Omituista miten riippuvaisia ihmiset ovat työ"kavereistaan"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vaikkei työyhteisössä sattuisikaan olemaan tyyppejä joiden kanssa haluaisin viettää vapaa-aikaa, kaipaisin silti heidän seuraansa jos joutuisin etätöihin. Olen sosiaalinen ihminen.

Moni potkut saanutkin kaipaa niitä entisiä työtovereitaan. Vahingosta viisastuneena en enää haali "ystäviä" yhteisöstä, jonka jäsenyys voidaan riistää minulta hetkenä minä hyvänsä puhtaasti taloudellisin perustein.

Mä en ymmärrä miten potkut estäisivät yhteydenpidon ystäviin, siis niihin entisiin työkavereihin. Ei meillä ainakaan ole estänyt.

Sitäkään en ymmärrä kun täällä joku toinen sanoi että ei saa ystävystyä työkavereiden kanssa, koska kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Että siis miten nämä kaksi asiaa voisivat sulkea toisensa pois. Mä olen ihan hyvää pataa myös niiden kollegojen kanssa joiden seurassa en vietä vapaa-aikaani.

/7

Olen ollut työssäni vuoden ja kohta vuoden etätöissä. Ehdin vähän tutustua työkavereihini ja toki tässä vuoden mittaa on tutustunut vähän lisää, mutta kuitenkin ovat jääneet niin etäisiksi, että minusta on tosi outoa, kun monet sanovat kaipaavansa toimistolle ja työkavereita. Minä ne kaipaa yhtäkään työkavereistani. Toki olen vähän eri tilanteessa, mutta ei mulla myöskään ole sellaista oloa, että välttämättä haluaisin heihin sen paremmin tutustuakaan. Koen olevani tosi "irrallani" työyhteisöstä ja sitoutuminen on jäänyt todella vähäiseksi. Minulle toimistolla käyminen ei ole ilon päivä, jolloin saa ihanasti puhua niiden muutamien kanssa, jotka siellä silloin sattuu olemaan. Minulle ne on ärsyttäviä ja väsyttäviä päiviä, jolloin joudun raahautumaan sinne ja väkinäisesti kysymään kuulumisia ihmisiltä, joiden kanssa enemmän tai vähemmän työskentelen.

Normaalisti työpaikoista löydän kyllä yhden tai muutaman melko läheisenkin työkaverin, mutta harvoin näen sellaisia vapaa-aikana ja kun vaihdan tai he vaihtavat työpaikkaa, emme enää pidä mitään yhteyttä tai korkeintaan pari "mitä kuuluu"-viestiä, jonka jälkeen molemmat tajuaa, että eihän meillä mitään yhteistä ollutkaan kuin se työ, jota toisella ei enää ole.

Ymmärrän sen työkavereiden kaipuun, koska Suomessa nykyisin yhteisöllisyys on aika heikkoa. Ennen tunnettiin totta kai naapurit ja se yhteisö oli ihan luonnollisesti syntynyt, koska siinä asuttiin, eikä juuri muutettu. Nykyisin ystävät hankitaan työpaikan kautta tai sitten harrastuksista, mutta ne ovat usein pitkälti sen hetken ja elämäntilanteen ystäviä. Mitä jossain sukujuhlissa katsoo ketä on kutsuttu, niin aika pitkälti vieraat ovat sukulaisia tai parhaita opiskelukavereita vuosien takaa - kehenkään ei ole aktiivisesti edes pidetty yhteyttä. Surullista. Toki monella on ihan eläviä ja hengittäviä pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, mutta kyllähän yksinäisyys ylipäänsä on Suomessa tosi iso ongelma. Muistan lukeneeni Leila Simosen kirjasta kokemuksia, kun hän hyppäsi vapaaehtoisesti pois työelämästä. Hän oli pärjännyt ammatillisesti hyvin ja lisäksi hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että hän oli töissä pidetty ja työkaverit olivat oikeita ystäviä. Lähtönsä jälkeen hän huomasi, kuinka entiset työkaverit alkoivat kadulla vastaan tullessa kiireesti vaihtaa puolta, ettei tarvitsisi jutella. Tällaista oli se ystävyys.

Joka ei yksin pärjää, se on tuhon oma tulevaisuuden postapokalyptisessa todellisuudessa. Kehotan valmistautumaan ja opettelemaan mm. erätaitoja.

Vierailija kirjoitti:

Joka ei yksin pärjää, se on tuhon oma tulevaisuuden postapokalyptisessa todellisuudessa. Kehotan valmistautumaan ja opettelemaan mm. erätaitoja.

Osaatko valmistaa aseita? Minä olen harkinnut miekantakojaksi opettelemista.

No eipä ole työkavereita eikä sellaisia pahemmin ole kaivattukaan.

t. työtön

Olen samaa mieltä!

Tuntuu, että vallalla on sosiaalisten ekstroverttien mafia, joka haluaa vängätä kaikki takaisin "vanhaan kunnon normaaliin" eli siihen, että vähintään viikottain on nähtävä toimistolla, tavatessa halaillaan ja jokaisen kanssa käydään syvällisiä keskusteluja tunteista ja fiiliksistä.

