Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Lapsiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville vanhemmille on TÄYSIN OIKEIN yksinäinen vanhuus paskavaipoissa hoitokodissa tai laitoksessa. Mitään ei lapsi ole velkaa surkeasta lapsuudesta. Ei mitään!
Hyvien vanhempien lapsilta voi sitten jo vähän odottaa auttamishalua.
Vanhempiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville lapsille on TÄYSIN OIKEIN lähestymiskielto ja perinnöttömäksi julistaminen. Parempi hoitolaitoksessa yksin tai muiden asukkaiden seurassa, ei se pahemmaksi voi muuttua. Kunmikääneiriitä aikuislapsille on parempi pysyä poissa pilaamasta vanhempiensa loppuelämää.
HUS
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kirjoitus on kuin suoraan minun elämästäni. Tosin isäni ei ole pätkääkään kiinnostunut minusta tai perheestäni.
Mitä ajattelet siitä, ettei isäsi ole kiinnostunut? Näin keskustelua seuranneena tuntuisi, että voi olla parempikin niin, ettei ole kiinnostunut. Sitten ei tarvitse lapsenkaan asiaa miettiä sen enempää, kun surutyö on tehty. Ehkä ne lapset, jotka suostuvat auttamaan kaltoinkohdelleita vanhempiaan elättelevät edelleen toivoa siitä, että vanhempi sittenkin olisi toisenlainen mistä seuraa yhä uusia pettymyksiä. Olisiko se ratkaisu, että suhtautuisi kuten kehen tahansa ventovieraaseen eli auttaa vain, jos se on lähimmäisavun nimissä pakollista, mutta investoimatta siihen yhtään ylimääräistä. Naapurin vanhukselle voi hakea kauppakassin, jos se sopii omiin aikatauluihin, mutta jos se ei onnistu ilman huonoa käytöstä, niin kauppakassin voi sitten tuoda kunnan työntekijä tai vapaaehtoinen kuten näin korona-aikana on järjestetty. Eihän täällä heitteille jää, jos vain ottaa apua vastaan ja viranomaiset tietävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville vanhemmille on TÄYSIN OIKEIN yksinäinen vanhuus paskavaipoissa hoitokodissa tai laitoksessa. Mitään ei lapsi ole velkaa surkeasta lapsuudesta. Ei mitään!
Hyvien vanhempien lapsilta voi sitten jo vähän odottaa auttamishalua.
Vanhempiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville lapsille on TÄYSIN OIKEIN lähestymiskielto ja perinnöttömäksi julistaminen. Parempi hoitolaitoksessa yksin tai muiden asukkaiden seurassa, ei se pahemmaksi voi muuttua. Kunmikääneiriitä aikuislapsille on parempi pysyä poissa pilaamasta vanhempiensa loppuelämää.
HUS
Luuletko olevasi hauska? Todella huono vitsi. Ketju on tärkeä vertaistuki vanhempiensa kaltoinkohtelemille lapsille. Ja sinä tulet irvimään. Häpeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kirjoitus on kuin suoraan minun elämästäni. Tosin isäni ei ole pätkääkään kiinnostunut minusta tai perheestäni.
Mitä ajattelet siitä, ettei isäsi ole kiinnostunut? Näin keskustelua seuranneena tuntuisi, että voi olla parempikin niin, ettei ole kiinnostunut. Sitten ei tarvitse lapsenkaan asiaa miettiä sen enempää, kun surutyö on tehty. Ehkä ne lapset, jotka suostuvat auttamaan kaltoinkohdelleita vanhempiaan elättelevät edelleen toivoa siitä, että vanhempi sittenkin olisi toisenlainen mistä seuraa yhä uusia pettymyksiä. Olisiko se ratkaisu, että suhtautuisi kuten kehen tahansa ventovieraaseen eli auttaa vain, jos se on lähimmäisavun nimissä pakollista, mutta investoimatta siihen yhtään ylimääräistä. Naapurin vanhukselle voi hakea kauppakassin, jos se sopii omiin aikatauluihin, mutta jos se ei onnistu ilman huonoa käytöstä, niin kauppakassin voi sitten tuoda kunnan työntekijä tai vapaaehtoinen kuten näin korona-aikana on järjestetty. Eihän täällä heitteille jää, jos vain ottaa apua vastaan ja viranomaiset tietävät.
