Onko täällä kukaan perustanut perhettä, vaikka perhe-elämä ei yhtään kiinnostanut. Miten kävi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Niinpä. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka sanoo, ettei minun elämääni ne lapset nyt niin kovin paljon vaikuttaneet. Siis täh? Vietittekö siis lapsiperhearkea ilman niitä lapsia?

On hiukan eri asia sanoa, että ”elämä muuttui” kuin ”oma elämäni loppui”.

Tottakai lapsi näkyy ja vaikuttaa elämääni, mutta ei oma elämäni ole äitiyteen loppunut.

Jossain määrin pausella se oli lapsen ensimmäisten vuosien aikana ja etenkin imetysaika meni vauvan ehdoilla, mutta yhtäkään ateriaa en silti joutunut kylmänä syömään, ikinä ei jäänyt hiukset harjaamatta tai suihku välistä, valvoin kokonaiset neljä yötä kun vauva teki hampaat ja vieraita meillä oli niin usein, että oma sosiaalinen elämä oli runsasta.

Lapsella on myös muitakin ihmisiä elämässään kuin vain vanhempansa, eli kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja omaa aikaakin saa ihan hyvin.

Sellaista tylsää arkista suorittamista lapsi kyllä tuo mukanaan, esim. pakko siivota, pakko tehdä ruokaa, huolehtia lapsen puhtaudesta, lapsi keskeyttää välillä kun olet tekemässä omia juttujasi jne.

Tottakai siis elämä on erilaista ja muuttuu lapsen myötä, mutta ei se kaikilla siihen LOPU.

-eri

Jos jokin muuttuu aivan täysin, niin voi yhtä hyvin sanoa, että yksi loppui (ja toinen alkoi), eikös niin. No, turhaa tästä enempää vääntää. Minun elämäni muuttui niin täysin, ettei sitä voi enää samaksi sanoa mitenkään. Enkä nuorempana olisi pystynyt tähän mitenkään, tiedän sen.

Hep, täällä! Luulin että en halua perhettä enkä halua lapsia ollenkaan, mutta 37-vuotiaana löytyi sattumalta "se oikea" ja tulin vahingossa raskaaksi. Nyt olen kahden ihanan tytön äiti ja onnellinen vaimo. Minulla oli aika negatiiviset ja epätodelliset mielikuvat perhe-elämästä nuorempana mutta nyt tiedän että tämä oli se elämäni puuttuva palanen.

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

En ole ollut koskaan elämässäni mistään kovin kiinnostunut ja elämä on ollut suurimmaksi osaksi arkista. Lasten myötä arkea on enemmän mikä on sinänsä hyvä koska ei jää kauheasti aikaa jolloin pohtia mitä harrastaisin kun mikään ei kiinnosta tms. En sanoisi että on ollut kamalaa joitakin yksittäisiä ajanjaksoja lukuunottamatta mutta ei tämä ole ollut myöskään erityisen mahtavaa ja ihanaa. Lapset on joo rakkaita mutta omalta osaltani rakkaus kumpuaa rakkaudestani miestäni kohtaan. Ilman miestäni minulla ei olisi lapsia ja vaalin lapsiani rakkaudella niin kuin kaikkea muutakin mitä mieheni on minulle antanut. Tavallaan lapset toi meidät vielä enemmän yhteen ja toivat minun elämääni sisältöä. Se sisältö ei välttämättä kiinnosta minua kauheasti edellenkään tai ole sitä mitä haluaisin mutta minulla oli vuosikausia aikaa löytää minua kiinnostavia asioita niitä kuitenkaan löytämättä. Päivät täyttyvät helposti jo peruslapsiperhearjesta ja teen paljon enemmän kaikkea ei niin arkistakin koska lasten parhaaksi ja lapsia kiinnostaa. Ehkä keksin lasten kasvettua mikä minua kiinnostaisi.

