Muita, joista tuntuu, että aina vedetään matto jalkojen alta?

Vierailija kirjoitti:

nii no, minusta on moni ajatellut että olen hannu hanhi, mutta he eivät todella tiedä millaisia vastoinkäymisiä olen käynyt läpi, olen myös sairastunut vakavaan krooniseen sairauteen. Mutta silti vain yritän ja yritän ja olen tehnyt ihan hirvittävän määrän työtä ihan jopa omien lasteni kustannuksella (mitä kadunkin, he eivät saaneet tarpeeksi huomiota). Mutta helpolla ei ole tullut. Olen opiskellut niiin paljon, ja suorittanut eri tutkintoja. Päämääränäni on ollut että en jäisi työttömäksi, saisin jollakin tasolla itseäni kiinnostavaa työtä ja sellaista työtä mitä pystyn tekemään vaikka sairauteni veisi osan työkyvystäni :(

NI haluan muistuttaa, että vaikka kuinka teistä näyttäisi ulos päin, että joku on saanut jotain helpolla, ni ette voi koskaan tietää mitä se ihminen on käynyt läpi oikeasti

Tämäkin on totta, ettei kaikki aina näy päälle päin. Minusta silti vähän kuulostaa siltä, että pakenet ainakin osin asioita suorittamiseen. Olin ennen samanlainen, joten sen takia tuo kiinnitti huomion. Työttömyys harvoin on oma valinta etenkin näinä aikoina se on entistä todennäköisempää joutua työttömäksi. Joskus on hyvä vain ihan oikeasti vain antaa itselleen se hengähdystauko eikä aina vain yrittää, yrittää ja yrittää. Minulle se hengähdystauon määräsi lopulta lääkäri. Toki ihmiset ovat erilaisia näissä asioissa.

Ennen tuntui tältä, mutta sitten lakkasin odottamastakaan mitään hyvää. Eihän sellaista ole kenellekään elämässä luvattu. Olen oppinut löytämään iloa kaikkein huonoimpinakin aikoina. Sitä iloa ei minulta kukaan voi viedä pois, vaikka muuten elämä potkisi päähän kuinka. Ja jos jotain oikein hyvää tapahtuu, on se vain plussaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minulla on aina ollut sama fiilis MUTTA moniin asioihin voi myös vaikuttaa. Esim. asuntoa tai taloa ei ikinä pidä ostaa hätiköiden ja aina pitää luottaa vaistoonsa. Teettää kuntokartoituksia ja ottaa selvää kartoituksen tekijän luotettavuudesta. En usko, että home voi jäädä piiloon, jos teettää ammattimaisen kuntotutkielman.

Vaikka tekisin erittäin harkitun päätöksen niin asunto voi osoittautua sysipaskaksi. Tai ennemminkin naapurit:

Itse luulin ostaneeni unelmien kerrostalokaksion arvostetusta ja tunnetusta yhtiöstä, mutta sekä seinä- että yläkerran naapurit osoittautuivat ilkeiksi häiriköiksi. Toinen pelaa ilmeisesti tietokonepelejä päiväsaikaan ja reagoi aina huutamalla "T*PA SE AAA AAA AAA" "V**U AMMU SE", toinen taas hyppii, puhuu ja nauraa huutamalla kaikki yöt jopa klo. 22-06. Isännöitsijää ei kiinnosta, eikä kynnys poliisien soittamiseen ylity. Heippalappuja olen laittanut postiluukuista mutta niillä ei ole ollut mitään vaikutusta. 

Tämäkö on muka vaurastumista: maksat pahviseinistä, vttumaisista naapureista ja luokattoman huonosta isännöinnistä. Onnea vaan sille joka tähän seuraavaksi muuttaa, itse asunut vasta puoli vuotta ja aion laittaa jo myyntiin. 

Kokemuksesta sanon että aina edes yhtiön hallitukselle valittaminen ei auta, nämä ovat niin monimutkaisia, jopa vuosikausien prosesseja. Varsinkaan omistusasujaa ei voi häätää noin vain. Itse en enää ikinä muuta kerrostaloon, okt: oma tupa, oma lupa.

