Lue keskustelun säännöt.
Sain lapsen ja minusta tuli ihminen, josta en itsekään pidä. Ei ehkä muutkaan. Miten muuttua takaisin?
16.02.2021 |
Olen ennen lapsen saamista iloinen, rento, ystävällinen, sosiaalinen, puhelias, avulias, antelias jne. Pidetty ystävä ja puoliso, jolla oli myös hyvä olla itsensä kanssa. Saatiin (toivottu ja suunniteltu) lapsi, ja minusta tuli ihminen, josta en pidä yhtään. En usko, että muutkaan oikein pitävät minusta nyt. Olen kireä, suutun helposti, en halua enää antaa aikaani enkä huomiotani kenellekään (paitsi tietenkin lapselleni), en halua enää auttaa ketään, olen negatiivinen, tiuskin, en halua tavata enää ystäviä, olen muuttunut paljon itsekkäämmäksi. Harmittaa ja ahdistaa, että olen nykyään tällainen. Lapsiarki yksinkertaisesti on muuttanut minut tällaiseksi, vaikka en koskaan tällaiseksi halunnut tulla. Kun katson itseäni peilistä niin näen ihmisen, jota en arvosta enää, koska en pidä hänestä enää. Avioliitto rakoilee, koska miehenikään ei taida enää pitää minusta ollenkaan. No, en ihmettele, sillä enhän pidä itsekään. Joka aamu kun herään päätän olla taas se sama iloinen ja muut huomioiva, ystävällinen kiva ihminen, mutta epäonnistun siinä viimeistään jo aamupäivällä. Kannan valtavia syyllisyyden tunteita, koska halusin olla hyvä äiti, mutta epäonnistuin siinäkin.
Miten muuttua takaisin ihmiseksi, joka olin ennen? Ja onko muut kokeneet samaa? Kuuluuko tämä vain asiaan? Masentunut en usko olevani, ainoastaan ylikuormittunut. Mutta ei se tule poistumaan vuosikausiin...
Kommentit (225)
Minäkin olen muuttunut lapsen saatuani, mutta laitan sen uupumuksen piikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen muuttunut lapsen saatuani, mutta laitan sen uupumuksen piikkiin.
Kuinka pitkään olet ollut uupunut ja onko sinulla näköpiirissä, että tilanne voisi muuttua?
Itsellä ei oikein ole näköpiirissä vielä vuosiin, jos siis uupumuksesta johtuu, koska en tiedä mikä uupumuksen voisi poistaa, siis realistisesti.
Ap
Olisiko ehkä jonkinlainen masennus tms. Otapa puheeksi esim. neuvolassa tai käy jollain mielenterveyshoitajalla tms. Selvitä mikä mättää, puhu, hanki apua. Voit myös hankkia apua kotiin; siivoojan, pitopalvelusta ruokia pakkaseen jne. Voitko puhua miehesi kanssa? Tai oikeastaan pitää pystyä puhumaan asioista puolison kanssa. Älä jää mökkinään yksin. Asia voi ratketa hyvinkin.
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan sitä ylikuormitusta, stressiä ja suorittamista pitäisi poistaa. Levätä enemmän. Ottaa se mies välillä lastenhoitajaksi, mummo, kiltti lastenhoitaja johon voi luottaa 100% jne. Lähteä omille menoille tai olla omassa huoneessa meditaatiomusiikkia kuuntelemassa, nukkumassa, kirjaa selaamassa jne. Ehkä yrität liikaakin. Jos tärkeimmät asiat kirjoittaa ylös, ei-tärkeät jää pois. Ruoka-asiat voi osittain ulkoistaa tai yksinkertaistaa. Superihminen ei kukaan ole
Vierailija kirjoitti:
Olisiko ehkä jonkinlainen masennus tms. Otapa puheeksi esim. neuvolassa tai käy jollain mielenterveyshoitajalla tms. Selvitä mikä mättää, puhu, hanki apua. Voit myös hankkia apua kotiin; siivoojan, pitopalvelusta ruokia pakkaseen jne. Voitko puhua miehesi kanssa? Tai oikeastaan pitää pystyä puhumaan asioista puolison kanssa. Älä jää mökkinään yksin. Asia voi ratketa hyvinkin.
