Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Suuret ikäluokat on sotaa käyneen sukupolven lapsia/kasvattamia? Kyllä minä ainakin huomaan omista vanhemmistani ja heidän vanhemmistaan aikoinaan että kaikki pidettiin sisällä, mistään ei puhuttu ja täytyyhän sellaisella olla ikävä vaikutus lapsiin ja myös lapsenlapsiin eli minun ikäpolveen. Siinäpä mallia ja muistettavaa nuoremmille sukupolville mitä sota saa aikaan, muutakin kuin kaatuneita omaisia ja historiankirjoituksia. Ja kuinka moneen sukupolveen traumat vaikuttaa. Oma mummoni jäi sotaleskeksi 20-vuotiaana yhden lapsen äitinä. Voisin kertoa tosi rankkoja asioita mutta eihän ne ole ainutlaatuisia eikä tämän päivän nuoret ymmärrä yhtään mitä se on ollut. Viisaus tulee vanhemmalla iällä. On mahdotonta tai ainakin hankalaa näyttää välittämistä ja rakkautta lapselleen jos ei ole koskaan sitä itsekään saanut. Mutta ei se sitä tarkoita ettei yhtään rakasta.
Onhan se totta, että sodalla on ollut suuri vaikutus suuriin ikäluokkiin ja heidän lapsiinsa. Sitä kyllä mietin aina, kun täällä helposti haukutaan ko ikäpolvea narsistiseksi, että pitääkö se paikkansa?
Itse ajattelisin, että narsistinen häiriö ei olisi niin yleinen, vaan esim riippuvaisuus, epäluuloisuus ja estynyt persoonallisuustyyppi olisivat yleisempiä. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin vielä kurilla ja kovalla kädellä kasvatettuja, kovin itsekeskeinen ei voinut olla 10-lapsisessa perheessä.
Liekkö tätä koskaan tutkittu?
On tutkittu, juuri aiemmin mainittu cluster B -tutkimus. Ja siinä oli tosiaan tuolla ikäluokalla muitakin kuin narsismi, siihen kuului 4 eri häiriötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla, joskaan tämä ei päde kaikkiin persoonallisuushäiriöihin. Ne näyttävät kasautuvan alempiin sosiaaliryhmiin, ja ne ovat yleisempiä nuorilla aikuisilla kuin vanhoilla ihmisillä sekä yleisempiä naimattomilla ja eronneilla kuin naimisissa olevilla (Zimmermann ja Coryell 1989, Samuels 1994).
Niin, tuo on sitä VANHAA TIETOA. Ihan turhaan spämmäsit tuon, tiedosa oli. Uudet tutkimukset osoittavat sen 10-15% ja yleisintä suurissa ikäluokissa. Miten kukaan viitsii kopioida vuoden 94 ikivanhoja tutkimuksia, vähän on kuule tutkimustulokset muuttuneet 25 vuodessa!
https://www.kaypahoito.fi/hoi50064
Esiintyvyys on suurimmillaan nuorilla aikuisilla, naimattomilla naisilla sekä vähän koulutetuilla ja pienituloisilla.
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettineet kuinka paljon omat vanhempanne ovat saneet taloudellista ja henkistä tukea omalta lapsuuden perheeltään? Hehän ovat niitä toisenpolven sotainvalideja, joiden pitäisi osata jotain mitä eivät ole itse koskaan saaneet.
tämä on totta. Tiedän omasta suvusta sen verran, että yksikin isoisoäitini, pantiin jo 8-vuotiaana ulos kotoa töihin, ja sanoi että kotoa ei saanut mitään muuta kuin remmiä jaloille. Ei hellyyttä. Oliko hän sitten huutolaislapsi, en tiedä vai mikä syynä, köyhyyskö vain.
