Omituista miten riippuvaisia ihmiset ovat työ"kavereistaan"

Hopeakettu2223 kirjoitti:

Minulla on satoja yhteistyökumppaneita ja en todellakaan välitä tuntea kaikkia henkilökohtaisesti, eikä se ole mahdollistakaan.

Tähän porukkaan kuuluu henkilöitä, joista osa tykkää minusta ja osa ei. Valtaosalle en usko olevani kuin nimi heidän satojen yhteyshenkilöiden joukossa.

En tiedä miten on mahdollista, että sadoista ihmisistä jokainen pitäisi minusta.

Aijaa mä luulin, että kaikki rakastaa hopeakettuja. Hmphh..

Vietän normaaliaikana enemmän aikaa läheisimmän kollegani kuin puolisoni kanssa. Istumme autossa pitkiä aikoja. Olisi kurjaa, ellei hän olisi myös ystävä, jonka kanssa voi puhua muustakin kuin työstä.

Vierailija kirjoitti:

Hopeakettu2223 kirjoitti:

Minulla on satoja yhteistyökumppaneita ja en todellakaan välitä tuntea kaikkia henkilökohtaisesti, eikä se ole mahdollistakaan.

Tähän porukkaan kuuluu henkilöitä, joista osa tykkää minusta ja osa ei. Valtaosalle en usko olevani kuin nimi heidän satojen yhteyshenkilöiden joukossa.

En tiedä miten on mahdollista, että sadoista ihmisistä jokainen pitäisi minusta.

Aijaa mä luulin, että kaikki rakastaa hopeakettuja. Hmphh..

Toki kaikki naiset rakastavat minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin olen aika riippuvainen kyllä. Olen nimittäin naimisissa työtoverin kanssa. Meillä on 2lasta.   Meilä on työssä muitain aviopareja.  Kun valitaan " hyviäTyypppejä " ja otetaan muutkin mukaan valintaan, voi äydä näin. kaikillan kyllä ollut ne vaadittavat tutkinnot ensin, ei siis ihan randomiana kuitenkaan.   Ja me myös vietämme vapaa -aikaa  heidän kanssaan. Lapet opiskelevat samoja aineita.  Mitä se muuten sua harmittaa. ?

Olen eri ja sanon tähän aluksi ettei minua harmita vaikka olen eri mieltä kanssasi.

En kestäisi tilannetta, että kaikki sisältö elämään tulisi vain työn ja työkavereiden kautta. Teille ei tietenkään koskaan vapaalla puhuta niistä työasioista, mutta aina kun on joku yhteinen illanvietto, jne väistämättä vaan ne puheet pyöriin sen työn ympärillä, kun sitä muuta yhteistä ei ole. (pitäisiköhän vielä korostaa, että teillä ei näin tietenkään ole, mutta ihan noin yleisesti)

Ohis mutta mikä saa sut ajattelemaan, ettei samassa työpaikassa työskentelevillä ihmisillä voi olla muuta puhuttavaa keskenään tai muuta yhteistä kuin se työ?

/7

Tähän kommenttina se, että ihmiset ovat aika suuren osan elämästään töissä. Ei minulle työkaverit ole tärkeimpiä ihmisiä, mutta korona-aikaan sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä. Näin ollen kaipaan työpaikan sosiaalisuutta. Siinä sivussa, kun tekee sen 8 tuntia duunia, niin voi heittää tauoilla läppää, ideoida uusia työjuttuja ja ylipäätään vuorovaikuttaa. Hyvä yhteisö on osa työssä viihtymistä ja työ on vähemmän mielekästä, kun yhteisö tapaa vain virtuaalisesti.

Vierailija kirjoitti:

No ei kai se sinua haittaa, jos joku saa sydänystävän työpaikaltaan? Voihan se ystävyyssuhde jatkua potkujenkin jälkeen, vaikka hautaan saakka.

no, kaikkea voi sattua. Omakohtaisesti tuumaan vain, ett kertaakaan ei työkaverit ole moikanneet, kun työt on loppuneen ja sen jälkeen jossain nähty... Enkä tosiaan ole mikään sanaton tuppisuu ja mitenkään vaikea luonne. Kaikille vastaan ja puhun , jos juttusille uskaltaa enkä äreile mistään joutavista.