Te, jotka yli 30-vuotiaina täälläkin palaatte lapsuuden perheisiin, koulukiusaamisiin ja muihin: asiat on mahdollista käsitellä ja antaa anteeksi. Kaikista kauheimmatkin. Kokemuksen äänellä. Jos yli 30-vuotiaana kaataa kaiken syyn huonoille vanhemmille tms niin sitten on kyllä jäänyt pahasti jumiin. En sano tätä pahalla, mutta tosi moni kommentti on aikamoista valitusta ja vuodatusta ja voivottelua täällä, ja alapeukuista näkee mitkä on olleet niitä vähän järkevämpiä kommentteja.

Itsekin hoin yli kakskymppiseksi tuota "Kaikki kauhistelee kun kerron elämäntarinani kun se on niin järkyttävä". Sitten käsittelin asiat, vaihdoin levyä enkä aidosti nykyään mietiskelen tai kuvaa omaa elämäntarinaani sen mukaan mitä oli joskus, vaan mitä on nyt.

JA tiedän, näitä ei halua kuulla silloin kun haluaa kaikkien kauhistelevan omaa elämäänsä ja näen jo alapeukkujen tulvan. Mutta oikeasti rakkaudella tämä, oma elämä voi olla myös hyvää. Ja sille, joka kommentoi ettei omia ajatuksiaan voi valita. Tästä olen eri mieltä, samoin kuin nykyneuropsykologiakin. Meillä on paljonkin tekemistä sen kanssa mitä ja miten ajattelemme. Emme ole passiivisia uhreja, vaan aktiivisia eläjiä. :)

Asenne vaikuttaa, ap keskittyy nyt aika ilmeisesti vaan negatiiviseen ja on heittäytynyt elämän uhriksi. J.p. Roos on kirjoittanut kirjan Suomalainen elämä, tutkimus ihmisten elämäkerroista. Ap:n tarina lukeutuu siinä kategoriaan kurja ja onneton elämä. Sellainen on ihmisillä, jotka ovat ulkoapäinohjautuvia, eivätkä usko voivansa vaikuttaa elämäänsä yhyään. Onnellisimpia ovat ne, jotka uskovat omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja ovat sisältäpäinohjautuvia, vaikka vastoinkäymisiä olisi aivan yhtä paljon.

Jokaiselta ihmiseltä siis löytyy paljon vastoinkäymisiä. Niitä ei pidä jäädä miettimään, vaan keskittyä hyviin asioihin elämässä.

Olen alalla, jossa kilpailu on kovaa. Tukijasta tai hyvästä pitkäaikaisesta kollegasta voi hetkessä tulla pahin vihollinen. Kokonaiset työryhmät tai omat alaiset kääntyvät yhtäkkiä vastaan. Se tuntuu välillä juuri tuolta, että vedetään matto jalkojen alta. Pitää kuitenkin muistaa, että jokainen ajaa loppujen lopuksi kuitenkin vain omaa etuaan, eikä kenenkään vastuulla ole pitää mattoa juuri minun jalkojeni alla, jos siinä itsekin haluaisi seistä. kilpailun loputtomassa liikkeessä asetelmat ja suhteet muuttuvat koko ajan sen mukaan, missä milloinkin nähdään saatavan etua itselle. Omia taitojaan pitää puoliaan tulee kehittää jatkuvasti. Tarvitaan ymmärrystä ja vahvuutta kestää leikkiä, johon on ryhtynyt. Leikki on jatkuvaa, mutta sen etu on siinä, että siitä voi hypätä pois heti kun haluaa. Kukaan ei ole huipulla ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Aivan turha fraasi tämäkin "yhdelle ihmiselle ei anneta enempää, kuin pystyy kestämään". Höpöhöpö, olen nähnyt useita, jotka on saaneet kyllä tuntea elämän niin raadollisena, ja kun hiukan paistais päivä, tulee puukkoa selkään ja potkua päähän. On monia, joille on annettu niin paljon pahaa ja ikävää elämään, että eivät vaan ole kestäneet. En olisi minäkään.

Olen tällainen. En osaa/uskalla enää odottaa mitään hyvää. Olen nykyään kuin kasvis joka kuihtuu pikkuhiljaa pois. En tiedä ketään ihmistä kenellä olisi ollut näin paljon vaikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka yli 30-vuotiaina täälläkin palaatte lapsuuden perheisiin, koulukiusaamisiin ja muihin: asiat on mahdollista käsitellä ja antaa anteeksi. Kaikista kauheimmatkin. Kokemuksen äänellä. Jos yli 30-vuotiaana kaataa kaiken syyn huonoille vanhemmille tms niin sitten on kyllä jäänyt pahasti jumiin. En sano tätä pahalla, mutta tosi moni kommentti on aikamoista valitusta ja vuodatusta ja voivottelua täällä, ja alapeukuista näkee mitkä on olleet niitä vähän järkevämpiä kommentteja.

