Miksi on niin paha asia, jos elämässä ei ole muuta kuin lapset/koti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi oppii ja omaksuu asioita lähimmiltä aikuisilta. Eikö ole vaarana, että vain lapsille, perheelle ja kodille omistautuva vanhempi antaa mallin, että tämä on ainoa oikea tapa toimia? Ja lapsi sitten itse aikuisena kokee mahdolliset kodin ulkopuoliset tarpeet väärinä ja syyllistyy turhaan kun ei nautikaan vain kotielämästä. Tai ei opi olemaan terveesti itsekäs, vaan laittaa aina muiden tarpeet omiensa edelle.

Minä ainakin olen omille lapsilleni opettanut pienestä pitäen, että niin kuin haluat, kunhan et vahingoita muita. Ja puhunut, että maailma on avoin, ja että heistä voi tulla mitä vain. Ja myös teroittanut, että mitään ei saa jättää tekemättä sen takia, että äiti ei sitä tee. En ole työelämässä, mutta en todellakaan puhu lapsilleni että tämä olisi joku ainoa oikea tie elämässä. Puhun heille, että koulutus on tärkeää, ja että jos haluaa tietyn elintason, sen eteen on tehtävä paljon töitä.

Ihan uskomatonta, miten ihmiset ajattelee! Että kun ihminen ei tee PALKKATYÖTÄ, hän olisi automaattisesti jokin läheisriippuvainen manipuloija, joka on ainoa aikuisen malli jälkikasvulleen. 

Ajatteletteko te kotiäitien lapsista noin? Että koska heidän äitinsä ei ole Oikea, Tuottava Ihminen, ei lapsistakaan tule? 

Vauvalla moni on sitä mieltä, että kenen tahansa lapsesta voi tulla koska vain mistä vain päähän pistosta Koskelan kidustusmurhaaja, sitä ei aiemmin arvaisi kenestäkään kellä päässä on eniten vikaa. Varsinkaan vanhemmat eivät ole suurimpia syyllisiä lapsensa kasvattamisesta kieroon. Siihen syyllisiä olemme sinä, minä, lastensuojelu ja suomalainen kulttuuri... Mutta jos kotiäitien lapsista tulee joskus työttömiä niin se on tietysti äidin vika.

-töissäkäyvä äiti, joka tekisi mielellään vaikka edes osa-aikaista

Vierailija kirjoitti:

Olen itse pitkän linjan kotiäiti/kotirouva, lapset ovat nyt jo teinejä. On ihan mahdollista keksiä jotain muuta sisältöä elämälleen sitten, kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Minusta se on ihan luontevaa ja itse olen alkanut harrastaa enemmän juuri lasten kasvettua. Kun he olivat pieniä, en sellaista kaivannutkaan. Täällä oli kerran keskustelu, jossa esitettiin minusta tosi osuva kommentti, jonka kanssa olen ihan samaa mieltä: kun olen viettänyt lasten kanssa tosi paljon aikaa, heidän kasvunsa tuntuu ihan normaalilta, eikä nimenomaan tule sitä tarvetta roikkua heissä tai surra sitä, että vaikka pikkulapsiaika meni jo. Minäkin sain tehdä lasteni kanssa vaikka mitä heidän ollessaan pieniä ja vaikka tunnen pientä haikeutta ajatellessani, että se aika meni jo, en oikeasti sure sitä vaan suunnittelen ennemminkin tulevaa. 

En ymmärrä tätä suomalaista ajattelutapaa, että KAIKKI pitää tehdä yhtä aikaa ja nuorena. Ihan kuin ihminen ei voisi alkaa vaikka opiskella tai harrastaa myöhemmällä iällä. Että jos ap ei ole kaksikymppisenä alkanut harrastaa, hän ei voi enää nelikymppisenä tehdä mitään vaan se juna meni jo. Sama kun huippu-urheilijat itkevät, että he lopettavat uransa esim. kolmikymppisenä, eikä heillä ole ammattia. Siinä iässähän ei voi enää tehdä mitään, kannattaa alkaa jo kaivaa omaa hautaansa. Käytännöstä en tiedä, mutta joissain maissa ainakin puheiden tasolla kannustetaan vähän iäkkäämpiä naisia työelämään sanoen, että ne kotiäitivuodet ovat osa heidän persoonaansa, tärkeä vaihe elämässä ja niistä voi hyötyä työelämässäkin. Suomessa niitä pitäisi vain hävetä. Ihmisiä ja elämäntilanteita on joka lähtöön, mutta silti on edelleen olemassa vain yksi oikea tapa tehdä asiat, kaikki muu on mukamas mahdotonta.

