terveyshuolia jo nyt esimerkiksi uupumisen, lihomisen, toimimattoman vatsan tai unihäiriöiden vuoksi. Josko hänet saisi hölläämään työnteosta elämänmuutoksen myötä? Nykytilanteessa perhearki taitaa olla hänelle vain ns. viimeinen korsi, jonka hän pelkää katkaisevan kamelin selän.

Naulan kantaan. Kaikkia noita ongelmia on jo. Asiasta on keskusteltu, ja hän vain ärtyy kun työn osuudesta mainitsee. Kuulemma hänen stressiinsä auttaisi, jos saisi tehdä rauhassa riittävästi töitä. Tämä 12 tuntia päivässä on liian vähän hänen mielestään - ja itse laskee siitä ajasta pois jokaisen minuutin kun on käynyt vessassa, tietokone pitää käynnistää uudestaan jne. Yrittää hoitaa uniongelmiaankin mieluummin uusilla tyynyillä.

Lähettäisin jonnekin Pohjois-Koreaan vierotusleirille jos sellainen virhe olisi päässyt tapahtumaan että olisin hankkinut työnarkkarin kanssa lapsia. Narkkari kuin narkkari, ei siihen auta kuin katkaisuhoito.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutamia pikkulapsiperheen vanhempia, jotka pakenevat perhearkea töihinsä. Ylityöt ym. on ikään kuin hyväksyttävä syy olla viettämättä aikaa lasten ja puolison kanssa. Sitten jos puoliso alkaa valittaa, vedotaan siihen, että on paremmat mahikset edetä työpaikalla tai että pomo painostaa, vaikka ylimääräisten töiden teko olisi täysin oma-aloitteista.

En kyllä ymmärrä, miten "perhearjen" pakeneminen muka jotenkin helpottaisi. Onko se elämä helpompaa, kun yrittää multipaskata hakkaamalla konetta samalla, kun lapset kärttävät vieressä huomiota? Tuoko se seesteisyyttä elämään, sen sijaan, että ihan aidosti viettäisi aikaa perheensä kanssa?

Jos ei olisi korona-aika niin mies olisi epäilemättä niillä pakollisilla työmatkoilla koko ajan, minne ei millään voi koskaan lähteä kukaan muu kuin pienten lasten isä. Olen itse miesvaltaisessa työpaikassa ja vanhassa normaalissa oli ihan normaalia, että pienten lasten isät kärkkyivät jokaiseen mahdolliseen reissuun ja sanoivat töissä suoraan tarvitsevansa lomaa perheestään. Illatkin notkuivat toimistolla ilman mitään syytä.

Kovasti täällä oltiin sitä mieltä, et on ihan ok, et pääministeri ei näe koskaan lastaan, et kaipa se työnarkomanius on ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutamia pikkulapsiperheen vanhempia, jotka pakenevat perhearkea töihinsä. Ylityöt ym. on ikään kuin hyväksyttävä syy olla viettämättä aikaa lasten ja puolison kanssa. Sitten jos puoliso alkaa valittaa, vedotaan siihen, että on paremmat mahikset edetä työpaikalla tai että pomo painostaa, vaikka ylimääräisten töiden teko olisi täysin oma-aloitteista.

En kyllä ymmärrä, miten "perhearjen" pakeneminen muka jotenkin helpottaisi. Onko se elämä helpompaa, kun yrittää multipaskata hakkaamalla konetta samalla, kun lapset kärttävät vieressä huomiota? Tuoko se seesteisyyttä elämään, sen sijaan, että ihan aidosti viettäisi aikaa perheensä kanssa?

Jos ei olisi korona-aika niin mies olisi epäilemättä niillä pakollisilla työmatkoilla koko ajan, minne ei millään voi koskaan lähteä kukaan muu kuin pienten lasten isä. Olen itse miesvaltaisessa työpaikassa ja vanhassa normaalissa oli ihan normaalia, että pienten lasten isät kärkkyivät jokaiseen mahdolliseen reissuun ja sanoivat töissä suoraan tarvitsevansa lomaa perheestään. Illatkin notkuivat toimistolla ilman mitään syytä.

Onpa urpoa sakkia. Ikään kuin ne perheen asiat katoaisivat, jos itse kökkii koko ajan jossain muualla. Ne tulevat sitten toisessa päässä vastaan.

Lasten täytyy vain selviytyä yksin. Lapselle täytyy olla ja on selvää, että työ on vanhemmalle ykkönen ja kaikki menee työn ehdoilla. Ei siinä sen kummempaa.

