Ymmärrän teitä miehiä joilla nalkuttaa vaimo koko ajan

Ei miehille monestikaan mene perille, vaikka kuinka yrittäisi. Eksälle kerroin , että suhde loppuu, jos ei saada asioita muutettua. Hänen juomiseensa totesi, että voisi halutessaan olla ilman. No, ei halunnut.

Otti todesta vasta, kun palautin sormuksen. Ei siinä vaiheessa enää itsellä ole mitään motivaatiota, itkut on jo itketty.

Vierailija kirjoitti:

Tulin lenkiltä puoli tuntia myöhemmin kuin tavallisesti kun juoksu kulki. Ensimmäiset sanat oven avattuani oli raivo miksi viivyin niin kauan. Mitään syytä miksi olisin mistään myöhästynyt ei ollut kuten ruokailu tai jonkin asian tekeminen. Asumme maalla ja oli valoisaa sekä olen terve ihminen.

Koko ajan saa olla varpaillaan eikä saa elää omaa elämää. Koko ajan kontrollia ja ohjailua.

Kyttää ruokalautasen mitä sille otan. Jääkaapin ovea ei saa avata enää klo 21.00 jälkeen. Kirjoja ei saa lukea. Puhelimessa ei saa puhua pitkään, vaikka oma liittymä ja itse maksuni maksan.

Olen pitkään syönyt vähillä kaloreilla ja erittäin edullista ruokaa. Välillä on herkkupäivä eli kerran kuussa ja silloin nousee meteli kun haluankin ostaa sen purkkitonnikalan ja silakoiden tilalta lohipalasen. Maksan oman osani menoista, mutta silti... Itse vetää herkkuja naamariin joka päivä.

Ihan kauheaa. Älä jää tuollaiseen suhteeseen. Olet kohta vain varjo itsestäsi. Puolisollasi on suuria ongelmia, eivätkä ne tule ratkeamaan, jos hän ei myönnä vian olevan hänessä ja etsivän siihen apua. Eikä tuollaiset ihmiset sitä yleensä ikinä myönnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka määrittelee nalkuttamisen? Mikä se oikeasti on, se joka valittaa joka asiasta, vai se joka ottaa jokaisen sanoman nalkuttamiseksi?

Mieheni on patalaiska lusmuri, eli ei tykkää mistään kotitöistä. Ei tykkää siivoamisesta, ei ruoanlaitosta, ei pyykistä, ei lumen kolaamisesta ei mistään. Jos erehdyn pyytämään apua, niin se on nalkuttamista. Jos puhun omista työasoista se on nalkuttamista, jos kerron että otan lomaa viikolla 8, se on nalkuttamista jne. Tämä on johtanut siihen, että en oikeastaan puhu mitään, pääsen helpomalla, eli teen kaikki kotityöt itse, kolaan lumet, imuroin, pesen vessat. Mies tulee töistä kotiin ja menee makamaan sängylle ja surffailee netissä. Hän on nykyään tosi tyytyväinen meidän avioliittoon, koska en nalkuta ja en ikinä valita mistään. Viime sunnutaina hän laittoi oikein sydän emoijta minulle kun oli kaverinsa kanssa viikonloppu vietossa. Tuli kotiin aurinkoisena ja kehui kuinka ihana vaimo minä olen. No, tämä ihana vaimo on vuokrannut itselleni uuden asunnon jonne muutan kuun lopussa. Avioeropaperit on valmiina, puuttuu hänen allekirjoitus. Nuorimmaisen kanssa muutamme pois, ja mieheni saa ihan kaikki tapaamisoikeudet jota hän haluaa, vaikka viikko / viikko. Suostun ihan kaikkeen paitsi siihen että lapsi asuu pysyvästi tuon sottapytyn kanssa. Tähän tultiin, koska mies valitti nalkuttamisesta ja sillä sai samalla kaikki kotityöt minun harteille, sama juttu laskujen, ruokaostoksien, lainan lyhennyksen kanssa. Puhumista on turha yrittää, koska jos huomautan, että olen nyt maksanut kaikki laskut, niin voisitko siirtää rahaa minun tilille, niin nalkutan. En nalkuta enää, nyt saan hoitaa vain omat ja lapsen jutut. Nalkuttava vaimo lähtee, koska en jaksa enää, se tulee varmasti olemaan miehelle suuri yllätys.

Ja tämä on juuri naisille typillistä passiivis-aggressiivista käytöstä.

Ensin nalkutetaan, ja kun se ei toimi, ei sanota mitään vaan laitetaan miehen tietämättä avioero valmiiksi.

Järkevä tapa toimia olisi jo kauan sitten ollut vaatia että otetaan yhteistä aikaa ja keskustellaan asioista. Ei nalkuttamista tai huomauttelua, vaan pöydän ääreen puhumaan asiat halki. Tehdä selväksi miehelle että tämä on tilanne, nämä asiat mättävät ja ellei tilanne muutu, on vaihtoehtona avioero koska en jaksa tätä enää. Jos ei keskustelua järjesty tai mies ei ota sitä vakavissaan, muutto pariksi viikoksi pois niin sitten ottaa.

Mutta sen sijaan toimit passiivis-aggressiivisesti eli nalkutat ja huomauttelet, sen vieterin kiristyessä pikkuhiljaa. Ja kun vieteri on kiristynyt riittävästi, lopetat nalkutuksen ja juonit avioeron valmiiksi mieheltä salassa.

Mies ei näe sitä sinun sisäistä vieteriäsi. Se että nalkutat sen sijaan että puhutte asiat halki, on miehelle merkki että kyse on pikkujutuista. Kun nalkuttaminen loppuu, no asiat ovat varmaankin ok.

Tämä on naisten yleisin moka. Asiat pitää tehdä selviksi ajoissa ja kerralla.

 

Kiitos informaatiosta, olen keskustellut, yrittänyt puhua asoista. Ihan kaikki mitä sanon, ihan kaikki on nalkuttamista. Jos sanon, että minulla on kuumetta; niin vastaus on, mitä minä voin sille, mene lääkäriin. Jos pyydän keskustelua, niin se ei onnistu. Olen myös suoraan sanonut, että en jaksa. Sekin on nalkuttamista, olen myös vuosia sitten pyytänyt terapiaan, ei sinne voi mennä. Kun sinä lopetat nalkuttamisen niin kaikki on ihan hyvin. Lopetin sitten, varotin myös, että kun lopetan puhumisen niin se ei ole hyvä merkki. Jos toinen ei halua keskustella mistään, ja toinen ei edes saa sanoa että on kuumetta, niin silloin on aika lähteä. Ennen joulua kerroin, että en ole tyytyväinen tilanteeseen ja että harkitsen avioeroa, silloin oli vastaus; Älä nalkuta. Joten en nalkuta, mutta en myös uhkaile turhaan, nyt haen sitä eroa, vaikka mies olisikin tosi tyytyväinen meidän liittoon, mutta minä en ole.