Avokonttorit ovat hirveitä paikkoja,  paitsi näille ihmisperhosille, jotka hoitavat hommansa lentelemällä työkaverista toiseen, kysellen, häiriten, kikattaen. Ja sitten meillä on näitä "minä en häiritse" -tyyppejä, joilla on niin kova ääni, ettei heidän tarvitse liikkua sillä ääni raikaa nurkasta nurkkaan. Puhumattakaan tyypeistä, jotka heiluvat, nytkyttävät ja liikuttavat kehoaan vimmatusti _koko ajan_ niin että heistä on myös visuaalista häiriötä.

Tarkoitan, oletteko koskaan olleet avokonttorissa seisovien pöytien ääressä vastassanne KOKO PÄIVÄN tanssahteleva kollega? Sellaisen päivän jälkeen tekee mieli hautautua kotiinsa peittojen alle ja itkeä.

Vierailija kirjoitti:

No eipä ole työkavereita eikä sellaisia pahemmin ole kaivattukaan.

t. työtön

Ota se siunauksena, oi kanssatyötön.

t. introvertti erikoisherkkä, joka haluaa zombimaailmanlopun

Vierailija kirjoitti:

Joka ei yksin pärjää, se on tuhon oma tulevaisuuden postapokalyptisessa todellisuudessa. Kehotan valmistautumaan ja opettelemaan mm. erätaitoja.

Pärjään eläinten kanssa hyvin. Tervetuloa vaan vastaan minua ja koira-armeijaani. Tiedustelijoina käytän ilveksiä.

Vierailija kirjoitti:

Joillain pn vaikea ymmärtää etä toisillaonkivoja työtovreita.

rYyPPäÄtTe yhDeSsÄ :)

Vierailija kirjoitti:

Meidän työpaikalla työyhteisöön valitaan niitä henkilöitä, joiden uskotaan sopivan porukkaan. Olen saanut useita sydänystäviä työn kautta ja osa heistä, jotka ovat lähteneet jo muualle, ovat edelleen osa elämääni. Ei tämä joka työpaikassa ole mennyt näin, eikä jokainen työkaveri ole niin läheinen, että viettäisin heidän kanssa aikaa myös vapaalla. Ihmisten tutustuminen muihin on muutenkin hyvin sattumanvaraista. Minusta on ihanaa, kun saan tehdä töitä näin huipussa porukassa.

Teillä on siis siellä oikein sievä pieni firmakupla. Muilla on vain somekuplia. Toivottavasti teillä ei hoideta projekteja, koska en näe mitään järkeä tuollaisessa ääriajattelussa. Kehitystä tapahtuu kun välillä osataan olla (rakentavasti) eri mieltäkin, siihen tarvitaan erilaisia ihmisiä. Se ei tarkoita, että riideltäisiin kuin pahaiset lapset, vaan tullaan silti toimeen toisten kanssa.

Tuollainen kuulostaa lastentarhalta.

Asun itse ulkomailla työni takia ja firmassa on suurin osa porukasta ulkomaalaisia. Perheeni ja ”vanhat” ystävät ovat kaikki Suomessa joten melkeinpä ainut paikka sosiaalisten suhteiden luomiselle on työpaikka. Siksi ainakin minulle työkaverit eivät ole vain työkavereita vaan ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Perheestä ei kovin helpolla saada potkuja, joten vertaus ontuu.

Miten niin ei? Avioliittokin on nykyisin vain löyhä sopimus, josta voi milloin tahansa saada potkut toisen osapuolen yksipuoliseen erohakemukseen perustuvalla kuuden kuukauden irtisanomisajalla. Ja avoliitosta ilman irtisanomisaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tollaset ystävyyssuhteet ei toimi työpaikalla. Aiheuttaa eri arvoisuutta, kuppikuntia ja syrjäytymistä ja suosimista. Kiva jos olette löytäneet kavereita, mutta olkaa työpaikalla ammatillisia, vapaa-ajalla sitten ne kaverijutut. Todella vaivaannuttavaa olla ulkopuolinen omalla työpaikalla tai tulla uutena tuollaiseen työpaikkaan.

Kaikilla ei ole sosiaalista silmää miten käyttäytyä työpaikalla vaikka "ystävystyn helposti koska olen sosiaalinen ja töistäkin olen löytänyt tosiystäviä<33". Töissä sitten halaillaan ja keskustellaan kahdestaan ja hiljennytään vaivaantuneesti kun ulkopuolinen tulee.

Osalla on sosiaalista silmää, kuitenkaan suurimmalla osalla ei.

Olen opetellut/pakottanut itseni ihailemaan sitä "Sirpan" toimistokoiraa ja kuuntelemaan "Pekan" reportaasia viimeisimmästä metsästysreissusta, vaikka oikeasti ei kiinnosta pätkääkään. Ongelmana on kasvolihasteni kramppaaminen, sillä aito hymy on rento, kun taas pakotettu hymy vaatii tietoista lihastyötä. Siitä teeskentelystä tulee välillä suorastaan huono olo, ihan fyysisestikin.

Ei kannata alkaa esittää, että ihailee tai on kiinnostunut jostain asiasta, jos ei sitä ole. Silloinhan varmasti saa kuulla jatkossakin niitä samoja tarinoita. Kohtelias on hyvä olla, mutta teeskennellä ei tarvitse!