Mies aloitti psykoterapian alle vuosi sitten ja kaikki on mennyt sen jälkeen aivan perseelleen

Sanoppa miehellesi tämä: Kun lähdet avautumaan jollekin itseäsi traumatisoivista asioista niin oletko varma, että tämä ihminen on siinä mielentilassa, ymmärryksessä tai vireystilassa että kykenee vastaanottamaan huolesi? Jos et ole varma niin ole hiljaa. Riittää että on yksi traumatisoitunut, ei tarvita kahta. Toisin kuin hänellä, sinulla ei ole ketään jonka kanssa kävisit läpi kuulemasi asiat, eikä sinulla tarvitse olla asiantuntemusta niiden käsittelyyn. Jos annat hänen loputtomiin kirjoittaa uhrikertomustaan. Hän tekee myös niin ja vetää kaikki muutkin masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Avain paranemiseen on anteeksianto vanhoihin vääryyksiin, niiden tekijöille ja myös itselle. Elämä on oikeasti oman mielen luoma harha. Ja tämän päälle kun lisätään rakkaus ja rakkaudelliset tunteet itseä ja muita kohtaan niin voi eheytyä.

Ei kaikilla. On asioita, joita yksinkertaisesti ei voi antaa anteeksi.

Se, että sinä koet voivasi noin kevyesti heitellä anteeksiannon vaatimuksia ilmaan ventovieraille, heidän tilannettaan sen tarkemmin tuntematta, tarkoittaa vain sitä, että juuri sinun elämässäsi ei ole tapahtunut mitään niin pahaa.

Loppuun kysymys: Sanoisitko noin Koskelan uhrin vanhemmille?

Eiköhän tuo ole vaihe joka kuuluu toipumiseen. Terapiasta ollut siis apua ja mies nyt käy niitä traumojaan läpi.

On ihan taatusti rankkaa mutta tuo on nyt sitä vastamäkeä ja menee ohi kun mies on traumansa käsitellyt. Sairausloma ei ikuisuuksia kestä ja jossain vaiheessa lääkäri alkaa patistella jo töihin.

Tsemppiä, tuo terapiavaihe on oikeasti raskaampi kuin itse masennus.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ap:n miehen olisi pitänyt ymmärtää olla hankkimatta kolmea lasta ja olla suostumatta ap:n mahdollisiin lapsivaatimuksiin. Ja jos ap tiesi miehensä masennuksesta ja kaikesta muusta, hänen olisi pitänyt ymmärtää olla hankkimatta noin monta lasta. Lapset kärsivät tuosta, eikä heille ole aikaa tuossa. On tietenkin turhaa jossitella, mutta olisi hyvä että ihmiset näkisivät vähän pidemmälle ja ymmärtäisivät syy-seuraus suhteita. Todennäköisesti siihen että ap:n mies voi paremmin, menee kauan aikaa, vuosia. Ja silloinkin täysin parantuminen masennuksesta on aika harvinaista.

Mielestäsi lapsia ei saa tehdä, jos ei pysty tarjoamaan niille lapsille täydellistä lapsuutta? Kaiken pitää olla täydellistä ennen kuin alkaa tekemään lapsia ja pitää myös nähdä tulevaisuuteen, että eteen ei varmasti tule mitään lasten mieltä järkyttäviä tilanteita?

Melipiteesi on typerä. Todella harva ihminen voisi tehdä lapsia, jos tuollaista vaadittaisiin. Kaikilla meillä on omat taakkamme ja kaikille tulee eteen vastoinkäymisiä, se on elämää. On melkein mahdotonta kasvattaa lapsi pumpulissa ja liiassa pumpulissa kasvattaminen on jopa haitallista lapselle, lapsi ei tällöin saa kokemuksia vastoinkäymisistä ja elämän epäreiluudesta, eikä näin ollen opi niitä sietämään aikuisenakaan.

AP:n mies kuitenkin nyt yrittää hoitaa itseään, tilanne on todennäköisesti väliaikainen, kestää muutaman vuoden tuo miehen huono vanhemmuuskausi. Lasten loppuelämä ei mene tuosta pilalle.

Ja tiedoksi masennuksesta voi täysin parantua. En ymmärrä tätä ihan terveydenhuollon henkilökunnankin viljelemää ajatusta, että masennuksesta ei IKINÄ parane täysin ja se tulee suurella todennäköisyydellä uusiutumaan. Itse masennuksesta parannuttuani sain kuulla tuota, että et sitten ikinä muuten parane täysin ja ota sit yhteyttä kun se uusiutuu. Todella epäkannustava ja toivottomuutta lietsova ajatus, jota jotkut oikein runttaavat masentuneen päähän, että tiedätkös että et muuten ikinä parane.