Itsekin hoin yli kakskymppiseksi tuota "Kaikki kauhistelee kun kerron elämäntarinani kun se on niin järkyttävä". Sitten käsittelin asiat, vaihdoin levyä enkä aidosti nykyään mietiskelen tai kuvaa omaa elämäntarinaani sen mukaan mitä oli joskus, vaan mitä on nyt.

JA tiedän, näitä ei halua kuulla silloin kun haluaa kaikkien kauhistelevan omaa elämäänsä ja näen jo alapeukkujen tulvan. Mutta oikeasti rakkaudella tämä, oma elämä voi olla myös hyvää. Ja sille, joka kommentoi ettei omia ajatuksiaan voi valita. Tästä olen eri mieltä, samoin kuin nykyneuropsykologiakin. Meillä on paljonkin tekemistä sen kanssa mitä ja miten ajattelemme. Emme ole passiivisia uhreja, vaan aktiivisia eläjiä. :)

Minua moni ihailee, miten olen jaksanut, miten positiivinen olen ja miten katson eteenpäin. Olen yksi noista, joka kirjoitti, että osa kauhistelee tarinaani. En minäkään ole ensimmäisenä vuodattamassa elämäntarinaani kaikkialla, mutta kyllä mä tiedostan myös, että se voi olla joillekin järisyttävää kuultava. Minun elämässäni on silti edelleen paljon hyvää, toivoa ja iloa. Silti osaan ymmärtää ap:n ajatuksia ja niitä epätoivon hetkiä, mitä olen itsekin käynyt ja kokenut ja joskus niitä voi tulla vieläkin. Etenkin masentuneena ja totaalisen uupuneena niiden omien ajatuksen valitseminen ei ole kovin helppoa, vaan ne on sellaisia sairauksia, jotka tekee sun mielen ajoittain jopa täysin mustaksi. Minusta on hassua, että tässä nähdään joko se, että ollaan joko ylipositiivisia toimijoita tai sitten passiivisia uhreja. Ihminen voi olla elämän päähän potkima ja siitä saa tuntea pahaa oloa, mutta myös nähdä ympäriillään hyviä asioita ja löytää iloa. :)

Vierailija kirjoitti:

Asenne vaikuttaa, ap keskittyy nyt aika ilmeisesti vaan negatiiviseen ja on heittäytynyt elämän uhriksi. J.p. Roos on kirjoittanut kirjan Suomalainen elämä, tutkimus ihmisten elämäkerroista. Ap:n tarina lukeutuu siinä kategoriaan kurja ja onneton elämä. Sellainen on ihmisillä, jotka ovat ulkoapäinohjautuvia, eivätkä usko voivansa vaikuttaa elämäänsä yhyään. Onnellisimpia ovat ne, jotka uskovat omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja ovat sisältäpäinohjautuvia, vaikka vastoinkäymisiä olisi aivan yhtä paljon.

Jokaiselta ihmiseltä siis löytyy paljon vastoinkäymisiä. Niitä ei pidä jäädä miettimään, vaan keskittyä hyviin asioihin elämässä.

Sano tuo niille lukuisille masentuneille, uupuneille ja syrjäytyneille.

Nyt vaan ap muutat asennettasi. Jepjep. Monikaan täällä ei edes tajua, mitä kirjoittaa. Ei asenteen muutos käy sormia napsauttamalla, kun jo muutenkin olet uupunut ja masentunut, elämä hakkaa päähän, eikä mistään tunnu löytyvän ulospääsyä. 

Sanoi kuka mitä hyvänsä, ajatuksilleen ei edelleenkään ihminen mitään voi, ne vaan tulevat, kun haluavat. Eri asia on taas yrittää pikku hiljaa kehittää ajatustoimintaansa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Elämä on kuraa, mutta joskus se pienikin auringon pilkahdus lämmittää pitkäänkin ja siitä voi yrittää hakea voimavaroja hetki hetkeltä ponnistaa ylös epätoivon alhosta.