Surutyö ei vaan ole ihan helppo. On raskasta surra sitä että vanhempi vihaa omaa lastaan, haluaa lapselleen pahaa, haluaa tuhota ja vshingoittaa lastaan, ja on hylännyt lapsensa kokonaan (vain ilkeyttään soittelee uhkailusoittoja ja haukkumispuheluita).
Surutyötä tehty jo 25 vuotta eikä loppua näy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tuossa ikäluokkajutussa voi olla jotain perää, vaikka yksilöllistä kirjojakin on. Moni nykyinen seitsemänkymppinen on pärjännyt suht kovilla arvoilla, keskittynyt taloudellisiin arvoihin ja ne sosiaaliset taidot voivat olla aika pinnallisia.
Aloittajan kuvaama kokemus tuntuisi hyvinkin yleiseltä, surullista kyllä. Tarkoitan sitä että asioita ei kerta kaikkiaan pysty puhumaan auki. Mykkyys vaivaa edelleen monia sukuja ja välinpitämättömyys rehottaa sukupolvien välillä.
Ei sen pitäisi olla niin. Virheetöntä ihmistä ei olekaan, mutta omat vanhemmat saisivat sen kunnioituksen myöntämällä virheensä kuin kuolevaiset ainakin.Tämä! Lisäksi noilla se yleinen malli on kiistää ja kieltää kaikki. Mun vanhemmat kiistää ja kieltää kaiken lapsuudessa tapahtuneen, mm pahoinpitelyt, väittävät vain kirkkain silmin että koskaan ei sitä tapahtunut, muistat väärin tai olet hullu.
Sitä tapahtui kylläkin satoja kertoja, ja erittäin monesti oli todistajia/silminnäkijöitä, esim naapurit.
Asian voisin haudata ja anteeksi antaa jos teot myönnettäisiin edes. En edes vaadi anteeksipyyntöä.
Mutta se että minua syytetään valehtelijaksi ja hulluksi on jotain törkeää ja loukkaavaa jota ei pysty ohittamaan olankohautuksella. Asiat tuskin koskaan tästä selviävät, enää en edes yritä puhua asiasta. Kaikki ne muutamat kerrat päättyi raivokohtaukseen ja mun haukkumiseen, kerran jopa päällekarkaukseen jossa mua retuutettiin."noilla se yleinen malli on kiistää"? Entäs jos "noita " vanhempia on joka vuosikymmenellä? Ainakin nykyään puhutaan paljon lasten pahoinvoinnista, huostaanotoista, teinien tekemistä järjettömistä väkivaltaisuuksista. Noiden lasten vanhemmat eivät voi olla enää suuria ikäluokkia. Jollakin muullakin vuosikymmenellä on "noita", joten mitään yleistystä on turha tehdä tietystä ikäluokasta. Joka ikäluokkaan kuuluu varmaan ihmisiä, jotka ovat hoitaneet vanhemmuuttaan huonosti.
Ap:n tilanne on ollut erittäin ikävä
Nykyvanhemmat osaa PUHUA ja myöntää virheensä, tähän ei boomeri-ikäiset pysty. Todellakin se on leimaava ilmiö suurille ikäluokille, ihan turhaan jankutat. Huonoja vanhempia on kaikissa ikäluokissa, mutta ne suuret ikäluokat on niitä jotka valehtelee ja kiistää kaiken ja kieltää tapahtuneen (eikä puhu asiasta).
No enpä nyt ole niin varma tuosta PUHUMISESTA! Aika tavallista, ainakin täällä av:lla on syytellä muita; syy löytyy aina toisista, kumppanista, vanhemmista tai työkavereista. Sekö on sitä puhumista ja omien virheiden myöntämistä?
Toki tämän päivän ihmiset ovat koulutetumpia ja siten valmiimpia sanottamaan itseään verrattuna siihen kansakoulun käyneeseen isovanhempaan. Onhan myös kaikenlaista tukea paljon paremmin nykyään tarjolla median ja erilaisten somekanavien kautta, vertaistukea löytyy helposti kotisohvalla istuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvaat todella hyvin miten suurimmalla osalla eroperheistä tuo menee. Juuri noin! Vika aina vain toisessa. Aina. Ja tuo rahasta ja kaikesta katkeroituminen - lapsi aina välikappaleena. Todella surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kirjoitus on kuin suoraan minun elämästäni. Tosin isäni ei ole pätkääkään kiinnostunut minusta tai perheestäni.