Mut ei huonoilla asioilla voi puolustella toista huonoa asiaa tietenkään. Mut jos vähän on annettu, ei voi kauhalla ammentaakaan. Ap:n kantsisi perehtyä oma sukunsa historiaan ja ihmiskohtaloihin, saattaa löytyä syyt arvaamattomat. Mikä oli oman vanhempasi lapsuus? Oliko hyljeksitty lapsi, jne? Kiusattu, köyhää, kulkiko rievuissa? Olot oli ankeat sodanlapsilla. EI ollut edes vaatetta päälle. Asuttiin 8-henkinen perhe yhdessä huoneessa ihan vielä 50-luvilla. Lattialla, patjoilla nukuttiin. Jos oli kaksio, usein siihen otettiin alivuokralaisPERHE, 5-henkinen perhe eli yhteensä kaksioissa saattoi asua 10 henkeä, isovanhemmat myös.
Ei nykynuoret voi ymmärtää tällaista elämää kun nykyään asutaan siten että jokaiselle on oma huone ja vielä muutama lisäksi yhteiseen käyttöön. Kaikkea on yllinkyllin. Sitähän sodan eläneet eivät just ymmärrä nuoremmissa että mitä narisevat ja valittavat kun elämä on yhtä yltäkylläisyydessä pyörimistä ja jatkuvasti valittamassa kaikesta. Ihan samanlaisia ihmisiä silloinkin on olleet eli jokaisella tarve siihen omaan yksityisyyteenkiin ja rauhaan välillä mutta sitä harvoin taisi saada.
En olisi itse eroperheessä kasvaneena osannut asiaa paremmin tiivistää.
Minulla ei vielä ole omia lapsia, mutta huomaan joutuvani toimimaan vanhempieni terapeuttina. Olen vanhempi lapsi joka ei koskaan ole vanhemmilleen näyttänyt omia tunteitaan, ja jo ollessani lapsi, vanhemmat kaatoivat pahan olonsa avautumalla minulle asioista joita 10-vuotiaan lapsen ei tarvitsisi kuulla.
Olen sitä mieltä että vanhempani olivat todella itsekkäitä erotessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.
Aivan sanasta sanaan omakin kokemukseni. Mitään apua ja tukea välittämistä ei ole tullut koskaan, eikä edes yhteydenpitoa tai pienintäkään huomioimista. Ja TODELLAKIN tämä on tuon yhden tietyn ikäluokan tapa toimia. Ihan turha tulla tänne vänkäämään että kyllä ne muutkin samaa tekee. Vaan kun ei tee!
Me kaltoinkohdellut lapset kasvatamme omat lapsemme ysin päinvastoin. Eli rakkaudella, kunnioituksella, arvostamisella, sekä avulla ja tuella jossa lapsen elämässä ollaan mukana.
Samaa mieltä siitä että eronneet vanhemmat ei ole tässä asiassa erilaiset kuin yhdessä pysyneet. Samalla lailla lapsi emotionaalisesti hylättiin ja jätettiin heitteille. Siviilisääty ei ollut se määräävä tekijä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla, joskaan tämä ei päde kaikkiin persoonallisuushäiriöihin. Ne näyttävät kasautuvan alempiin sosiaaliryhmiin, ja ne ovat yleisempiä nuorilla aikuisilla kuin vanhoilla ihmisillä sekä yleisempiä naimattomilla ja eronneilla kuin naimisissa olevilla (Zimmermann ja Coryell 1989, Samuels 1994).
Niin, tuo on sitä VANHAA TIETOA. Ihan turhaan spämmäsit tuon, tiedosa oli. Uudet tutkimukset osoittavat sen 10-15% ja yleisintä suurissa ikäluokissa. Miten kukaan viitsii kopioida vuoden 94 ikivanhoja tutkimuksia, vähän on kuule tutkimustulokset muuttuneet 25 vuodessa!
https://www.kaypahoito.fi/hoi50064
Esiintyvyys on suurimmillaan nuorilla aikuisilla, naimattomilla naisilla sekä vähän koulutetuilla ja pienituloisilla.
