Suurin yksittäinen syy sinkkuuteesi?

Vierailija kirjoitti:

165cm pituus miehenä

Cheek on myös lyhyt, mutta ei ole jäänyt sitä surkuttelemaan. Kannat vain ylpeästi itsesi etkä sorru itsesi aliarviointiin.

:)

Vierailija kirjoitti:

assburgerius

😂Liikaa burgereita

Vierailija kirjoitti:

Johtuneeko siitä kun annoin viimeisimmälle alkoholistilöysämunalle fudut syksyllä?

Korona-aikana ei ole ollut otollista uutta äijää hommata tilalle ja huomasin etten välttämättä sellaista kaipaakaan. Miksi tinkiä omasta mukavuudesta, omista rahoista, omasta tilasta?

Olen aina tykännyt seksistä, mutta miehistäni vain kaksi oli siinä yhtä innokkaita ja hyviä. Loput kehityskyvyttömiä tai vain kyvyttömiä.

Tekstisi perusteella ehkä tosiaan parempi että pysyttelet sinkkuna jatkossa.

Koska olet tuollainen suurmestari seksissä jolle ei muut pärjää, niin kannattaa varmaan vaan jäädä himaan yksin r*n*kaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Draama kuningattaret, someriippuvaiset, ikuiset unelmien prinssien etsijät, rahaan rakastuneet (ei omiin rahoihinsa), ja ne aina vaan paremmasta ikuisesti haaveilevat.

Jostain kumman syystä normaalit ja terveellä että normaalilla itsetunnolla varustetut naiset alkaa olemaan katoava luonnonvara.

Vähemmällä selviää poikamiehenä kuin alkaa tekemään jokapäiväistä elämästä täyspäivä työtä, parisuhteen takia.

Parisuhteenhan pitäisi kai enimmäkseen antaa, eikä ottaa. Minkä ihmeen takia vänkäisin jatkuvasti jonkun kanssa jostain asiasta, kun yksin ei tarvitse vängätä. Olisihan se seura ajoittain kivaa joo, mutta kun siihen kuuluu sitten tuollainen henkisesti rasittava puoli joka vähintäänkin nollaa sen kivan puolen. Ymmärrän, ettei täysin vetenä hanhen selkää pitkin luistavaa parisuhdetta olekaan, mutta jos joka hemmetin asiasta joutuu vääntämään niin huhhuh. En elämässäni monessa parisuhteessa ole ollut joten vaikea tietysti sanoa mikä on normaalia ja mikä ei, mutta ennemmin valitsen sinkkuuden kun vänkäyssuhteen jollaisia pari viimeisintä on olleet. Missä lie sitten vika, ehkä itse miellyttämishaluisena ja kilttinä sitten vedän niitä mahdottomia vaatijapersoonia puoleeni.

Olen kakskuusi v nainen. Tutustuin fiksuun, ikäiseeni mieheen, synkkasi puolin ja toisin. Muutettiin yhteen ja kas: mies rupesi käyttämään minusta kaikkialla nimitystä: "meirän emäntä". Alkoi vihjailemaan, että "nyt, kun oot mun emäntä, niin ei sun tartte meikata, ja vaihtaisit minihameet säädyllisemmiksi, vaikka vekkihameisiksi, luopuisit korkkareista", jms. Vihoviimeinen tikki oli, kun hän esitteli mut kavereilleen: "tää tässä on meitin muori". Ei siis ollut huumoria, vaan tosissaan oli. En jaksanut enempää, muutin asumaan itsekseni.

Vierailija kirjoitti:

Sössin sen ainoan mahdollisuuden saada kumppani joka elämäni aikana on nenäni eteen tullut. Nyt 25 vuotta myöhemmin tiedän kyllä mitä silloin olisi pitänyt tehdä mutta se on aika lailla myöhäistä enää.

Ajoin sen miehen toisen naisen syliin omaa passiivisuuttani ja se toinen nainen osasi toimia kuten pitääkin ja sai sen miehen. Vieläkin vihlaisee kun näen jossain sen miehen ja miten hieno puoliso ja lasten isä hänestä tuli sille toiselle. Kävelevät käsi kädessä ja lapsensa ovat mukavia ja menestyneitä.

Toinen vaihtoehto olisi olla onnellinen heidän puolestaan. Et voi tietää, miten teidän tarinanne olisi edennyt, vaikka olisit nuorempana toiminut aktiivisemmin ja perustanut hänen kanssaan perheen. Ehkä samalla tavalla, ehkä eri tavalla. Mennyttä ei voi muuttaa, ja menneisyysydessä roikkuminen voi estää monia hyviä valintoja tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Kaikkea hyvää!