Jäljelle jää se mikä on tärkeää eli ei huono tuokaan.

Hyviä sorsitaan

Minulla oli samanlainen olo vuosikausia. Silloin oli myös paljon vastoinkäymisiä.

Pari oivallusta muutti tilannetta selvästi paremmaksi.

- En voi muuttaa olosuhteita enkä muita ihmisiä. Voin muuttaa vain itseäni.

- Koska kaikki tuntuu menevän pieleen, yritän selvästi tehdä vääriä asioita. Pysähdyin, mietin oikeasti vaihtoehtoja aiempaa laajemmin. Otin aidosti vastuun omista päätöksistäni ja myös omasta terveydestäni. Opiskelin ja tutkin asioita ja vaihtoehtoja monta vuotta. Muutin suuntaani todella radikaalisti.

- Menneet asiat pitää käsitellä, mutta niitä voi käsitellä myös kehollisella terapialla. Ei ole pakko saada Kelan psykoterapialähetettä. Mutta ongelmista ei koskaan pääse irti, jos ei katkaise totaalisesti välejä niihin ihmisiin, jotka ovat traumani aiheuttaneet.

Vierailija kirjoitti:

Nyt vaan ap muutat asennettasi. Jepjep. Monikaan täällä ei edes tajua, mitä kirjoittaa. Ei asenteen muutos käy sormia napsauttamalla, kun jo muutenkin olet uupunut ja masentunut, elämä hakkaa päähän, eikä mistään tunnu löytyvän ulospääsyä. 

Sanoi kuka mitä hyvänsä, ajatuksilleen ei edelleenkään ihminen mitään voi, ne vaan tulevat, kun haluavat. Eri asia on taas yrittää pikku hiljaa kehittää ajatustoimintaansa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Elämä on kuraa, mutta joskus se pienikin auringon pilkahdus lämmittää pitkäänkin ja siitä voi yrittää hakea voimavaroja hetki hetkeltä ponnistaa ylös epätoivon alhosta.

Nihilismi on vastuuton ja laiska elämänasenne. Ei elämäänsä tarvitse eikä kannata viettää uhriutuen. Elämä on kuraa jos uskot niin. Älä siis usko niin.

Vierailija kirjoitti:

Nyt vaan ap muutat asennettasi. Jepjep. Monikaan täällä ei edes tajua, mitä kirjoittaa. Ei asenteen muutos käy sormia napsauttamalla, kun jo muutenkin olet uupunut ja masentunut, elämä hakkaa päähän, eikä mistään tunnu löytyvän ulospääsyä. 

Sanoi kuka mitä hyvänsä, ajatuksilleen ei edelleenkään ihminen mitään voi, ne vaan tulevat, kun haluavat. Eri asia on taas yrittää pikku hiljaa kehittää ajatustoimintaansa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Elämä on kuraa, mutta joskus se pienikin auringon pilkahdus lämmittää pitkäänkin ja siitä voi yrittää hakea voimavaroja hetki hetkeltä ponnistaa ylös epätoivon alhosta.

Itse aina ärsyynnyn tuosta, että pitäisi vain muuttaa asennettaan. Jos eteen sattuu jokin kamala vastoinkäyminen, niin ei siinä paljon asennemuutos auta. Kyllä se katastrofi vaan on jo koittanut asenteesta huolimatta. Ja jos iskee vaikka todella vakava sairaus tai joku perheenjäsen kuolee, aikamoinen asennoituja saa olla, ettei tunnu siltä, että elämä pysähtyy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaikilla sama tilanne kirjoitti:

EIKÖ AP.Ä OLE PEILIIN KATSOMISEN  PAIKKA. kaikilla muillakin on noita ongelmia. 

Pahimpia ovat ne, jotka sanovat että monella muulla maailmassa asiat on vielä pahemmin. Jokaisella on omat surut surtavana ja tuskat kärsittävänä ja jokaisella on oikeus tuntea ne juuri niin raskaina kuin tuntee. Pää sekoaa, jos aina pitää unohtaa omat murheet, koska jollakin maailmassa on vielä vaikeampaa.

Niin, tai tai sitten se pää sekoaa, kun aina vertaat itseäsi niihin joilla menee paremmin. Se vasta raskasta on.

