Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset tekevät lapsia, jos eivät halua viettää aikaa heidän kanssaan?
18.02.2021 |
Esim viedään 1v virikehoitoon kun toinen lapsi syntyy, pidetään pieniä lapsia yli 8h hoidossa jne. En voi ymmärtää. Toki jos muuta vaihtoehtoa ei ole, se on asia erikseen, mutta monesti olisi vaihtoehtona viettää aikaa sen oman lapsen kanssa, mutta ei haluta.
Kommentit (154)
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi tietää että miksi vanhemmat eivät viihdy/halua viettää aikaa omien lastensa kanssa? Kuka muu heidän kanssaan viihtyisi sen paremmin? Ei kukaan. Joten aika kylmäävää, jos jopa omat vanhemmat haluavat lapsista eroon aina kuin se suinkin on mahdollista, silloinkin kun se on jopa kyseenalaista.
Omani ovat jo koululaisia (3kpl) ja se oli ihanaa aikaa kun olivat pieniä, joskin etenkin yksi lapsista oli ”vaativampi luonne” ja on edelleen, ja vilkkaita, tempperamenttisia tapauksia kaikki. Aika aikaansa kutakin, pikkulapsiaika menee ohi hujauksessa. Pienten lasten kiukuttelut on kuitenkin aika pientä verrattuna siihen mitä voi olla tulossa. Ja jos niitä ei kerta kaikkiaan kestä, niin miten selviää isompien lasten kanssa? Se sanonta pienet lapset, pienet huolet ja suuret lapset, suuret lapset kun jossain määrin pitää paikkansa.
Tätä myös ihmettelen, että miksi väkisin tehdään se toinen lapsi, kun ensimmäistäkään ei jakseta hoitaa. Ajatellaanko siinäkin että on helpompaa kun lapsella on kaveri, niin ovat sitten keskenään vaan? Sen voin sanoa että sisaruksista ei välttämättä ikinä
tule parhaita kavereita, jos ovat kovin erilaisia luonteeltaan, riitoja joutuu sen sijaan kyllä selvittämään jatkuvasti.
Muuhun en ota kantaa, mutta ei tuokaan ole ihan noin yksinkertaista. Itse olin ensimmäisen lapsen kanssa tosi väsynyt ja tulin pillereistä huolimatta uudestaan raskaaksi (minipillereiden kanssa ehkäisy pettää helpommin). Kun sain tietää, että olin raskaana purskahdin itkuun. En silti voinut tehdä aborttia. Eli aina ei ole kyse kuitenkaan siitä, että "väkisin tehdään se toinen lapsi". Ja kyllä, toisen lapsen kanssa olin vielä väsyneempi. Kotona nuo kuitenkin molemmat olivat niin pitkään kuin mahdollista eivätkä missään yökyläilemässäkään säännöllisesti olleet.
Silti en vielä nyt 13 vuoden jälkeenkään sanoisi, että "pikkulapsiaika on niin ihanaa ja se menee nopeasti ja pahempaa on tulossa". Ei ole. Jos on huono kestämään univajetta, ne ovat todella pitkiä ja raskaita vuosia. Hyvin pärjäsin kouluikäisten ja nyt teinien kanssa silti. En tiedä, mitä te muut teette niiden isompien lapsienne kanssa, jos heidän kanssaan olette pahemmassa univajeessa ajatukset puuromössönä ja selkä kipeänä kantamisesta ja nostamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No suoraan sanottuna se oli vahinko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun vauvani ei nukkunut ekana vuonna kuin sylissä tai vaunuissa liikkeessä, niin ymmärsin, että taapero ei menisi siinä samassa ”jaloissa”. Siksi en koskaan tehnyt toista.
Ymmärrän täysin, että vauvan ja taaperon tarpeiden yhdistäminen voi olla mahdotonta, jos hankalat persoonat sattuu kohdille.
