Työkaverin kohtukuolema

Kysyisin enintään kuulumisia. Tuo on niin iso asia, että pitäisi olla hänen itsensä päätettävissä, haluaako hän puhua aiheesta ollenkaan. Voi olla vaivaannuttavaa puhua noin vaikeasta aiheesta jonkun työkaverin kanssa. Hänelle voi olla jopa helpottavaa päästä ympyröihin, joissa ei tarvitse ajatella tapahtunutta ollenkaan, vaan yrittää päästä elämässä eteenpäin.

Jos hän taas haluaa jakaa suruaan ja tapahtunutta, hän tekee sen kyllä oma-aloitteisesti.

En ehkä itse ottaisi asiaa puheeksi, voi edelleen olla hyvinkin arka ja itkuherkkä aihe. En ainakaan ohimennen huutelisi suruvalitteluja.

Jos asianomainen itse ottaisi asian puheeksi, todennäköisesti sanoisin suruvalittelut, kysyisin jaksamisesta (ja antaisin halauksen). Jos jaksamisesta kysyy, olisi hyvä olla valmis myös aidosti kuuntelemaan mitä toinen vastaa.

Voi olla, että joku muu toimisi juuri päinvastoin. Toiset tykkäävät saamastaan huomiosta ja kyselyistä ja toivotuksista, antaa kai tunteen ettei ole yksin. Toiset taas haluavat tehdä työnsä ja ajatella töitä, auttaa kun arki jatkuu ja ajatukset eivät koko ajan pyöri menetyksen ympärillä.

Jos kortti on jo lähetetty, niin kysyisin jotain voinnista tai toipumisesta sopivalla hetkellä. Tämä tuntuisi luontevalta että huomioi jotenkin. Toinen voi sitten vastata muutamalla sanalla tai pitempään, mutta en sen enempää kyselisi tai jatkaisi sitä keskustelua.

En esittäisi enää surunvalittuja. Olihan teillä jo se kortti.

Ole ystävällinen, kohtelias, reilu... ei liian siirappinen.

En sorkkisi asiaa. Sanoisin että tervetuloa takaisin jne

Minulla taas päinvastainen neuvo. Meidän työpaikalle sattunut useampi lapsensa menettänyt ja heidän kokemuksensa perusteella suosittelen huomioimaan asiaa. Kysy miten voi, miten töihinpaluu sujunut. Hyvin moni lapsensa menettänyt haluaa puhua asiasta, ja kokee itsensä mitätöidyksi, jos asian ohittaa. Tilanne on kyllä vaikea mutta älä sivuuta omien tunteidesi helpottamiseksi.

Useampi sanoo, että älä ota puheeksi, oma tunne on, että pakkohan siinä on jotain sanoa.

Jos kuvittelen, että tämä kuollut lapsi olisikin ollut 5 v, niin tietenkin huomioisin asian jotenkin. En 100 hengen palaverissa, mutta jossain henkilökohtaisemmassa yhteydessä. Miksi en siis huomioisi kuollutta vauvaa?

Mutta siis en tee tuota, vaikka se minua helpottaisikin, jos se tuntuu muista törpöltä ja pitäisi vaan antaa työkaverin olla rauhassa.

Ap

Et siis osaa kuunnella muita? Sinun pitää saada hoitaa tämä sinun tahtomalla tavalla? Kuten muut jo sanoi anna tilaa ja kuuntele työkaveriasi ja toimi sen mukaan. Ei ole sinun tehtäväsi pelastaa häntä. Hänellä on varmasti omat kanavat sitä varten.

Vierailija kirjoitti:

Useampi sanoo, että älä ota puheeksi, oma tunne on, että pakkohan siinä on jotain sanoa.

Jos kuvittelen, että tämä kuollut lapsi olisikin ollut 5 v, niin tietenkin huomioisin asian jotenkin. En 100 hengen palaverissa, mutta jossain henkilökohtaisemmassa yhteydessä. Miksi en siis huomioisi kuollutta vauvaa?

Mutta siis en tee tuota, vaikka se minua helpottaisikin, jos se tuntuu muista törpöltä ja pitäisi vaan antaa työkaverin olla rauhassa.

Ap

Sinustako tässä nyt on kyse? Olet ominut toisen surun itsellesi ja nyt sinun pitää toimia, että sinulle tulee parempi mieli?

Itse kysyn aina vointia, kuulumisia tms. jos en ole pitkään aikaan nähnyt. Minusta se olisi outoa jos en mitenkään huomioisi ja tuntisin olevani epäkohtelias. Minusta tällä tavalla ei voi mennä pieleen. Liika kyseleminen ja turhan yksityiskohtaiset keskustelut ovat asia erikseen.

Kysy empaattisesti miten hän voi tms. Hän voi silloin päättää puhuuko vauvasta, vai vastaako jotain muuta. Mutta kyllä se olisi jotenkin hyvä osoittaa, että välittää ja muistaa.

Multa on lapsi kuollut kohtuun. Musta oli aikanaan tärkeää, että vauva huomioitiin, tyypillinen tilannehan on, että vauva on terve, raskaus hyvinkin pitkällä ja istukka pettää esimerkiksi. Se että ei ota asiaa puheeksi, saattaa myös tuntua siltä, että työkaverit väistää, tai haluavat mitätöidä asian.

