Mistä johtuu, että niin moni nuori uupuu tai kärsii mielenterveyden ongelmista?

Ei ole normaalia asua kerroksittain isoissa laatikoissa ja isoissa kaupungeissa. Rottien kaupunki koe on osoittanyt tämän.

Tarkennan vielä, että opiskelen abivuotta lukiossa. Ei siis kannata ottaa opintolainaa. Asun yksin, koska en tule toimeen vanhempieni kanssa: ehkä vielä rankempaa oli asua heidän kanssaan. Vaativat aivan liikaa, ja mikään ei ikinä riittänyt. Äitini edelleen piinaa minua lähettelemällä "olen niin pettynyt sinuun" - viestejä. Muuten ei sitten yhteyttä pidäkään. Olen harkinnut välien katkaisemista kokonaan.[/quote]

====

Toivottavasti sinulla on vaikka sukulaisissa joku "äidinkorvike". Oma äitini oli juoppo, mutta tätini piti minusta huolta, henkisellä tasolla, asuin kyllä (valitettavasti) kotona. Kun muutin opiskelemaan, olin joulut tätini perheen luona, kun kotona olisi ollut vaan ryyppäämistä ja tappelua.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monia syitä. Elämänkokemusta ei ole vielä tarpeeksi alla, että osaisi laittaa asioita mittasuhteisiin ja pienet asiat saattavat tuntua murskaavilta. Itsetunto ei ole vielä täysin kehittynyt, eikä ole ehkä luottamusta siihen, että kyllä asiat jollain tavalla järjestyvät. Vertaillaan somen perusteella omaa elämää muihin, joilla tuntuu olevan kaikki ihan täydellistä.

Mulla, nuorella aikuisella, taustalla seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, läheisten kuolemia, omia ja läheisten sairauksia, hometaloa, toimeentulon kanssa tappelua, työttömyyttä ja näistä tulleita isoja byrokrayiprosesseja ja terveysongelmia. Mihin mittasuhteisiin nämä pitäisi laittaa?

Jos lapsi tuntee tulevansa kuulluksi, ei hätää ole. Laita puhelin pois ja kuuntele lasta. Tietenkään kaikilla ei sitä herkkyyttä ole, mutta sopii yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsia on suojeltu liikaa vastoinkäymisiltä ja pettymyksiltä ja näin kasvatettu lumihiutale sukupolvi ,joilla on täysin epärealistinen käsitys työelämästä.  Pitää nousta aamulla ylös petistä aikaisin ja "onks pakko jos ei haluu" sukupolvi on sitten ihmeissään kun oikeasti on pakko jos meinaa töissä käydä, ,ja eikun saikkua hakemaan ,koska pää hajoo..

Sitä käyttää 10 tuntia vuorokaudesta siihen että sää asua vuokra-asunnossa Ikeahuonekalujen keskellä. Kyllä sitä alkaa kyseenalaistaa jos vaivautuu ajattelemaan.

No, voisiko ajatella jotain muuta kuin jotain Ikeahuonekaluja? Mihin tähtään, mitä haluan, miten pääsen tavoitteisiini? Toisten matkiminen tai vanhempien/opettajien toiveisiin ja muottiin mukautuminen ei ole koskaan kenenkään onnea taannut. Ihan itse täytyy ne omat päämäärät elämälleen asettaa. 

/%/

Vierailija kirjoitti:

Tällaisena (suht.) nuorena voin sanoa vain, että vaatimusten ja resurssien ristiriidasta. Vaaditaan hirveästi, samalla kuitenkin vähennetään voimavaroja esim. leikkaamalla koulutuksesta ja terveydenhoidosta.

Hei, voin "lohduttaa", että tätä samaa jargoniaa on hoettu niin kauan kuin muistan. Sorry siitä - mikään ei muutu ellet itse muuta omalta kohdaltasi. Eli avain on siinä, että kysyy itseltään mitä minä haluan, mitä minä oikeasti tarvitsen ja miten voin sen itselleni hankkia. Pitää kyetä erottamaan mikä on fakta ja mikä on vai lukkiutunutta ajattelua, ts. mitä voin muuttaa (itsessäni, ympäristössäni) ja mille en oikeasti mahda mitään. Sen jälkeen keskittää huomio ja energia siihen mahdolliseen muutokseen tai tavoitteeseen ja unohtaa ne, mille ei mahda mitään. Ne on vain ne reunaehdot missä eletään. 

Masennus on isolta osin aivokemiaa, jokin nykyisessä elämäntyylissä altistaa mt ongelmille.

Lisäksi kulttuuri on sallivampaa ja ihmiset (lapset ja nuoret) uskaltavat kertoa ongelmista. Ennen peiteltiin ja purtiin poskia.