Taisi kerta riittää tuota konseptia meikäläiselle. En ymmärrä mikä hinku muilla on hajottavan eron jälkeen hakea uutta parisuhdetta, mutta kaipa se on sitten joku sellainen juttu että kiva kokea uusia ihmisiä ja asioita. Itsellähän ei tuollaistakaan tarvetta liiemmin ole ja jos sen yhden ihmisen kanssa olisi juttu toiminut, niin mikäpä siinä olisi ollut vaikka loppuelämän olla yhdessä. Ei toiminut ja valottui ne parisuhteen plussat ja miinukset, enkä tiedä onko ne plussat sen arvoisia että hakemalla hakisin. Jos nyt kotoa sattuisi joku kiva joku päivä kainaloonsa hakemaan niin mikäs siinä.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Ja tuntuu mahdottomalta ajatukselta saada toimiva parisuhde kun koko omakin perhe on kohdellut kaltoin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja viimeinen oljenkorsi oli pistää välit poikki. Kaiken myötä on löytänyt itsensä vain huonoista suhteista. Luottamus ihmisiin on mennyt täysin ja ainut tapa tuntea olonsa turvalliseksi on eristäytyminen. Terapian tarve on suuri mutta kaikilla traumaterapeuteilla jopa Uudellamaalla täyttä eikä terapiaan pääse. Lapsettomuushoidot käynnissä mutta raskautuminen vaikeaa stressin ja iän vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden väkivalta (henkinen, fyysinen, seksuaalinen) ja sen aiheuttama erittäin huono itsetunto enkä uskalla tutustua ihmisiin tai usko heidän kohteliaisuuksia minusta. Toisaalta myös joskus olen ollut erittäin ihastunut, mutta sitten sänkyhommissa saan paniikkikohtauksen ja katkaisen kaikki välit siihen ihmiseen, joten eipä se siitä mihinkään etene.

Lopulta hankin lapset yksin hedelmöityshoidoilla, kun lapsista ja äidiksi tulemisesta olin kuitenkin aina haaveillut. Voisihan se elämä olla helpompaa kun olisi mies rinnalla, mutta minkäs teet kun ei vain pysty.

No onko se sitten hyvä idea tuohon kaaokseen alkaa vielä lasta hankkimaan? Aika epäreilua skidin joutua äitinsä terapeutiksi.

Vierailija kirjoitti:

Koska en ole löytänyt naista joka eläisi samalla tavalla kuin minä. Tykkään olla mieluummin kotona kuin roikkua jossain terassilla. Menen mieluummin telttailemaan kuin ruisrockiin. Tykkään mennä lenkille ja katsomaan auringon nousua kuin nukkua pitkään. Tykkään kokata kuin tilata ruokaa. Kirjat ja sivistävät youtube videot kiinnostavat enemmän kuin temptation island. Meditoin mieluummin kuin roikun somessa.

Tuollainen elämäntapa ei ole tuttavapiirissäni edes harvinaista. Ihan kukkua etteikö tällaisia naisia muka löytyisi.

Introvertti.

Avioeron jälkeen olen nauttinut jokaisesta päivästä, minkä olen saanut olla yksin. 6 vuotta tätä ihanuutta.  En kaipaa ollenkaan ketään miestä. 

Rakastan kodin siisteyttä, hiljaisuutta. Ja sitä, että saan tehdä ihan mitä haluan ja ei tarvitse tehdä kompromisseja kenenkään vuoksi

"Kaikki tapaamani miehet ovat psykopaatteja, hyypiöitä, huono hygienia, pervertikkoja tai narkkareita. Kokomaailmassa ei ole yhtään kelvollista sinkkumiestä!"

"Korkeasti koulutettu tässä moi. En mielestäni ole..."

"Sori kemiat ei kohdannut."

Ja siksi olen yhä sinkku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallan sanoa miehelle jos hän käyttäytyy typerästi. Tätä miehetei sulata. Ajattelevat että naisen pitäid olla joku tossukka.

Aah, kokemusta on kaltaisistasi. Teen jotain ns. typerää ja pyydän anteeksi, jatkat vaan asiasta nalkuttamista etkä vaan voi antaa asian olla. Mies pitää päästä murskaamaan täysin sen virheensä takia. Arvaahan jaksaako tollasta kauaa.

Siis pyydätkö oikeasti anteeksi etkä tee samaa enää toiste, vai murahteletko vaan tyhjää soria että saisit vastapuolen hiljennettyä ja sitten jatkuu sama p*rseily? Tuossa on vissi ero, mikä vaikuttaa siihen joutuuko samasta asiasta sanomaan uudestaan vai ei.