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Sama. Olisi edes yksi viikonloppuaamu, jolloin saisin nauttia kahvini rauhassa ja hiljaisuudessa. En saa. Vihaan nykyään viikonloppuja. Onneksi huomenna on maanantai ja mies vie lapset taas tarhaan, joten saan taas juoda kahvini rauhassa kun aloittelen pikkuhiljaa etätyöpäivää. Mutta sitä ennen kuuntelen kuitenkin noin tunnin huutoa, kun ei haluta herätä, ei haluta pukea, jne. jne. jne.

Tämän koronan myötä lapsiperhe-elämä on muuttunut helvetiksi. Mihinkään ei viikonloppuisin pääse, harmaata ja tappavaa. Lapsetkaan suostu tällä säällä menee ulos istumaan vesilätäkössä, kaikki sisätilahuvit taas poissuljettu. Vihaan viikonloppuja. Vihaan tätä elämää. Koko ajan joutuu kuuntelee kitinää ja riitelyä ja valitusta. Nukkua ei saa aamulla ever. Edes kännejä ei voi vetää. Jopa oman elämän päättäminen on lasten takia poissuljettu vaihtoehto. Olen loukussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin lapsia, mutta samalla tiesin, että oma elämä loppuu siihen. No, näin kävi, joten olen tyytyväinen, että tein lapset vasta 40 v., eli sain kuitenkin elää nuoruuteni.

Ei minun elämä kyllä äitiyteen loppunut, mutta äitejä on niin moneen junaan.

No minunpa loppui. Minun elämääni kun ei ilman lapsia olisi viettää aikaa leikkipuistoissa ja Muumimaissa ja herätä viikonloppuisinkin seiskalta. Tai leikkiä legoilla ja nukeilla ja lukea iltasatuja. Ja aloittaa joka aamu ja ilta muiden hammaspesuilla ja vahtia kylpyhetkiä. Valita kaikki ruuat sen mukaan, että ovat sopivia ja ravitsevia kasvaville lapsille. Ei mennä enää ikänä ex tempore töiden jälkeen terassille tai shoppailee tai vaikka viikonloppureissuun. Ei juoda koskaan kännejä esim. vitutukseen. Jatkanko? Kaikki mitä tehdään on aina lasten ehdoilla, ei minun. Ja näin se pitää ollakin. Eli mun elämä muuttui täysin = siinä mielessä loppui.

Niinpä. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka sanoo, ettei minun elämääni ne lapset nyt niin kovin paljon vaikuttaneet. Siis täh? Vietittekö siis lapsiperhearkea ilman niitä lapsia?

On hiukan eri asia sanoa, että ”elämä muuttui” kuin ”oma elämäni loppui”.

Tottakai lapsi näkyy ja vaikuttaa elämääni, mutta ei oma elämäni ole äitiyteen loppunut.

Jossain määrin pausella se oli lapsen ensimmäisten vuosien aikana ja etenkin imetysaika meni vauvan ehdoilla, mutta yhtäkään ateriaa en silti joutunut kylmänä syömään, ikinä ei jäänyt hiukset harjaamatta tai suihku välistä, valvoin kokonaiset neljä yötä kun vauva teki hampaat ja vieraita meillä oli niin usein, että oma sosiaalinen elämä oli runsasta.

Lapsella on myös muitakin ihmisiä elämässään kuin vain vanhempansa, eli kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja omaa aikaakin saa ihan hyvin.

Sellaista tylsää arkista suorittamista lapsi kyllä tuo mukanaan, esim. pakko siivota, pakko tehdä ruokaa, huolehtia lapsen puhtaudesta, lapsi keskeyttää välillä kun olet tekemässä omia juttujasi jne.

Tottakai siis elämä on erilaista ja muuttuu lapsen myötä, mutta ei se kaikilla siihen LOPU.

-eri

Tjaa, kyllä se nyt vaan loppuu, koska siitä sekunnista kun saat lapsen, et ole itse enää koskaan ensin. Kaikki tekemäsi on sidoksissa siihen lapseen, tavalla tai toisella. Alkaa jo itse asiassa naisella siitä hedelmöityksestä. T: Äiti

Höpsistä. Kyllä minä vaan olen nykyään taas aina ensin. Pikkulapsivaihe kestää vain muutaman vuoden. Teini-ikäisten olemassaoloa ei enää edes huomaa. Jos sattuvatkin olemaan kotona, niin ovat visusti huoneissaan suljettujen ovien takana. 