Eli suurilla ikäluokilla. Tajuatko että nekin oli nuoria ja silloin se niille jo on tullut. Se on ollut niillä läpi elämän, eikö ilmestynyt vain eläkepäiville! Lopeta jo inttäminen ja tilastospämmäily. Olet ilmeisesti itse suurta ikäluokkaa - asia pitää kiistää ja kieltää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.Aivan sanasta sanaan omakin kokemukseni. Mitään apua ja tukea välittämistä ei ole tullut koskaan, eikä edes yhteydenpitoa tai pienintäkään huomioimista. Ja TODELLAKIN tämä on tuon yhden tietyn ikäluokan tapa toimia. Ihan turha tulla tänne vänkäämään että kyllä ne muutkin samaa tekee. Vaan kun ei tee!
Me kaltoinkohdellut lapset kasvatamme omat lapsemme ysin päinvastoin. Eli rakkaudella, kunnioituksella, arvostamisella, sekä avulla ja tuella jossa lapsen elämässä ollaan mukana.
Samaa mieltä siitä että eronneet vanhemmat ei ole tässä asiassa erilaiset kuin yhdessä pysyneet. Samalla lailla lapsi emotionaalisesti hylättiin ja jätettiin heitteille. Siviilisääty ei ollut se määräävä tekijä.
Erolapsen osa on sikäli erilainen, että erolapsen niskaan kaadetaan katkeruutta sitä eksää kohtaan ja valitetaan eksän tekimisistä. Tällaista ei useinkaan ydinperheessä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole nyt linkkiä laittaa (koska luin tän voi hyvin lehdestä) mutta siinä terapeutti sanoi ettö suurista ikäluokista jopa 10-15% on persoonallisuushäiriöisiä. Kun yleensä väestössä se on 5-6%.
Nimenomaan tämä on myös sukupolviasia, vaikka moni ketjussa väittää ettei olisi. Suuret ikäluokat on ihan omaa luokkaansa. Tämänkin ketjun (ja 70-luvun äidit ketjun) kertomukset osoittaa että luonnevikaa esiintyy ja runsaasti.Enkunkielellä löytyy parempaa dataa kun goolaa ”cluster b personalities”. Iso osa ihmisistä on cluster b ryhmää eli persoonallisuus on jollain lailla vioittunut.
Lasten kaltoinkohtelua on nykyäänkin joo. Mutta 70-80 luvulla sitä oli tuhatkertaisesti enemmän. Ja sitä ennenkin varmaan myös.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla, joskaan tämä ei päde kaikkiin persoonallisuushäiriöihin. Ne näyttävät kasautuvan alempiin sosiaaliryhmiin, ja ne ovat yleisempiä nuorilla aikuisilla kuin vanhoilla ihmisillä sekä yleisempiä naimattomilla ja eronneilla kuin naimisissa olevilla (Zimmermann ja Coryell 1989, Samuels 1994).
Niin, tuo on sitä VANHAA TIETOA. Ihan turhaan spämmäsit tuon, tiedosa oli. Uudet tutkimukset osoittavat sen 10-15% ja yleisintä suurissa ikäluokissa. Miten kukaan viitsii kopioida vuoden 94 ikivanhoja tutkimuksia, vähän on kuule tutkimustulokset muuttuneet 25 vuodessa!
https://www.kaypahoito.fi/hoi50064
Esiintyvyys on suurimmillaan nuorilla aikuisilla, naimattomilla naisilla sekä vähän koulutetuilla ja pienituloisilla.
Eli suurilla ikäluokilla. Tajuatko että nekin oli nuoria ja silloin se niille jo on tullut. Se on ollut niillä läpi elämän, eikö ilmestynyt vain eläkepäiville! Lopeta jo inttäminen ja tilastospämmäily. Olet ilmeisesti itse suurta ikäluokkaa - asia pitää kiistää ja kieltää!