Mies on tottunut siihen että valitat ja valitat, mutta et toimi. Mitään ei tapahdu kuitenkaan.

Ehkä nyt on sitten myöhäistä. Sinun olisi aikaisemmin pitänyt tehdä asia selväksi.

Se ei tarkoita että sinä olisit "pääsyyllinen", mutta kyllä ainakin minä pidän itseäni vastuullisena siitä jos annan kohdella itseäni huonosti vuosikausia. Se on assertiivisuuden ja rohkeuden puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te ole huomanneet mitään nalkutuspiirteitä jo seurusteluvaiheessa, vai onko nalkutus alkanut vasta kun olette menneet naimisiin?

Mun ex-vaimo (syystäkin) oli seurusteluvaiheessa maailman ihanin ja kiltein ihminen. Käytös muuttui kuin sormia napsauttamalla naimisiin mentyämme. Raivokohtaukset, joiden aikana heilutteli keskisormea 1 cm mun naamasta, sylki mun jalkojen juureen, haukkui paskiaiseksi, puliukoksi, kusipääksi, äpäräksi ja mitä kaikkea. Kun sanoin, että onko tämä nyt se oikea ihminen kuoren takana niin vastauksena oli, että kyllä, on vain esittänyt lempeää aiemmin. Mutta olen niin ällöttävä sika, että ei enää pysty esittämään. Se olikin sitten lopun alkua ja menetin kyllä uskoni naisiin siinä liitossa. 4 vuotta olen nyt asunut yksin ja edelleenkin katson liian kriittisesti naisia. Jos tapaan jonkun kivan naisen niin oletan, että se räjähtää jossain vaiheessa kuitenkin ja se kaatuu siihen, koska en uskalla mennä pidemmälle.

Kuulostaa täsmälleen ex-vaimoltani. Seurusteluaikana ei riidelty koskaan, ei myöskään avioliiton alkuaikoina. Lasten syntymän jälkeen lauhkeasta ja lempeästä naisesta kuoriutui jatkuvasti nalkuttava ja raivoava ilmestyskirjan peto, joka käytti valveillaoloaikansa energiasta suurimman osan someen, aivottomien hömppäohjelmien katsomiseen, vikojen etsimiseen minusta, draaman kehittämiseen tyhjästä, itkemiseen ja silmittömään raivoamiseen. Minua on lyöty, koska erehdyin etätyöpäivänä ja työaikana kieltäytymään kotitöistä ja sulkemaan kotitoimiston oven koska olin neuvottelupuhelussa, päälleni on syljetty, minut on haukuttu ties kuinka monet kerrat omien lasteni edessä kelvottomaksi isäksi, maailman surkeimmaksi mieheksi, luuseriksi, kusipääksi ja ties miksi ja mitä moninaisimmista syistä. Ylitöiden tai työmatkan jälkeen silmitön raivoaminen ja haukkuminen oli takuuvarmaa, heti kun palasin sontaiseen kotiin jossa pöydät olivat täynnä astioita, lapset juoksivat täysissä vaipoissa ja ex-vaimo katseli telkkarista realityroskaa pyjamassa. Hän oli lasten kanssa kotona vuosikaudet omasta halustaan, minä kävin töissä ja elätin perheen, vaikkakin ex-vaimon mukaan en tehnyt yhtään mitään muuta kuin olin kuulemma itsekäs paska. Sopua ja rauhaa oli ainoastaan isojen hankintojen kuten talon, autojen, lomamatkojen, jne jälkeen jonkin aikaa.

Kaikki tämä sen naisen toimesta, jonka vuoksi ensimmäiset neljä vuotta parisuhteestamme kehuin kavereille kuinka onnekas olen kun olen saanut niin ihanan naisen, jonka kanssa ei ole mitään draamaa eikä riitaa ikinä. Sitten alkoi maanpäällinen helvetti, vieläkin puistattaa ja oksettaa vaikka erosta on jo vuosikausia.

Olin niin tyhmä että kärsin vuosikaudet nöyränä enkä tajunnut erota aiemmin. Sen jälkeen olen kehottanut kaikkia tuntemiani miehiä eroamaan, jos kärsivät kotona henkisestä väkivallasta. Pelkkä nalkutuskin on sellaista, turhasta draamasta ja huutamisesta puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka määrittelee nalkuttamisen? Mikä se oikeasti on, se joka valittaa joka asiasta, vai se joka ottaa jokaisen sanoman nalkuttamiseksi?

Mieheni on patalaiska lusmuri, eli ei tykkää mistään kotitöistä. Ei tykkää siivoamisesta, ei ruoanlaitosta, ei pyykistä, ei lumen kolaamisesta ei mistään. Jos erehdyn pyytämään apua, niin se on nalkuttamista. Jos puhun omista työasoista se on nalkuttamista, jos kerron että otan lomaa viikolla 8, se on nalkuttamista jne. Tämä on johtanut siihen, että en oikeastaan puhu mitään, pääsen helpomalla, eli teen kaikki kotityöt itse, kolaan lumet, imuroin, pesen vessat. Mies tulee töistä kotiin ja menee makamaan sängylle ja surffailee netissä. Hän on nykyään tosi tyytyväinen meidän avioliittoon, koska en nalkuta ja en ikinä valita mistään. Viime sunnutaina hän laittoi oikein sydän emoijta minulle kun oli kaverinsa kanssa viikonloppu vietossa. Tuli kotiin aurinkoisena ja kehui kuinka ihana vaimo minä olen. No, tämä ihana vaimo on vuokrannut itselleni uuden asunnon jonne muutan kuun lopussa. Avioeropaperit on valmiina, puuttuu hänen allekirjoitus. Nuorimmaisen kanssa muutamme pois, ja mieheni saa ihan kaikki tapaamisoikeudet jota hän haluaa, vaikka viikko / viikko. Suostun ihan kaikkeen paitsi siihen että lapsi asuu pysyvästi tuon sottapytyn kanssa. Tähän tultiin, koska mies valitti nalkuttamisesta ja sillä sai samalla kaikki kotityöt minun harteille, sama juttu laskujen, ruokaostoksien, lainan lyhennyksen kanssa. Puhumista on turha yrittää, koska jos huomautan, että olen nyt maksanut kaikki laskut, niin voisitko siirtää rahaa minun tilille, niin nalkutan. En nalkuta enää, nyt saan hoitaa vain omat ja lapsen jutut. Nalkuttava vaimo lähtee, koska en jaksa enää, se tulee varmasti olemaan miehelle suuri yllätys.

