Muita, joista tuntuu, että aina vedetään matto jalkojen alta?

Lapsuuteni ja teini-iän olin yksinäinen ja kiusattu.

Löysin puolison, tuntui painajaismainen nuoruus pyyhityn pois. Puoliso osoittautui muuten kultaiseksi, mutta ei oikein ole huomannut kasvaneensa aikuiseksi. On tehnyt kokoaikatyötä vuoden elämästään(nyt 49v).

Ostimme puolison vanhempien perheyrityksen, toimeentulo näytti turvatulta, mutta markkinat ja toimintaympäristö muuttui, tulemme nyt hädintuskkn toimeen.

Saimme lapsia, lyhyessä ajassa 5.

2 osoittautui kehitysvammaisiksi, poikkeavuus kävi ilmi viiveellä.

Nuorimmalla puhkesi vakava sairaus, joka voi uhata hänen tulevaisuuttaan...

Olen rämpimässä itse nyt ylös keskivaikeasta masennuksesta...

Vierailija kirjoitti:

jaan todellakin tämän tunteen ap. Juuri tänään mietin, että millaistahan olisi, jos joku aamu herätessä olisi sellainen päivä, että kaikki olisi hienosti. Että voisiko sellainen päivä tulla. Ja tällä hienosti ololla en tarkoita,  että pitäisi saada lottovoitto, vaan sellaista tilannetta, että ei olisi huolia ja murheita joka ikinen päivä oman itsensä tai oman perheensä jäsenten osalta. Tosin minulle ei taida sellaista päivää tosiaan tulla, sillä perheessäni on yksi vakavasti sairas tälläkin hetkellä, joka ei tähän sairauteensa onneksi ehkä välttämättä kuole, mutta se seuraa häntä elämän loppuun saakka. Jos valitat täällä palstalla, niin saat heti kuulla, että kaikilla on omat surunsa, ei niitä voi vertailla. Ja että kaikki eivät myöskään suruistaan puhu, ja että on elämänasenteesta kiinni, miten elämään suhtautuu. Väitän kuitenkin, että kyllä suruja voi vertailla. On ihan eri asia, jos joku menettää vaikka koko perheensä jossakin tragediassa, ja joku toinen koiransa. Surua ja menetystä on silloin molemmilla, mutta ehkä joku kuitenkin ymmärtää, mitä tässä tarkoitan. Minulle on muutama ystäväni sanonut, että heidän koko suvuissaan ei ole ollut niin paljon vastoinkäymisiä, kuin minulle esimerkiksi on koko elämän varrelle kasaantunut. En niitä lähde tässä enempää availemaan, mutta rankkaahan tämä on, kun on vastoinkäymistä toisen perään, eikä oikein koskaan mitään seesteistä aikaa siinä välissä.

Onko käynyt mielessä, että jollekulle se koira saattaa olla koko perhe??

Eläinystävän menettämisen aiheuttamaa surua ei pidä aliarvioida. Ihan sama suru kuin ihmisen menetyksessä, ja olen menettänyt myös läheisiä ihmisiä.

Millaista on olla noin älyttömän itsekeskeinen? Että kun toinen kuolee, tulee mieleen vaan se, että mitä se sinuun vaikuttaa. Ei ihme, ettei saa ystäviä.

Hometalo ei ole onnea, se on huonoa tutustumista kohteeseen ennalta. Ja muuta ei tainnut edes olla.

Mutta kun vika on päässä, riittää pienikin vika.

kaikilla sama tilanne kirjoitti:

EIKÖ AP.Ä OLE PEILIIN KATSOMISEN  PAIKKA. kaikilla muillakin on noita ongelmia. 

Pahimpia ovat ne, jotka sanovat että monella muulla maailmassa asiat on vielä pahemmin. Jokaisella on omat surut surtavana ja tuskat kärsittävänä ja jokaisella on oikeus tuntea ne juuri niin raskaina kuin tuntee. Pää sekoaa, jos aina pitää unohtaa omat murheet, koska jollakin maailmassa on vielä vaikeampaa.

Oikeus tuntea, eli oikeus kärsiä? Hullu olet, mutta jatka ihmeessä kärsimistä, kun sinulle kerran on oikeus :D

Vierailija kirjoitti:

Millaista on olla noin älyttömän itsekeskeinen? Että kun toinen kuolee, tulee mieleen vaan se, että mitä se sinuun vaikuttaa. Ei ihme, ettei saa ystäviä.