Pari kertaa on otettu yhteyttä ja ihmettelinkin. Sitten ja pian kävi selväksi, että olisi pitänyt työtä alkaa tehdä ilmaiseksi jne... Vähän sellaista raskasta hanttihommaa palkatta "hyväveli"-sydeemillä... No, en alkanut. Ei ole sen jälken kuulunut eikä kuulunut ennen yhteydenottoakaan muutamaan vuoteen. Edes joulukorttia tai textareita eis atanut. Mutta ilmaista työvoimaa kehdattiin kyllä kysyä...

Siksipä en mitään työkavereita ota enkä heitä kavereiksi laske. Ei niistä kuulu mitään kun työt jää. Ei myöskään koulu ja kurssikavereista. Ainuat yhteydenotot heiltäkin kun jotain on rempallaan ja pitäisi sitä  korjata, esim .tietokone, auto ym.

Vierailija kirjoitti:

Ja vaikkei työyhteisössä sattuisikaan olemaan tyyppejä joiden kanssa haluaisin viettää vapaa-aikaa, kaipaisin silti heidän seuraansa jos joutuisin etätöihin. Olen sosiaalinen ihminen.

Moni potkut saanutkin kaipaa niitä entisiä työtovereitaan. Vahingosta viisastuneena en enää haali "ystäviä" yhteisöstä, jonka jäsenyys voidaan riistää minulta hetkenä minä hyvänsä puhtaasti taloudellisin perustein.

Tollaset ystävyyssuhteet ei toimi työpaikalla. Aiheuttaa eri arvoisuutta, kuppikuntia ja syrjäytymistä ja suosimista. Kiva jos olette löytäneet kavereita, mutta olkaa työpaikalla ammatillisia, vapaa-ajalla sitten ne kaverijutut. Todella vaivaannuttavaa olla ulkopuolinen omalla työpaikalla tai tulla uutena tuollaiseen työpaikkaan.

Kaikilla ei ole sosiaalista silmää miten käyttäytyä työpaikalla vaikka "ystävystyn helposti koska olen sosiaalinen ja töistäkin olen löytänyt tosiystäviä<33". Töissä sitten halaillaan ja keskustellaan kahdestaan ja hiljennytään vaivaantuneesti kun ulkopuolinen tulee.

Osalla on sosiaalista silmää, kuitenkaan suurimmalla osalla ei.

Perhe on myös sattumanvaraisesti arpoutunut yhteisö, silti koemme sen tärkeäksi. Perheeseen myös liittyy uusia jäseniä, kuten sisaruksen puoliso, jotka muuttuvat myös tärkeiksi. 

Työyhteisö voi olla monelle säännöllisin ihmiskontakti ja todella tärkeä. Ei se silti tarkoita, että elämässä ei olisi muita ihmissuhteita, mutta jos lapsuudenperhe asuu toisella paikkakunnalla, ystävät ovat eri elämäntilanteessa, toisessa kaupungissa tai maassa ja puolisoa ei ole, voivat työkaverit olla ainoat säännöllisesti kasvokkain kohdattavat ihmiset.

Halaaminen taitaa olla sukupolvi- ja/tai kulttuurikysymys, itse koen sen tervehtimistapana vain erittäin läheisten ihmisten kesken ja olen suorastaan kiitollinen, että ei tarvitse enää halata puolituttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Tähän kommenttina se, että ihmiset ovat aika suuren osan elämästään töissä. Ei minulle työkaverit ole tärkeimpiä ihmisiä, mutta korona-aikaan sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä. Näin ollen kaipaan työpaikan sosiaalisuutta. Siinä sivussa, kun tekee sen 8 tuntia duunia, niin voi heittää tauoilla läppää, ideoida uusia työjuttuja ja ylipäätään vuorovaikuttaa. Hyvä yhteisö on osa työssä viihtymistä ja työ on vähemmän mielekästä, kun yhteisö tapaa vain virtuaalisesti.

Ymmärsinkö oikein, että ideoit TAUOILLA työjuttuja? Ideointihan on työtä, josta tulee maksaa palkkaa, joten toivottavasti olet muistanut vähentää tauolla ideointiin kuluneen ajan varsinaiseen työhön käyttämästäsi ajasta.

Vierailija kirjoitti:

Perhe on myös sattumanvaraisesti arpoutunut yhteisö, silti koemme sen tärkeäksi. Perheeseen myös liittyy uusia jäseniä, kuten sisaruksen puoliso, jotka muuttuvat myös tärkeiksi. 