Voin sanoa, että tuolla tavalla sun miehesi työteho on pyoreä nolla. Jokainen, ihan jokainen, tarvitsee mös palautumista siitä työstä. Eli ihan sen takia, etät saa työpaikkansa pitää suosittelen seuraavaa: aamulla ylös ja klo 8 läpärin ääreen, lounas klo 12-12.30, ja viimeistään klo 17-18 se läppäri kiinni ja paluu koneen ääreen seuraavana aamuna vähintään 7-8 tunnin yöunien jälkeen. Vkonloppuisin max 4h töitä, mielellään tietysti yhtäjaksoisesti vaikka silloin kun lapset nukkuu. Ja muuten ei puhelinta tai konetta räpelletä yhtään. Saattaa miehesikin yllättyä, miten muutaman viikon treenaamisella alkaa asiat sujua tehokkaammin ja ennen kaikkea paremmalla laadulla.  

Ja oli ihan pakko useampi lapsi tuohon hankkia, kun mikään ei ole missään vaiheessa muuttunut??? Jestas taas.

En katsoisi hetkeäkään tuollaista. Oletko muistuttanut miestä (paitsi varmaan sata kertaa olet) siitä, kuinka hän lupasi lyhentää työpäiviä kun saatte lapsia? Vaikea silti ymmärtää sinuakaan, miksi kuvittelit niin tapahtuvan jos tiesit miehen olevan työnarkomaani? Mulla on biologinen kello ollut syntymästä saakka rikki, joten en vaan käsitä sitä voimaa mikä vauvakuumeella naisiin on. 

Pystyisitkö keksimään miehelle ja lapsille jonkun harrastuksen, mitä ei voi tehdä puhelimen kanssa? En tiedä onko muuta sellaista kuin uiminen. Mies pitää ehdottomasti vierottaa puhelimesta.

Voi olla että rikkoisin miehen puhelimen lomareissulla tai se putoaisi syvään huussiin mökillä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä palkka? 8000 e/kk vai 1800 e/kk?

Konkreettisesti voit vaatia, että mies tekee vähemmän töitä ja tienaa vähemmän kuin nyt, joten sinä voit puolestasi mennä töihin ja kompensoida perheen kohtalaisen huimaa tulojenpudotusta.

Itse itken mieluummin mersussa kuin bussissa, mutta ehkä sinulle kelpaa fillarointi räntäsateessa.

Minulla 4200 €/kk ja miehellä 6200 €/kk. Molemmilla liukuva työaika noin klo 8-16. Viikkotunnit 37,5 h. Kumpikaan ei ansaitse yhtään enempää vaikka tekisi 12 h päivää, tunnit kertyvät saldoon, josta ne voi pitää vapaana erikseen sopimalla. Ylityötunteja seurataan eikä niitä saa rajattomasti kerryttää.

Työnarkomaanille työ on riippuvuus.

Lapset ovat ansainneet molemmat vanhempansa.

-ohis

Meillä molemmat olemme aina olleet uraorientoituneita, nyt jo isovanhempia. Työt ovat seuranneet vapaa-aikaan - mutta silti tuon pystyy yhdistämään lasten kanssa. Sähköpostia voi seurata sen sijaan, että surffaisi instassa (tai palstalla). Töitä voi tehdä lasten nukahtamisen jälkeen sen sijaan, että tuijottaisi jotain elokuvaa tai sarjaa. Hoitovastuun pystyi jakamaan kummankin työmatkojen mukaan. Ja etätyö onnistui lasten räkätautien aikana jos silloin 2000-luvun alussa.

Väittäisin, että ihan yhtä poissaoleva voi olla lapsilleen vaikka ei olisikaan työnarkomaani. Noita kännykkäänsä tuijottavia, lapsilleen varsin negatiivisesti huutavia äitejä näkee turhan paljon hiekkalaatikoiden reunoilla. Huomasin itse, että 15 minuuttia täyshuomiota oli meillä lapsille tarpeeksi kun hain heidät hoidosta kotiin. Tuo aika oltiin tekemättä mitään, istuttiin lattialla, he kertoivat juttujaan, istuivat välillä päällekkäin sylissä ja halailtiin. Sitten hävisivät tyytyväisenä leikkeihinsä ja aloin lämmittää ruokaa. Meillä oli myös työt joissa lapsia pystyi tuomaan työpaikalle esim viikonloppuisin jos oli joku tiukka deadline. Eivät tuostakaan kärsineet, saivat juosta käytävillä, piirtää, askarrella tai katsoa tietokoneelta lastenohjelmia.  Kyllä vanhemmuuden ja uran voi yhdistää ilman, että lapset siitä kärsivät kunhan keskittyy myös lapsiin, huomioi heidät aidosti ja osallistuu heidän elämäänsä innolla. 