En ole enää nuori, mutta kärsin vaikeasta masennuksesta. Lapseni on niin ikään masentunut. Ihan höpö höpöä, että mielenterveysongelmat johtuisivat "liian helposta" elämästä, paremminkin päin vastoin. Lapseni on joutunut kärsimään masennukseni seurauksista mm. joutumalla kuukausiksi väliaikaiseen sijoitukseen, ja tiedän, että pelko sairastumisestani varjostaa hänen elämäänsä. Isänsä sairastui myös vakavasti. Koulussa ja kaikkialla vaaditaan paljon. Kilpailu niukoista koulutus- ja työpaikoista on kovaa. Vaatimukset itseä kohtaan suuret. Lapseni on valitettavasti joutunut jo hyvin varhaisina vuosina huomaamaan sen, että elämä on hyvin sattumanvaraista ja epäoikeudenmukaista.

Jos ei koronan syytä ihan ole mt-ongelmat niin kyllä se heittää pökköä pesään! Hoitoonpääsy oli jo vuosia sitten yksi pitkittynyt farssi, annettiin väärä diagnoosi ja sitä vatkattiin pari vuotta, mt-ongelmat paheni, opinnot keskeytyi...

Nyt kun yrittää nousta uudelleen jaloilleen ja etsii tukea opintojen tai työelämän aloittamiseen, kaikki ovet ovat kiinni kun korona. Sairaalasta soitetaan ettei sinne kannata yrittää tulla kun jonot on niin hurjat. Kaupungin mt-puolella ei ole resursseja muuhun kuin jutteluun sairaanhoitajan kanssa. Kaikki me ollaan samassa veneessä kun korona ja sitä rataa. Työkkärin täti yrittää lohduttaa, että ei kukaan ota nyt töihin, niin yritä ottaa vaikka loman kantilta tämä odotus.

Istutaan sitten täällä yksiössä ja yritetään yksin löytää reitti takaisin sinne työllistävälle polulle, mutta vaikeaa on. Elämä seisonut vuosikausia paikoillaan, kun parikymppisenä sitä tulevaisuutta haluaisi rakentaa eikä nakertaa. Onpahan edes lääkitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monia syitä. Elämänkokemusta ei ole vielä tarpeeksi alla, että osaisi laittaa asioita mittasuhteisiin ja pienet asiat saattavat tuntua murskaavilta. Itsetunto ei ole vielä täysin kehittynyt, eikä ole ehkä luottamusta siihen, että kyllä asiat jollain tavalla järjestyvät. Vertaillaan somen perusteella omaa elämää muihin, joilla tuntuu olevan kaikki ihan täydellistä.

Mulla, nuorella aikuisella, taustalla seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, läheisten kuolemia, omia ja läheisten sairauksia, hometaloa, toimeentulon kanssa tappelua, työttömyyttä ja näistä tulleita isoja byrokrayiprosesseja ja terveysongelmia. Mihin mittasuhteisiin nämä pitäisi laittaa?

No ainakin siihen, että ne ovat osa menneisyyttäsi, mutta mikä on osa nykyisyyttäsi? Ethän määrittele itseäsi tuon menneisyyden litannian kautta? Näetkö itsessäsi mitään vahvuuksia esim. mitkä keinot ovat auttaneet selviytymään? Näetkö itsessäsi mitään hyvää, vai oletko katkeroitunut menneisyyden varjojen alle? Jos et pääse terapiaan niin hae kirjastosta selviytymistarinoita, joihin voit samaistua. Etsi itsellesi mielihyvää ja iloa tuottavia asioita elämääsi. Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa. Irrota uusi sinä vanhasta - olet selviytynyt tähän päivään, olet uusi ihminen jonka ei enää tarvitse kantaa menneisyyden taakkaa, vaikka se onkin muokannut sinut siksi mitä olet tänään. 

Terkkuja tutuille kirjoitti:

Jos ei koronan syytä ihan ole mt-ongelmat niin kyllä se heittää pökköä pesään! Hoitoonpääsy oli jo vuosia sitten yksi pitkittynyt farssi, annettiin väärä diagnoosi ja sitä vatkattiin pari vuotta, mt-ongelmat paheni, opinnot keskeytyi...

Nyt kun yrittää nousta uudelleen jaloilleen ja etsii tukea opintojen tai työelämän aloittamiseen, kaikki ovet ovat kiinni kun korona. Sairaalasta soitetaan ettei sinne kannata yrittää tulla kun jonot on niin hurjat. Kaupungin mt-puolella ei ole resursseja muuhun kuin jutteluun sairaanhoitajan kanssa. Kaikki me ollaan samassa veneessä kun korona ja sitä rataa. Työkkärin täti yrittää lohduttaa, että ei kukaan ota nyt töihin, niin yritä ottaa vaikka loman kantilta tämä odotus.

