Mikälainen anoppi sinulla on?

Etäinen ja kylmä.

Siedin ilkeilyä, kateutta, itsekkyyttä ja aviomieheni manipulointia lähes 30 vuotta. Katkeruus huipentui hänen miehensä kuoltua, elämätön elämä katkeroitti. Anoppi sai minulta kirjallisen vastauksen/ selityksiä tapahtumille/ muistikuvien oikeellistamisia kaikkiin syytöksiinsä, joita hän huusi hautajaisten jälkeen. Annoin anteeksi hänelle ja pyysin anteeksi 30 vuoden yhteisvuosiamme ja toivotin rauhallista loppuelämää. Lopetin kohdaltani jatkuvan ahdistuksen tunteen hänen asioihinsa. Välimatka 800 km nyt ja oma rauhallinen avioelämä. Annan lapsieni ja mieheni hoitaa itse suhteensa mummoon ja äitiin, minulta yhteistyö tai yhteisten asioiden jakaminen on ohi. Elämämme eivät enää kohtaa missään muodossa, valinta on minun.

Anoppini inhottava käytös on opettanut minua. Olen vasta anoppiehdokas ja olen päättänyt, että rakastan, autan, tuen ja kohtelen hyvin lapsieni valintoja puolisoehdokkaaksi. Olen itsenäinen ja he saavat elää omaa elämäänsä. Kohtaamiset ovat vapaaehtoisia ja miellyttäviä molemmille osapuolille. Olen sanonut näille nuorille naisille, että rakastan ja tuen heitä niin kauan kuin he kohtelevat poikaani hyvin. Parempia valintoja poikani eivät olisi voineet tehdä. Olen sanonut myös pojilleni, että yhteiselämä ja arki on välillä haastavaa, pitäkää huoli puolisoistanne ja kohdelkaa hyvin. Voi myös käydä niin, että liitot kariutuu ja myös isät ja äidit surevat niitä, mutta väkisin ei kannata liitossa olla. Sanonkin aina, että jos minulla olisi ihana ex-anoppini ja nykyinen hyvä aviomieheni, olisi elämäni lähes täydellistä. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, olen laittanut pisteen nykyiselle anoppisuhteelleni, yksi parhaimmista päätöksistäni.

Mukava ihminen. Ihan alussa oli omat kommervenkkinsä mutta kun niistä päästiin, on asustaa sujunut ihan Ok oli helppo nuorempana arvostella mutta kun tässä nyt itse harjoittelee pikkuhiljaa anoppina oloa omalle pojalle, niin kummasti sitä alkaa ymmärtämään sitä omaakin anoppia. Ja toivoo tietysti että oma miniä hyväksyy.

Vierailija kirjoitti:

Mukava ihminen. Ihan alussa oli omat kommervenkkinsä mutta kun niistä päästiin, on asustaa sujunut ihan Ok oli helppo nuorempana arvostella mutta kun tässä nyt itse harjoittelee pikkuhiljaa anoppina oloa omalle pojalle, niin kummasti sitä alkaa ymmärtämään sitä omaakin anoppia. Ja toivoo tietysti että oma miniä hyväksyy.

Siis harjoittelee anoppina oloa oman pojan miniälle tietysti😃

Sutki akka. Alzheimer tuonut korostuneesti esiin kaikki huonot puolet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mukava ihminen. Ihan alussa oli omat kommervenkkinsä mutta kun niistä päästiin, on asustaa sujunut ihan Ok oli helppo nuorempana arvostella mutta kun tässä nyt itse harjoittelee pikkuhiljaa anoppina oloa omalle pojalle, niin kummasti sitä alkaa ymmärtämään sitä omaakin anoppia. Ja toivoo tietysti että oma miniä hyväksyy.

Siis harjoittelee anoppina oloa oman pojan miniälle tietysti😃

Ei tainnut vieläkään mennä ihan putkeen? Ihana! 😀

Nykyään emme ole juuri tekemisissä, anoppi asuu melkein naapurissa. Käy joka päivä partiointireissulla kyyläämässä meidän pihan, ihan häpeämättä jää suu auki toljottamaan ja kusettaa piskinsä meidän pihaan.

Ilkeä, manipuloiva ja rakastaa juoruamista melkein yhtä paljon kuin itseään. Narsistinen. Suosii yhtä lapsistaan, joka toisaalta ihan hyvä niin. Eipä ole meillä mitään syytä pistää tikkua ristiin hänen puolestaan, kun ei enää kotona pärjää.

Hyvin vanha, mutta herttainen. Oikein mukava anoppi, mutta ei meillä varsinaisesti ole paljon muuta yhteistä kuin poikansa. Hän on 90- vuotias. Olen itse 44- vuotias (ja mieheni 55v). Harmittaa kun korona-aikana ei olla uskallettu tavata anoppia kovin usein. 

On jo kuollut. Oli vieraanvarainen, puhelias, taitava ompelija, kotirouva.