Nyt 3v on ollut jo melkein 2v hoidossa. Vieläkään en ole saanut omaa aikaa sen verta, että lukisin esim. kirjan, kun siitä ei tule mitään 2min välein keskeytettynä. Olen puhki ja poikki. Haaveilen avioerosta, että saisin joskus omaa aikaa.
No kyllä jotain on pielessä jos 3v ei pysty oli 2min puuhailemaan jotain itsekseen. Yleensä se on kasvatuksessa.
Tämä on muuten myös raskasta, kun sattuu saamaan haastavan temperamentin lapsen. Teet vauvasta asti kolminkertaisen työn, että vauva nukkuisi, söisi ja pysyisi tyytyväisenä. Sen jälkeen käytät kaiken aikasi, että taapero oppisi säätelemään edes jotenkin tunteitaan ja pärjäisi hetken omillaan ilman itkupotkuraivareita. No kaikesta tästä huolimatta aina on joku besserwisser haukkumassa, että tarpeeksi et ole tehnyt tai sitten aivan liikaa. Hankalia lapsiahan ei näiden mielestä ole, vaikka samasta perheestä löytyisi sekä helppo että haastava lapsi.
”Teet kolminkertaisen työn että vauva pysyisi tyytyväisenä”. Et kai jatka samaa rataa kun lapsi on isompi? Siinä vasta teet karhunpalveluksen sekä lapsellesi että itsellesi. Ei lapsen tarvi olla kokoajan tyytyväinen.
Täydellinen esimerkki ihmisestä, joka ei edes ymmärrä, mistä puhutaan vaativan vauvan kanssa. Kun se tyytymättömyys ei ole mitään kitinää/vinkumista, kuten tavallisella vauvalla, vaan nollasta sataan kiihtyvää selkä kaarella huutamista paniikinomaisesti oksennukseen asti. Ei sellaista jätä kukaan täysijärkinen vanhempi huomiotta pienen vauvan kohdalla. Vanhemman vauvan kohdalla (yli6kk) tyytymättömyys voi jo olla kitinää ja sen voi toki jättää välillä huomiotta, mutta harva ymmärtää, miten henkisesti kuluttavaa on kuunnella tyytymätöntä kätinää lähes koko vauvan hereilläoloajan. Yleensä vaativaksi koettu vauva myös nukkuu huonosti eli heräilee jatkuvasti eikä nuku etenkään päivällä kuin pieniä, lyhyitä pätkiä.
Tuntuu kovin mustavalkoiselta tämä ajattelu. Mistä kukaan voi tietää mitkä syyt perheessä on viedä hoitoon? Ja miksi päivähoito on sellainen paikka missä pitäisi olla mahdollisimman vähän aikaa, miksi meillä on niin kamalia päivähoitopaikkoja?
En lähtisi herkästi tuomitsemaan ketään tässä asiassa, mutta ihmettelen kyllä miten 1v selviytyy päiväkodissa. Tosin ranskassa päiväkoti alkaa 3kk ikäisenä. Oma lapseni on nyt vuoden ikäinen ja vaikka on edellä kehityksessä niin ei mielestäni todellakaan ole valmis hoitoon. Tottunut olemaan äitin ja isin kanssa kaiket päivät ja tuntuisi oudolta, että hänet yht äkkiä laitettaisiin vieraaseen paikkaan vieraiden ihmisten keskelle useiksi tunneiksi. Katsotaan asiaa sitten kun osaa vähän paremmin ilmaista itseään ja osaa esim. syödä itse.
N30
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun vauvani ei nukkunut ekana vuonna kuin sylissä tai vaunuissa liikkeessä, niin ymmärsin, että taapero ei menisi siinä samassa ”jaloissa”. Siksi en koskaan tehnyt toista.
Ymmärrän täysin, että vauvan ja taaperon tarpeiden yhdistäminen voi olla mahdotonta, jos hankalat persoonat sattuu kohdille.
