Mikälainen anoppi sinulla on?

Anoppi valitettavasti menehtyi ennenkuin sain tutustua häneen. Puolisoni oli vain 19 kun metti äidinsä ja me tapasimme 5 vuotta tämän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Koirilla allerginen, eikä voi käydä meillä kuin kääntymässä, koska meillä tulee aina olemaan paljon koiria... voi voi

Tämä siten onkin hyvä anopin karkoitus keino.

Mikälainen anoppi sinulla on?  LAIHA

Tuletko hyvin toimeen anopin kanssa?  KYLLÄ

Onko ollut ongelmaa anoppi suhteessa?  EI

Vierailija kirjoitti:

Anoppini on aivan ihana ihminen, kuin toinen äiti minulle - mutta sellainen, joka halaa, kertoo olevansa ylpeä minusta ja on muutenkin lämmin, ystävällinen ihminen. Puhuu minusta ja minulle kauniimmin, kuin omani, joka ei ole koskaan edes halannut minua. Appivanhempiani halaan aina tavatessamme.

Nähdään turhan harvoin pitkän välimatkan takia, mutta silloin kun nähdään, aika käy aina liian lyhyeksi. Tiedän olevani erittäin onnekas tässä asiassa.

Melkein kyynel tuli silmään tätä lukiessa :( tuntuu niin uskomattomalta, että tuollaistakin voi olla. Olet todella onnekas!

Minulla "avoppi". Yhdessä on oltu puolison kanssa jo ikuisuus, mutta eipä ole lämmintä suhdetta appivanhempiin muodostunut. Puolison äiti on hyvin ikävä ja tuomitseva ollut minua kohtaan aina - on tätä myös omaa lastaan kohtaan. Sanomiset ovat hyvin erikoisia ja loukkaavia, töksäyttelee mm.painosta ja ulkonäöstä (olemme normaalipainoisia). Myös keskinäisiin raha-asioihimme on puuttunut todella ikävällä tavalla. Hänellä on ilmeisesti ollut jotain tiettyjä odotuksia omaa lastaan kohtaan, ja kun ne eivät ole toteutuneet niin lopputulos sitten tämä.

Näemme harvoin, kerran pari vuodessa. Kylään en heille halua mennä, tapaamiset jännittävät ja stressaavat todella paljon etukäteen. Olisi ihanaa kun välit olisivat lämpimät ja läheiset, mutta siitä toiveesta on pitänyt luopua jo vuosia sitten - se on ollut oma suruprosessinsa. Omasta elämästämme emme heille voi oikein mitään kertoa koska eivät ymmärrä tai hyväksy mitään omista "säännöistään" poikkeavaa.

Lisään tähän vielä, että olemme tavallinen pariskunta, emme käytä päihteitä emmekä edes tupakoi. Elämme tavallista, mukavaa elämää. En osaa sanoa, miksi suhde vanhempiinsa on tämänkaltainen. Kaikkien ihmisten kanssa ei vaan yhteyttä löydy, eihän sitä pakottaakkaan voi. Puolisoni on hyvin erilainen kuin vanhempansa, jotka ovat todella jäykkiä ja vanhoillisia. Arvot, puheenaiheet ja elämäntavat eivät vaan kohtaa.

Ei se kaikkein helpoin. Tullaan toimeen, mutta tuppaa puuttumaan vähän liikaa joka asiaan. Ennen lapsia kaikki oli todella hyvin ja oltiin läheisiä. Jotenkin lasten tulo muutti anoppisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppini on aivan ihana ihminen, kuin toinen äiti minulle - mutta sellainen, joka halaa, kertoo olevansa ylpeä minusta ja on muutenkin lämmin, ystävällinen ihminen. Puhuu minusta ja minulle kauniimmin, kuin omani, joka ei ole koskaan edes halannut minua. Appivanhempiani halaan aina tavatessamme.

Nähdään turhan harvoin pitkän välimatkan takia, mutta silloin kun nähdään, aika käy aina liian lyhyeksi. Tiedän olevani erittäin onnekas tässä asiassa.