Ja tämä on juuri naisille typillistä passiivis-aggressiivista käytöstä.

Ensin nalkutetaan, ja kun se ei toimi, ei sanota mitään vaan laitetaan miehen tietämättä avioero valmiiksi.

Järkevä tapa toimia olisi jo kauan sitten ollut vaatia että otetaan yhteistä aikaa ja keskustellaan asioista. Ei nalkuttamista tai huomauttelua, vaan pöydän ääreen puhumaan asiat halki. Tehdä selväksi miehelle että tämä on tilanne, nämä asiat mättävät ja ellei tilanne muutu, on vaihtoehtona avioero koska en jaksa tätä enää. Jos ei keskustelua järjesty tai mies ei ota sitä vakavissaan, muutto pariksi viikoksi pois niin sitten ottaa.

Mutta sen sijaan toimit passiivis-aggressiivisesti eli nalkutat ja huomauttelet, sen vieterin kiristyessä pikkuhiljaa. Ja kun vieteri on kiristynyt riittävästi, lopetat nalkutuksen ja juonit avioeron valmiiksi mieheltä salassa.

Mies ei näe sitä sinun sisäistä vieteriäsi. Se että nalkutat sen sijaan että puhutte asiat halki, on miehelle merkki että kyse on pikkujutuista. Kun nalkuttaminen loppuu, no asiat ovat varmaankin ok.

Tämä on naisten yleisin moka. Asiat pitää tehdä selviksi ajoissa ja kerralla.

 

Tuohan nainen on yrittänyt puhua, mutta mies on käyttänyt henkistä väkivaltaa, kieltäytynyt keskustelusta ja torpannut kaiken keskustelun nalkkuttamisena. Aika kätevä keino manipuloida toinen tekemään toiselle mieliksi ja aika kätevä vaientamiskeino. ”Minun ei tarvitse kuunnella nalkutusta” ja kas niin kaikista keskusteluyrityksistä tuleekin mystisesti nalkuttamista. Ja mies saa sikailla miten tahtoo. Alentavaa, mitätöivää, alistavaa ja halveksivaa käytöstä mieheltä.

No sitten asia pitää tehdä selväksi paremmin.

Kuten jo sanoin, tuo nainen on hankkimassa avioeroa ja muuttamassa omaan kämppään.

Jos kerran puhe ei mennyt perille, miksei voinut aikaisemmin lähteä joksikin aikaa huitsin Nevadaan? Tai edes täyttää avioerolappuja ja jättää ne miehen pöydälle? Takuulla olisi mennyt perille.

Naisilla on tuo käsitys siitä että "kuppi on täynnä". Se täyttyy pikkuhiljaa ja vasta kun se on täynnä, sitten toimitaan. Miehen näkökulmasta se kuppi ei täyty vaan tilanne pysyy samana, nalkutus jatkuu. Ja kun nalkutus loppuu, tokihan tilanne on hyvä.

Asia pitää tehdä selväksi. Suoraan ja heti. Ei passiivis-aggressiivisesti.

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

 

No, yritetään sinun keino. Eli laitan tuon avioerolapun pöydälle tänään. Vaikka hänen lautaselle kun menee syömään.  Se, että sanot että se on passivista vieterin kiristämistä, niin se ei pidä paikkaansa. ja, minun mielestä lähden muutaman viikoksi pois, ei yleensä auta. Minä olen suoraan sanonut enne joulua, että harkitsen eroa, koska en jaksa tehdä kaikki kotityöt yksin. Näytin myös kaikki laskut jota olen maksanut + lainanlyhennykset. En edes vaivautunut kertomaan lasten kuluista mitään. En huutanut näytin suoraan todisteita. Sanoin silloin myös suoraan, että jos asiasta ei puhuta ennen helmikuuta niin haen eroa. Mies oli sitä mieltä, että nalkutan. Hänen vastaus oli, taas sinä nalkutat niistä kotitöistä, lopeta. Miten sitä voi suoremmin sanoa. Sen jälkeen en ole asiasta puhunut, olen kertonut missä mennään. Mutta joo, laitan tänään sen lapun ruokalautaselle ja sanon vielä kerran, että asunto on haettu ja vuokrattu ja lähden viimeisenä päivänä helmikuussa niin kuin ennen joulua sanoin.

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimolla on omien sanojensa mukaan pahat PMS-oireet ja kivuliaat kuukautiset. Tarkoittaa sitä, että 2 viikkoa on raivoamista ja itkemistä ja 2 viikkoa suht normaalia elämää. Puolet koko ajasta menee siis siihen, että vaimo raivoaa. Pikkuhiljaa alkaa riittämään. Aika raskasta elää kun 14 päivän välein alkaa 2 viikkoa kestävä huuto, itku ja nalkutus.

Jep, raskasta on kun äijä ei yhtään ymmärrä. Voisin olla nuo kaksi viikkoa vaikka suljetulla osastolla, jos sinä mieheni hoidat hommat.

T. PMS-vaimo

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimolla on omien sanojensa mukaan pahat PMS-oireet ja kivuliaat kuukautiset. Tarkoittaa sitä, että 2 viikkoa on raivoamista ja itkemistä ja 2 viikkoa suht normaalia elämää. Puolet koko ajasta menee siis siihen, että vaimo raivoaa. Pikkuhiljaa alkaa riittämään. Aika raskasta elää kun 14 päivän välein alkaa 2 viikkoa kestävä huuto, itku ja nalkutus.

PMS, kuukautiskivut ja ylipäätään minkäänlaiset hormonaaliset syyt eivät todellakaan ole peruste eikä oikeutus minkäänlaiselle henkiselle väkivallalle. Lähde tuollaisesta suhteesta, nyt. Älä haaskaa elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Se on ikävä tapa, mutta oire puhumattomista asioista. Jos puolisosi olisi viisas ja rehellinen itseään kohtaan hän miettisi, mikä oikeasti ottaa päähän ja puhuisi siitä kanssasi. Sinun hommasi on kysyä, mikä oikeasti mättää ja kuunnella vastaus rauhassa.