Työyhteisö voi olla monelle säännöllisin ihmiskontakti ja todella tärkeä. Ei se silti tarkoita, että elämässä ei olisi muita ihmissuhteita, mutta jos lapsuudenperhe asuu toisella paikkakunnalla, ystävät ovat eri elämäntilanteessa, toisessa kaupungissa tai maassa ja puolisoa ei ole, voivat työkaverit olla ainoat säännöllisesti kasvokkain kohdattavat ihmiset.

Halaaminen taitaa olla sukupolvi- ja/tai kulttuurikysymys, itse koen sen tervehtimistapana vain erittäin läheisten ihmisten kesken ja olen suorastaan kiitollinen, että ei tarvitse enää halata puolituttuja. 

Perheestä ei kovin helpolla saada potkuja, joten vertaus ontuu. Lapsia myöskään harvemmin hankitaan perheeseen taloudellisin perustein, eikä perheen jäsenyys perustu taloudelliseen hyötyyn, kun taas työyhteisöön kuulumisen edellytys on olla yhteisölle hyödyllinen. 

Vaikea samaistua ihmisiin jotka kaipaa työkavereita kun itselle sattunut kohdalle epäkollegiaalisia tyyppejä jotka puukottaa selkään. Ehkä oon ollut vain huonoissa työyhteisöissä.

Yksi ystävyyssuhde kestää koko elämän, joku toinen ei. Ystävyys voi alkaa ja päättyä monesta eri syystä, ja se on ihan ok. Se lyhytkin ystävyys voi olla todella merkittävä sen ajan minkä kestää, jos se päättyy työpaikan vaihtumisen takia, sitten päättyy, mitäpä tuota etukäteen murehtimaan.

Vierailija kirjoitti:

Tollaset ystävyyssuhteet ei toimi työpaikalla. Aiheuttaa eri arvoisuutta, kuppikuntia ja syrjäytymistä ja suosimista. Kiva jos olette löytäneet kavereita, mutta olkaa työpaikalla ammatillisia, vapaa-ajalla sitten ne kaverijutut. Todella vaivaannuttavaa olla ulkopuolinen omalla työpaikalla tai tulla uutena tuollaiseen työpaikkaan.

Kaikilla ei ole sosiaalista silmää miten käyttäytyä työpaikalla vaikka "ystävystyn helposti koska olen sosiaalinen ja töistäkin olen löytänyt tosiystäviä<33". Töissä sitten halaillaan ja keskustellaan kahdestaan ja hiljennytään vaivaantuneesti kun ulkopuolinen tulee.

Osalla on sosiaalista silmää, kuitenkaan suurimmalla osalla ei.

Olen opetellut/pakottanut itseni ihailemaan sitä "Sirpan" toimistokoiraa ja kuuntelemaan "Pekan" reportaasia viimeisimmästä metsästysreissusta, vaikka oikeasti ei kiinnosta pätkääkään. Ongelmana on kasvolihasteni kramppaaminen, sillä aito hymy on rento, kun taas pakotettu hymy vaatii tietoista lihastyötä. Siitä teeskentelystä tulee välillä suorastaan huono olo, ihan fyysisestikin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea samaistua ihmisiin jotka kaipaa työkavereita kun itselle sattunut kohdalle epäkollegiaalisia tyyppejä jotka puukottaa selkään. Ehkä oon ollut vain huonoissa työyhteisöissä.

Tai sitten olet tavanomaista tarkkasilmäisempi. Työyhteisöt harvoin toimivat niin harmonisesti kuin mitä kahvihuoneiden "läpändeerosta" heittävien itsensäkorostajien (teko)hymyistä voisi äkkiseltään päätellä. Monet eivät huomaa tai edes halua huomata selkäänpuukottamista, koska onhan se nyt ikävää myöntää omien "kavereiden" sellaista harrastavan!

Muistetaanpa jaxuhalit, kunniakujat ja ilonkyyneleet sitten, kun taas toimistoille sankoin joukoin pääsemme! En malta odottaa. <3 <3 <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhe on myös sattumanvaraisesti arpoutunut yhteisö, silti koemme sen tärkeäksi. Perheeseen myös liittyy uusia jäseniä, kuten sisaruksen puoliso, jotka muuttuvat myös tärkeiksi. 

Työyhteisö voi olla monelle säännöllisin ihmiskontakti ja todella tärkeä. Ei se silti tarkoita, että elämässä ei olisi muita ihmissuhteita, mutta jos lapsuudenperhe asuu toisella paikkakunnalla, ystävät ovat eri elämäntilanteessa, toisessa kaupungissa tai maassa ja puolisoa ei ole, voivat työkaverit olla ainoat säännöllisesti kasvokkain kohdattavat ihmiset.