Melkein kyynel tuli silmään tätä lukiessa :( tuntuu niin uskomattomalta, että tuollaistakin voi olla. Olet todella onnekas!

Minulla "avoppi". Yhdessä on oltu puolison kanssa jo ikuisuus, mutta eipä ole lämmintä suhdetta appivanhempiin muodostunut. Puolison äiti on hyvin ikävä ja tuomitseva ollut minua kohtaan aina - on tätä myös omaa lastaan kohtaan. Sanomiset ovat hyvin erikoisia ja loukkaavia, töksäyttelee mm.painosta ja ulkonäöstä (olemme normaalipainoisia). Myös keskinäisiin raha-asioihimme on puuttunut todella ikävällä tavalla. Hänellä on ilmeisesti ollut jotain tiettyjä odotuksia omaa lastaan kohtaan, ja kun ne eivät ole toteutuneet niin lopputulos sitten tämä.

Näemme harvoin, kerran pari vuodessa. Kylään en heille halua mennä, tapaamiset jännittävät ja stressaavat todella paljon etukäteen. Olisi ihanaa kun välit olisivat lämpimät ja läheiset, mutta siitä toiveesta on pitänyt luopua jo vuosia sitten - se on ollut oma suruprosessinsa. Omasta elämästämme emme heille voi oikein mitään kertoa koska eivät ymmärrä tai hyväksy mitään omista "säännöistään" poikkeavaa.

Lisään tähän vielä, että olemme tavallinen pariskunta, emme käytä päihteitä emmekä edes tupakoi. Elämme tavallista, mukavaa elämää. En osaa sanoa, miksi suhde vanhempiinsa on tämänkaltainen. Kaikkien ihmisten kanssa ei vaan yhteyttä löydy, eihän sitä pakottaakkaan voi. Puolisoni on hyvin erilainen kuin vanhempansa, jotka ovat todella jäykkiä ja vanhoillisia. Arvot, puheenaiheet ja elämäntavat eivät vaan kohtaa.

Sinulla oikea asenne. Älä turhaan pahoita mieltäsi, antaa heidän elää omanlaistaan elämää 🙌

Anoppi kehui mua, piti mm hauskana. Toki oli ex anoppi myöhemmin ja nyt edesmennyt. Hieno ihminen.

Paras! Jo ihan siksi, että on kasvattanut valtavan hienon pojan.

Olen seurustellut mieheni kanssa 16-vuotiaasta, ja oma äitini on aina ollut etäinen (nykyään ei edes asu Suomessa), joten nuorempana tuntui niin oudolta ja ihanaltakin, kun anoppi oli minua kohtaan huolehtivainen ja äidillinen. Siis vaikka olisimme tulleet heille poikansa kanssa pikkutunneilla jostain juhlimasta, niin aamulla hän oli vaan empaattinen ja huolehtiva, kun olin väsynyt. (Me juhlimme aika kesysti, en esimerkiksi ollut heillä ikinä missään krapulassa.)

Siinä vaiheessa anoppi ehkä oli vähän nihkeämpi, kun reilu parikymppisinä opiskelijoina ostimme minun yhtäkkisestä päähänpistostani purkukuntoisen pientilan 70 km päästä ja muutimme maalle. Ja ihan oikeutetusti olikin, koska ei se päätös mitään helppoja vuosia pojalleen tuonut, ei tosin minullekaan. Mutta sitten kun anoppi huomasi, että pärjäämme ja viihdymme ja tykkäämme puuhata, on suhtautunut kivasti. Sekin auttaa, että nyt reilu 15 v. jälkeen täällä alkaa vähitellen näyttää ihan asuttavalta...

Lapsen kasvatukseen anoppi ei ole puuttunut ikinä. On hoitanut lasta ja ottanut yökylään, mutta minä olen antanut hänen hoitaa niin kuin parhaaksi näkee ja sama toisinpäin. Lapsi on jo iso fiksu koululainen ja mummonsa kanssa tosi läheinen.