Mitä ajattelet siitä, ettei isäsi ole kiinnostunut? Näin keskustelua seuranneena tuntuisi, että voi olla parempikin niin, ettei ole kiinnostunut. Sitten ei tarvitse lapsenkaan asiaa miettiä sen enempää, kun surutyö on tehty. Ehkä ne lapset, jotka suostuvat auttamaan kaltoinkohdelleita vanhempiaan elättelevät edelleen toivoa siitä, että vanhempi sittenkin olisi toisenlainen mistä seuraa yhä uusia pettymyksiä. Olisiko se ratkaisu, että suhtautuisi kuten kehen tahansa ventovieraaseen eli auttaa vain, jos se on lähimmäisavun nimissä pakollista, mutta investoimatta siihen yhtään ylimääräistä. Naapurin vanhukselle voi hakea kauppakassin, jos se sopii omiin aikatauluihin, mutta jos se ei onnistu ilman huonoa käytöstä, niin kauppakassin voi sitten tuoda kunnan työntekijä tai vapaaehtoinen kuten näin korona-aikana on järjestetty. Eihän täällä heitteille jää, jos vain ottaa apua vastaan ja viranomaiset tietävät.
Surutyö ei vaan ole ihan helppo. On raskasta surra sitä että vanhempi vihaa omaa lastaan, haluaa lapselleen pahaa, haluaa tuhota ja vshingoittaa lastaan, ja on hylännyt lapsensa kokonaan (vain ilkeyttään soittelee uhkailusoittoja ja haukkumispuheluita).
Surutyötä tehty jo 25 vuotta eikä loppua näy.
Ei varmasti ole helppoa. Mutta oletko se, jonka viestiä kommentoin, koska hän kirjoitti, ettei isä ole hänestä eikä perheestä pätkääkään kiinnostunut. Eli ei ota mitään yhteyttä.
Minä en tuollaisiin puheluihin vastaisi ollenkaan, vaan lopettaisin puhelun ja laittaisin numeron estolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.
Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Sama homma oman isän kanssa, äitiä kyllä tulen auttamaan ja mielelläni, mutta isäni ei apuani ansaitse. Lähti ja perusti uuden perheen, unohti meidät ja nyt sitten vinkuu perään, kun itse tarvitsee apua. Perintökään ei kiinnosta koska, jos saa lapsen 25 kieppeillä se perinto tulee todennäköisesti 60 kieppeillä. Silloin on useimmilla jo omat rahat kerätty ja tarve rahalle muutenkin vähempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin muistan että pahimmat ruuhkavuodet ei tullut mitään kiinnostusta meidän perhettämme kohtaan, ei tukea, ei apua, ei yhtään mitään.... Sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olisi oikeasti ollut tarvetta saada vanhemmilta em. Mutta ei ei. Ainoastaan tuota terapeuttina toimimista oli suhteeni vanhempiin. Ihmeen kiltisti kestin. Nuoremmat sisarukset joutuivat tuollaisiksi ap:n kuvaamiksi heittopusseiksi, koska olivat alaikäisiä. Olisi pitänyt rajat asettaa heti tuolle touhulle.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Suuret ikäluokat on sotaa käyneen sukupolven lapsia/kasvattamia? Kyllä minä ainakin huomaan omista vanhemmistani ja heidän vanhemmistaan aikoinaan että kaikki pidettiin sisällä, mistään ei puhuttu ja täytyyhän sellaisella olla ikävä vaikutus lapsiin ja myös lapsenlapsiin eli minun ikäpolveen. Siinäpä mallia ja muistettavaa nuoremmille sukupolville mitä sota saa aikaan, muutakin kuin kaatuneita omaisia ja historiankirjoituksia. Ja kuinka moneen sukupolveen traumat vaikuttaa. Oma mummoni jäi sotaleskeksi 20-vuotiaana yhden lapsen äitinä. Voisin kertoa tosi rankkoja asioita mutta eihän ne ole ainutlaatuisia eikä tämän päivän nuoret ymmärrä yhtään mitä se on ollut. Viisaus tulee vanhemmalla iällä. On mahdotonta tai ainakin hankalaa näyttää välittämistä ja rakkautta lapselleen jos ei ole koskaan sitä itsekään saanut. Mutta ei se sitä tarkoita ettei yhtään rakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville vanhemmille on TÄYSIN OIKEIN yksinäinen vanhuus paskavaipoissa hoitokodissa tai laitoksessa. Mitään ei lapsi ole velkaa surkeasta lapsuudesta. Ei mitään!
Hyvien vanhempien lapsilta voi sitten jo vähän odottaa auttamishalua.
Vanhempiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville lapsille on TÄYSIN OIKEIN lähestymiskielto ja perinnöttömäksi julistaminen. Parempi hoitolaitoksessa yksin tai muiden asukkaiden seurassa, ei se pahemmaksi voi muuttua. Kunmikääneiriitä aikuislapsille on parempi pysyä poissa pilaamasta vanhempiensa loppuelämää.
HUS
Luuletko olevasi hauska? Todella huono vitsi. Ketju on tärkeä vertaistuki vanhempiensa kaltoinkohtelemille lapsille. Ja sinä tulet irvimään. Häpeä.
Tämä ei ole mikään vitsi, vaan totisinta totta.
Vanhusten pahoinpitely aikuislasten taholta on vaiettu ja häpeällinen totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville vanhemmille on TÄYSIN OIKEIN yksinäinen vanhuus paskavaipoissa hoitokodissa tai laitoksessa. Mitään ei lapsi ole velkaa surkeasta lapsuudesta. Ei mitään!
Hyvien vanhempien lapsilta voi sitten jo vähän odottaa auttamishalua.
Vanhempiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville lapsille on TÄYSIN OIKEIN lähestymiskielto ja perinnöttömäksi julistaminen. Parempi hoitolaitoksessa yksin tai muiden asukkaiden seurassa, ei se pahemmaksi voi muuttua. Kunmikääneiriitä aikuislapsille on parempi pysyä poissa pilaamasta vanhempiensa loppuelämää.
HUS
Luuletko olevasi hauska? Todella huono vitsi. Ketju on tärkeä vertaistuki vanhempiensa kaltoinkohtelemille lapsille. Ja sinä tulet irvimään. Häpeä.
Tämä ei ole mikään vitsi, vaan totisinta totta.
Vanhusten pahoinpitely aikuislasten taholta on vaiettu ja häpeällinen totuus.
Perusta oma ketju sitä varten, koska tuollainen ei ole tämän ketjun aiheena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla, joskaan tämä ei päde kaikkiin persoonallisuushäiriöihin. Ne näyttävät kasautuvan alempiin sosiaaliryhmiin, ja ne ovat yleisempiä nuorilla aikuisilla kuin vanhoilla ihmisillä sekä yleisempiä naimattomilla ja eronneilla kuin naimisissa olevilla (Zimmermann ja Coryell 1989, Samuels 1994).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville vanhemmille on TÄYSIN OIKEIN yksinäinen vanhuus paskavaipoissa hoitokodissa tai laitoksessa. Mitään ei lapsi ole velkaa surkeasta lapsuudesta. Ei mitään!
Hyvien vanhempien lapsilta voi sitten jo vähän odottaa auttamishalua.
Vanhempiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville lapsille on TÄYSIN OIKEIN lähestymiskielto ja perinnöttömäksi julistaminen. Parempi hoitolaitoksessa yksin tai muiden asukkaiden seurassa, ei se pahemmaksi voi muuttua. Kunmikääneiriitä aikuislapsille on parempi pysyä poissa pilaamasta vanhempiensa loppuelämää.
HUS
Luuletko olevasi hauska? Todella huono vitsi. Ketju on tärkeä vertaistuki vanhempiensa kaltoinkohtelemille lapsille. Ja sinä tulet irvimään. Häpeä.
Tämä ei ole mikään vitsi, vaan totisinta totta.
Vanhusten pahoinpitely aikuislasten taholta on vaiettu ja häpeällinen totuus.
Perusta oma ketju sitä varten, koska tuollainen ei ole tämän ketjun aiheena.
En perusta. Sinun trollaamistasi en hyväksy!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
En ymmärrä, miten niitä lapsia tulee jos ei edes haluta? Jos ei halua lapsia silloin käyttää ehkäisyä tai pitää housut jalassa. Tietysti ymmärrän että aina ei ehkäisyä ole ollut tarjolla mutta pakkoko ne housut on ottaa pois.
Ei naimisiin menneellä naisella ennen vanhaan ollut tuollaista vaihtoehtoa. Mies otti mikä miehelle kuului, väkisin jos ei muuten. Äidin äitini aina sitä sanoi miten pelkäsi uutta raskautta aina kun mies taas halusi, mutta ei sille mitään voinut, hakkasi ja rais lasi jos yritti vastustella. 10 lasta sai, pari vaan olisi halunnut. Mutta ei ollut ehkäisyä köyhien pirttien akoille saatavilla ja seksi vaimon aviollinen velvollisuus.
