Onko täällä kukaan perustanut perhettä, vaikka perhe-elämä ei yhtään kiinnostanut. Miten kävi?

Lapseni isä. Minulle vakuutti haluavansa ja todellisuus oli toinen. Ei paljoa kotona synnytyksen jälkeen sitten näkynyt. Yritin kuitenkin kunnes muksu oli 10v sitten järjestin pysyvän ulkoruokinnan.

Kun omin voimin en saanut isää tapaamaan lastaan, otin yhteyttä nuorisopoliin ja järjestivät isälle tapaamisia lapsen kanssa. Ei sitä kiinnostunut mennä edes niihin.

Kuulin hänen valitelleen kylillä kun ei saanut tavata lastaan, olin kaamea pirttihirmu ja mitä kaikkea. Ja ihmiset usko koska en puhunut heille ettei isä tapaa lastaan. Tai ainakin halusivat uskoa häntä ennemmin kuin minua.

Nyt on jo 25v ja kai joskus tapaavat.

Lapseni on parasta elämässäni. Olisi pitänyt vakavasti miettiä kenen kanssa tekee. Uskoin kun sanottiin sen olevan yhteinen päätös.

Vierailija kirjoitti:

On täysin loogista, että naisten aivot naksahtavat perhemoodiin vasta kun oma lapsi on sylissä. Näinhän se on aina historiassa toiminut. Eipä ne esivanhemmat miljoonia vuosia sitten niin loogisesti asioita pohtineet, että haluanko lapsia vai en. Oli vain fyysistä himoa, siitä tultiin raskaaksi ja synnytettiin, ja sitten luonto tekee tehtävänsä ja kiinnytään lapseen ja kaikki on hyvin. Luonnollista. Nykyäänkin moni lapseton nainen joka ei tunne suurempaa vauvakuumetta olisi kyllä ihan hyvä äiti ja haltioissaan jos saisi oman lapsen syliinsä.

Ja taas mennään.

Joo, olisin iiiihaaaan haaaaltioissaaaan kun vaaaan saisin sen vauvukkeli-kekkulin sylkky-pylkkyyn!! <3 <3 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Mutta ei tuota saa sanoa ääneen. 

Koska äitiys tekee pyhäksi, ja mikään ei lasten myötä muuttunut (paitsi kaikki ne asiat, jotka voi kääntää siten että muuttui täydelliseksi eli parempaan päin). 

Kyllähän tämä raskastakin on ollut. Olen luonteeltani mukavuudenhaluinen introvertti, joten välillä äänekkään, huomionhakuisen lapsen kanssa joutuu todella koville. Silti niitä hienoja, rakkaudentäyteisiä hetkiäkin on todella paljon, joiden vuoksi jaksaa. Jotenkin lapsen myötä huomaamattomat arkiset asiat saa uusia merkityksiä, koska ne ovat lapselle niin merkityksellisiä. Ja onneksi lasten kasvaessa saa koko ajan enemmän ja enemmän keskittyä taas omiin mielihaluihin.

Taaperon äitinä en myöskään ymmärrä miten kahden vanhemman perheissä ei esim saa juoda viikonloppuna koskaan aamukahvia rauhassa. Itse joskus ihan sanon miehelle, että nyt haluan juoda kahvin sängyssä kännykkää selaten, ja sallin samana vuorostani toiselle. Kyllä meidän kaksivuotias saattaa myös touhuilla itsekseenkin sen verran että saadaan esim hidas aamiainen syötyä. Sitten nuo kaupungille jäämiset ym, niin ei toki samalla tavalla spontaanisti onnistu kuin lapsettomana, mutta pitäisi olla kuitenkin täysin sovittavissa ja järjestettävissä olevia juttuja.

Arki on muuttunut noin yleisesti ottaen raskaammaksi, kun lapsen tarpeista pitää huolehtia joka päivä, se on selvä. Samaistun kuitenkin tuohon, että ei mulla ennenkään mitään sen ihmeellisempää sisältöä arjessa ollut, mikä nyt olisi estynyt lapsen vuoksi. Oli ravintolaillallisilla ja leffassa käymistä, matkustelua ja sen sellaista kyllä, mutta ei nuo asiat nyt niin ihmeellisen mahtavaa minusta ole. Melkein kaikkea on pystytty tekemään lapsen jälkeenkin, vaikkakaan ei samalla tavalla spontaanisti. Tietty jos ihmisellä on jokin intohimoinen harrastus, vaikka vuorikiipeily tms, jota tosiaan ei oikein voi ainakaan vauva-arkeen yhdistää, niin joutuu luopumaan enemmästä ainakin muutamaksi vuodeksi.

Joidenkin kommenttien kohdalla jäin miettimään, että miksi lapsia on sitten edes hankittu jos koetaan, että mikään mistä on aiemmin nauttinut ei enää onnistu ja elämä on pelkkää raskasta raatamista.