Lue keskustelun säännöt.
Muita, joista tuntuu, että aina vedetään matto jalkojen alta?
02.02.2021 |
Olen aivan loputtoman väsynyt tähän. Koko elämä on ollut pelkkää räpiköintiä ja selviytymistaistelua. Jostain syystä tuntuu et minulla on vaan älyttömän paska tuuri ihan kaikessa. Kun hetken alkaa näyttää siltä, että asiat alkavat vihdoin sujua, niin ei mene aikaakaan, kun taas tapahtuu jotain ja kaikki menee päin helvettiä. Monet asiat ovat sellaisia, joihin en ole itse voinut vaikuttaa. Esimerkiksi pitkään jatkuneen yksinäisyyden jälkeen saan hyvän ystävän, hän kuolee muutaman vuoden päästä. Löydän puolison ja vaiheessa ostamme talon, talosta löytyy hometta. Myöhemmin puoliso pettää. Kasaan elämäni uudelleen ja hetken näyttää oikein hyvältä, sairastun harvinaiseen sairauteen, joka rajoittaa elämääni. Sairauden vuoksi lähden opiskelemaan uutta alaa ja taas alkaa näyttää hyvältä, saan töitä uudelta alalta opintojen oheen, kunnes tulee korona ja työsuhteeni irtisanotaan. Uutta ei ole löytynyt hakemisesta huolimatta. Pikkuhiljaa alan menettää uskon siihen, että kyllä tämä vielä hyväksi kääntyy. Olo on sellainen, että seuraava vastoinkäyminen katkaisee kamelin selän lopullisesti. Välillä tuntuu niin epäreilulta, kun toisilla elämä sen kuin soljuu eteenpäin kaikessa rauhassa ja sitten on sellaisia oman elämänsä hannuhanhia, joilla kaikki vaan nyt menee ihan putkeen. No, tasan ei käy onnen lahjat, mutta miten te muut, joille epäonni tuntuu vain kasautuvan, jaksatte uskoa parempaan huomiseen?
Kommentit (110)
Itse olen myös tästä aivan musertunut. Muilla vain menee hyvin. Minulla on yks "ystävä" pelkkää menestystä vuodesta toiseen. Hän hehkuttaa aina kuinka onnellinen on, hän on siis aidosti.
Häntä ei ole edes koskaan kiusattu vaikka on hirmu iloinen ihminen, hyppii työpaikalla hehkutuksesta on iso persoona.
Minä taas joka on asiallinen ja erittäin epäärsyttävä niin minua on joka paikassa kiusattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulkas!! Kun tarpeeksi paljon on siedetty ja tarpeeksi paljon epäonnea, niin siitä ei enää nouse. Uskokaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vaan ap muutat asennettasi. Jepjep. Monikaan täällä ei edes tajua, mitä kirjoittaa. Ei asenteen muutos käy sormia napsauttamalla, kun jo muutenkin olet uupunut ja masentunut, elämä hakkaa päähän, eikä mistään tunnu löytyvän ulospääsyä.
Sanoi kuka mitä hyvänsä, ajatuksilleen ei edelleenkään ihminen mitään voi, ne vaan tulevat, kun haluavat. Eri asia on taas yrittää pikku hiljaa kehittää ajatustoimintaansa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Elämä on kuraa, mutta joskus se pienikin auringon pilkahdus lämmittää pitkäänkin ja siitä voi yrittää hakea voimavaroja hetki hetkeltä ponnistaa ylös epätoivon alhosta.