Kuulostaa tutulta paitsi meillä ei ollut yhteisiä lapsia, vain miehellä. Kaksi vuotta jaksoin katsella sitä että työ on nro 1 ja minun tehtävä oli lähinnä olla jokin koti-assistentti joka mahdollisti miehen vuorokauden ympäri tehtävät työt hoitamalla kotona ihan kaiken. Lapsiviikonloppuina lasten tehtävä oli kököttää miehen mukana, varmaan hauskaa lapsille istua 12 tuntia päivässä koko viikonloppu mukana töissä.

Alkuun ajattelin että ymmärrän kyllä kun mies on yrittäjä ja minähän tykkään olla yksin yms yms yms.

Lopun viimein se alkoi kuitenkin hiertää todella pahasti että toinen teki mitä lystää ja minä joustin 100 prosenttia ihan kaikesta.

Muutin pois kokonaan kun tajusin ettei yhteiselosta tule työnarkomaanin kanssa mitään, kompromissit olivat kirosana ja tosiaan se että puolisona tulin aina vikalla sijalla töiden, kavereiden ja kaiken muun jälkeen.

Puhumattakaan siitä miten raivostuttavia se jatkuva puhelimen räpellys ja siihen puhuminen oli, monta kertaa teki mieli nakata vessanpönttöön se rämisevä luuri kun se siis ihan koko ajan ja miehelle on handsfree kasvanut varmaan jo korvaan kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Tilanne jatkuu vaan. En tiedä miten edetä, niin kirjoitan nyt tänne sitten.

Tänä aamuna minun piti lähteä aikaisin töihin ja miehen hoitaa lasten aamutoimet, niin oli sovittu jo kauan sitten. Mies vain makasi sängyssä vastaamassa maileihinsa, kun lapset roikkuivat jaloissani pyytäen aamupalaa. Vasta kun olin jo turhautuneena menossa viemään heitä aamutoimille että pääsen itsekin eteenpäin, mies nousi äkäisenä sängystä "joojoo olen menossa ei tarvitse taas tehdä numeroa!"

Aamutoimien jälkeen päästi heidät jälleen juoksentelemaan perääni ja syventyi työluuriinsa.

Aamupalapöydässä mies istui jälleen kumartuneena puhelimensa yli kirjoittamassa työviestejä, selkä meihin päin. Nuorimmainen jutteli ja kyseli häneltä asioita, mies ei kuunnellut. Huomautin, että voisitko nyt laittaa sen puhelimen pois ja olla läsnä tässä ruokapöydässä. Mies ärähti tarpeettoman kovaa: "Haluutko tosiaan pilata tämänkin päivän?! Mä OLEN läsnä koko ajan." Laittoi sitten kuitenkin puhelimen pöydälle, ja silmät kävivät siinä muutaman sekunnin välein tottakai.

Eli mitään keskusteluyhteyttä tästä asiasta ei ole. Palvoo vain silmää joskus hetken, jos asiasta jaksaa riidellä, ja riita on se ainoa vuorovaikutustapa. Niin kuin ei muuten saisi kuunnella tarpeeksi marttyyrihuokauksia, negatiivista valitusta työasioista ja muutenkin kaikkea, mikä imee ilon koko elämästä. Tuntuu niin yksinäiseltä. Täällä on niin paljon iloisempi tunnelma, kun ollaan kotona vain lasten kanssa.

Voi hyvänen aika. Miehesi voi todella huonosti ja on kulliitunut tuohon ylisuorittsmiseen täysin! Hänen työn tehokkuutensa mahtaa olla aika surkea, onkohan hän itse sen pystynyt huomaamaan? Ja hakkaa päätään seinään ja yrittää yhä kovempaa.

Kuule, tunnet itsesi yksinäiseksi ja alat olla väsynyt. Mene nyt ensin itse yksin juttekemaan terapeutin kans. Mies voi tulla (pakottaa) mukaan myöhemmin. Hän ei ome nyt missään nimessä valmis semmoiseen.

Käy itse selvittelemässä ajatuksiasi ja teidön tilannetta ja tunnelmaa kotona ja parisuhteessa. Sitten on olet valmiimpi ja vahvempi miestä aittamaan. (Jos pystyt).

Huolehdi itsestäsi! Teet samalla hyvää myös lapsillesi.