Kuten tuossa aiemmin ensimmäisellä sivulla kirjoitin, itsekin vertasin tilannettani aina niihin joilla menee paremmin, kun töissä siivosin mätiä kananmunia tai parisuhteissa minut jätettiin. Kun rupesin vertaamaan itseäni esim syöpään kuolleeseen kaveriini ym, niin ymmärsin, että mitä hittoa minä tässä oikeasti valitan. Toinen menetti nuorena elämänsä ja minä surkuttelen huonoa työtäni tai parisuhdejuttuja. Tajusin kuinka hiton pinnallinen loppujen lopuksi olin, kun asiat voivat olla monella ihan oikeasti huonosti.

Mutta kun aina löytyy se joku, jolla on asiat huonommin. Ei sekään ole tervettä, että tukahduttaa kaikki ikävät tunteet tai huolet pois, kun miettii vaan niitä toisia. Totta kai mun mielestäkin on tärkeää harjoitella kiitollisuuden tuntemista ja tiedostaa ne asiat, jotka on hyvin, koska nekin voi ja usein auttaa jaksamaan, mutta ei se sellainen liiallinenkaan ikävien tunteiden lakaisu ole hyvä asia, vaan saattaa pahentaa ongelmia. Esimerkiksi tällä logiikalla ei saisi surra menetettyä läheistä, koska joltain toiselta on mennyt koko perhe. Tai ei saisi tuntea pahaa olla henkisestä kiusaamisesta, kun jotain toista on myös sen lisäksi fyysisesti kiusattu.

Kuka puhui tukahduttamisesta? Kyse on ymmärryksestä ja mittasuhteista, kyvystä nähdä muutkin ihmiset, eikä vaan minua, minun oikeuttani kärsiä jne.

Ymmärryksesta, että maailma ei pyöri vain minun ympärilläni. Ja että negatiivinen uhriutuminen tekee sen, että jatkossakaan ei tule ystäviä saamaan.

Olen samaa mieltä. Itse olen kokenut lapsena ja aikuisena monenlaisia hyvin traumaattisia asioita ja jopa terapeutit ovat ihmetelleet, että miten olen selvinnyt. Kuulemma suurin osa vastaavaa kokenut vaan luovuttaa. Itse ihmettelen aina tuota kysymystä. Mitä vaihtoehtoja tässä muka on? Miksi sabotoisin itse omaa itseäni ja elämääni? On todella raskasta ajatella päivä toisensa jälkeen, että miksi minulle aina käy näin. Sellainen ajattelu ei johda mihinkään hyvään, ei anna energiaa, eikä auta minua selviytymään eteen tulevista ongelmista ja ratkottavista asioista. Olen toki kokenut myös uupumus- ja masennusjaksoja elämässäni, mutta silti herään yleensä toiveikkaana tulevaan päivään. Katson mitä eteen tulee ja selvittelen sitten tilanteita ja asioita sitä mukaa. Pyrin aina keskittymään niihin hyviin asioihin, joita minulla on, kuten sairauksien sijaan olemassaolevaan toimintakykyyn tai siihen, että pystyn jostakin ihmeen syystä ajattelemaan näin positiivisesti.

"pystyn jostakin ihmeen syystä ajattelemaan näin positiivisesti" Kiva, että sinä pystyt olemaan positiivinen, tässä olikin kyse siitä, että kaikki eivät pysty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaikilla sama tilanne kirjoitti:

EIKÖ AP.Ä OLE PEILIIN KATSOMISEN  PAIKKA. kaikilla muillakin on noita ongelmia. 

Pahimpia ovat ne, jotka sanovat että monella muulla maailmassa asiat on vielä pahemmin. Jokaisella on omat surut surtavana ja tuskat kärsittävänä ja jokaisella on oikeus tuntea ne juuri niin raskaina kuin tuntee. Pää sekoaa, jos aina pitää unohtaa omat murheet, koska jollakin maailmassa on vielä vaikeampaa.

Niin, tai tai sitten se pää sekoaa, kun aina vertaat itseäsi niihin joilla menee paremmin. Se vasta raskasta on.