Itse aina ärsyynnyn tuosta, että pitäisi vain muuttaa asennettaan. Jos eteen sattuu jokin kamala vastoinkäyminen, niin ei siinä paljon asennemuutos auta. Kyllä se katastrofi vaan on jo koittanut asenteesta huolimatta. Ja jos iskee vaikka todella vakava sairaus tai joku perheenjäsen kuolee, aikamoinen asennoituja saa olla, ettei tunnu siltä, että elämä pysähtyy
Tämä juuri. Kun lapseni kuoli kohtuun, niin yritin suhtautua siihen ”oikealla asenteella”. Vielä synnytyksen käynnistyksessäkin ajattelin optimistisesti että ehkä lääkäri on erehtynyt ja lapsi syntyykin elossa. Sairaalasta kotiutuessa asennoiduin ”oikein” ja ajattelin että nyt pitää vain nousta ja yrittää uudelleen. Lopputuloksena puolen vuoden psykoottinen jakso josta en muista juuri mitään, mutta olen jälkeenpäin kuullut että makasin päivät sängyssä tyhjää tuijottaen ja nääntyen, ja öisin huusin kauhunsekaisena. Ammattiapua ei ”onneksi” tarjottu. Mutta hyvä että oli asenne kohdillaan, eikö? Jokainen täysijärkinen ihminen ymmärtää ettei tuollaiseen voi asennoitua ”oikein”, ja muun vakuuttelu on silkkaa hulluutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vaan ap muutat asennettasi. Jepjep. Monikaan täällä ei edes tajua, mitä kirjoittaa. Ei asenteen muutos käy sormia napsauttamalla, kun jo muutenkin olet uupunut ja masentunut, elämä hakkaa päähän, eikä mistään tunnu löytyvän ulospääsyä.
Sanoi kuka mitä hyvänsä, ajatuksilleen ei edelleenkään ihminen mitään voi, ne vaan tulevat, kun haluavat. Eri asia on taas yrittää pikku hiljaa kehittää ajatustoimintaansa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Elämä on kuraa, mutta joskus se pienikin auringon pilkahdus lämmittää pitkäänkin ja siitä voi yrittää hakea voimavaroja hetki hetkeltä ponnistaa ylös epätoivon alhosta.
Itse aina ärsyynnyn tuosta, että pitäisi vain muuttaa asennettaan. Jos eteen sattuu jokin kamala vastoinkäyminen, niin ei siinä paljon asennemuutos auta. Kyllä se katastrofi vaan on jo koittanut asenteesta huolimatta. Ja jos iskee vaikka todella vakava sairaus tai joku perheenjäsen kuolee, aikamoinen asennoituja saa olla, ettei tunnu siltä, että elämä pysähtyy
Totta kai kamalat vastoinkäymiset ja katastrofit iskevät asenteesta huolimatta ja kaikista meistä varmasti sellaisessa tilanteessa tuntuu hetkellisesti, että elämä pysähtyy. Mutta sitten mitä tapahtuu sen shokki- tai suruvaiheen jälkeen, siinä on eroa ihmisten välillä. Jotkut jäävät enemmän kiinni raskaisiin asioihin ehkä syyttelemään elämää tai muita ihmisiä ja jäävät kiinni niihin kokemuksiin. Jotkut taas nostavat itsensä ylös toivottomuudesta ja pystyvät katsomaan elämää enemmän lohdullisesta perspektiivistä käsin. Tämän tavan katsoa asioita voi myös oppia. Itselleni tämä ymmärrys on syntynyt vasta hyvin raskaiden elämänkokemusten myötä.
Kyllä vähän näin, mutta kun on sieltä toivottomuudesta jotenkin kiskonut itsensä ylös ja yrittänyt elää eteenpäin siinä jo vähän onnistuen, iskeekin heti seuraava järkyttävä katastrofi ja sama on tehtävä taas uudestaan. Ja sen jälkeen uudestaan. Itselleni on elämän varrella sattunut kolme sellaista valtavaa tragediaa, ettei yhdellekään ystävälleni ole sattunut vastaavia edes yhtä. Kyllä siinä oikeallakin asenteella jo alkaa vähän uupua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vaan ap muutat asennettasi. Jepjep. Monikaan täällä ei edes tajua, mitä kirjoittaa. Ei asenteen muutos käy sormia napsauttamalla, kun jo muutenkin olet uupunut ja masentunut, elämä hakkaa päähän, eikä mistään tunnu löytyvän ulospääsyä.