En oikeastaan tiedä. Koin elämäni ainoan lyhyeen parisuhteen tapaisen ja kyllähän siihen tavallaan helposti pääsi sisään ja pidin siitä leiskuvasta tunteesta ja että oli sellainen yhteys toiseen ihmiseen ja välillä vietettiin aikaa yhdessä. Oli mahtavaa pelkästään katsoa vaikka televisiota hänen kanssaan. Vaikeuksiakin kuitenkin oli ja ne kaikki tuntui liittyvän minuun, se söi ihmistä todella paljon kun jatkuvasti alkoi tulemaan olo että on syypää parisuhteen ongelmiin joista toinen kantaa kaunaa. Enkä niille mitään voinut, kun vaikutti siltä että minulta odotettiin kahta täysin päinvastaista asiaa samaan aikaan. Erohan siinä tuli ja tovin olo oli aivan kauhea, halusin ne parisuhteen hyvät jutut takaisin. Koetin hakea laastarisuhdettakin, mutta eihän sellaista tietenkään hakemalla löytynyt ainakaan sellaista mitä halusi. Tajusin, että hain täsmälleen samanlaista ihmistä minkä olin menettänyt ja eihän se onnistunut. Enimmäkseen vieroittauduttuani nyt tuntuu siltä, etten välttämättä halua enää parisuhdetta. Ne tunteet mitä siinä koki, hyvät ja huonot oli vaan jotenkin liikaa mulle ja sitä ei siinä huumepilvessä sillä hetkellä vaan osannut ajatella kauhean selkeästi. Ja luultavasti kuitenkin edelleen alitajuisesti hakisin seuraavasta ihmisestä pelkästään korvaajaa tuolle edelliselle, enkä olisi aidosti hänen kanssaan hänen itsensä vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viikko sitten sain kuulla miespuoliselta ystävältä, että kaltaistani naista "pelätään" miesten puolelta. Olen kuulemma liian vahva nainen?... Tarkottaen siis henkisesti. Tiedän mitä haluan, minulla on mielipiteitä, olen kovaääninen yms. En haluaisi olla tossu, mutta omissa piireissäni tuntuu menevän juuri hiljaiset naiset heti käsistä.

Sama juttu! Pidän tosin sitö itse hyvänä koska kovin nyhveröt ei lähesty silloin minua :D olen myös hauska ja saan kaikki nauramaan, mikö kuulemma yleensä mielletään miehiseksi piirteeksi.

How YOU doin'? ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallan sanoa miehelle jos hän käyttäytyy typerästi. Tätä miehetei sulata. Ajattelevat että naisen pitäid olla joku tossukka.

Aah, kokemusta on kaltaisistasi. Teen jotain ns. typerää ja pyydän anteeksi, jatkat vaan asiasta nalkuttamista etkä vaan voi antaa asian olla. Mies pitää päästä murskaamaan täysin sen virheensä takia. Arvaahan jaksaako tollasta kauaa.

Siis pyydätkö oikeasti anteeksi etkä tee samaa enää toiste, vai murahteletko vaan tyhjää soria että saisit vastapuolen hiljennettyä ja sitten jatkuu sama p*rseily? Tuossa on vissi ero, mikä vaikuttaa siihen joutuuko samasta asiasta sanomaan uudestaan vai ei.

Se nalkutus ei siis johtunut siitä, että olisin toistanut virhettä vaan sitä samaa yhtä virhettä piti vielä käsitellä pitkän aikaa vaikka olin anteeksi jo pyytänyt ja sanonut korjaavani käytöstäni ja korjasinkin. Sitten keksittiin taas uusi asia mistä mieli pahoitettiin, pyysin taas anteeksi mutta nalkutinalkuti. Aaarghh.

ei ole löytynyt yhtä köyhää kuin itse olen

Tinder. Tarjontaa on enemmän kuin ehtii painaa. Ei ole mitään syytä sitoutua yhteen naiseen ja kyllästyä kuoliaaksi.

Oma nörttiys.

Vaikea ottaa vastuuta myös toisen ajatuksista. Kun ei voi hyväksyä sitä, että toinen voi hyväksyä minut, niin siinä tekee päätöksen myös toisen puolesta. Mikä on hölmöä.

Eli olen raukkis. Ja käytän sitä tekosyynä. "Kun itse en hyväksy, muutkaan ei voi."

Olen rakastunut Ted Bundyyn, niin ei toisen miehen rakastamisesta tulisi mitään.

Sairaus vei voimat, niin en jaksa yhtään muuta kuin yrittää pysyä hengissä.