Kehui aina omia lapsiaan. Asuimme eri paikkakunnalla. Lapsemme vietti pienenä aina viikon mummolassa.

Minun miniänä kuului pitää yhteyttä ja valitti minulle, jos emme hänen mielestään kyläilleet tarpeeksi usein. Julisti aina, että lapsemme on ihan kuin poikansa pienenä. Kunnes tuli murrosikäisenä ongelmia, niin ei enää muistuttanutkaan. Ja vika äidissä.

Taloamme sanoi aina mieheni taloksi, vaikka itse olin laittanut siihen enemmän rahaa. Valitin joskus hänelle, kun en saanut miestäni osallistumaan kotitöihin.

Hänestä ne kuuluikin naisille, eikä minun pitäisi valittaa koska tein kevyttä toimistotyötä. Oli kuitenkin henkisesti rasittavaa.

En riidellyt anoppini kanssa, koska minut oli kasvatettu periaatteella, että ihmisten kanssa pitää tulla toimeen. Kyllä minun on häntä kuitenkin usein ikävä.

Aikaisemman avopuolisoni äiti oli ihan mahtava. Halasi aina kun nähtiin, oli aidon kiinnostunut mitä minun vanhemmilleni/sisaruksilleni kuuluu, oli lämmin ja ystävällinen ihminen. Oli melkein kuin toinen äiti minulle, vaikka minun onkin vähän vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Olen monesti miettinyt häntä vielä näin vuosienkin jälkeen, ja toivonut että törmäisimme.

Nykyään minulla on maailman ihanin aviomies. Anoppikin on periaatteessa ihan mukava ihminen, mutta on juttuja mitkä häiritsee. Suurin niistä on varmaankin selän takana puhuminen. Meille juorutaan ja taivastellaan kaikkien sukulaisten ja miehen sisarusten(ja heidän perheidensä) asiat. Tämä toimii toiseenkin suuntaan, eli minun ja mieheni asioita selitetään sitten muille. Ei siis tee hirveästi mieli kertoa anopille omista asioistani, ja olenkin yrittänyt pitää sellaiset kohteliaan asialliset välit.

Piiloagressiivinen, takakireä, epäaito, laskelmoiva, vahingoniloinen ja omahyväinen 🐍.

Jos ottaa puolison onko pakko ottaa anoppi/appiukko myös?

Haluan puolison en anoppia ja appiukkoa.

Anoppini on oikeasti vähän yksinkertainen, mutta hyvin herttainen nainen. Itse en valitettavasti tule hänen kanssaan toimeen, mutta syy on etupäässä minun. Anoppi vaatii paljon ja syyllistää helposti. En tule yhtään toimeen sellaisten ihmisten kanssa.

Tosi kiva. Ajattelevainen, fiksu ja empaattinen. Oltiin hyvinkin erilaisia joissakin asioissa, mutta silti tultiin hyvin juttuun. Hän kuoli syöpään aika pian meidän häiden jälkeen ja nyt vuosien jälkeen on selvinnyt, että hän kertoi minulle monia sellaisia asioita, joita ei ollut perheenjäsenilleen koskaan kertonut.

Anopille se on moro kiitos ja näkemiin.

Anoppi on mukava ja ihan sovussa on eletty. Anoppi ei puutu meidän asioihin eikä mekään hänen.

Se on oikeastaan kaikkein tärkeintä, että toisille annetaan tilaa olla eikä puututa esimerkiksi lasten kasvatukseen tms.

Minulla anoppi, joka sivuutti viime viikonloppuna kommenttini väsymyksestä. Meillä on siis kaksi pientä lasta ja rakennusprojekti käynnissä. Hän ei kysynyt mitään, vaan pelkästään vähätteli.

Yritetty on kovasti tulla toimeen anopin kanssa, mutta se on mahdotonta hänen oman käytöksensä vuoksi. Valehtelee kaikesta ja kaikille, yrittänyt rikkoa välit meidän ja muiden sukulaisten välillä, haukkunut minua ja vaikka mitä muuta. Lisäksi toivonut, että meidän tuleva lapsi otettaisiin meiltä pois. No eipä hänen tarvii lapsenlapsia nähdäkään, ei kaikkein turvallisin mummola kuitenkaan kun sitä alkoholiakin menee viikottain hänellä reilusti ja onhan tuo humalapäissäänkin ollut kun kylään menty 🙄

No eipä tuo mulle enää juurikaan juttele, ei jakseta käydä usein kun ei tunnu juttua tulevan paljon poikansakaan kanssa. Ollaan kuulemma syntiä tehty kun ei kuuluta kirkkoon eikä kastettu nuorimmaista, vois miettiä vähän miten muille puhuu. Poikamme kyläilee useammin mummulassa, mutta näköjään täytyy kysyä ensin voiko tulla. Joskus on käännytetty ovelta.