Myöhemmällä iällä opiskelu ei kylläkään ole mikään itsestäänselvyys. Tai toki opiskella voi, mutta jos nyt vaikka 40-vuotiaana ei ole työelämässä ollut lainkaan, niin kyllä se työnantajien silmissä näyttää todella pahalta. Lähihoitajan hommiin toki saattaa päästä.

Se että on nykyihanteen mukaan kunnianhimoinen uranainen ei ole yhtään vähemmän lammasmaista kuin minkään muunkaan opitun ihanteen mukaan eläminen. Jos on puolisosta taloudellisesti riippuvainen, siinä on tietysti riskejä jos tulee ero. Muuten, jos ei kaipaa muita harrastuksia lasten ollessa pieniä niin sehän on melkein parempi, jää kaikki aika ja energia panostettavaksi perhe-elämään ja lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse pitkän linjan kotiäiti/kotirouva, lapset ovat nyt jo teinejä. On ihan mahdollista keksiä jotain muuta sisältöä elämälleen sitten, kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Minusta se on ihan luontevaa ja itse olen alkanut harrastaa enemmän juuri lasten kasvettua. Kun he olivat pieniä, en sellaista kaivannutkaan. Täällä oli kerran keskustelu, jossa esitettiin minusta tosi osuva kommentti, jonka kanssa olen ihan samaa mieltä: kun olen viettänyt lasten kanssa tosi paljon aikaa, heidän kasvunsa tuntuu ihan normaalilta, eikä nimenomaan tule sitä tarvetta roikkua heissä tai surra sitä, että vaikka pikkulapsiaika meni jo. Minäkin sain tehdä lasteni kanssa vaikka mitä heidän ollessaan pieniä ja vaikka tunnen pientä haikeutta ajatellessani, että se aika meni jo, en oikeasti sure sitä vaan suunnittelen ennemminkin tulevaa. 

En ymmärrä tätä suomalaista ajattelutapaa, että KAIKKI pitää tehdä yhtä aikaa ja nuorena. Ihan kuin ihminen ei voisi alkaa vaikka opiskella tai harrastaa myöhemmällä iällä. Että jos ap ei ole kaksikymppisenä alkanut harrastaa, hän ei voi enää nelikymppisenä tehdä mitään vaan se juna meni jo. Sama kun huippu-urheilijat itkevät, että he lopettavat uransa esim. kolmikymppisenä, eikä heillä ole ammattia. Siinä iässähän ei voi enää tehdä mitään, kannattaa alkaa jo kaivaa omaa hautaansa. Käytännöstä en tiedä, mutta joissain maissa ainakin puheiden tasolla kannustetaan vähän iäkkäämpiä naisia työelämään sanoen, että ne kotiäitivuodet ovat osa heidän persoonaansa, tärkeä vaihe elämässä ja niistä voi hyötyä työelämässäkin. Suomessa niitä pitäisi vain hävetä. Ihmisiä ja elämäntilanteita on joka lähtöön, mutta silti on edelleen olemassa vain yksi oikea tapa tehdä asiat, kaikki muu on mukamas mahdotonta.

Myöhemmällä iällä opiskelu ei kylläkään ole mikään itsestäänselvyys. Tai toki opiskella voi, mutta jos nyt vaikka 40-vuotiaana ei ole työelämässä ollut lainkaan, niin kyllä se työnantajien silmissä näyttää todella pahalta. Lähihoitajan hommiin toki saattaa päästä.

Tottakai siinä on omat riskinsä, mutta pitää laittaa asiat omaan arvojärjestykseen. Eli kumpi oikeasti on juuri itselle tärkeämpää, saada olla monta vuotta kotiäitinä vai päästä jollekin sellaiselle alalle töihin, jonne on vaikea mennä enää myöhemmin. Eivät nuo helppoja valintoja ole. Mutta ihmettelen tätä täydellisen toivottomuuden ilmapiiriä, että jos teet näin tai noin, sen jälkeen mikään ei enää onnistu, hanskat tiskiin vaan. Kyllä ihan varmasti jokin mielekäs vaihtoehto löytyy. 

Vierailija kirjoitti:

Se että on nykyihanteen mukaan kunnianhimoinen uranainen ei ole yhtään vähemmän lammasmaista kuin minkään muunkaan opitun ihanteen mukaan eläminen. Jos on puolisosta taloudellisesti riippuvainen, siinä on tietysti riskejä jos tulee ero. Muuten, jos ei kaipaa muita harrastuksia lasten ollessa pieniä niin sehän on melkein parempi, jää kaikki aika ja energia panostettavaksi perhe-elämään ja lapsille.