Kuulostaa persoonallisuushäiriöiseltä märehtijältä. Ikävä kyllä he saavat vaan sitä enemmän virtaa mitä enemmän asioita käydään läpi. Nyt olisi hyvin tärkeää, että vihellät pelin poikki. Sanot että ei, puhut näistä asioista terapiassa ja kotona et ollenkaan. Ja piste.

Jos ei auta, ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko niistä terapioista oikeasti apua? Moni käy vuodesta toiseen ja huomattavasti pitempäänkin ja erityisemmin ei asiat tunnu muuttuvan. En sanoisi etteikö olisi hyvä puhua mutta kuitenkin.

Itselläni toinen terapiajakso menossa ja ei ole asiat muuttuneet. Ilmeisesti joillain toimii joillain ei.

Oletko sinä muuttunut? Onko tapasi ajatella muuttunut? Minusta tuntuu, että osa kuvittelee terapian tekevän automaattisesti ihmeitä ja terapeutin parantavan. Ei. Terapeutti antaa välineet, mutta työ on tehtävä itse.

Puoli vuotta terapiaa pitkäaikaisen masennuksen, ahdistuksen ja vaikean lapsuuden kanssa on tosi lyhyt aika. Olen pahoillani, mutta tilanteen vakiintuminen voi kestää vuosia. On löydettävä keinoja tukea koko perhettä (esim. meillä oli tukiperhe) tai sitten erottava.

Vierailija kirjoitti:

Onko niistä terapioista oikeasti apua? Moni käy vuodesta toiseen ja huomattavasti pitempäänkin ja erityisemmin ei asiat tunnu muuttuvan. En sanoisi etteikö olisi hyvä puhua mutta kuitenkin.

Jotenkin tuntuu että nykyään ihmiset jää vellomaan siihen vanhaan paskaan.

Vuosi toisensä jälkeen uhrataan hirveä määrä jossitteluun ja voivotteluun.

Meidän perheen äiti ihan samanlainen, meillä molemmilla ollut ihan perselapsuus, mutta toisen täytyy kokoajan velloa siinä vanhassa paskassa.

Katse eteenpäit, ei se muhiminen mitään auta.

Toisaalta tulee hyvät nakkisuojat taaperorallista kun " mä tarviin nyt pitkän viikonlopun henkistä rauhaa ", ja " mä lähen nyt 2 tunnin lenkille 15 min ennen iltahommia, koska mua ahistaa ".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten pitkään mies on ollut sairaslomalla?

Kohta puoli vuotta. Sen jälkeen kaikki on kärjistynytkin. Tuntuu ettei hän muuta tee kuin tarkkailee joka ikistä tuntemustaan kun nyt on aikaa ja "oikeus". On toki, mutta kaikkien muiden oikeudet tuntuu unohtuvan siinä sivussa. Olen vaan kamalan väsynyt ja surullinen ja turhautunut. Ei kai terapian tarkoitus ole tehdä ihmisestä itsekästä? Siis noin väärällä tavalla. AP

Kohta mies on työtön. Mt-ongelmien takia kun on vuoden saikulla yhtämittaisesti, eikä ole kiinnostunut palaamaan tai tekemään työkokeiluita, saa POTKUT.

T. HR pomo

Vierailija kirjoitti:

Se on joillakin tuota vätinää. Mies kotitöiden tekoon ja terapioikoon itseään vaikka imuroidessa ja lattioita pestessä. Mikään ei niin hyvää terapiaa olekaan kuin siivoaminen. Toisekseen terapia on hänen, traumat on hänen, ei sinun. Et ole missään velvollisuudessa kuunnella niitä. Itse olen mielenterveysongelmista eläkkeellä. Se ei ole ikinä pistänyt ainuttakaan kotityötä rästiin, ei edes silloin kun olen ollut fyysisten sairauksien takia työkyvytön ja odottanut leikkausta. Sitä on puskettu läpi kivun ja hulluuden päivästä toiseen ja vuosikymmenestä toiseen. Koska vaikka minun pää olisi kuin haminan kaupunki niin hommat on tehtävä. Miksi teen niin? Koska minä olen vaativa. Suosittelen miehellesi että ottaa pään pois perseestään ja alkaa vaatia itseltään asioita. Hänellä on vaimo ja 3 lasta. Lapset ja koti on hoidettava vaikka mikä olisi. Märistä voi vaikka metsässä. Niin minäkin teen.