Munnkokemus oli se, että vaivan kuolema oli mulle ainakin todella iso asia ja sen ohittaminen tuntui todella pahalta. En mä halunnut töissä siitä erityisesti puhua, mutta musta oli tärkeää että se todettiin. Ohittaminen ja sivuuttaminen tuntui siltä, että ikään kuin se kuolema ei olis merkinnyt muille mitään. Jos mä olisin ollut muutaman kuukauden lomareissussa tai opintovapaalla, niin olis hyvin luonnollista kysyä siitä. Äidille on sattunut elämän vaikein paikka ja työkaverit vaikenee sen kuoliaaksi.

Minusta olisi korrektia ottaa puheeksi yksityisesti, ei tiimipalaverin alussa. Minusta voi hyvin sanoa, että kuulin mitä on tapahtunut, olen todella pahoillani. Äiti voi sitten valita haluaako puhua enemmän vai kiittääkö osanotosta ja siirtyy toisiin asioihin. Mutta tuntuisi tosiaan hyvin oudolta jatkaa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Uskoisin, että useimmat eivät halua puhua surusta tai kuolemasta mitenkään erityisen laajasti työkavereiden kanssa, mutta tuntuisi todella oudolta jos työkaverit teeskentelisivöt ettei mitään olevtapahtunut. Se töihin palaaminen on todella vaikea paikka, tarkoitus oli olla hoitamassa vauvaa ja nauttia äitiydestä. Olisi mukava jos työkaverit jotenkin huomioisivat sen.

Minä olen myös menettänyt lapsen. Viimeinen asia on se mitä haluan, on se että joku random työpaikalla sitä voivottelisi. Sellainen vielä jota en oo vuoteen tavannut tai ollut yhteydessä mitenkään poissaolon aikana

Jos multa ei kysyttäisi tuntisin että toinen ei välitä ja haluaa vältellä vaikeaa asiaa päästäkseen helpolla.

Itse kysyisin saako halata (koska korona) sanoisin että oon tosi pahoillani tapahtuneesta ja miten voit nyt. Ja mulle voi ihan aina tulla juttelemaan jos on tarve mutta en ala ahdistella asiasta.

Jos ei puhuisi ottaisin asian silti vielä hienotunteisesti uudelleen esille parin viikon päästä. Jos ei haluisi puhua en enää ottaisi asiaa esille.

Ihmiset yleensä jostain syystä kyllä avautuvat juuri minulle. Lapsettomuustaustani vuoksi ehkä näissä kysymyksissä haluan osoittaa sitä tukea enkä anna ihan helposti periksi ja jätä toista yksin suremaan.

Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.

Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin. 

Älä kysy vauvasta, kysy työkaverista. "Mitä kuuluu?" Saa tuolloin itse kertoa halutessaan, mutta jos ei kerro niin anna olla. Voi olla, että haluaa jatkaa normaalia elämää ja unohtaa tai haluaa puhua asiasta. Silloin riittää, että olet läsnä ja kuuntelut. "Sinulle kävi epäreilusti. Saat tuntea, mitä tunnet". Tietysti voit tukea häntä muuten hänen tietämättään esimerkiksi työasioissa, vaikka mitään ei kertoisikaan.

Itse en ole kovin luonteva näissä asioissa, joten olen aina vain tervehtinyt ihmistä hieman normaalia lämpimämmin esim. "voi ihana nähdä sinua pitkästä aikaa" ja kysynyt haluaako kahvia tai jotain. Jos hän haluaa puhua, hän puhuu ja sitten sinun tehtävä on vain kuunnella ja ymmärtää.

Jos ette ole kovin läheisiä työkavereita niin mielestäni silloin ei kuulu aloittaa tällaista keskustelua. Se voi tuntua tungettelulta ja uteliaisuudelta.

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.

Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin. 

Olen pahoillani. Haluan kuitenkin tuoda esille sen, että ihmiset ovat erilaisia ja siinä missä puhuminen helpottaa sinua, se voi hankaloittaa toisen, erilaisen ihmisen elämää.

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.

Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin. 

Just tästä syystä ei saa olla kuin mitään ei ois tapahtunut, ja toisaalta joku ei halua puhua ollenkaan. Siksi asiaa kysytään eikä tuputeta.

t se joka kysyisi sen pari kertaa ja sitten jättäisi rauhaan

Vierailija kirjoitti:

Jos multa ei kysyttäisi tuntisin että toinen ei välitä ja haluaa vältellä vaikeaa asiaa päästäkseen helpolla.

Itse kysyisin saako halata (koska korona) sanoisin että oon tosi pahoillani tapahtuneesta ja miten voit nyt. Ja mulle voi ihan aina tulla juttelemaan jos on tarve mutta en ala ahdistella asiasta.

Jos ei puhuisi ottaisin asian silti vielä hienotunteisesti uudelleen esille parin viikon päästä. Jos ei haluisi puhua en enää ottaisi asiaa esille.

Ihmiset yleensä jostain syystä kyllä avautuvat juuri minulle. Lapsettomuustaustani vuoksi ehkä näissä kysymyksissä haluan osoittaa sitä tukea enkä anna ihan helposti periksi ja jätä toista yksin suremaan.

Ei näin. Ei missään tapauksessa näin!