Voit myös ehdottaa  puolisollesi pariterapiaa, jossa voitte avata tilannettanne.

KOeta ottaa etäisyyttä teihin ja itseesi ja arvioida kokonaisuutta. Puolison arvostelu on tosi helppoa: hän sinua ja sinä häntä ajatuksissasi. KUmpikaan ette toimi oikein.

Korona-aika tosin saa monetkin parisuhteet rakoilemaan. 

Tälle sata ylä👍 Meillä ainakin just näin!

Eikse mee niin että toinen ensin puhuu ja jos toinen ei vastaa, alkaa se toisto ja sitten se turhauttaa kun yrittää jotain asiaa perille ja vastassa on kuuro ja mykkä eli ei saa minkäänlaista vastakaikua puheilleen. Itse olen nuorena nalkuttanut mutta viimeks minulla oli nalkuttava mies. Nyt yksin ja kukaan ei nalkuta eikä kukaan ota päähän siksi ettei kuuntele ja vastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka määrittelee nalkuttamisen? Mikä se oikeasti on, se joka valittaa joka asiasta, vai se joka ottaa jokaisen sanoman nalkuttamiseksi?

Mieheni on patalaiska lusmuri, eli ei tykkää mistään kotitöistä. Ei tykkää siivoamisesta, ei ruoanlaitosta, ei pyykistä, ei lumen kolaamisesta ei mistään. Jos erehdyn pyytämään apua, niin se on nalkuttamista. Jos puhun omista työasoista se on nalkuttamista, jos kerron että otan lomaa viikolla 8, se on nalkuttamista jne. Tämä on johtanut siihen, että en oikeastaan puhu mitään, pääsen helpomalla, eli teen kaikki kotityöt itse, kolaan lumet, imuroin, pesen vessat. Mies tulee töistä kotiin ja menee makamaan sängylle ja surffailee netissä. Hän on nykyään tosi tyytyväinen meidän avioliittoon, koska en nalkuta ja en ikinä valita mistään. Viime sunnutaina hän laittoi oikein sydän emoijta minulle kun oli kaverinsa kanssa viikonloppu vietossa. Tuli kotiin aurinkoisena ja kehui kuinka ihana vaimo minä olen. No, tämä ihana vaimo on vuokrannut itselleni uuden asunnon jonne muutan kuun lopussa. Avioeropaperit on valmiina, puuttuu hänen allekirjoitus. Nuorimmaisen kanssa muutamme pois, ja mieheni saa ihan kaikki tapaamisoikeudet jota hän haluaa, vaikka viikko / viikko. Suostun ihan kaikkeen paitsi siihen että lapsi asuu pysyvästi tuon sottapytyn kanssa. Tähän tultiin, koska mies valitti nalkuttamisesta ja sillä sai samalla kaikki kotityöt minun harteille, sama juttu laskujen, ruokaostoksien, lainan lyhennyksen kanssa. Puhumista on turha yrittää, koska jos huomautan, että olen nyt maksanut kaikki laskut, niin voisitko siirtää rahaa minun tilille, niin nalkutan. En nalkuta enää, nyt saan hoitaa vain omat ja lapsen jutut. Nalkuttava vaimo lähtee, koska en jaksa enää, se tulee varmasti olemaan miehelle suuri yllätys.

Ja tämä on juuri naisille typillistä passiivis-aggressiivista käytöstä.

Ensin nalkutetaan, ja kun se ei toimi, ei sanota mitään vaan laitetaan miehen tietämättä avioero valmiiksi.

Järkevä tapa toimia olisi jo kauan sitten ollut vaatia että otetaan yhteistä aikaa ja keskustellaan asioista. Ei nalkuttamista tai huomauttelua, vaan pöydän ääreen puhumaan asiat halki. Tehdä selväksi miehelle että tämä on tilanne, nämä asiat mättävät ja ellei tilanne muutu, on vaihtoehtona avioero koska en jaksa tätä enää. Jos ei keskustelua järjesty tai mies ei ota sitä vakavissaan, muutto pariksi viikoksi pois niin sitten ottaa.

Mutta sen sijaan toimit passiivis-aggressiivisesti eli nalkutat ja huomauttelet, sen vieterin kiristyessä pikkuhiljaa. Ja kun vieteri on kiristynyt riittävästi, lopetat nalkutuksen ja juonit avioeron valmiiksi mieheltä salassa.

Mies ei näe sitä sinun sisäistä vieteriäsi. Se että nalkutat sen sijaan että puhutte asiat halki, on miehelle merkki että kyse on pikkujutuista. Kun nalkuttaminen loppuu, no asiat ovat varmaankin ok.

Tämä on naisten yleisin moka. Asiat pitää tehdä selviksi ajoissa ja kerralla.

 

On täysin käsittämätöntä, että vielä vuonna 2021 kun liki kaikki maailman informaatio ja myös muiden ihmisten elämänkokemukset ja näkemykset ovat käden ulottuvilla ja maksutta, niin keskiverto nainen ei ymmärrä eikä ilmeisesri haluakaan ymmärtää miesten ja naisten ajatusmaailman fundamentaaleja eroja, vaan kuvittelee että sanaton viestintä, näpäyttely, vihjailu ja nalkuttaminen ovat tehokkaita viestinnän muotoja parisuhteessa, ja jos ne eivät toimi niin ero on ainoa ratkaisu. Konsultaatiota haetaan korkeintaan uusfeminismiä ja miesvihas jo valmiiksi tihkuvilta nettifoorumeilta tai niiltä naispuolisilta ystäviltä jotka pitävät sokeasti ystävänsä puolta eivätkä näe asioista kuin yhden puolen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka määrittelee nalkuttamisen? Mikä se oikeasti on, se joka valittaa joka asiasta, vai se joka ottaa jokaisen sanoman nalkuttamiseksi?