Nyt 3v on ollut jo melkein 2v hoidossa. Vieläkään en ole saanut omaa aikaa sen verta, että lukisin esim. kirjan, kun siitä ei tule mitään 2min välein keskeytettynä. Olen puhki ja poikki. Haaveilen avioerosta, että saisin joskus omaa aikaa.
No kyllä jotain on pielessä jos 3v ei pysty oli 2min puuhailemaan jotain itsekseen. Yleensä se on kasvatuksessa.
Tämä on muuten myös raskasta, kun sattuu saamaan haastavan temperamentin lapsen. Teet vauvasta asti kolminkertaisen työn, että vauva nukkuisi, söisi ja pysyisi tyytyväisenä. Sen jälkeen käytät kaiken aikasi, että taapero oppisi säätelemään edes jotenkin tunteitaan ja pärjäisi hetken omillaan ilman itkupotkuraivareita. No kaikesta tästä huolimatta aina on joku besserwisser haukkumassa, että tarpeeksi et ole tehnyt tai sitten aivan liikaa. Hankalia lapsiahan ei näiden mielestä ole, vaikka samasta perheestä löytyisi sekä helppo että haastava lapsi.
”Teet kolminkertaisen työn että vauva pysyisi tyytyväisenä”. Et kai jatka samaa rataa kun lapsi on isompi? Siinä vasta teet karhunpalveluksen sekä lapsellesi että itsellesi. Ei lapsen tarvi olla kokoajan tyytyväinen.
Täydellinen esimerkki ihmisestä, joka ei edes ymmärrä, mistä puhutaan vaativan vauvan kanssa. Kun se tyytymättömyys ei ole mitään kitinää/vinkumista, kuten tavallisella vauvalla, vaan nollasta sataan kiihtyvää selkä kaarella huutamista paniikinomaisesti oksennukseen asti. Ei sellaista jätä kukaan täysijärkinen vanhempi huomiotta pienen vauvan kohdalla. Vanhemman vauvan kohdalla (yli6kk) tyytymättömyys voi jo olla kitinää ja sen voi toki jättää välillä huomiotta, mutta harva ymmärtää, miten henkisesti kuluttavaa on kuunnella tyytymätöntä kätinää lähes koko vauvan hereilläoloajan. Yleensä vaativaksi koettu vauva myös nukkuu huonosti eli heräilee jatkuvasti eikä nuku etenkään päivällä kuin pieniä, lyhyitä pätkiä.
Meillä omat kaikki lapset todella temperamenttisia, kaikki heräilee monta kertaa yössä vauvana ja vanhempanakin, pienin nukkunut aina kaikenkaikkiaan todella vähän, vauvana vain lyhyitä pätkiä, jätti päiväunet 2v jne. Mutta en silti kokenut häntäkään koskaan oikeastaan raskaaksi.
Mikä siinäkin on että koetaan sellainen lapsi automaattisesti raskaaksi, joka nukkuu vähän? Ikäänkuin parasta olisi jos lapsi nukkuisi vaan. Eihän aikuisetkaan kaikki nuku paljoa. Paljon on asenteesta myös kiinni, ja aistiihan lapsikin tietenkin sen vanhemman asenteen ”kun lapsi on niiiiiin vaikea”.
Sen sijaan olen hoitanut paljon lapsia, jotka vinkuvat, kitisevät ja itkevät paljon vanhempiensa kanssa, tai näin ainakin vanhemmat sanovat, mutta minun kanssani ovat mielestäni ihan tavallisia lapsia, ei mitenkään erityisen raskaita, vaan ehkä jopa päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään vanhemmat tykkäävät valittaa lastenhoidon rankkuudesta, ja siitå että siitäkin pitäisi saada vapaata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun vauvani ei nukkunut ekana vuonna kuin sylissä tai vaunuissa liikkeessä, niin ymmärsin, että taapero ei menisi siinä samassa ”jaloissa”. Siksi en koskaan tehnyt toista.