Sanoi kuka mitä hyvänsä, ajatuksilleen ei edelleenkään ihminen mitään voi, ne vaan tulevat, kun haluavat. Eri asia on taas yrittää pikku hiljaa kehittää ajatustoimintaansa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Elämä on kuraa, mutta joskus se pienikin auringon pilkahdus lämmittää pitkäänkin ja siitä voi yrittää hakea voimavaroja hetki hetkeltä ponnistaa ylös epätoivon alhosta.
Itse aina ärsyynnyn tuosta, että pitäisi vain muuttaa asennettaan. Jos eteen sattuu jokin kamala vastoinkäyminen, niin ei siinä paljon asennemuutos auta. Kyllä se katastrofi vaan on jo koittanut asenteesta huolimatta. Ja jos iskee vaikka todella vakava sairaus tai joku perheenjäsen kuolee, aikamoinen asennoituja saa olla, ettei tunnu siltä, että elämä pysähtyy
Tämä juuri. Kun lapseni kuoli kohtuun, niin yritin suhtautua siihen ”oikealla asenteella”. Vielä synnytyksen käynnistyksessäkin ajattelin optimistisesti että ehkä lääkäri on erehtynyt ja lapsi syntyykin elossa. Sairaalasta kotiutuessa asennoiduin ”oikein” ja ajattelin että nyt pitää vain nousta ja yrittää uudelleen. Lopputuloksena puolen vuoden psykoottinen jakso josta en muista juuri mitään, mutta olen jälkeenpäin kuullut että makasin päivät sängyssä tyhjää tuijottaen ja nääntyen, ja öisin huusin kauhunsekaisena. Ammattiapua ei ”onneksi” tarjottu. Mutta hyvä että oli asenne kohdillaan, eikö? Jokainen täysijärkinen ihminen ymmärtää ettei tuollaiseen voi asennoitua ”oikein”, ja muun vakuuttelu on silkkaa hulluutta.
Otan osaa, aivan hirvittävä kokemus. Olisit ehdottomasti tarvinnut apua ja tukea. Ei tuollaiseen voi kukaan valmistautua. Toivottavasti olet saanut tukea jälkikäteen.
Minäkin muistan miten sekaisin olin, kun kannoin kohtuun kuollutta lasta viikon verran ennen syntymää. Olin kuin pystyyn kuollut. Syntymäpäiväksi valikoitui kuin kohtalon ivana oman syntymäpäiväni. Kaiken huipuksi synnytyksen jälkeen sairastuin krooniseen hormonaaliseen sairauteen, jonka hoito on vaikeaa, kun tasapainoa lääkityksessä saa usein hakea ja lääkitys ei siksi aina toimi ja tulee sivuvaikutuksia, jotka vievät työkykyä jne. Kesti vuosia tehdä surutyötä ja prosessia pitkitti vielä se, kun uutta raskautta ei alkanut kuulumaan ja jäimme lapsettomiksi. Olin myös pitkään työttömänä ja huoli toimeentulosta oli suuri ja lisäksi oli muitakin vaikeita sairauksia, jotka pahenivat samaan aikaan..
Nykyään puhumme puolisoni kanssa, miten toisaalta on turvallisempaa tällaisena maailman aikana, kun lapsi meni suoraan taivaaseen ja on siellä turvassa. Mutta ilman muuta olisimme halunneet saada hänet enemmän kuin mitään muuta, jos olisimme saaneet valita. Joskus mietimme hymyillen mitä hän tekisi tai millainen olisi. Meillä on hyvä olla eläinlastemme kanssa. Meillä on rakkautta, katto pään päällä ja ruokaa kaapissa. Välillä myös työtä. Katsomme uteliaina mihin tämä elämä meitä vie ja yritämme keskittyä kulloiseenkin hetkeen ja päivään mahdollisimman paljon. Se auttaa jaksamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asiaa ei paljon auta nämä "'älä märehdi vaikeuksia", "sinulla on asiat paljon paremmin, kuin monella muulla" saati "ajattele positiivisesti, äläkä keskity negatiiviseen". Ihminen ei mitään ajatuksilleen voi.