Mieheni on patalaiska lusmuri, eli ei tykkää mistään kotitöistä. Ei tykkää siivoamisesta, ei ruoanlaitosta, ei pyykistä, ei lumen kolaamisesta ei mistään. Jos erehdyn pyytämään apua, niin se on nalkuttamista. Jos puhun omista työasoista se on nalkuttamista, jos kerron että otan lomaa viikolla 8, se on nalkuttamista jne. Tämä on johtanut siihen, että en oikeastaan puhu mitään, pääsen helpomalla, eli teen kaikki kotityöt itse, kolaan lumet, imuroin, pesen vessat. Mies tulee töistä kotiin ja menee makamaan sängylle ja surffailee netissä. Hän on nykyään tosi tyytyväinen meidän avioliittoon, koska en nalkuta ja en ikinä valita mistään. Viime sunnutaina hän laittoi oikein sydän emoijta minulle kun oli kaverinsa kanssa viikonloppu vietossa. Tuli kotiin aurinkoisena ja kehui kuinka ihana vaimo minä olen. No, tämä ihana vaimo on vuokrannut itselleni uuden asunnon jonne muutan kuun lopussa. Avioeropaperit on valmiina, puuttuu hänen allekirjoitus. Nuorimmaisen kanssa muutamme pois, ja mieheni saa ihan kaikki tapaamisoikeudet jota hän haluaa, vaikka viikko / viikko. Suostun ihan kaikkeen paitsi siihen että lapsi asuu pysyvästi tuon sottapytyn kanssa. Tähän tultiin, koska mies valitti nalkuttamisesta ja sillä sai samalla kaikki kotityöt minun harteille, sama juttu laskujen, ruokaostoksien, lainan lyhennyksen kanssa. Puhumista on turha yrittää, koska jos huomautan, että olen nyt maksanut kaikki laskut, niin voisitko siirtää rahaa minun tilille, niin nalkutan. En nalkuta enää, nyt saan hoitaa vain omat ja lapsen jutut. Nalkuttava vaimo lähtee, koska en jaksa enää, se tulee varmasti olemaan miehelle suuri yllätys.

Ja tämä on juuri naisille typillistä passiivis-aggressiivista käytöstä.

Ensin nalkutetaan, ja kun se ei toimi, ei sanota mitään vaan laitetaan miehen tietämättä avioero valmiiksi.

Järkevä tapa toimia olisi jo kauan sitten ollut vaatia että otetaan yhteistä aikaa ja keskustellaan asioista. Ei nalkuttamista tai huomauttelua, vaan pöydän ääreen puhumaan asiat halki. Tehdä selväksi miehelle että tämä on tilanne, nämä asiat mättävät ja ellei tilanne muutu, on vaihtoehtona avioero koska en jaksa tätä enää. Jos ei keskustelua järjesty tai mies ei ota sitä vakavissaan, muutto pariksi viikoksi pois niin sitten ottaa.

Mutta sen sijaan toimit passiivis-aggressiivisesti eli nalkutat ja huomauttelet, sen vieterin kiristyessä pikkuhiljaa. Ja kun vieteri on kiristynyt riittävästi, lopetat nalkutuksen ja juonit avioeron valmiiksi mieheltä salassa.

Mies ei näe sitä sinun sisäistä vieteriäsi. Se että nalkutat sen sijaan että puhutte asiat halki, on miehelle merkki että kyse on pikkujutuista. Kun nalkuttaminen loppuu, no asiat ovat varmaankin ok.

Tämä on naisten yleisin moka. Asiat pitää tehdä selviksi ajoissa ja kerralla.

 

Tuohan nainen on yrittänyt puhua, mutta mies on käyttänyt henkistä väkivaltaa, kieltäytynyt keskustelusta ja torpannut kaiken keskustelun nalkkuttamisena. Aika kätevä keino manipuloida toinen tekemään toiselle mieliksi ja aika kätevä vaientamiskeino. ”Minun ei tarvitse kuunnella nalkutusta” ja kas niin kaikista keskusteluyrityksistä tuleekin mystisesti nalkuttamista. Ja mies saa sikailla miten tahtoo. Alentavaa, mitätöivää, alistavaa ja halveksivaa käytöstä mieheltä.

No sitten asia pitää tehdä selväksi paremmin.

Kuten jo sanoin, tuo nainen on hankkimassa avioeroa ja muuttamassa omaan kämppään.

Jos kerran puhe ei mennyt perille, miksei voinut aikaisemmin lähteä joksikin aikaa huitsin Nevadaan? Tai edes täyttää avioerolappuja ja jättää ne miehen pöydälle? Takuulla olisi mennyt perille.

Naisilla on tuo käsitys siitä että "kuppi on täynnä". Se täyttyy pikkuhiljaa ja vasta kun se on täynnä, sitten toimitaan. Miehen näkökulmasta se kuppi ei täyty vaan tilanne pysyy samana, nalkutus jatkuu. Ja kun nalkutus loppuu, tokihan tilanne on hyvä.

Asia pitää tehdä selväksi. Suoraan ja heti. Ei passiivis-aggressiivisesti.

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

 

No, yritetään sinun keino. Eli laitan tuon avioerolapun pöydälle tänään. Vaikka hänen lautaselle kun menee syömään.  Se, että sanot että se on passivista vieterin kiristämistä, niin se ei pidä paikkaansa. ja, minun mielestä lähden muutaman viikoksi pois, ei yleensä auta. Minä olen suoraan sanonut enne joulua, että harkitsen eroa, koska en jaksa tehdä kaikki kotityöt yksin. Näytin myös kaikki laskut jota olen maksanut + lainanlyhennykset. En edes vaivautunut kertomaan lasten kuluista mitään. En huutanut näytin suoraan todisteita. Sanoin silloin myös suoraan, että jos asiasta ei puhuta ennen helmikuuta niin haen eroa. Mies oli sitä mieltä, että nalkutan. Hänen vastaus oli, taas sinä nalkutat niistä kotitöistä, lopeta. Miten sitä voi suoremmin sanoa. Sen jälkeen en ole asiasta puhunut, olen kertonut missä mennään. Mutta joo, laitan tänään sen lapun ruokalautaselle ja sanon vielä kerran, että asunto on haettu ja vuokrattu ja lähden viimeisenä päivänä helmikuussa niin kuin ennen joulua sanoin.

No nyt teet sen mitä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Sanoista tekoihin.

Avioliiton pelastaminen taitaa olla myöhäistä, mutta se on semmoista.

Nalkuttamisen ongelma on siinä että kun toinen tottuu nalkutukseen, niin pian ei auta vaikka puhuisi tyytymättömyyden sijaan avioerosta. Siksi on tärkeää tehdä asiat selviksi jo alussa, ettei tilanne ala lipsumaan huonommaksi. Nyt ei muu auta kuin ne teot.