MISSÄ tuollainen ihanne on? Ei ainakaan Suomessa. Suomessa paheksutaan naisten työssäkäyntiä, urasta puhumattakaan. Suomi on kotiäitien maa. Suomessa lapsia kotihoidetaan enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että on nykyihanteen mukaan kunnianhimoinen uranainen ei ole yhtään vähemmän lammasmaista kuin minkään muunkaan opitun ihanteen mukaan eläminen. Jos on puolisosta taloudellisesti riippuvainen, siinä on tietysti riskejä jos tulee ero. Muuten, jos ei kaipaa muita harrastuksia lasten ollessa pieniä niin sehän on melkein parempi, jää kaikki aika ja energia panostettavaksi perhe-elämään ja lapsille.

MISSÄ tuollainen ihanne on? Ei ainakaan Suomessa. Suomessa paheksutaan naisten työssäkäyntiä, urasta puhumattakaan. Suomi on kotiäitien maa. Suomessa lapsia kotihoidetaan enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

No enpä kyllä kotiäitinä/kotirouvana ole huomannut, että työssäkäyntiä paheksuttaisiin! En ole tilastoihin tutustunut, mutta kyllähän Suomessa hoidetaan lapsia kotona kaiketi enemmän kuin joskus ennen, mutta ei se asenteissa näy. Kotiäidit puolustavat kotonaoloaan sanomalla, että "olen vain hetken kotiäitinä, palaan sitten töihin". Tosin se on ehkä totta, että naisten kunnianhimo on yhä jossain määrin tabu. Eli ihanne on se jaksava ja raatava nainen, joka hoitaa tylsän ansiotyön ja rääkyvät lapset ja siinä sivussa kodin ja kerää säälipisteitä. Se, mikä minusta on Suomessa punainen vaate on se, jos nainen on ylpeä itsestään ja tekemisistään eikä p*rkele edes näytä uupuneelta. Se on sama, onko naisen intohimonkohde ansiotyö vai kotiäitiys, paheksuntaan riittää ihan se, jos vaikuttaa onnelliselta.

Ihmiset kuvittelevat usein, että kotielämästä nauttiva äiti on lapsiinsa takertuva sekopää, joka jää lasten kasvettua haahuilemaan tyhjiin huoneisiin ja itkemään yksinäisyyttään.

Minulla on kaksi sisarussarjaa, joiden välissä olen ehtinyt käydä töissä, harrastaa ja elää sitä "omaa elämää". Nyt kun nuorimmat lapset ovat pieniä, nautin tästä täysin. Tiedän kuitenkin, että lasten hieman kasvettua palaan täysipainoisesti työelämään, innostun harrastamaan, kenties matkustan yksin tai ystävien kanssa ja nautimme miehen kanssa vuorostaan siitä elämänvaiheesta.

Aika aikaa kutakin, ihminen muuttuu ja mukautuu tilanteen mukaan.

Nauti lapsista ja kodista, jos tykkäät siitä ja se on perheen yhdessä sopima ratkaisu. Niin minäkin tein ja se ei todella kaduta tässä vaiheessa elämää kun lapset ovat lentäneet pesästä. Aika meni liitäen ja olen kiitollinen noista vuosista. Tämän jälkeen olen ehtinyt tehdä uraa ja harrastaa väsymiseen asti.

Ongelmia tietysti tulee jos puoliso kuolee tai tulee ero, ja olet puolison tuloista riippuvainen. Mutta ei elämäänsä pidä pelkojen varaan rakentaa. Niistäkin selviää, ja siinä tilanteessa on tehtävä uusia ratkaisuja.

Riippuu kai tahosta, joka antaa palautetta. Jos tuntematon, ei tarvitse välittää. Jos läheinen, niin ehkä huolelle on syynsä? Voiko olla, että heidän mielestä olet jotenkin taantunut, persoonallisuutesi haalistunut tai muuten pudonnut kelkasta? Tai ovatko huolissaan (syyttä tai syystä), että jos jäät yksin, et pärjää?

Toki oma valinta, ei muiden iloksi tarvitse elää omaa elämäänsä. Jos lapset ja kodinhoito (ja toivottavasti se puolisokin) ovat ainoat asiat, mitä elämässä tuo iloa tai tarvitsee, niin mikäs siinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että on nykyihanteen mukaan kunnianhimoinen uranainen ei ole yhtään vähemmän lammasmaista kuin minkään muunkaan opitun ihanteen mukaan eläminen. Jos on puolisosta taloudellisesti riippuvainen, siinä on tietysti riskejä jos tulee ero. Muuten, jos ei kaipaa muita harrastuksia lasten ollessa pieniä niin sehän on melkein parempi, jää kaikki aika ja energia panostettavaksi perhe-elämään ja lapsille.

MISSÄ tuollainen ihanne on? Ei ainakaan Suomessa. Suomessa paheksutaan naisten työssäkäyntiä, urasta puhumattakaan. Suomi on kotiäitien maa. Suomessa lapsia kotihoidetaan enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Kyllä Saksa menee edelle, samoin Ranska.