Ollaan puhuttu miehen kanssa avoimesti ja paljonkin. Tuntuu, että hän kyllä ymmärtää asiat, mutta mikään ei silti muutu. Meillä ei ikävä kyllä ole rahaa mihinkään siivoojiin, mutta toisaalta en ole väsynyt enkä ahdistunut kotitöistä. Jaamme ne miehen kanssa puoliksi, myös ruoanlaiton (lounaat syödään tosin töissä ja lapsi päiväkodissa) eikä niitä kotitöitä mielestäni niin paljon edes ole.
Olen tehnyt netissä masennustestejä, tuloksena aina että ei masennusta. Neuvolassa yritin puhua parikin kertaa sekä lääkärille että hoitajalle, mutta tuntui että kumpikaan ei ehtinyt kuunnella, eikä oikein halunnutkaan kuulla enkä siis saanut mitään apua. Enkä koe olevani masentunut, koen olevani ikävä ihminen, josta en pidä enää. Ja tiedän kyllä, että negatiivisuus voi olla masennusoire, mutta mielestäni ei ole kyse siitä vaan olen ihan oikeasti ja muidenkin mielestä muuttunut ikäväksi ihmiseksi, en siis vain luule niin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpottaa kun lapsi kasvaa ja on itsenäisempi, tuollainen on luonnollista, sinulla vaan on äidin vaisto herännyt.
Vierailija kirjoitti:
Helpottaa kun lapsi kasvaa ja on itsenäisempi, tuollainen on luonnollista, sinulla vaan on äidin vaisto herännyt.
Onko tämä oikeasti luonnollista? Tämä tulee maksamaan minulle avioliittoni ja ystävyyteni. Ja kyseessä on lapseni ainoa lapsuus. Olisin toivonut, että se olisi sellainen, että äiti on iloinen eikä tiuski ja hermostu koko ajan jostain. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa, sama kokemus minullakin. Ylikuormitus, jatkuvat ärsykkeet, ei omaa aikaa, kiire, paineet eri tahoilta kenties.
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, sama kokemus minullakin. Ylikuormitus, jatkuvat ärsykkeet, ei omaa aikaa, kiire, paineet eri tahoilta kenties.
Kiitos kumminkin kun kommentoit. Mieltäni helpottaa edes hiukan kuitenkin se, että en ole ainoa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen muuttunut aikalailla samalla tavalla, mutta en tiedä haluaisinko enää olla se paljon epävarmempi muita miellyttävä ja ahdistunut ihmisriekale joka olin silloin vaikkakin minusta pidettiin ja luulin itsekin pitäväni. Todellisuudessa mulla oli vaan paha olla koko ajan , en vain ollut tajunnut sitä kun sitä oli kestänyt koko elämäni. Nyt haluan rakentaa itsestäni tasapainoisemman ja vahvemman, katsoo mitä tulee ja saanko uusia ystäviä tai jäävätkö vanhat rinnalle. Nyt sentään osaan nähdä omaa napaani pidemmälle.
Olet kasvamassa aikuiseksi. Vanhemmaksi tulo on pakottanut sinut ulos elämän näyttelemisestä, ja ikävöit näyttelemisen helppoutta - mutta et voi enää huijata itseäsi, etkä siis muitakaan. Olet jo nähnyt sen verran elämää, että olet tullut tietoisemmaksi todellisista tarpeistasi.
Pyri olemaan hyväsydäminen ihminen, ja nauti lapsesi seurasta epäitsekkäästi. Ole miehellesi niin ystävällinen kun voit. Jos sinulla ei ole lapselle tai miehelle mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Tämä riittää, mihin riittää.