Alapeukutettu on muuten onnellinen että oma elämänkumppani on assertiivinen ja suorapuheinen, mutta samalla reilu ja sydämellinen, nainen.

Ei nalkuta koskaan, mutta ei myöskään päästä asioita lipsumaan tai minua laiskottelemaan toisen kustannuksella. Ja minä olen luontainen laiskottelija joka joutui muuttamaan tapojaan kun muutettiin yhteen.

Kaikki asiat puhutaan heti halki suoraan mutta hyvässä hengessä. Kertaakaan meidän taloudessa ei ole huudettu tai tapeltu, sen seitsemän vuoden aikana kun on asuttu yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te ole huomanneet mitään nalkutuspiirteitä jo seurusteluvaiheessa, vai onko nalkutus alkanut vasta kun olette menneet naimisiin?

Mun ex-vaimo (syystäkin) oli seurusteluvaiheessa maailman ihanin ja kiltein ihminen. Käytös muuttui kuin sormia napsauttamalla naimisiin mentyämme. Raivokohtaukset, joiden aikana heilutteli keskisormea 1 cm mun naamasta, sylki mun jalkojen juureen, haukkui paskiaiseksi, puliukoksi, kusipääksi, äpäräksi ja mitä kaikkea. Kun sanoin, että onko tämä nyt se oikea ihminen kuoren takana niin vastauksena oli, että kyllä, on vain esittänyt lempeää aiemmin. Mutta olen niin ällöttävä sika, että ei enää pysty esittämään. Se olikin sitten lopun alkua ja menetin kyllä uskoni naisiin siinä liitossa. 4 vuotta olen nyt asunut yksin ja edelleenkin katson liian kriittisesti naisia. Jos tapaan jonkun kivan naisen niin oletan, että se räjähtää jossain vaiheessa kuitenkin ja se kaatuu siihen, koska en uskalla mennä pidemmälle.

Kuulostaa täsmälleen ex-vaimoltani. Seurusteluaikana ei riidelty koskaan, ei myöskään avioliiton alkuaikoina. Lasten syntymän jälkeen lauhkeasta ja lempeästä naisesta kuoriutui jatkuvasti nalkuttava ja raivoava ilmestyskirjan peto, joka käytti valveillaoloaikansa energiasta suurimman osan someen, aivottomien hömppäohjelmien katsomiseen, vikojen etsimiseen minusta, draaman kehittämiseen tyhjästä, itkemiseen ja silmittömään raivoamiseen. Minua on lyöty, koska erehdyin etätyöpäivänä ja työaikana kieltäytymään kotitöistä ja sulkemaan kotitoimiston oven koska olin neuvottelupuhelussa, päälleni on syljetty, minut on haukuttu ties kuinka monet kerrat omien lasteni edessä kelvottomaksi isäksi, maailman surkeimmaksi mieheksi, luuseriksi, kusipääksi ja ties miksi ja mitä moninaisimmista syistä. Ylitöiden tai työmatkan jälkeen silmitön raivoaminen ja haukkuminen oli takuuvarmaa, heti kun palasin sontaiseen kotiin jossa pöydät olivat täynnä astioita, lapset juoksivat täysissä vaipoissa ja ex-vaimo katseli telkkarista realityroskaa pyjamassa. Hän oli lasten kanssa kotona vuosikaudet omasta halustaan, minä kävin töissä ja elätin perheen, vaikkakin ex-vaimon mukaan en tehnyt yhtään mitään muuta kuin olin kuulemma itsekäs paska. Sopua ja rauhaa oli ainoastaan isojen hankintojen kuten talon, autojen, lomamatkojen, jne jälkeen jonkin aikaa.

Kaikki tämä sen naisen toimesta, jonka vuoksi ensimmäiset neljä vuotta parisuhteestamme kehuin kavereille kuinka onnekas olen kun olen saanut niin ihanan naisen, jonka kanssa ei ole mitään draamaa eikä riitaa ikinä. Sitten alkoi maanpäällinen helvetti, vieläkin puistattaa ja oksettaa vaikka erosta on jo vuosikausia.

Olin niin tyhmä että kärsin vuosikaudet nöyränä enkä tajunnut erota aiemmin. Sen jälkeen olen kehottanut kaikkia tuntemiani miehiä eroamaan, jos kärsivät kotona henkisestä väkivallasta. Pelkkä nalkutuskin on sellaista, turhasta draamasta ja huutamisesta puhumattakaan.

Ja sinä kuulostat siltä, ettet ole laittanut mitään arvoa sille, miltä vaimostasi tuntui etkä edes oikeastaan tiedä mitä hänelle ja teille tapahtui. Ilmiselvästi ainakin (raskaudenjälk) masentui. Ja raivosi, koska ei saanut tukea tai apua. Sai ehkä kotitöihin, muttei itselleen, naisena, vaimona ja rakastettuna.

Olen itsekin ollut luonnehäiriöisen hullun kanssa ja ajautunut itse lähestulkoon toiseksi samanlaiseksi. Minä sentään kuvittelen tietäväni miksi eksä oli sellainen kuin oli eikä halunnut apua vaan mielummin jatkoi rämpimistä pahassa olossa. Sen lisäksi, että hän oli elämääni pilannut hullu, säälin häntä omissa koettelemuksissaan ja toivon, että hän olisi päässyt niistä lopulta yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nalkuttaminen johtuu siitä, ettei toinen kuuntele mitä sanoo ja sitä on nalkutettava enemmän ja enemmän että saisi vastakaikua, mutta ei koskaan saa.

Totta ainakin omalla kohdallani. Jotenkin sitä olettaa toisen tekevän ja ymmärtävän asioita, joita ei kuitenkaan tapahdu ja sitten se purkautuu nalkutuksena. Esim jos pyytää miestä yhden kerran laittamaan tiskinsä suoraan koneeseen tai ilmoittamaan, miten kauan siellä poikien illassa menee, voisi kuvitella, että hän ymmärtäisi sen olevan suotavaa myös jatkossa eikä vain tällä kerralla. Kun joka kerta siitä pitää erikseen sanoa, kyllä se muodostuu nalkutukseksi. 