Halaaminen taitaa olla sukupolvi- ja/tai kulttuurikysymys, itse koen sen tervehtimistapana vain erittäin läheisten ihmisten kesken ja olen suorastaan kiitollinen, että ei tarvitse enää halata puolituttuja. 

Perheestä ei kovin helpolla saada potkuja, joten vertaus ontuu. Lapsia myöskään harvemmin hankitaan perheeseen taloudellisin perustein, eikä perheen jäsenyys perustu taloudelliseen hyötyyn, kun taas työyhteisöön kuulumisen edellytys on olla yhteisölle hyödyllinen. 

En esität, että perhe on kaikin tavoin samanlainen kuin työyhteisö, kyseenalaistan vain apn päätelmän, että koska työyhteisö on sattumanvaraisesti koostunut yhteisö, sen jäsenet eivät voi olla toisilleen läheisiä.

Melkeinpä mikä tahansa yhteisö on koostunut sattumanvaraisemmin kuin työporukka, töihin on haastattelut, sinne tullaan tekemään jotain tiettyä tehtävää. Ei ole lainkaan yllättävää, että samaan työyhteisöön osuu samanmielisiä ihmisiä, jotka tulevat hyvin toimeen paitsi töissä, myös vapaa-ajalla.

Perheeseen synnytään pyytämättä, perheenjäsenet voivat olla luonteeltaan ja arvoiltaan hyvinkin erilaisia. Mitä erilaisempia perheenjäsenet ovat, sitä vieraampia todennäköisesti toisilleen. 

Keskivertoelämässä ilman koronaa mä vietän 8-9 tuntia päivässä kollegoiden kanssa ja n. 5 tuntia perheen kanssa. Nyt vietän sit 24 tuntia perheen kanssa. Kyllä mulla on ikävä sitä lounashölinää ja pieniä taukoja kahvikupin ääressä. 

Lähdin työpaikastani kohta vuosi sitten. Työkaverit halaili ja lupailtiin puolin ja toisin, että pidetään yhteyttä, soitellaan ja viestitellään. Olen muutaman kerran ollut muutamiin työkavereihin, jotka olivat läheisimpiä, yhteydessä, mutta heillä ei ole ollut aikaa edes keskustella muutamaa sanaa enempää. Kukaan ei ole minuun päin ollut yhteydessä, että niin paljon monen vuoden ystävyys vaikutti. Eivät ole minua kaipailleet 🤣🤣🤣

En nyt ymmärrä, että mitä väliä sillä on miten on johonkin ihmiseen tutustunut? Joo, työkaverit on ns. arpapeliä mutta niinhän ne on kaikki muutkin tuttavat ja ystävät omaa perhettä ja sukua lukuunottamatta. Ihan yhtälailla siihen alakouluaikaiseen ystävään tutustuminen on ollut arpapeliä ja sattumaa. Mitä jos olisittekin arvalla olleet eri luokilla ja ette olisi tutustuneet? Samoin oman puolison kohtaaminen on ollut täysin tuurista kiinni ja jos joku pikkuasia olisi ollut toisin, ei moni olisi ehkä koskaan tavannut nykyistä kumppaniaan. Eli ei tämä päde vain työkavereihin ja voihan työkavereista tulla ystäviä myös työn ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Meidän työpaikalla työyhteisöön valitaan niitä henkilöitä, joiden uskotaan sopivan porukkaan. Olen saanut useita sydänystäviä työn kautta ja osa heistä, jotka ovat lähteneet jo muualle, ovat edelleen osa elämääni. Ei tämä joka työpaikassa ole mennyt näin, eikä jokainen työkaveri ole niin läheinen, että viettäisin heidän kanssa aikaa myös vapaalla. Ihmisten tutustuminen muihin on muutenkin hyvin sattumanvaraista. Minusta on ihanaa, kun saan tehdä töitä näin huipussa porukassa.

Hälytyskellot soivat sanavalinnoistasi. Työpaikalla tulisi tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, ja työn tekemisen mielekkyys, avoin ilmapiiri ja toimiva työyhteisö pitäisi olla ykkösenä eikä omien kaverien tai samanhenkisten valkkaaminen tai ns. porukkaan sopiminen.

Tietenkin jos firma on omasi ja tärkeintä on hengailla työkavereiden kanssa niin mikäs siinä. Jos taas kyse on isommasta yrityksestä tai jopa julkisesta työnantajasta niin tuo on jo hälyyttävää.