Näyttelijän rooli on historiaa, mutta älä mene toiseen ääripäähän. Älä tee aitoudesta tragediaa. Sinä saat olla juuri sellainen, kuin miltä sinusta tuntuu, eikä sinun tarvitse venyttää sitä suuntaan eikä toiseen! No lapsen kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta toivottavasti se tulee sydämestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
No tässäpä se aika hyvin tulikin. Miksi mies tekee pitkää päivää? Voisiko harkita olisiko hänellä mahdollisuutta sinun/teidän tilanteen takia lyhentää sitä? Selitä tämä hänelle ettet itsekään pidä itsestäsi ja se varmasti näkyy ulos päin sille miehellekin. Tilanteen pitäisi olla teille yhteinen, ei pelkästään sinun ongelmasi, joka ratkotaan yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Olet kasvamassa aikuiseksi. Vanhemmaksi tulo on pakottanut sinut ulos elämän näyttelemisestä, ja ikävöit näyttelemisen helppoutta - mutta et voi enää huijata itseäsi, etkä siis muitakaan. Olet jo nähnyt sen verran elämää, että olet tullut tietoisemmaksi todellisista tarpeistasi.
Pyri olemaan hyväsydäminen ihminen, ja nauti lapsesi seurasta epäitsekkäästi. Ole miehellesi niin ystävällinen kun voit. Jos sinulla ei ole lapselle tai miehelle mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Tämä riittää, mihin riittää.
Näyttelijän rooli on historiaa, mutta älä mene toiseen ääripäähän. Älä tee aitoudesta tragediaa. Sinä saat olla juuri sellainen, kuin miltä sinusta tuntuu, eikä sinun tarvitse venyttää sitä suuntaan eikä toiseen! No lapsen kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta toivottavasti se tulee sydämestä.
Mitä ihmeen paskaa oikein selität? Ei vanhemmaksi tuleminen tarkoita sitä, että kuuluu olla ikävä ihminen ja tämä on sitten jotain "aitoutta" kun lapseton elämä on ollut "feikkiä". Olet varmaan niitä, jotka kertovat toisille etteivät he tiedä mistään yhtään mitään, koska heillä ei ole lapsia. Hyi.
Onko fyysiset syyt tsekattu? Verikokeita siis.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen muuttunut aikalailla samalla tavalla, mutta en tiedä haluaisinko enää olla se paljon epävarmempi muita miellyttävä ja ahdistunut ihmisriekale joka olin silloin vaikkakin minusta pidettiin ja luulin itsekin pitäväni. Todellisuudessa mulla oli vaan paha olla koko ajan , en vain ollut tajunnut sitä kun sitä oli kestänyt koko elämäni. Nyt haluan rakentaa itsestäni tasapainoisemman ja vahvemman, katsoo mitä tulee ja saanko uusia ystäviä tai jäävätkö vanhat rinnalle. Nyt sentään osaan nähdä omaa napaani pidemmälle.
Onhan se aivan eri asia muuttua parempaan ja kehittävään päin, kuin ottaa takapakkia.
Vierailija kirjoitti:
Olet kasvamassa aikuiseksi. Vanhemmaksi tulo on pakottanut sinut ulos elämän näyttelemisestä, ja ikävöit näyttelemisen helppoutta - mutta et voi enää huijata itseäsi, etkä siis muitakaan. Olet jo nähnyt sen verran elämää, että olet tullut tietoisemmaksi todellisista tarpeistasi.
Pyri olemaan hyväsydäminen ihminen, ja nauti lapsesi seurasta epäitsekkäästi. Ole miehellesi niin ystävällinen kun voit. Jos sinulla ei ole lapselle tai miehelle mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Tämä riittää, mihin riittää.
Näyttelijän rooli on historiaa, mutta älä mene toiseen ääripäähän. Älä tee aitoudesta tragediaa. Sinä saat olla juuri sellainen, kuin miltä sinusta tuntuu, eikä sinun tarvitse venyttää sitä suuntaan eikä toiseen! No lapsen kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta toivottavasti se tulee sydämestä.
Tämä analyysi meni kyllä niin metsään kuin voi vain olla.
Ap
Tuttua huttua. Helpottaa lapsen kasvaessa. Mulla on nyt kuopus 3v ja odotan vaan että tuosta vielä vähän kasvaa niin alkaa helpottaa kunnolla.
Mulla on semmoista et luulen kaipaavani ihmisten seuraa, mutta kun saan sitä, haluankin pois, omaan rauhaani, enkä ymmärrä miksi.
Neuvokaa joku. Tai olisiko vertaistukea? Tilanne on oikeasti aika ahdistava. Ap