Just näin 👍

Joskus se 2cm voi olla merkitysellinen auton pysäköinnissä, ei sitä voi automaattisesti todeta turhasta nalkuttamiseksi! Onhan mahdollista, että nyt auton ohi ei vaikka mahdu enää lastenrattailla tai kottikärryillä tai väärään kohtaan ajettuna rengas osuu asiaan x! Silloinhan on ihan aiheellista valittaa, että auto on "2cm* väärässä paikassa. Se onkin sitten asia erikseen, jos sillä parilla sentillä ei ole vaikutusta mihinkään.

Entäs kun nalkutetaan jos ei tee jotain ja jos sen tekee niin nalkutetaan sitten siitä että et tehnyt niinkuin piti eli taas väärin. Se se vasta nalkutusta on kun mikään ei kelpaa!

Vierailija kirjoitti:

Alapeukutettu on muuten onnellinen että oma elämänkumppani on assertiivinen ja suorapuheinen, mutta samalla reilu ja sydämellinen, nainen.

Ei nalkuta koskaan, mutta ei myöskään päästä asioita lipsumaan tai minua laiskottelemaan toisen kustannuksella. Ja minä olen luontainen laiskottelija joka joutui muuttamaan tapojaan kun muutettiin yhteen.

Kaikki asiat puhutaan heti halki suoraan mutta hyvässä hengessä. Kertaakaan meidän taloudessa ei ole huudettu tai tapeltu, sen seitsemän vuoden aikana kun on asuttu yhdessä.

Meillä alkoi tappelu vasta seitsemäntoista vuoden jälkeen. Siihen asti meni hyvin, mutta vieteri jumahti aika nopeasti kun se lähti kiristymään. Tunsin, että olen tullut huijatuksi kaikki vuodet. Minusta tuli kuulemma nalkuttava, mustasukkainen, kontrolloiva jne jne. Kun yritin useamman kerran eroa, ei sekään miellyttänyt. Sarvia kalisteltiin pari vuotta ennen kuin rauha laskeutui maahan. En tosin pysty luottamaan vastapuoleen kuin ennen. En luota hänen näkevän vaivaa vuokseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te ole huomanneet mitään nalkutuspiirteitä jo seurusteluvaiheessa, vai onko nalkutus alkanut vasta kun olette menneet naimisiin?

Mun ex-vaimo (syystäkin) oli seurusteluvaiheessa maailman ihanin ja kiltein ihminen. Käytös muuttui kuin sormia napsauttamalla naimisiin mentyämme. Raivokohtaukset, joiden aikana heilutteli keskisormea 1 cm mun naamasta, sylki mun jalkojen juureen, haukkui paskiaiseksi, puliukoksi, kusipääksi, äpäräksi ja mitä kaikkea. Kun sanoin, että onko tämä nyt se oikea ihminen kuoren takana niin vastauksena oli, että kyllä, on vain esittänyt lempeää aiemmin. Mutta olen niin ällöttävä sika, että ei enää pysty esittämään. Se olikin sitten lopun alkua ja menetin kyllä uskoni naisiin siinä liitossa. 4 vuotta olen nyt asunut yksin ja edelleenkin katson liian kriittisesti naisia. Jos tapaan jonkun kivan naisen niin oletan, että se räjähtää jossain vaiheessa kuitenkin ja se kaatuu siihen, koska en uskalla mennä pidemmälle.

Kuulostaa täsmälleen ex-vaimoltani. Seurusteluaikana ei riidelty koskaan, ei myöskään avioliiton alkuaikoina. Lasten syntymän jälkeen lauhkeasta ja lempeästä naisesta kuoriutui jatkuvasti nalkuttava ja raivoava ilmestyskirjan peto, joka käytti valveillaoloaikansa energiasta suurimman osan someen, aivottomien hömppäohjelmien katsomiseen, vikojen etsimiseen minusta, draaman kehittämiseen tyhjästä, itkemiseen ja silmittömään raivoamiseen. Minua on lyöty, koska erehdyin etätyöpäivänä ja työaikana kieltäytymään kotitöistä ja sulkemaan kotitoimiston oven koska olin neuvottelupuhelussa, päälleni on syljetty, minut on haukuttu ties kuinka monet kerrat omien lasteni edessä kelvottomaksi isäksi, maailman surkeimmaksi mieheksi, luuseriksi, kusipääksi ja ties miksi ja mitä moninaisimmista syistä. Ylitöiden tai työmatkan jälkeen silmitön raivoaminen ja haukkuminen oli takuuvarmaa, heti kun palasin sontaiseen kotiin jossa pöydät olivat täynnä astioita, lapset juoksivat täysissä vaipoissa ja ex-vaimo katseli telkkarista realityroskaa pyjamassa. Hän oli lasten kanssa kotona vuosikaudet omasta halustaan, minä kävin töissä ja elätin perheen, vaikkakin ex-vaimon mukaan en tehnyt yhtään mitään muuta kuin olin kuulemma itsekäs paska. Sopua ja rauhaa oli ainoastaan isojen hankintojen kuten talon, autojen, lomamatkojen, jne jälkeen jonkin aikaa.

Kaikki tämä sen naisen toimesta, jonka vuoksi ensimmäiset neljä vuotta parisuhteestamme kehuin kavereille kuinka onnekas olen kun olen saanut niin ihanan naisen, jonka kanssa ei ole mitään draamaa eikä riitaa ikinä. Sitten alkoi maanpäällinen helvetti, vieläkin puistattaa ja oksettaa vaikka erosta on jo vuosikausia.

Olin niin tyhmä että kärsin vuosikaudet nöyränä enkä tajunnut erota aiemmin. Sen jälkeen olen kehottanut kaikkia tuntemiani miehiä eroamaan, jos kärsivät kotona henkisestä väkivallasta. Pelkkä nalkutuskin on sellaista, turhasta draamasta ja huutamisesta puhumattakaan.

Ja sinä kuulostat siltä, ettet ole laittanut mitään arvoa sille, miltä vaimostasi tuntui etkä edes oikeastaan tiedä mitä hänelle ja teille tapahtui. Ilmiselvästi ainakin (raskaudenjälk) masentui. Ja raivosi, koska ei saanut tukea tai apua. Sai ehkä kotitöihin, muttei itselleen, naisena, vaimona ja rakastettuna.

Olen itsekin ollut luonnehäiriöisen hullun kanssa ja ajautunut itse lähestulkoon toiseksi samanlaiseksi. Minä sentään kuvittelen tietäväni miksi eksä oli sellainen kuin oli eikä halunnut apua vaan mielummin jatkoi rämpimistä pahassa olossa. Sen lisäksi, että hän oli elämääni pilannut hullu, säälin häntä omissa koettelemuksissaan ja toivon, että hän olisi päässyt niistä lopulta yli.