Ymmärrän täysin, että vauvan ja taaperon tarpeiden yhdistäminen voi olla mahdotonta, jos hankalat persoonat sattuu kohdille.
Nyt 3v on ollut jo melkein 2v hoidossa. Vieläkään en ole saanut omaa aikaa sen verta, että lukisin esim. kirjan, kun siitä ei tule mitään 2min välein keskeytettynä. Olen puhki ja poikki. Haaveilen avioerosta, että saisin joskus omaa aikaa.
No kyllä jotain on pielessä jos 3v ei pysty oli 2min puuhailemaan jotain itsekseen. Yleensä se on kasvatuksessa.
Tämä on muuten myös raskasta, kun sattuu saamaan haastavan temperamentin lapsen. Teet vauvasta asti kolminkertaisen työn, että vauva nukkuisi, söisi ja pysyisi tyytyväisenä. Sen jälkeen käytät kaiken aikasi, että taapero oppisi säätelemään edes jotenkin tunteitaan ja pärjäisi hetken omillaan ilman itkupotkuraivareita. No kaikesta tästä huolimatta aina on joku besserwisser haukkumassa, että tarpeeksi et ole tehnyt tai sitten aivan liikaa. Hankalia lapsiahan ei näiden mielestä ole, vaikka samasta perheestä löytyisi sekä helppo että haastava lapsi.
”Teet kolminkertaisen työn että vauva pysyisi tyytyväisenä”. Et kai jatka samaa rataa kun lapsi on isompi? Siinä vasta teet karhunpalveluksen sekä lapsellesi että itsellesi. Ei lapsen tarvi olla kokoajan tyytyväinen.
Täydellinen esimerkki ihmisestä, joka ei edes ymmärrä, mistä puhutaan vaativan vauvan kanssa. Kun se tyytymättömyys ei ole mitään kitinää/vinkumista, kuten tavallisella vauvalla, vaan nollasta sataan kiihtyvää selkä kaarella huutamista paniikinomaisesti oksennukseen asti. Ei sellaista jätä kukaan täysijärkinen vanhempi huomiotta pienen vauvan kohdalla. Vanhemman vauvan kohdalla (yli6kk) tyytymättömyys voi jo olla kitinää ja sen voi toki jättää välillä huomiotta, mutta harva ymmärtää, miten henkisesti kuluttavaa on kuunnella tyytymätöntä kätinää lähes koko vauvan hereilläoloajan. Yleensä vaativaksi koettu vauva myös nukkuu huonosti eli heräilee jatkuvasti eikä nuku etenkään päivällä kuin pieniä, lyhyitä pätkiä.
Meillä omat kaikki lapset todella temperamenttisia, kaikki heräilee monta kertaa yössä vauvana ja vanhempanakin, pienin nukkunut aina kaikenkaikkiaan todella vähän, vauvana vain lyhyitä pätkiä, jätti päiväunet 2v jne. Mutta en silti kokenut häntäkään koskaan oikeastaan raskaaksi.
Mikä siinäkin on että koetaan sellainen lapsi automaattisesti raskaaksi, joka nukkuu vähän? Ikäänkuin parasta olisi jos lapsi nukkuisi vaan. Eihän aikuisetkaan kaikki nuku paljoa. Paljon on asenteesta myös kiinni, ja aistiihan lapsikin tietenkin sen vanhemman asenteen ”kun lapsi on niiiiiin vaikea”.
Sen sijaan olen hoitanut paljon lapsia, jotka vinkuvat, kitisevät ja itkevät paljon vanhempiensa kanssa, tai näin ainakin vanhemmat sanovat, mutta minun kanssani ovat mielestäni ihan tavallisia lapsia, ei mitenkään erityisen raskaita, vaan ehkä jopa päinvastoin.
Et selvästikkään tajua että on aivan kidutusta herätä 1-2h välein joka ikinen yö ekat 2,5v.