Olet puskenut läpi kivun ja hulluuden, mutta et ole jatkanut edes työelämää? Päästäkseen mt-ongelmista eläkkeelle täytyy vätistä lääkäreille ihan tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avain paranemiseen on anteeksianto vanhoihin vääryyksiin, niiden tekijöille ja myös itselle. Elämä on oikeasti oman mielen luoma harha. Ja tämän päälle kun lisätään rakkaus ja rakkaudelliset tunteet itseä ja muita kohtaan niin voi eheytyä.

Ei kaikilla. On asioita, joita yksinkertaisesti ei voi antaa anteeksi.

Se, että sinä koet voivasi noin kevyesti heitellä anteeksiannon vaatimuksia ilmaan ventovieraille, heidän tilannettaan sen tarkemmin tuntematta, tarkoittaa vain sitä, että juuri sinun elämässäsi ei ole tapahtunut mitään niin pahaa.

Loppuun kysymys: Sanoisitko noin Koskelan uhrin vanhemmille?

En vaadi ketään antamaan anteeksi. Oman kokemuksen mukaan se on ainoa keino päästä irti tapahtuneista asioista ja jatkaa omaa elämäänsä. En jaksanut enää unettomia öitä ja vihaa sisälläni, joka lopulta olisi aiheuttanut jonkun sairauden. Jokaisella on oikeus omiin valintoihin.

Näen taustalla kaksi mahdollista ongelmaa.

1. Terapia etenee liian nopeasti tai on liian intensiivistä. Terapian ei pitäisi viedä niin paljon voimia, että arkielämä menee mahdottomaksi.

2. Terapia edustaa väärää suuntausta. Joku mainitsi jo aiemmin traumaterapian. Vaikeasti traumatisoituneelle perinteinen keskusteluterapia ei yleensä toimi. Sellaisen potilaan kannattaa etsiä itselleen pätevä traumaterapeutti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene kerran mukaan sinne terapiaan ja jutelkaa asiasta.

En tiedä saanko minä sinne mennä kun kela on hänelle myöntänyt yksilöterapian. Ja missä välissä ehtisinkään, kun mun on käytävä töissä. Hänellä on päivisin nuo tapaamiset. ap

Et todellakaan mene yksilöterapiaan häröilemään ja häiriköimään. Miehen terapiasuhde voi mennä kerrastakin pilalle. Aloita oma terapiasi, sille tuntuu olevan tarvetta.

Ja sitten tässä päädytään "kasvetiin erilleen".

Noh, ei ehkä kokonaan tartte erota mutta itse lähtisin siitä, että äijä saa muuttaa toiseen osoitteeseen kunnes hoidot ja lääkitys alkaa tuottaa toivottua tulosta. Ja vaikka kyse on yksilöterapiasta, sun pitää kertoa oma näkemyksesi miten käytös ja perheen/puolison kohtelu on muuttunut. Tuollainen käytös ei ole millään tavalla hyväksyttävää, siihen täytyy puuttua välittömästi.

Eli otapa luuri käteen ja soitat terapeutille. tAi laitat sähköpostia.  Jokin siinä terapoinnissa on pielessä, eikä sun tai lasten tartte sitä sietää.

Käske sen miehen nyt miehistyä ja lopettaa olematon uhriutuminen. Kummalliseksi mennyt tämä 2020-luku, kun kaikki haluavat vaan vollottaa niinkuin angstiset teinitytöt.

En lukenut kaikkia kommentteja mutta tiedän mistä puhut koska olen käynyt omakohtaisesti psykoterapian. Alussa kun asioita aletaan käsitellä niin on hyvin tavallista että olotila huononee. Terapian jatkuessa ja asioiden saatua mittasuhteita niin olo helpottuu. Terapian avulla elän nyt omannäköistä elämä. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avain paranemiseen on anteeksianto vanhoihin vääryyksiin, niiden tekijöille ja myös itselle. Elämä on oikeasti oman mielen luoma harha. Ja tämän päälle kun lisätään rakkaus ja rakkaudelliset tunteet itseä ja muita kohtaan niin voi eheytyä.

Ei kaikilla. On asioita, joita yksinkertaisesti ei voi antaa anteeksi.