Jankuti jankuti
Kriteerit täyttävän epävakaan persoonallisuushäiriön periytyvyysarviot ovat vaihdelleet välillä 67–76 % Yksilöllisten ympäristötekijöiden vaihteluväli eri tutkimuksissa on ollut 0–24 %. Eri persoonallisuushäiriöiden piirteiden periytyvyysarvioiden vaihteluväliksi on arvioitu 51–70 % 5. Monien eri piirteiden periytyvyydessä on piirteiden keskinäistä vaihtelua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.Aivan sanasta sanaan omakin kokemukseni. Mitään apua ja tukea välittämistä ei ole tullut koskaan, eikä edes yhteydenpitoa tai pienintäkään huomioimista. Ja TODELLAKIN tämä on tuon yhden tietyn ikäluokan tapa toimia. Ihan turha tulla tänne vänkäämään että kyllä ne muutkin samaa tekee. Vaan kun ei tee!
Me kaltoinkohdellut lapset kasvatamme omat lapsemme ysin päinvastoin. Eli rakkaudella, kunnioituksella, arvostamisella, sekä avulla ja tuella jossa lapsen elämässä ollaan mukana.
Samaa mieltä siitä että eronneet vanhemmat ei ole tässä asiassa erilaiset kuin yhdessä pysyneet. Samalla lailla lapsi emotionaalisesti hylättiin ja jätettiin heitteille. Siviilisääty ei ollut se määräävä tekijä.
Erolapsen osa on sikäli erilainen, että erolapsen niskaan kaadetaan katkeruutta sitä eksää kohtaan ja valitetaan eksän tekimisistä. Tällaista ei useinkaan ydinperheessä ole.
Ei myöskään vaihtuvia uusia kumppaneita, heidän lapsiaan ja sukulaisiaan. Heissä voi tietysti olla hyviäkin ihmissuhteita lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.Aivan sanasta sanaan omakin kokemukseni. Mitään apua ja tukea välittämistä ei ole tullut koskaan, eikä edes yhteydenpitoa tai pienintäkään huomioimista. Ja TODELLAKIN tämä on tuon yhden tietyn ikäluokan tapa toimia. Ihan turha tulla tänne vänkäämään että kyllä ne muutkin samaa tekee. Vaan kun ei tee!
Me kaltoinkohdellut lapset kasvatamme omat lapsemme ysin päinvastoin. Eli rakkaudella, kunnioituksella, arvostamisella, sekä avulla ja tuella jossa lapsen elämässä ollaan mukana.
Samaa mieltä siitä että eronneet vanhemmat ei ole tässä asiassa erilaiset kuin yhdessä pysyneet. Samalla lailla lapsi emotionaalisesti hylättiin ja jätettiin heitteille. Siviilisääty ei ollut se määräävä tekijä.
Erolapsen osa on sikäli erilainen, että erolapsen niskaan kaadetaan katkeruutta sitä eksää kohtaan ja valitetaan eksän tekimisistä. Tällaista ei useinkaan ydinperheessä ole.
Onnistuu valitettavasti myös ydinperheessä. Äiti puski/puskee niskaani elämänsä vääriä valintoja, epäreiluuksia, pettymyksiä jne... Nykyään kieltäydyn kuuntelemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.Aivan sanasta sanaan omakin kokemukseni. Mitään apua ja tukea välittämistä ei ole tullut koskaan, eikä edes yhteydenpitoa tai pienintäkään huomioimista. Ja TODELLAKIN tämä on tuon yhden tietyn ikäluokan tapa toimia. Ihan turha tulla tänne vänkäämään että kyllä ne muutkin samaa tekee. Vaan kun ei tee!
Me kaltoinkohdellut lapset kasvatamme omat lapsemme ysin päinvastoin. Eli rakkaudella, kunnioituksella, arvostamisella, sekä avulla ja tuella jossa lapsen elämässä ollaan mukana.
Samaa mieltä siitä että eronneet vanhemmat ei ole tässä asiassa erilaiset kuin yhdessä pysyneet. Samalla lailla lapsi emotionaalisesti hylättiin ja jätettiin heitteille. Siviilisääty ei ollut se määräävä tekijä.