Istutaan sitten täällä yksiössä ja yritetään yksin löytää reitti takaisin sinne työllistävälle polulle, mutta vaikeaa on. Elämä seisonut vuosikausia paikoillaan, kun parikymppisenä sitä tulevaisuutta haluaisi rakentaa eikä nakertaa. Onpahan edes lääkitys.

Minä yritin hakea apua, mutta en sitä saanut koska ei ole resursseja. Nyt kun oma tilanne on huonontunut entisestään niin yritin uudestaan, vieläkään apua ei saa. Alkaa aika toivottomalta tuntua kun on asian kanssa täysin yksin, tukea ei saa mistään ja pitäisi silti yrittää jaksaa itse jotenkin kuntoutua.

Varmaa, ku ei olla nii hyvii kui vanhemmat sukupolvet. :) Ton AP varmaa halus kuulla… :)

/%/

Hyvinvointivaltio on kilpailuyhteiskunta. Se on täällä joko tulos tai ulos. Monikaan ei jaksa tätä kilpailua ja väsyy. Ja ei kaikki voi menestyä vaan osa tipahtaa kelkasta. Kaikki ei voi voittaa vaan osa hävii.

Syitä taitaa olla yhtä monta kuin nuoriakin. Hyviä teorioita toki esitetty tässä ketjussa. Ei se elämä siitä ainakaan helpota jos masentuneena rasvailee köyttä ja lehdet toitottaa kuinka Suomi on maailman paras maa asua ja suomalaiset maailman onnellisen kansa. Sieltä se onnellinen kansa jäiden alta sitten keväällä löytyy.

Some ja ulkonäköpaineet masentaa kans... T. Nainen 22v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsia on suojeltu liikaa vastoinkäymisiltä ja pettymyksiltä ja näin kasvatettu lumihiutale sukupolvi ,joilla on täysin epärealistinen käsitys työelämästä.  Pitää nousta aamulla ylös petistä aikaisin ja "onks pakko jos ei haluu" sukupolvi on sitten ihmeissään kun oikeasti on pakko jos meinaa töissä käydä, ,ja eikun saikkua hakemaan ,koska pää hajoo..

Sitä käyttää 10 tuntia vuorokaudesta siihen että sää asua vuokra-asunnossa Ikeahuonekalujen keskellä. Kyllä sitä alkaa kyseenalaistaa jos vaivautuu ajattelemaan.

No, voisiko ajatella jotain muuta kuin jotain Ikeahuonekaluja? Mihin tähtään, mitä haluan, miten pääsen tavoitteisiini? Toisten matkiminen tai vanhempien/opettajien toiveisiin ja muottiin mukautuminen ei ole koskaan kenenkään onnea taannut. Ihan itse täytyy ne omat päämäärät elämälleen asettaa. 

Eiköhän siinä tarkoitettu että ne on halpoja. Tähtääminen ei auta pääsemään siihen mihin haluaa. Tätä ei selvästi vanhukset ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa hyysätään likaa ja suojellaan "kaikelta pahalta" vaikka elämään kuuluu vastoinkäymiset. Sitten kun jotain sattuu, se on liikaa kestää? Ei käsitellä ja läpikäydä tunteita, ekana apua lääkkeistä?

Tämä, vastuuta ja vastoinkäymisiä pitää oppia sietämään pienestä pitäen. Ensin viedään roskapuseja, tyhjennetään tiskikone ja sitten imuroidaan oma huone. ikäviä hommia, mutta niitäkin pitää tehdä.

Koulusta on tehty liian helppo. Ei vaadita juuri mitään.

Työelämä sitten yllättää, pitää kilpailla työpaikoista ja tehdä lujasti hommia. Kyllä siitä väsyy fyysisesti ja henkisesti, kun ei ole tottunut.

50km kilpakävelijä on aina maaliin tullessaan, jos sinne asti selviää, aina väsynyt fyysisesti ja henkisesti vaikka treenaavat paljon.

Ollaan kaikki nykyään 50km kävelyloopilla. Ainoastaan he jotka palavasti himoitsevat rahaa jaksavat.

Vierailija kirjoitti:

Onko näin ollut aina vai puhutaanko asiasta vain nykyaikana enemmän?

Nuorena minulla (y-sukupolvi) oli laaja ystäväpiiri enkä tuntenut ketään, jolla olisi ollut mielenterveysongelmia. No yksi oli masentunut, mutta se johtui siitä, että tyttöystävänsä kuoli onnettomuudessa.

Pikkusiskollani (z-sukupolvi) ja hänen kaveripiirillään on ongelmia vaikka muille jakaa. Eri asteista masennusta, syömishäiriötä, ahdistuneisuushäiriötä, kaksisuuntaista... Ja siis samoissa piireissä ja samalla kylällä kasvettu.