Minulla petti terveys valvomisen takia ja siinä vaiheessa asenteella saa pyyhkiä per**ensä.
Kyllä ottaa päähän tuommoset täydelliset supermammat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pukelsin synnytystalkoiden takia yhden lapsen jota en edes olisi halunnut. En vaan kestänyt sitä henkistä painetta enää kun kaikkialla toitotellaan että tarvitaan lisää lapsia, mikä vikana naisissa kun eivät enää halua lapsia, suomesta loppuu lapset jne.
Minulla ei suoraan sanottuna ollut ymmärrystä siitä, miten paljon nykyvanhempien tulee viettää lasten kanssa aikaa. Minulla ei ole itsellä mitään muistikuvia siitä, että olisin viettänyt vanhempien kanssa aktiivisesti aikaa. Telkkaria joskus katsottiin, mutta se olikin kaikki, mitä yhdessä tehtiin. Olin ihan tyytyväinen sisarusten ja kavereiden kanssa leikkiessä.
Omien lasten kanssa olen tehnyt paljon enemmän. Ja kyllä se vain rasittaa, jos olet lähes 24/7 heidän kanssaan. Omat koululaiset haluavat vielä paljon jutella, pelailla lautapelejä, käydä lenkillä ja katsoa leffoja yhdessä, luen heille vielä, yksi lapsista tarvitsee apua läksyissä, heillä on jatkuvasti jotain asiaa minulle, nuorin koululainen tulee joka yö viereen nukkumaan ja isommat koululaiset aamuisin viereen hetkeksi makoilemaan, nuorin on läheisyydenkipeä ja haluaa paljon syliä, yksi lapsista on introvertti ja AINA kotona, jos ei ole koulussa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsilisien ym. tukien takia tietenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös se ole parempi että kiukkuleijonaäiti on suuren osan ajasta firmassa. Jos on kiva äiti katsellaan uudelleen. Tai ärtsykkäisä on poissa suuren osan ellei eri asunnot. Mikäs on lapselle parhaaksi sitten, riippuu. Siis muuten ohjaaminen välillä ja pikkulapsena. Lapsi tarvitsee tietenkin välittäjää ja turvaa.
Minulla oli aikoja sitten työkaveri, jolla oli miehensä kanssa kolme pientä lasta. Avautui kerran siitä, ettei olisi nuorempana halunnut ensimmäistäkään mutta sitten miettivät miehensä kanssa, että kuka heitä tulee sitten katsomaan, kun ovat vanhoja. Yksi perustelu oli myös se, että "ei elämää voi pelkästään matkustellenkaan viettää", mikä kuulosti mielestäni jo todella oudolta. Tämän kyseisen työkaverin puheet suorastaan huusivat sitä, ettei hän ollut tyytyväinen elämäänsä. Jos pohdin vaikka sitä, menisinkö viikonloppuna katsomaan jonkin vastikään teattereihin tulleen elokuvan, hänen tyypillinen kommenttinsa oli "kuule niin sitä minäkin haluaisin mennä mutta lasten kanssa sitä ei niin vaan voikaan tehdä niin kuin itse haluaa!". Hän oli myös hanakka valistamaan nuorempia lapsettomia naisia siitä, kuinka "parisuhteessa pitää tehdä kompromisseja" ja kuinka lapset nyt vain kuuluvat aikuisen elämään.
Hän kyllä vietti aikaansa lastensa kanssa mutta ulkopuolisen silmään se vaikutti aina jotenkin kireältä ja väkinäiseltä, ikään kuin hän olisi halunnut todistella itselleen ja muille, kuinka täydellinen äiti hän on. Tästä on melkein 20 vuotta aikaa ja yhä edelleen olen sitä mieltä, että hänen olisi kannattanut jättää joko lapset kokonaan hankkimatta tai jättää lapsiluku yhteen, jos kerta lapsi hänen mielestään piti välttämättä tehdä.