Nykyään meillä on anopin kanssa eniten yhteistä ehkä siksi, että on yhteinen kiinnostus kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan. Hän on minun lempikeskustelukumppani niistä aiheista. Ja lapsesta toki, oikein kenellekään muulle ei kehtaa hehkuttaa lapsen ihmeellisyyttä, mutta hänelle voi ja hän hehkuttaa ihan yhtä lailla. <3

Tyhmä se on mut mitä väliä. Ei ole tärkeä ihmissuhde. Onneksi on hyvä äitisuhde.

Niin miksi pitäisi olla hyvä anoppisuhde. Mulla on ylpeä anoppi. Ei  se minua haittaa sillä enhän mä sen kanssa asu vaan mieheni. Tärkeintä on,että perheessä suhteet toimii.

Vierailija kirjoitti:

Hirviö. Olen väleissä vain ja ainoastaan lasten takia.

Eipä ole mukavaa kun anoppina on hirviö.

Ei anoppia ei ongelmaa.

Minulla oli hyvä anoppi siihen asti kun alkoi arvostelemaan lasteni kasvatusta. "Eivät kunnioita vanhempia ihmisiä lainkaan" Olin tyrmistynyt tästä avautumisesta! No, hän kasvatti yksinhuoltajana lapsensa, mieheni joka sitten petti minua naikkosen kanssa.

Lapseni ovat jo aikuisia molemmat töissä ja pidettyjä työkavereina ja kaverien keskuudessa. Luotettavia ja reippaita omillaan toimeentulevia.

Kun anopistani aika jätti, kuulin uutisen kun olin hotellissa rakastajani kanssa. En surrut menetystä.

Jouduin katkaisemaan välit. Päätös oli raskas, mutta ainoa oikea. Joka ilta juo ja soittelee ihmisille - puhuu vaivoistaan, varsin kiusallisiakin joskus kuten seksielämästään, huutaa ja haukkuu ilman syytä, ei ymmärtänyt yhtään jos oli vaikkapa vauvan nukutus meneillään eikä voi vastata ja laittaa viestejä kuten "antaapa sitten olla!!!!" / "mikä muka on niin tärkeää ettei voi mummolle vastata!" Sanoi myös, että "minulla on niin tylsää päivisin kun mies on töissä, että minähän alan sulle soitella, kun sullakaan ei ole päivisin mitään tekemistä". Jep jep. 2 vauvaa varmaan hoitaa itsensä :D

Nuorempana kestin häntä, koska olin aika ujo ja ystävällinen... Koitin viimiseen asti ymmärtää. En osannut laittaa vastaan vaan ennemmin esitin vähän tyhmää, että en muka huomannut piikittelyään. Mies myös oli lapanen ja ei puolustanut mua. Monesti oli epämääräistä ahdistusta tapaamisten jälkeen kun saattoi ensin olla hurmaava ja toisessa hetkessä vithuilla. Usein teki outoja olettamuksia, kuten uskoi mun olevan huumemyönteinen, vaikka hän itse käyttää alkoholia ja kipulääkkeitä sekaisin, minä en mitään enkä ees tupakoi ja aivan siistikin olen. Huoh. Ehkä tuo summaakin kaiken.

Nykyään olen eronnut. Valitettavasti anopilla oli osuutensa. Ennen tätä kokemusta en tajunnut, että anoppivitseissä esiintyviä karikatyyrisiä hahmoja on ihan oikeassakin elämässä. Jos joskus vielä rakastun, tsekkaan appivanhemmat ennen suhteeseen ryntäämistä!

Minulla on iso ja lihava, mutta iloluontoinen anoppi. Millainen anoppi mahtaa olla avaajalla?

Miehen elämän tärkein nainen on äiti. Muistakaa se anoppivihaajat!

Vierailija kirjoitti:

Anoppini kuoli pari vuotta sitten. Minulla on kova ikävä. Hän oli maailman ihanin ihminen, jonka ansiosta minulla on maailman paras aviomies.

Ihanasti sanottu

Ei ole ollut anoppia. Avo anoppi oli, mutta hän jo siirtynyt tuonpuoleiseen.

Vierailija kirjoitti:

Kertakaikkiaan ilkeä ihminen, oikea paskiainen.

Kylläpä sinullaon kamala anoppi.

Eipä ole anoppia enää.