Ohitse, ei ap.
Osui tämä silmiini, kyllä niille ajatuksille jotain voi. Ihan aluksi suosittelen luettavaksi tällaista hyvin yksinkertaista opusta Louise Haylta: "Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi". Tämä kirja on ollut käänteen tekevä useiden ihmisten elämässä, myös omassani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiaa ei paljon auta nämä "'älä märehdi vaikeuksia", "sinulla on asiat paljon paremmin, kuin monella muulla" saati "ajattele positiivisesti, äläkä keskity negatiiviseen". Ihminen ei mitään ajatuksilleen voi.
Ohitse, ei ap.
Osui tämä silmiini, kyllä niille ajatuksille jotain voi. Ihan aluksi suosittelen luettavaksi tällaista hyvin yksinkertaista opusta Louise Haylta: "Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi". Tämä kirja on ollut käänteen tekevä useiden ihmisten elämässä, myös omassani.
Niin, kyllä niille ajatuksille voi todellakin yrittää tehdä jotakin. Vaikeaa siinä tosin on se, että tuon ymmärryksen täytyy tulla ihmisestä itsestään. Sen tulee tuntua sisällä ja tulla tajuntaan ja sitä ei voi ikään kuin päälleliimata tyyliin, että ajattelenpa nyt tässä positiivisesti. Itseäni tässä on auttanut tiettyjen kirjojen lukeminen (psykologiaa, filosofiaa) ja keskustelut ystävien ja terapeuttienkin kanssa. Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että on hyvä ensin prosessoida omia menneisyyden aiheuttamia henkisiä haavojaan ennen kuin pystyy etenemään irtipäästämiseen ja asioiden ja elämän parempaan hyväksymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin aina omannut positiivisen ja optimistisen ajattelutavan, vaikka elämä lapsuudesta asti täynnä traumaattisia kokemuksia. Isäpuoli oli väkivaltainen ja äiti ei puolustanut minua mitenkään. Ala-aste ja osa yläastettakin olin koulukiusattu.
Silti jotenkin kestin nuo koettelemukset, vaikkakin arkana ja epävarmana. Mitään traumoja ei nuoruudessa käsitelty missään.
Parikymppisenä löysin miehen ja hänen kanssaan rakennettiin "idyllinen" elämä. Omakotitalo, lapsi ja koira.
Kunnes kaikki romahti kun ystävä kuoli ja tajusin että elän kylmän ja välinpitämättömän alkoholistin kanssa, jonka vuoksi erosin.
Tästä laukesi keskivaikea masennus ja ahdistus, kun luultavasti kaikki käsittelemättömät traumat ovat alkaneet ottaa uudelleen valtaan. En ole nyt töissä ja eristäydyn koko ajan pahemmin. Yksin lapsen kanssa, ystäviäkään ei juuri ole ja miestä en ole jaksanut enää etsiä, koska kuka tällaisen ongelmakimpun riesakseen edes haluaisi.
Nyt on vaikea olla enää optimistinen ja kaipaan sitä osaa itsessäni.
Totta kai kamalat vastoinkäymiset ja katastrofit iskevät asenteesta huolimatta ja kaikista meistä varmasti sellaisessa tilanteessa tuntuu hetkellisesti, että elämä pysähtyy. Mutta sitten mitä tapahtuu sen shokki- tai suruvaiheen jälkeen, siinä on eroa ihmisten välillä. Jotkut jäävät enemmän kiinni raskaisiin asioihin ehkä syyttelemään elämää tai muita ihmisiä ja jäävät kiinni niihin kokemuksiin. Jotkut taas nostavat itsensä ylös toivottomuudesta ja pystyvät katsomaan elämää enemmän lohdullisesta perspektiivistä käsin. Tämän tavan katsoa asioita voi myös oppia. Itselleni tämä ymmärrys on syntynyt vasta hyvin raskaiden elämänkokemusten myötä.