Ennen vanhaan on aika laaja käsite, mitä kauemmas historiassa mennään sitä vähemmän naisella on ollut oikeuksia. Ajattelin varmaan ihan eri aikakautta kuin sinä. Olet varmasti oikeassakin, ainakin osittain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla, joskaan tämä ei päde kaikkiin persoonallisuushäiriöihin. Ne näyttävät kasautuvan alempiin sosiaaliryhmiin, ja ne ovat yleisempiä nuorilla aikuisilla kuin vanhoilla ihmisillä sekä yleisempiä naimattomilla ja eronneilla kuin naimisissa olevilla (Zimmermann ja Coryell 1989, Samuels 1994).
Niin, tuo on sitä VANHAA TIETOA. Ihan turhaan spämmäsit tuon, tiedosa oli. Uudet tutkimukset osoittavat sen 10-15% ja yleisintä suurissa ikäluokissa. Miten kukaan viitsii kopioida vuoden 94 ikivanhoja tutkimuksia, vähän on kuule tutkimustulokset muuttuneet 25 vuodessa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Suuret ikäluokat on sotaa käyneen sukupolven lapsia/kasvattamia? Kyllä minä ainakin huomaan omista vanhemmistani ja heidän vanhemmistaan aikoinaan että kaikki pidettiin sisällä, mistään ei puhuttu ja täytyyhän sellaisella olla ikävä vaikutus lapsiin ja myös lapsenlapsiin eli minun ikäpolveen. Siinäpä mallia ja muistettavaa nuoremmille sukupolville mitä sota saa aikaan, muutakin kuin kaatuneita omaisia ja historiankirjoituksia. Ja kuinka moneen sukupolveen traumat vaikuttaa. Oma mummoni jäi sotaleskeksi 20-vuotiaana yhden lapsen äitinä. Voisin kertoa tosi rankkoja asioita mutta eihän ne ole ainutlaatuisia eikä tämän päivän nuoret ymmärrä yhtään mitä se on ollut. Viisaus tulee vanhemmalla iällä. On mahdotonta tai ainakin hankalaa näyttää välittämistä ja rakkautta lapselleen jos ei ole koskaan sitä itsekään saanut. Mutta ei se sitä tarkoita ettei yhtään rakasta.
Onhan se totta, että sodalla on ollut suuri vaikutus suuriin ikäluokkiin ja heidän lapsiinsa. Sitä kyllä mietin aina, kun täällä helposti haukutaan ko ikäpolvea narsistiseksi, että pitääkö se paikkansa?
Itse ajattelisin, että narsistinen häiriö ei olisi niin yleinen, vaan esim riippuvaisuus, epäluuloisuus ja estynyt persoonallisuustyyppi olisivat yleisempiä. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin vielä kurilla ja kovalla kädellä kasvatettuja, kovin itsekeskeinen ei voinut olla 10-lapsisessa perheessä.
Liekkö tätä koskaan tutkittu?
Ymmärrän Ap:ta oikein hyvin. Olen elänyt aika saman läpi. Olin esiteini, kun vanhempani erosivat. Isä uppoutui töihin ja äiti teki kaikkensa lisäksi vieraannuttaakseen meidät lapset isästä (esti tapaamisia jne.). Äiti uppoutui uuteen mieheen. Ei liiennyt häneltä aikaa eikä henkistä energiaa meidän lasten elämälle, huolille, tarpeille. Ei apua läksyihin, ei aikaa yhdessäoloon, ei kuulumisten kyselyä, ei mitään. Muistan ollessani 15-vuotias kun järkytyn siitä, että isäni ei tiennyt mitä harrastan eikä äitini tiennyt mistä asioista pidän tai mistä olen kiinnostunut. Rahaa kyllä sain mutta saatesanoina aina valitusta, että miksi isäsi/äitisi ei tätä maksanut. Nyt olen 40+ ja äitini on alkanut roikkua minussa, kaipaa hirveästi huomiota ja kuuntelevaa korvaa huolilleen ja yksinäisyydelleen. Yrittää pitää minua jonkunlaisena leelianlepotuolina ja yksinäisyyden karkoittajana. No. En kestä enkä jaksa sitä. Meillä on hyvin etäiset välit.
Lapsiaan paskasti kohdelleille kaltoinkohteleville vanhemmille on TÄYSIN OIKEIN yksinäinen vanhuus paskavaipoissa hoitokodissa tai laitoksessa. Mitään ei lapsi ole velkaa surkeasta lapsuudesta. Ei mitään!
Hyvien vanhempien lapsilta voi sitten jo vähän odottaa auttamishalua.