Minä vänkään, koska minä ja kaikki ystäväni, joilla on jälkipolvea ( ja kaikki ollaan ns suuria ikäluokkia) pidämme yhteyttä omiin lapsiimme ja lastemme perheisiin. En tunne yhtään sellaista isovanhempaa, jolla ei olisi toimivat suhteet lapsiinsa. Vielä työelämässä ollessani tein yhden päivän lyhyempänä, että pystyin hakemaan lapsenlapseni ip:ksi meille ja näin kevensimme lapsen päiväkotiviikkoa. Olen pahoillani, kun niin monella on välinpitämättömät vanhemmat ja uskon sen kyllä. Mutta kokonaista ikäpolvea on turha syyllistää mädäksi oman kokemuksensa pohjalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen kun joudun kertomaan mutta tämä
On meidän kaikkien ikäistesi ydinperheessä
Kasvaneidenkin todellisuus. Monen ystävän kanssakin samaa ihmetellyt eikä kenenkään vanhemmat eronneet. Yksin matkalaukun kanssa lähdin junalla omat kesätyörahat tilillä
Opiskelemaan, kotoa ei annettu mitään tai perään soitelti. Äitini käynyt kodissani kolme kertaa, isäni kerran. lastenlapset ei kiinnostaneet millään tavalla. Nyt äitin odottaa että osallistun jokaiselle lääkärinajalle kanssaan tukemaan häntä. Tuo on tietyn sukupolven tapa, avioerolla ei ole juurikaan mitään tekemistä asian kanssa.Aivan sanasta sanaan omakin kokemukseni. Mitään apua ja tukea välittämistä ei ole tullut koskaan, eikä edes yhteydenpitoa tai pienintäkään huomioimista. Ja TODELLAKIN tämä on tuon yhden tietyn ikäluokan tapa toimia. Ihan turha tulla tänne vänkäämään että kyllä ne muutkin samaa tekee. Vaan kun ei tee!
Me kaltoinkohdellut lapset kasvatamme omat lapsemme ysin päinvastoin. Eli rakkaudella, kunnioituksella, arvostamisella, sekä avulla ja tuella jossa lapsen elämässä ollaan mukana.
Samaa mieltä siitä että eronneet vanhemmat ei ole tässä asiassa erilaiset kuin yhdessä pysyneet. Samalla lailla lapsi emotionaalisesti hylättiin ja jätettiin heitteille. Siviilisääty ei ollut se määräävä tekijä.
Minä vänkään, koska minä ja kaikki ystäväni, joilla on jälkipolvea ( ja kaikki ollaan ns suuria ikäluokkia) pidämme yhteyttä omiin lapsiimme ja lastemme perheisiin. En tunne yhtään sellaista isovanhempaa, jolla ei olisi toimivat suhteet lapsiinsa. Vielä työelämässä ollessani tein yhden päivän lyhyempänä, että pystyin hakemaan lapsenlapseni ip:ksi meille ja näin kevensimme lapsen päiväkotiviikkoa. Olen pahoillani, kun niin monella on välinpitämättömät vanhemmat ja uskon sen kyllä. Mutta kokonaista ikäpolvea on turha syyllistää mädäksi oman kokemuksensa pohjalta.
Tuli jo selväksi että olet mahtava ihminen. Kruunu myönnetty. Nyt voit lopettaa vänkäämisen. Se ei muuta kokonaiskuvaa että SINÄ toimit toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta voisiko ap tai joku muu lapsuudessaan vanhempien eron kokenut kertoa, mitä vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin. Jos se ero nyt siis olisi joka tapauksesa tullut. Jos äidit kuitenkin raapivat pienistä tuloistaan kasaan ajokorttirahat ja ensimmäisten asuntojen takuuvuokrat. Uutta parisuhdetta ei olisi saanut hankkia, mutta elintason olisi kuitenkin pitänyt olla korkeampi? Saako uuden parisuhteen hankkia siinä vaiheessa, kun lapsi muuttaa pois kotoa? Onko se sitten mukavaa, kun vanhemmalla ei ole sitä parisuhdetta tai muuten omaa elämää ja lapsi kokee itsenäistymisestään ja omista menoistaan syyllisyyttä, kun äiti kököttää kotona ja kaipaa lapsen seuraa?