Se, että sinä koet voivasi noin kevyesti heitellä anteeksiannon vaatimuksia ilmaan ventovieraille, heidän tilannettaan sen tarkemmin tuntematta, tarkoittaa vain sitä, että juuri sinun elämässäsi ei ole tapahtunut mitään niin pahaa.

Loppuun kysymys: Sanoisitko noin Koskelan uhrin vanhemmille?

En vaadi ketään antamaan anteeksi. Oman kokemuksen mukaan se on ainoa keino päästä irti tapahtuneista asioista ja jatkaa omaa elämäänsä. En jaksanut enää unettomia öitä ja vihaa sisälläni, joka lopulta olisi aiheuttanut jonkun sairauden. Jokaisella on oikeus omiin valintoihin.

Neuvosi on jopa vaarallinen. Kaikkea ei kuulu antaa anteeksi, tietty määrä vihaa suojelee esimerkiksi siltä, että erehtyy antamaan psykopaatille toisen mahdollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän useita, joilla terapian aloitus on aloittanut tällaisen itsekkään ja ympäristöä syyttelevän reaktion, kun kaikki vyöryy esiin. Se on yleensä ollut vaan vaihe, joka kait on pakko käydä läpi, kunnes pääsee siihen vaiheeseen, että on valmis rakentamaan kuitenkin uutta sen kaiken menneen päälle. En ole asiantuntija, mutta nähnyt sivusta näin käyneen. Tosiaan kannattaisi kysäistä ihan siltä terapeutilta, olisiko hänellä kommenttia tästä ilmiöstä.

Kyllä, monella tulee jonkintyylinen "romahdus" voinnissa, kun terapia pääsee vauhtiin ja ihminen myöntää ongelmansa ja traumansa. Eri ihmisillä romahdus on erilainen, mutta romahdus kuitenkin.

Mielenkiintoista on, että sekä mun lääkärini että terapeuttini molemmat varoittivat tästä, kun aloitin terapia. Ja minä sitten välitin viestin puolisollenikin, että tämmöistä saattaa olla luvassa. Auttoi paljon, kun oltiin molemmat vähän henkisesti valmistautuneita ja tiedettiin molemmat, että kyseessä on mitä luultavimmin vain väliaikainen vaihe tiellä kohti parempaa.

Toivoisin, että psykiatrit ja terapeutit kertoisi laajemmin tästä, ettei potilaat ja heidän läheisensä turhaudu ja vaivu epätoivoon turhan takia. Ja osattaisiin tehdä suunnitelmia romahduksen varalta. Enkä nyt sano tätä siksi, että kaikki voisivat purjehtia vahingoitta romahdusvaiheen läpi. Joillakin se vaihe on niin rankka, että siitä maksaa kovan hinnan potilas ja/tai läheiset. Mutta olishan se hyvä, että asia ei tulisi ihan puskista.

Onko terapeutti myös hullu ? Ne nimittäin voi olla. On seksijuttuja asiakkaisiin on uskontolahkoissa on meditoijia budhan kanssa kama Sitra mantraa tantraa on hypnoosia on väärin käsityksiä on kaavoja on vääriä diagnooseja on alaspainamista . Antakaa ihmisten olla miksi vaatia ja kiusata toisia etsiä virheitä toisista . Ihan kuin muutkin ei olisi virheitä tehnyt .

Toivon puolestasi, että tuo on ohimenevä vaihe ja osa prosessia, jonka jälkeen saat miehesi takaisin. Ehkä sinunkin kannattaisi käydä juttelemassa tilanteesta jollekin ja kysyä neuvoa, miten sinun tulisi toimia, mikäli mies on puolustuskannalla?

Itse olen samanlaisessa tilanteessa, että mies on heittäytynyt nyt koronan myötä masentuneeksi ja on ruvennut käyttämään alkoholia lähes päivittäin. Hän sitten humalassa purkaa pahaa oloaan, jota minun pitäisi kuunnella päivästä toiseen. Hän ei ota enää mitään vastuuta itsestään tai perheestä ja puhuu jo siitä, ettei tiedä kykeneekö enää pitkään jatkamaan töitä. Itseäni tilanne suorastaan raivostuttaa. Minulla on ollut paljon traumaattisempi lapsuus ja olen kaikesta huolimatta päättänyt nousta siitä suosta, nähdä vaivaa itseni ja perheeni eteen. En sitoutunut elämään miehen kanssa, joka kriisitilanteessa heittää hanskat tiskiin.