Kuten tuossa aiemmin ensimmäisellä sivulla kirjoitin, itsekin vertasin tilannettani aina niihin joilla menee paremmin, kun töissä siivosin mätiä kananmunia tai parisuhteissa minut jätettiin. Kun rupesin vertaamaan itseäni esim syöpään kuolleeseen kaveriini ym, niin ymmärsin, että mitä hittoa minä tässä oikeasti valitan. Toinen menetti nuorena elämänsä ja minä surkuttelen huonoa työtäni tai parisuhdejuttuja. Tajusin kuinka hiton pinnallinen loppujen lopuksi olin, kun asiat voivat olla monella ihan oikeasti huonosti.

Mutta kun aina löytyy se joku, jolla on asiat huonommin. Ei sekään ole tervettä, että tukahduttaa kaikki ikävät tunteet tai huolet pois, kun miettii vaan niitä toisia. Totta kai mun mielestäkin on tärkeää harjoitella kiitollisuuden tuntemista ja tiedostaa ne asiat, jotka on hyvin, koska nekin voi ja usein auttaa jaksamaan, mutta ei se sellainen liiallinenkaan ikävien tunteiden lakaisu ole hyvä asia, vaan saattaa pahentaa ongelmia. Esimerkiksi tällä logiikalla ei saisi surra menetettyä läheistä, koska joltain toiselta on mennyt koko perhe. Tai ei saisi tuntea pahaa olla henkisestä kiusaamisesta, kun jotain toista on myös sen lisäksi fyysisesti kiusattu.

Kuka puhui tukahduttamisesta? Kyse on ymmärryksestä ja mittasuhteista, kyvystä nähdä muutkin ihmiset, eikä vaan minua, minun oikeuttani kärsiä jne.

Ymmärryksesta, että maailma ei pyöri vain minun ympärilläni. Ja että negatiivinen uhriutuminen tekee sen, että jatkossakaan ei tule ystäviä saamaan.

Olen samaa mieltä. Itse olen kokenut lapsena ja aikuisena monenlaisia hyvin traumaattisia asioita ja jopa terapeutit ovat ihmetelleet, että miten olen selvinnyt. Kuulemma suurin osa vastaavaa kokenut vaan luovuttaa. Itse ihmettelen aina tuota kysymystä. Mitä vaihtoehtoja tässä muka on? Miksi sabotoisin itse omaa itseäni ja elämääni? On todella raskasta ajatella päivä toisensa jälkeen, että miksi minulle aina käy näin. Sellainen ajattelu ei johda mihinkään hyvään, ei anna energiaa, eikä auta minua selviytymään eteen tulevista ongelmista ja ratkottavista asioista. Olen toki kokenut myös uupumus- ja masennusjaksoja elämässäni, mutta silti herään yleensä toiveikkaana tulevaan päivään. Katson mitä eteen tulee ja selvittelen sitten tilanteita ja asioita sitä mukaa. Pyrin aina keskittymään niihin hyviin asioihin, joita minulla on, kuten sairauksien sijaan olemassaolevaan toimintakykyyn tai siihen, että pystyn jostakin ihmeen syystä ajattelemaan näin positiivisesti.

Minulla on ollut sama. Mutta valitettavasti nyt, kun ikää alkaa jo olla, huomaan olevani aivan uupunut. Olen huolissani, että käykö tässä nyt niin, että vuosikymmenien taakka alkaakin väsyttää pikkuhiljaa, eikä tästä selviäkään enää asenteellaan.

Mä olen todennut, että se oleminen ilman mitään mukavuuksia kannattaa ottaa siksi olemisen perustaksi, johon on jo tyytyväinen. Kaikki muu on vaan plussaa. Siksi en järkyty, vaikka saisin potkut ja kumppani pettäisi. Elämä on, ja menen eteenpäin uuteen epäonnistumiseen.

Tämä! Olen huomannut että elämäni kulkee viiden vuoden sykleissä, jotka aina päättyvät kriisiin, josta sitten luon nahkani ja aloitan alusta. Ja mitä enemmän yritän elää ”oikein”, tavoitella ns. normaalia elämää, sitä huonommin minulle käy kun putoan. Viimeisimpänä avioero kun mies paljastui väärällä tavalla ”lapsiin meneväksi”. Sitä ennen lapsen kuolema. Ja sitä ennen vanhemmat heittivät kadulle. Jne.

Miten tämän huomaaminen on vaikuttanut, niin en enää toivo elämältä mitään. Kunhan tulen toimeen ja voin elää omasta mielestäni hyvin niin se riittää.

N30