Kiitos avauksesta! Itsekin tätä teemaa miettinyt, kun toinen vanhempani on sairastunut ja edessä on vain alamäki, joka voi kestää muutaman vuoden tai toistakymmentä vuotta vielä. Vanhempani eivät eronneet avioliitosta, mutta ovat eläneet omillaan tai uuden kumppanin kanssa jo yli 20 vuotta. Lapset eivät kiinnostaneet sen jälkeen, kun suurin piirtein pärjättiin eli 12-13 ikävuosien jälkeen. Teininä ja nuorena aikuisena paheksuin kulissiliittoa, sittemmin suhtautumiseni muuttui neutraaliksi/hyväksyväksi ja nyt olen jopa kiitollinen, että ovat naimisissa, koska se terve puoliso vastaa vanhentuneen "eksänsä" hoidosta. Muuten vastuu kaatuisi minulle (muut sisarukset asuvat kaukana) ja joutuisin järjestämään hoitopaikan ja vääntämään terveydenhuollon kanssa minulle melkein tuntemattoman ihmisen hoivasta (emme ole olleet juurikaan tekemisissä sen jälkeen, kun muutin pois kotoa).
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta voisiko ap tai joku muu lapsuudessaan vanhempien eron kokenut kertoa, mitä vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin. Jos se ero nyt siis olisi joka tapauksesa tullut. Jos äidit kuitenkin raapivat pienistä tuloistaan kasaan ajokorttirahat ja ensimmäisten asuntojen takuuvuokrat. Uutta parisuhdetta ei olisi saanut hankkia, mutta elintason olisi kuitenkin pitänyt olla korkeampi? Saako uuden parisuhteen hankkia siinä vaiheessa, kun lapsi muuttaa pois kotoa? Onko se sitten mukavaa, kun vanhemmalla ei ole sitä parisuhdetta tai muuten omaa elämää ja lapsi kokee itsenäistymisestään ja omista menoistaan syyllisyyttä, kun äiti kököttää kotona ja kaipaa lapsen seuraa?
Vaikka siten, että isä olisi pitänyt teinilapseensa edes jonkinlaiset välit. Se on kova paukku teinille, kun aiemmin läheinen ja hyvä isä yhtenä päivänä vaan häipyy uuteen perheeseen eikä pidä enää vuosiin yhteyttä. En itse pystyisi tekemään niin omalle teinilleni, koska haluan olla tukena sekä henkisesti että taloudellisesti ja nähdä, miten hänen astuminen aikuisuuteen sujuu. Väkisinkin tulee mieleen, ettei isäni välittänyt minusta yhtään, jos ei halua olla tekemisissä oman lapsensa hyvin tärkeissä ikävuosissa 16-25.
Äitini olisi tietty voinut myös hieman himmailla miesrumbaansa, vaikka menikin erosta sekaisin. Sekin tuntuu 16v tytöstä inhottavalta, kun yhtäkkiä ennen hyvin ”normaalissa” keskiluokkaisessa kodissa pörrää yöllä kännissä olevia vieraita miehiä. Mutta äitini kyllä lopetti nuo touhut suht äkkiä ja ollaan oltu läheisissä väleissä sen jälkeen.
Tämä on hyvin rankkaa, kun äitini, joka kuului tuohon suuren ikäluokkaan, on iäkäs ja nyt sairaalloinen. Tarvitsisi paljon apua tukea ja seuraa. Kun minä olin lapsi ja nuori hyljeksi, mitätöi, löi laimin, pilkkasi... Niin herkästi nousee ne kaikki mieleen. Aikuisvuosinanikaan ei pahemmin kuunnellut ja tukenut. Olen muutenkin traumatisoitunut lapsuuteni takia, ja nyt vielä tämä.
