Mistä johtuu, että niin moni nuori uupuu tai kärsii mielenterveyden ongelmista?

Koska kelvatakseen mihinkään pitäisi olla paras tai ainakin parhaiden joukossa. Oikeasti suurin osa meistä on keskinkertaisia, eikä siinä pitäisi olla mitään vikaa. Mutta kun parempi pitäisi olla. Muu ei riitä. Se, että tekee oman parhaansa, ei riitä.

Hyvinvointivaltio on kilpailuyhteiskunta. Kilpailussa on aina häviäjä. Valtio voi hyvin, ihminen häviää.

Ainakin vähälapsisuus on ongelma. Lapsi tottuu pienestä siihen, että maailma on aina absoluuttisen reilu ja vanhemmat on valmiita taisteluun lapsen puolesta aina. Aiemmin, kun oli suurperheet, sisarukset oli epäreiluja ja kiusasi. Vanhemmat ei ehtineet intoilla jokaisen mielipahan perässä. Ei se ole ideaali, että lapsi kärsii jatkuvasti, mutta pienet vastoinkäymiset ja epäreiluudenkin kokemukset kasvattaa. Vanhemmatkin voi todeta joskus, että "elämä on semmoista, ei sitä kannata miettiä" sen sijaan, että lähtevät peräämään aina lapsen oikeuksia.

Lisäksi kyse on joukkopsykoosista. On muodikasta olla ahdistunut. Paljon aikuiset postaa näitä "minäkin olen käynyt terapiassa" -tyyppisiä tekstejä ja ne on sinänsä hyviä, aikuisten kannalta. Mutta kun sillä samalla normalisoidaan epävarmoille teineille, että kaikki mielenliikkeet on heti sairaus, jonka ympärillä pitää alkaa pyörimään.

Veikkaan, että some on monenlaisen mielenterveysongelman ja ahdistuksen taustalla. Siellä saa paljon asiatonta ja törkeää kommenttia, ja muiden silotellut ja feikatut päivitykset täydellisestä elämästä ja ulkonäöstä aiheuttavat paineita ja riittämättömyyden tunnetta.

Moni nuori on myös kasvanut pumpulissa, vanhemmat ovat ylisuojelleet eivätkä vaatineet mitään normaaleja asioita, jolloin kaikenlainen vastuu ja vaatimukset opiskeluissa ja töissä tuntuvat musertavilta. Monella on ollut niin helppo elämä että se ei ole kasvattanut sitkeyttä eikä taitoja selviytyä vastoinkäymisistä.

Nykyään myös esim. työelämän vaatimukset ovat kasvaneet. Tuntuu, että jokaiseen ruohonjuuritason rivityöhönkin pitäisi olla jokin brändätty superosaaja ja erityislahjakkuus.

Mielenterveysongelmista myös puhutaan enemmän, ja nykyään on matalampi kynnys hakea terapiaa ja diagnoosi. Aikaisemmin aihe on ollut enempi tabu, ja moni on vain sinnitellyt vaikka olisi tuntunut miten pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Hyvinvointivaltio on kilpailuyhteiskunta. Kilpailussa on aina häviäjä. Valtio voi hyvin, ihminen häviää.

Ja korporaatiot. Olen itse ollut aina yrityksessä, siis korporaatioissa, nytkin sellaisessa, jolla on tosi humaani missio. Silti olen alkanut kärsiä burnoutista. Olen ruvennut ajattelemaan, että koko korporaatiot, kvartaalit ja projektit ovat epäinhimillisiä. Meitä yritetään saada sopeutumaan puhumalla mindfulnessista ja vihjailemalla, että vika on meissä, kun vika on oikeasti korporaatioiden luonteessa. En kyllä tiedä mikä olisi ratkaisu, ei ainakaan proletariaatin vallankumous, koska proletariaatti ei ole tarpeeksi älykästä. Ehkä jonkinlainen humanistisen älymystön vallankumous.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko näin ollut aina vai puhutaanko asiasta vain nykyaikana enemmän?

Näin on ollut aina. Aina on myös valitettu nuorten ongelmista.

Ei ole ollut aina. Työssäni olen päivittäin nuorten kanssa. 1990-luvulla emme lähettäneet lapsia mielenterveyden takia hoitoon koskaan. Nykyään joka vuosi, useampia.

Niin, mutta ne lapset joita 1990 luvulla ei lähetetty hoitoon ovat nyt 100 000 loppuelämänsä ajaksi syrjäytynyttä aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Masennus on isolta osin aivokemiaa, jokin nykyisessä elämäntyylissä altistaa mt ongelmille.

Lisäksi kulttuuri on sallivampaa ja ihmiset (lapset ja nuoret) uskaltavat kertoa ongelmista. Ennen peiteltiin ja purtiin poskia.

Niinpä, ja niistä sukupolvista on tullut paljon tunnekylmiä ja empatiaköyhiä ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monia syitä. Elämänkokemusta ei ole vielä tarpeeksi alla, että osaisi laittaa asioita mittasuhteisiin ja pienet asiat saattavat tuntua murskaavilta. Itsetunto ei ole vielä täysin kehittynyt, eikä ole ehkä luottamusta siihen, että kyllä asiat jollain tavalla järjestyvät. Vertaillaan somen perusteella omaa elämää muihin, joilla tuntuu olevan kaikki ihan täydellistä.

Mulla, nuorella aikuisella, taustalla seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, läheisten kuolemia, omia ja läheisten sairauksia, hometaloa, toimeentulon kanssa tappelua, työttömyyttä ja näistä tulleita isoja byrokrayiprosesseja ja terveysongelmia. Mihin mittasuhteisiin nämä pitäisi laittaa?

Eiväthän nuo ole millään mittapuulla pieniä asioita ja tuollaiseen tilanteeseen ei tekstissä varmasti viitattukaan. Varmasti ymmärrät sen itsekin. Voimia tilanteeseen!

Esimerkki mittasuhteista voisi olla vaikka hyvän ystäväni 22-vuotias pikkusisko. Hänen poikaystävä jätti hänet 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Tyttö otti tämän niin raskaasti, että jätti opintonsa kesken, irtisanoutui osa-aikatöistä ja makaa edelleen puolen vuoden jälkeen vain kotona. Tiedän, että tässä ei ole taustalla mitään ns.kamaluuksia. Pääsi onneksi joulun alla terapiaan. Ymmärrän, että nuoren sydämen särkyminen on kamalaa, mutta kunpa hän vain näkisi, että varmasti parempia suhteita on hänelle vielä luvassa. Kunhan nyt vain löytäisi voimia saada elämänsä muutoin takaisin raiteilleen.

Kemiallinen epätasapainotila aivoissa.