Juu, miehen vika, että nainen on skitso. Mistä teitä sikiää? :D

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimolla on omien sanojensa mukaan pahat PMS-oireet ja kivuliaat kuukautiset. Tarkoittaa sitä, että 2 viikkoa on raivoamista ja itkemistä ja 2 viikkoa suht normaalia elämää. Puolet koko ajasta menee siis siihen, että vaimo raivoaa. Pikkuhiljaa alkaa riittämään. Aika raskasta elää kun 14 päivän välein alkaa 2 viikkoa kestävä huuto, itku ja nalkutus.

PMS ei ole syy käyttäytyä huonosti. Käyköön sterkassa jos ei muu auta. Tai sitten jätät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te ole huomanneet mitään nalkutuspiirteitä jo seurusteluvaiheessa, vai onko nalkutus alkanut vasta kun olette menneet naimisiin?

Mun ex-vaimo (syystäkin) oli seurusteluvaiheessa maailman ihanin ja kiltein ihminen. Käytös muuttui kuin sormia napsauttamalla naimisiin mentyämme. Raivokohtaukset, joiden aikana heilutteli keskisormea 1 cm mun naamasta, sylki mun jalkojen juureen, haukkui paskiaiseksi, puliukoksi, kusipääksi, äpäräksi ja mitä kaikkea. Kun sanoin, että onko tämä nyt se oikea ihminen kuoren takana niin vastauksena oli, että kyllä, on vain esittänyt lempeää aiemmin. Mutta olen niin ällöttävä sika, että ei enää pysty esittämään. Se olikin sitten lopun alkua ja menetin kyllä uskoni naisiin siinä liitossa. 4 vuotta olen nyt asunut yksin ja edelleenkin katson liian kriittisesti naisia. Jos tapaan jonkun kivan naisen niin oletan, että se räjähtää jossain vaiheessa kuitenkin ja se kaatuu siihen, koska en uskalla mennä pidemmälle.

Kuulostaa täsmälleen ex-vaimoltani. Seurusteluaikana ei riidelty koskaan, ei myöskään avioliiton alkuaikoina. Lasten syntymän jälkeen lauhkeasta ja lempeästä naisesta kuoriutui jatkuvasti nalkuttava ja raivoava ilmestyskirjan peto, joka käytti valveillaoloaikansa energiasta suurimman osan someen, aivottomien hömppäohjelmien katsomiseen, vikojen etsimiseen minusta, draaman kehittämiseen tyhjästä, itkemiseen ja silmittömään raivoamiseen. Minua on lyöty, koska erehdyin etätyöpäivänä ja työaikana kieltäytymään kotitöistä ja sulkemaan kotitoimiston oven koska olin neuvottelupuhelussa, päälleni on syljetty, minut on haukuttu ties kuinka monet kerrat omien lasteni edessä kelvottomaksi isäksi, maailman surkeimmaksi mieheksi, luuseriksi, kusipääksi ja ties miksi ja mitä moninaisimmista syistä. Ylitöiden tai työmatkan jälkeen silmitön raivoaminen ja haukkuminen oli takuuvarmaa, heti kun palasin sontaiseen kotiin jossa pöydät olivat täynnä astioita, lapset juoksivat täysissä vaipoissa ja ex-vaimo katseli telkkarista realityroskaa pyjamassa. Hän oli lasten kanssa kotona vuosikaudet omasta halustaan, minä kävin töissä ja elätin perheen, vaikkakin ex-vaimon mukaan en tehnyt yhtään mitään muuta kuin olin kuulemma itsekäs paska. Sopua ja rauhaa oli ainoastaan isojen hankintojen kuten talon, autojen, lomamatkojen, jne jälkeen jonkin aikaa.

Kaikki tämä sen naisen toimesta, jonka vuoksi ensimmäiset neljä vuotta parisuhteestamme kehuin kavereille kuinka onnekas olen kun olen saanut niin ihanan naisen, jonka kanssa ei ole mitään draamaa eikä riitaa ikinä. Sitten alkoi maanpäällinen helvetti, vieläkin puistattaa ja oksettaa vaikka erosta on jo vuosikausia.

Olin niin tyhmä että kärsin vuosikaudet nöyränä enkä tajunnut erota aiemmin. Sen jälkeen olen kehottanut kaikkia tuntemiani miehiä eroamaan, jos kärsivät kotona henkisestä väkivallasta. Pelkkä nalkutuskin on sellaista, turhasta draamasta ja huutamisesta puhumattakaan.

Ja sinä kuulostat siltä, ettet ole laittanut mitään arvoa sille, miltä vaimostasi tuntui etkä edes oikeastaan tiedä mitä hänelle ja teille tapahtui. Ilmiselvästi ainakin (raskaudenjälk) masentui. Ja raivosi, koska ei saanut tukea tai apua. Sai ehkä kotitöihin, muttei itselleen, naisena, vaimona ja rakastettuna.

Olen itsekin ollut luonnehäiriöisen hullun kanssa ja ajautunut itse lähestulkoon toiseksi samanlaiseksi. Minä sentään kuvittelen tietäväni miksi eksä oli sellainen kuin oli eikä halunnut apua vaan mielummin jatkoi rämpimistä pahassa olossa. Sen lisäksi, että hän oli elämääni pilannut hullu, säälin häntä omissa koettelemuksissaan ja toivon, että hän olisi päässyt niistä lopulta yli.

Sinä tulet jeesustelemaan ja esittämään täysin perseestä revittyjä johtopäätöksiäsi ja analyysejasi, vaikka olet kuullut koko tarinasta vain häviävän pienen osan, etkä tiedä etkä tuskin edes osaa kuvitella mitä kaikkea yritin auttaakseni itse, hankkiakseni apua ja mitä kaikkia suuria ponnisteluja ja taisteluja ex-vaimoni puolesta kävin yrittäessäni helpottaa hänen tuskaansa. Sinä oikeasti pienessä naispäässäsi luulet, että täällä kirjoittelee joku täysin aivoton ja empatiakyvytön mies joka ei ymmärrä että asioihin on usein syyt ja seuraukset, ja että joskus pahan olon ilmaisu on avunhuuto. Joskus.

Haista paska.