On tullut kuva, että monet suurien ikäluokkien edustajista kasvoivat melkein keskenään kakaralaumoissa. Taisi olla melkoista kärpästen herra-meininkiä. Minäminä- ja kyynärpäätaktiikalla pärjäsi.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta voisiko ap tai joku muu lapsuudessaan vanhempien eron kokenut kertoa, mitä vanhempien olisi pitänyt tehdä toisin. Jos se ero nyt siis olisi joka tapauksesa tullut. Jos äidit kuitenkin raapivat pienistä tuloistaan kasaan ajokorttirahat ja ensimmäisten asuntojen takuuvuokrat. Uutta parisuhdetta ei olisi saanut hankkia, mutta elintason olisi kuitenkin pitänyt olla korkeampi? Saako uuden parisuhteen hankkia siinä vaiheessa, kun lapsi muuttaa pois kotoa? Onko se sitten mukavaa, kun vanhemmalla ei ole sitä parisuhdetta tai muuten omaa elämää ja lapsi kokee itsenäistymisestään ja omista menoistaan syyllisyyttä, kun äiti kököttää kotona ja kaipaa lapsen seuraa?
Vanhempien olisi pitänyt sinnitellä edelleen yhdessä, vaikka liitto olisi huono. Ei erota.
(hankala esim mummola, joissa uusi puoliso ei tykkää, kun lapsenlapset käy)
Vierailija kirjoitti:
En ehkä pitäisi sitä, että vanhemmat ovat eronneet, kovin olennaisena tässä. Kelvottomia vanhempia on myös pitkissä liitoissa. On etäiseksi jääviä isiä, marttyyriäitejä, toisiaan nälviviä vanhempia ja valtataisteluita myös silloin, kun vanhemmat ovat yhdessä.
Totta kai on. Minusta tässä oli kuitenkin oleellinen lisämauste se, että neljä vanhusta määkii apua kukin tahoillaan. Ei ole edes teoriassa mahdollista huoltaa noita kaikkia, eikä asia kiinnosta ketään. Meillä on yhteiskuntamalli, jossa ei edes puhuta tällaisista ongelmista eikä suurta ikäluokkaa ole varoitettu valitsemasta väärin. On vain paasattu vapaudesta ja itsensätoteuttamisesta.
Ihan oikeasti sillä on valtava merkitys, että kaksi vanhaa asuu yhdessä. Sitä pitäisi kaikin tavoin tukea, ja käyttää siitä saadut säästöt siihen, että sitten myös tullaan ajallaan vastaan, ettei ysikymppisen omaishoitajan oleteta pärjäävän ihmisen kanssa, joka hyppää ympäri kämppää kaiket yöt.
Voitaisiin myös miettiä, olisiko järkevintä, että nuo määkijät kerättäisiin kaikki neljä samaan kämppään tai vierekkäisiin luukkuihin, jos sopua ei löydy. Ja sijainti sellainen, että oltaisiin edes kutakuinkin lasten reviirillä. Siitäkin olisi monesti apua, että pystyisi kerran kuussa käymään tarkistamassa, missä mennään. Teepä se reissu toiselle puolen maata säännöllisesti, ja kyllä oman perheen vointi kärsii.
Aloittajalla ihmeellistä isien syyllistämistä.
Meillä meni juurikin päinvastoin. Äiti on se joka halusi erota, mutta isä on se joka kärsi seuraukset. Taloudellisesti moninkertaisesti ja asetti myös lapset etusijalle yksityiselämässä.
Kyllähän me isän yksinäisyys nähtiin, mutta ei hän silti tuonut ketään naista elämäämme niiden vuosien aikana minkä vielä kotona asuimme. Vasta kun muutimme pois kotoa, alkoi isällämme näkyä seuraelämää.
Äidillä taasen vaihtui miehet tiuhaan ja taloudellisesti elimme äidin luona yltäkylläisemmin ja matkustelimmekin, koska äiti sai kaikki tuet meistä. Töitähän äidin ei tarvinnut siksi tehdäkään.
Molemmat kyllä piti hyvää huolta meistä, mutta kyllä ainakin minä arvostan isääni enemmän kuin äitiäni. Veljestäni en tiedä.