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minä voin tehdä näitä kaikkia. Et taida ymmärtää, että lapset kasvavat. t. 13 v ja 15 v lasten äiti

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minulle nuo asiat on ihan normaalia elämää, lapsi alakouluikäinen.

Tosin kahta pulloa viiniä en juo koskaan, en kykenisi.

Näissä ketjuissa ”äitiys” on ilmeisesti yhtäkuin rasittavan, jatkuvasti vahdittavan taaperon äitiys ilman osallistuvaa lähipiiriä ja normaalia sosiaalista elämää......

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minä voin tehdä näitä kaikkia. Et taida ymmärtää, että lapset kasvavat. t. 13 v ja 15 v lasten äiti

Samaa mietin kun tuota luin

t: 9-vuotiaan äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Sama. Olisi edes yksi viikonloppuaamu, jolloin saisin nauttia kahvini rauhassa ja hiljaisuudessa. En saa. Vihaan nykyään viikonloppuja. Onneksi huomenna on maanantai ja mies vie lapset taas tarhaan, joten saan taas juoda kahvini rauhassa kun aloittelen pikkuhiljaa etätyöpäivää. Mutta sitä ennen kuuntelen kuitenkin noin tunnin huutoa, kun ei haluta herätä, ei haluta pukea, jne. jne. jne.

Eli sinulla ei ole mitään otetta niihin lapsiin, kun et edes kahvia ”saa” juoda rauhassa jos ne on kotona?

Ja aamuisin huutavat tunnin ettekä voi sille mitään?

Voi voi..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minulle nuo asiat on ihan normaalia elämää, lapsi alakouluikäinen.

Tosin kahta pulloa viiniä en juo koskaan, en kykenisi.

Näissä ketjuissa ”äitiys” on ilmeisesti yhtäkuin rasittavan, jatkuvasti vahdittavan taaperon äitiys ilman osallistuvaa lähipiiriä ja normaalia sosiaalista elämää......

Joillekin se äitiys on sitä. Monillekin.

En ole "perustanut perhettä", vaan ihan vain synnytin lapsen kun sain tietää ehkäisystä huolimatta olevani raskaana. Mun elämä on ollut mun elämää, ja lapsen kanssa sitä elin 18 vuotta, en koskaan ole eritellyt omaa elämää ja lapsen elämää, vaan yhdessä ollaan yhteisessä kodissa asuttu. Tiedän kyllä ihmisiä jotka ovat "katuneet" välillä raskaastikin, ja he ovat järjestään noita "perheen perustajia". Veikkaan että pala on kova purtavaksi kun sitten kaikki ei olekaan sitä mitä etukäteen suunnitteli, kun ajatteli perustavansa perheen. Kaikkea kun ei etukäteen voi tietää miten se elämä sitten menee, niin ehkä kannattaa opetella ottamaan elämä elämänä, ja vastaan kaikki mitä siinä tulee ihan omana itsenäisenä henkilönä, ja muistaa että oma lapsi on 100% oma.

Kyllä. Ikä alkoi tulla vastaan, vaikka olisin halunnut miettiä lasten hankkimista vasta joskus paljon myöhemmin. Arvelin kuitenkin, että kadun jos en lisäänny, vaikka aika nihkeää päätöksen tekeminen oli silti.

Lapsi on ehdottomasti paras ja palkitsevin asia elämässäni, ja rakastan häntä niin paljon ettei sitä voi kuvailla. Nyt kauhistuttaa se ajatus, että olisin jäänyt tästä kaikesta paitsi. Vanhemmuus on rankkaa, mutta oma lapsi on huikein asia mitä elämässä voi kokea.

Vierailija kirjoitti:

Miehet ei tykänneetkään siitä raskaana olevasta naisesta ja synnyttäneestä naisesta, niin lähti sitten toisen naisen matkaan, eikä ne lapsetkaan paljoa kiinnostanu. 