Hometalo ei ole onnea, se on huonoa tutustumista kohteeseen ennalta. Ja muuta ei tainnut edes olla.

Mutta kun vika on päässä, riittää pienikin vika.

Outo kommentti. Minä ainakin suren läheisen kuolemaa koska se vaikuttaa minuun. Jos se ei vaikuttaisi, niin en tietenkään surisi. Mikä siinä on itsekeskeistä? Suretko sinä tasapuolisesti jokaista maailman kuollutta ihmistä yhtä paljon?

Itselläni on pikemminkin niin päin, että vaikka vastoinkäymisiä on ollut aika paljon (tai varmaan suunnilleen keskivertoihmisen verran jos realistisia ollaan), niin varmaankin ulospäin olen läpi vuosien näyttänyt iloiselta ja onnekkaalta.

Ja jostain syystä olen itsekin jatkuvasti kokenut olevani onnekas. Myös pahimpina hetkinä, jolloin olen voinut vain unelmoida siitä, että joskus muutaman vuoden päässä olen onnellinen ja rauhallinen.

Miinusta elämässäni tähän asti:

- Koulukiusaaminen ja yksinäisyys lapsuudessa

- Teini-iästä yli kymmenen vuotta jatkunut taistelu masennusta ja ahdistushäiriötä vastaan

- Yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kanssa painiminen myös nuoressa aikuisuudessa, lähinnä masennuksen takia

- Opiskelut jäi kokonaan kesken

- Työura on vielä alkutekijöissään yli kolmekymppisenä, vielä yhtään vakituista työtä en ole saanut

- Harrastuksia ei ole, se mitä oli jäi pois kun harrastusryhmästä suurin osa perheellistyi

- Köyhyys

Plussaa elämässäni:

- Pitkä rakastava parisuhde

- Fyysinen terveys

- Perhekin on terve ja suhteet kunnossa

Välillä on ollut tosi vaikeaa, mutta jotenkin silti jatkuvasti on tuntunut, että minullahan on itse asiassa kaikki tosi hyvin, minulla on tukiverkostoa, ja olen äärimmäisen onnekas kaikista tilaisuuksista mitä olen saanut, vaikkeivat ne olisikaan mihinkään johtaneet esim. oman masennuksen takia. Nyt alkaa elämä tasaantua, ja tuntuu, että tätä olen odottanutkin niinä pahimpina hetkinä. Tietysti, jos parisuhde ja työ nyt molemmat kariutuisivat, olisi se todella vaikea paikka. Silti olisin onnekas, kun olen saanut rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on pikemminkin niin päin, että vaikka vastoinkäymisiä on ollut aika paljon (tai varmaan suunnilleen keskivertoihmisen verran jos realistisia ollaan), niin varmaankin ulospäin olen läpi vuosien näyttänyt iloiselta ja onnekkaalta.

Ja jostain syystä olen itsekin jatkuvasti kokenut olevani onnekas. Myös pahimpina hetkinä, jolloin olen voinut vain unelmoida siitä, että joskus muutaman vuoden päässä olen onnellinen ja rauhallinen.

Miinusta elämässäni tähän asti:

- Koulukiusaaminen ja yksinäisyys lapsuudessa

- Teini-iästä yli kymmenen vuotta jatkunut taistelu masennusta ja ahdistushäiriötä vastaan

- Yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kanssa painiminen myös nuoressa aikuisuudessa, lähinnä masennuksen takia

- Opiskelut jäi kokonaan kesken

- Työura on vielä alkutekijöissään yli kolmekymppisenä, vielä yhtään vakituista työtä en ole saanut

- Harrastuksia ei ole, se mitä oli jäi pois kun harrastusryhmästä suurin osa perheellistyi

- Köyhyys

Plussaa elämässäni:

- Pitkä rakastava parisuhde

- Fyysinen terveys

- Perhekin on terve ja suhteet kunnossa

Välillä on ollut tosi vaikeaa, mutta jotenkin silti jatkuvasti on tuntunut, että minullahan on itse asiassa kaikki tosi hyvin, minulla on tukiverkostoa, ja olen äärimmäisen onnekas kaikista tilaisuuksista mitä olen saanut, vaikkeivat ne olisikaan mihinkään johtaneet esim. oman masennuksen takia. Nyt alkaa elämä tasaantua, ja tuntuu, että tätä olen odottanutkin niinä pahimpina hetkinä. Tietysti, jos parisuhde ja työ nyt molemmat kariutuisivat, olisi se todella vaikea paikka. Silti olisin onnekas, kun olen saanut rakastaa.