Multipaskaus kuvaa hyvin tuota miehen toimintaa. Lähettelee tosiaan sieltä lasten kylpyammeen ääreltä tällaisia säpöja "Joo muistaakseni oikeat numerot oli juuri nuo mitkä mainitsit, mutta tarkistan kohta kun pääsen koneelle ja voit soittaa Jamekselle myös jos hän muistaa suoraan". Siis voisi oikeasti ihan hyvin odottaa, että lapset on nukkumassa ja lähettää niihin sitten suoraan vastauksen. Tai voisi jopa tehdä sen vasta aamulla, eivät ne normaalisti työhön suhtautuvat työkaverit siellä toisessa päässä enää yöllä sillä tiedolla mitään tee.

Samalla pikkulapsi turhaan odottaa isän huomiota ja haluaisi näyttää uusia temppuja mitä on oppinut. On vaan niin kovin tärkeää reagoida HETI kaikkeen työhön liittyvään ja uppoutua siihen heti 100-prosenttisesti.

Olen tästä sen verran lueskellut, että työnarkomaniahan on eri asia kuin se, että tekee paljon töitä. Jos ei ole muita velvollisuuksia, monikin varmaan tekee paljon töitä eri syistä, ja yksi hyvä syy siihen varmaan on se että pitää työstään ja on kiinnostunut siitä. Työnarkomania on eri asia. Silloin työstä ei välttämättä saa erityistä hyvää oloa tai iloa, eikä se liiallinen tekeminen liity siihenkään, että työnantaja edellyttäisi sitä. Riippuvainen itse vaan liittää oman arvonsa siihen, miten paljon on saanut tehtyä ja kokee turhautumista, jos jää tavoitteestaan "jälkeen", eikä siis olekaan oman mittarinsa mukaan huippuyksilö. Siitä seuraa, että ei pysty kunnolla nauttimaan mistään muustakaan kuin työnteosta (vaikka ei siitäkään varsinaisesti nauti), koska kaikkeen muuhun laitettu aika lykkää niitä kiksejä työn valmiiksi saamisesta. Ja seuraavan homman aloittamista.

Itsekin tein paljon töitä ennen lapsia, koska pidin työstäni eikä sille ollut mitään estettä. Luulin, että mieheni oli samanlainen. Erehdyin pahasti. En nähnyt varoitusmerkkejä ajoissa.

Minä en säälittele itseäni tässä yhtään. Viihdyn yksin, viihdyn myös lasten kanssa. Lapset ovat se, mikä minua huolestuttaa. He välittävät isästään tottakai, ja kyllä isänsäkin välittää heistä vaikka suhde tuon addiktion takia kompleksinen onkin. Eroamalla voisin kyllä hoitaa homman niin, että minun ei tarvitsisi katsella miehen touhuja enää, mutta lapsia se ei auttaisi. Minua huolestuttaa juuri se, että mies ei ole lapsille läsnä, ja se varmasti olisi heille vielä vaikeampaa jos minäkään en olisi siellä. Mies ei ikipäivänä suostuisi olemaan pelkkä etävanhempi. Hänen käsitykseensä menestyksestä kuuluu ydinperhe, ja varmasti eron tullen vähintään jaettu vanhemmuus. Minulla ei ole mitään vipua saada lähivanhemmuutta itselleni, paperillahan tuo mies on ihan täydellinen kympin oppilas, joka antaa aina 110%.

Miehen työterveydessä olisi olemassa ihan varmaan palveluita työnarkomanian käsittelyyn, mutta ihan ensin hänet pitäisi saada ymmärtämään että tässä kuviossa on joku ongelma. Joku muukin kuin se, että hän on täydellinen ja minä mäkätän turhasta.

En kyllä ymmärrä, että työ voi mennä kaiken edelle. Epäilyttää nämä jotka NAUTTIVAT tai rakastavat työtään.

Jotenkin ihan absurdia.

Työn voi ja pitää tehdä hyvin, mutta työ on vain työtä.

Jostain pakkomielteestä kyse tai työriippuvuudesta.

Ja tylsä puoliso vielä.

Jätä mies perhe-elämän ulkopuolelle, koska hän on jo jättänyt teidät.

Sovit ja järjestät mahdollisimman paljon menoja oman mielesi ja lasten edun mukaan. Viet lapset vanhemmillesi ja pidät itse kaverin kanssa spahan päivän. Ota ilo irti elämästä ja lakkaa odottamasta että mies osallistuisi siihen, jos kotityöt kaatuvat päälle, palkkaa apua. Kotiorjuudesta ei jaeta mitään palkintoja ja mitä enemmän yrität vieroittaa ukkoasi rakkaista töistään, sitä enemmän hän niihin pakenee.

Järjestä elämä niin että se on sinulle hyvä, näytä miehelle että voi hyvin ilman sitä. Uskon että tulee aika nopeasti kiinnostuneeksi siitä mitä sinulle ja lapsille kuuluu.