Kyllähän hyvät ihmissuhteet luonnollisesti auttaa jo todella paljon. Itse en esim ole kelvannut koskaan kuin lyhyiksi ajoiksi miehille ja pelkkää arvostelua olen saanut siltäkin suunnalta osakseni.

Vierailija kirjoitti:

Ei sellaista ihmistä olekaan kellä ei ole vastoinkäymisiä. Ihan turha vertailla omaa elämäänsä muihin. Itse näen elämän testinä ja elämä on loppu peleissä tosi lyhyt väliaikainen etappi. Elämähän on kulkemista vastoinkäymisestäi toiseen ja onni taas ohikiitäviä hetkiä. Kenenkään kärsimys ei jatku iän kaiken. Kaikki loppuu aikanaan. Monta miljoona ihmisitä vaihtaisi tämänkin aloittajan kanssa paikkaa tässä elämässä.

Ei olekaan, mutta jollain niitä vastoinkäymisiä on oikeasti paljon enemmän kuin toisilla. Mun kohdalla on monien ammattilaisten suut auenneet, kun ovat kuulleet, mitä kaikkea olen kokenut ja käynyt läpi. En ole siis katkera, mutta on ihan silkkaa puppua väittää, että kaikilla niitä vastoinkäymisiä on samalla tavalla ja yhtä isossa mittakaavassa. Enkä ole siis ap

Joo, kaikille muille kaikki tulee hopeatarjottimella paitsi sinulle. Myös epäonnesi on juuri heidän syynsä.

Kuulostaa melko normaalilta elämältä. On ylä ja alamäkiä.

Joku ajanjakso enemmän alamäkeä sitten taas voi mennä pitempään hyvin.

Kun ikää 60 voi arvioida vähän paremmin.

Pointti on yrittää löytää vaikeuksien keskeltä ne positiiviset asiat. Ilmoita pienistä arkisista asioista ja ihmissuhteista.

Näistä vastoinkäymisistä syntyy elämänkokemusta, viisautta ja kypsyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sellaista ihmistä olekaan kellä ei ole vastoinkäymisiä. Ihan turha vertailla omaa elämäänsä muihin. Itse näen elämän testinä ja elämä on loppu peleissä tosi lyhyt väliaikainen etappi. Elämähän on kulkemista vastoinkäymisestäi toiseen ja onni taas ohikiitäviä hetkiä. Kenenkään kärsimys ei jatku iän kaiken. Kaikki loppuu aikanaan. Monta miljoona ihmisitä vaihtaisi tämänkin aloittajan kanssa paikkaa tässä elämässä.

Toisilla vaan niitä vastoinkäymisiä on paljon enemmän kuin toisilla. On ihmisiä, joilla on enemmän vastoinkäymisiä kuin jopa minulla, mutta lähipiiristäni tai sanotaan nyt lähimmän sadan tuntemani ihmisen piiristä minulla on niitä eniten. Eikä vain omasta mielestäni.en henk koht tunne ketään jolla asiat olisi minua huonommin, lähinnä jollain Afrikan aids lapsella.

Kuulostaa tutulta. Minun läheisimmät ihmiset, on monta kertaa päivitellyt, miten jollain voikin olla niin huono tuuri, kuin minulla. Ja olen monesti kuullut, että ei kenenkään elämä voi olla loputtomasti pelkkää kärsimystä, kyllä se hyväkin aika sieltä tulee. No, ei ole tullut. 

Sama juttu, että mun elämäntarinaa kuunnellessa moni päivittelee tuota ja suu loksahtaa auki. Osa on suoraan sanonut, että jos he olisivat minä, he eivät olisi kestäneet, vaan tappaneet itsensä. Ihan p*skaa selittää, että kyllä kaikilla niitä vastoinkäymisiä on.

Näin yli nelikymppisen korvin tuo kuulostaa elämältä. En tiedä ketään kenen elämä olisi pelkkää jatkuvaa auvoisuutta. On sairauksia, työttömyyttä, työstressiä, parisuhdeongelmia, avioeroja, lapsettomuutta, onnettomuuksia, kuolemaa, surua, omaisuuden menetyksiä, konkursseja, yksinäisyyttä, masennusta, välien menetystä läheisiin, päihdeongelmia jne. Toisilla jo lapsuudesta asti, toisilla aikuiselämässä. Ja ihan tällaisia tavis keski-ikäistä koulutettua ns. keskiluokkaa ollaan. Välillä menee mukavasti kunnes seuraava kriisi kolkuttelee ovella vakavampana tai vähemmän vakavana.

No täällä olis kanss yks Aladdin.

Vierailija kirjoitti:

Näin yli nelikymppisen korvin tuo kuulostaa elämältä. En tiedä ketään kenen elämä olisi pelkkää jatkuvaa auvoisuutta. On sairauksia, työttömyyttä, työstressiä, parisuhdeongelmia, avioeroja, lapsettomuutta, onnettomuuksia, kuolemaa, surua, omaisuuden menetyksiä, konkursseja, yksinäisyyttä, masennusta, välien menetystä läheisiin, päihdeongelmia jne. Toisilla jo lapsuudesta asti, toisilla aikuiselämässä. Ja ihan tällaisia tavis keski-ikäistä koulutettua ns. keskiluokkaa ollaan. Välillä menee mukavasti kunnes seuraava kriisi kolkuttelee ovella vakavampana tai vähemmän vakavana.

Kyllähän noita monilla on. Itse tosin melkein kaikki ystäväni ovat sellaisia, joille ei ole sattunut mitään noista tuossa luettelemistasi. Siksi elämä onkin niin epäreilua. Toivon kaikille parasta, mutta meitä on tosiaan moneksi: jollekin ei satu tuoltakaan listalta yhtään, ja jollakin voi olla tuosta kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jaan todellakin tämän tunteen ap. Juuri tänään mietin, että millaistahan olisi, jos joku aamu herätessä olisi sellainen päivä, että kaikki olisi hienosti. Että voisiko sellainen päivä tulla. Ja tällä hienosti ololla en tarkoita,  että pitäisi saada lottovoitto, vaan sellaista tilannetta, että ei olisi huolia ja murheita joka ikinen päivä oman itsensä tai oman perheensä jäsenten osalta. Tosin minulle ei taida sellaista päivää tosiaan tulla, sillä perheessäni on yksi vakavasti sairas tälläkin hetkellä, joka ei tähän sairauteensa onneksi ehkä välttämättä kuole, mutta se seuraa häntä elämän loppuun saakka. Jos valitat täällä palstalla, niin saat heti kuulla, että kaikilla on omat surunsa, ei niitä voi vertailla. Ja että kaikki eivät myöskään suruistaan puhu, ja että on elämänasenteesta kiinni, miten elämään suhtautuu. Väitän kuitenkin, että kyllä suruja voi vertailla. On ihan eri asia, jos joku menettää vaikka koko perheensä jossakin tragediassa, ja joku toinen koiransa. Surua ja menetystä on silloin molemmilla, mutta ehkä joku kuitenkin ymmärtää, mitä tässä tarkoitan. Minulle on muutama ystäväni sanonut, että heidän koko suvuissaan ei ole ollut niin paljon vastoinkäymisiä, kuin minulle esimerkiksi on koko elämän varrelle kasaantunut. En niitä lähde tässä enempää availemaan, mutta rankkaahan tämä on, kun on vastoinkäymistä toisen perään, eikä oikein koskaan mitään seesteistä aikaa siinä välissä.

Onko käynyt mielessä, että jollekulle se koira saattaa olla koko perhe??

Eläinystävän menettämisen aiheuttamaa surua ei pidä aliarvioida. Ihan sama suru kuin ihmisen menetyksessä, ja olen menettänyt myös läheisiä ihmisiä.

Ehkä tuossa tarkoitettiin seuraavaa: Kun ottaa koiran, on täysin varmaa, että viimeistään kahdenkymmenen vuoden päästä koiraa ei ole. Kauhea suru siitä sitten koittaa, ja sitä tässä ei varmaan ollut tarkoitus aliarvioida. Mutta kaikille koiranomistajille käy samoin, se on väistämätöntä. Mutta jos menet naimisiin ja perustat perheen, ei ole odotettavaa, että joku menettää kaiken tuon ihan ennen aikojaan, ja sellaisiakin karmeita asioita tapahtuu. Kaikille ei kuitenkaan onneksi käy niin. Elämässä on siis surua, joka kuuluu elämään, ja se on kohdattava, kärsittävä ja jotenkin elettävä eteenpäin, mutta se on sama aika monella. Joillekin tulee sitten kohtuuttoman suuria taakkoja kannettavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Näin yli nelikymppisen korvin tuo kuulostaa elämältä. En tiedä ketään kenen elämä olisi pelkkää jatkuvaa auvoisuutta. On sairauksia, työttömyyttä, työstressiä, parisuhdeongelmia, avioeroja, lapsettomuutta, onnettomuuksia, kuolemaa, surua, omaisuuden menetyksiä, konkursseja, yksinäisyyttä, masennusta, välien menetystä läheisiin, päihdeongelmia jne. Toisilla jo lapsuudesta asti, toisilla aikuiselämässä. Ja ihan tällaisia tavis keski-ikäistä koulutettua ns. keskiluokkaa ollaan. Välillä menee mukavasti kunnes seuraava kriisi kolkuttelee ovella vakavampana tai vähemmän vakavana.

Harvalla elämä on pelkkää ylämäkeä, mutta vastoinkäymisten mittakaava ja määrä voi olla tosi erilainen. Lisäksi sekin vaikuttaa, millä aikavälillä kaikki tapahtuu. Mulla on alle viidessä vuodessa tapahtunut muun muassa henkistä ja vakavaa seksuaalista väkivaltaa, työttömyyttä, homekämppä ja siitä oireilua, viisi omaa diagnosoitua sairautta ja läheisten päälle, useampia läheisen kuolemia, yli kolmen vuoden oikeusprosessi, tulottomuutta, luukulta toiselle juoksemista avun saannin perässä, välien menetyksiä ja isoja muutoksia. Ja nyt tietty korona-aika. Ikää on 24.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin yli nelikymppisen korvin tuo kuulostaa elämältä. En tiedä ketään kenen elämä olisi pelkkää jatkuvaa auvoisuutta. On sairauksia, työttömyyttä, työstressiä, parisuhdeongelmia, avioeroja, lapsettomuutta, onnettomuuksia, kuolemaa, surua, omaisuuden menetyksiä, konkursseja, yksinäisyyttä, masennusta, välien menetystä läheisiin, päihdeongelmia jne. Toisilla jo lapsuudesta asti, toisilla aikuiselämässä. Ja ihan tällaisia tavis keski-ikäistä koulutettua ns. keskiluokkaa ollaan. Välillä menee mukavasti kunnes seuraava kriisi kolkuttelee ovella vakavampana tai vähemmän vakavana.

Harvalla elämä on pelkkää ylämäkeä, mutta vastoinkäymisten mittakaava ja määrä voi olla tosi erilainen. Lisäksi sekin vaikuttaa, millä aikavälillä kaikki tapahtuu. Mulla on alle viidessä vuodessa tapahtunut muun muassa henkistä ja vakavaa seksuaalista väkivaltaa, työttömyyttä, homekämppä ja siitä oireilua, viisi omaa diagnosoitua sairautta ja läheisten päälle, useampia läheisen kuolemia, yli kolmen vuoden oikeusprosessi, tulottomuutta, luukulta toiselle juoksemista avun saannin perässä, välien menetyksiä ja isoja muutoksia. Ja nyt tietty korona-aika. Ikää on 24.

Ja tätä ennenkin siis oli tapahtunut monia asioita, joita en nyt jaksa luetella. Kuormaa on kertynyt pitkältä ajalta.

Kyllä minulla on aina ollut sama fiilis MUTTA moniin asioihin voi myös vaikuttaa. Esim. asuntoa tai taloa ei ikinä pidä ostaa hätiköiden ja aina pitää luottaa vaistoonsa. Teettää kuntokartoituksia ja ottaa selvää kartoituksen tekijän luotettavuudesta. En usko, että home voi jäädä piiloon, jos teettää ammattimaisen kuntotutkielman.

Vaikuttaa siltä, että ap keskittyy negatiivisiin asioihin. Minultakin on kuollut ystävä ja veli, mutta surunkin keskellä ajattelen, että minulla oli onnea kun sain tuntea heidät. Taloa ostettaessa teimme tarkkaa taustatyötä, talo vaati ison remontin - rahaa meni, mutta saatiinpa sitten mieluiten. Puoliso ei ole pettänyt mutta aiemmin pitkäaikainen poikaystävä petti ja olen myös kokenut seksuaalista väkivaltaa, mutta onnittelen itseäni joka päivä että selvisin. Sairastuin vakavaan sairauteen, mutta ajattelen että onneksi löydettiin ajoissa ja onneksi on hoitotasapaino saavutettu. Että ei aina oo mennyt kuin strömsössä, mutta ajattelen mieluummin niitä hyviä puolia kuin vellon itsesäälissä.