Sillai taitaa käydä suurimmassa osassa tapauksia. 

Surullista kun osa ei ymmärrä arvostaa. Sitten me jotka osattais niin jäädään ilman. Tasan ei mee nallekarkit.

M38

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minä voin tehdä näitä kaikkia. Et taida ymmärtää, että lapset kasvavat. t. 13 v ja 15 v lasten äiti

Niin, koska lapsesi on jo teinejä? Useaan vuoteen noita asioita ei voi tehdä, ainakaan ilman tukiverkostoa. Tai voi, mutta lasuhan siitä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minä voin tehdä näitä kaikkia. Et taida ymmärtää, että lapset kasvavat. t. 13 v ja 15 v lasten äiti

Samaa mietin kun tuota luin

t: 9-vuotiaan äiti

Kylläkyllä, jos omistaa kristallipallon ja tietää etukäteen miten menee sen oman kullannupun teini-ikä.

Oli melko vapaata elämistä ikävuodet 3-13, mutta sitten istuinkin seuraavat vuodet kotosalla, koska mihinkään en voinut lähteä, kun teiniä ei saanut mukaan mihinkään, eikä häntä voinut jättää yksin kotiinkaan, eikä vanhojen vanhempieni kontolle, kerta sitä lajia riitti, kun lapsi oli laiittanut puhelimen kiinni, ja minä soittelin klo 01.00 ympäri ämpäri että onko kukaan lasta nähnyt, ja vanhempani sanoivat vain että alahan tulla kotiin hoitamaan itse oma lapsesi. Olin 200km päässä katsomassa keikkaa mieheni kanssa, ja siellä hotellissa sen yhden yön. 

T 21-vuotiaan äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minulle nuo asiat on ihan normaalia elämää, lapsi alakouluikäinen.

Tosin kahta pulloa viiniä en juo koskaan, en kykenisi.

Näissä ketjuissa ”äitiys” on ilmeisesti yhtäkuin rasittavan, jatkuvasti vahdittavan taaperon äitiys ilman osallistuvaa lähipiiriä ja normaalia sosiaalista elämää......

Kyllä, kyseessä vilkas taapero kuka nukkuu vain 9 tunnin yöunet heräten aikaisin aamulla, vaatii paljon huomiota ja tekemistä, on kovaääninen ja rauhaton. Ei ole ketään kuka hakisi päiväkodista tai ottaisi viikonlopuksi hoitoon.

Onnekkaita olette te, joilla on mahdollisuus tuollaisiin asioihin vanhempina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhe-elämä on ollut raskasta, mutta ei kaduta. Rakastan lapsiani ja olen lasten takia joutunut itse tekemään monia asioita, jotka eivät ole mukavuusaluettani, mutta ovat kehittäneet minua ihmisenä.

Minä taas en koe perhe-elämää raskaaksi ja lapsi on päästänyt minut helpolla, mutta en vain saa itse perhe-elämästä ja lapsesta sellaista täyttymystä kuin äitimyyttien äiti ja ehkä suurinosa äideistä (?).

Elämä äitinä on ihan mukavaa ja lapseni mielenkiintoinen persoona jonka kanssa synkkaa hyvin, mutta varsinaiset mielenkiinnonkohteeni ovat muualla (ja yleensäkin muualla kuin arkisissa asioissa) ja vain aikuisten kesken vietetty aika ilman puhettakaan lapsista on minulle elintärkeää.

Tuohon itsenä kehittymiseen en osaa ottaa kantaa, kun minä en ainakaan vielä kymmenen äitivuoden jälkeen osaa sanoa miten äitiys olisi minua kehittänyt enkä allekirjoita yhtään sitä yleistä väitettä, että vasta äitinä tietäisi mitä on rakkaus.

Mitään suurta ja mullistavaa en ole siis ainakaan vielä äitiydessä kokenut, enkä koe arkisen venymisen varsinaisesti kehittävän.

Hienointa on ollut lapselta tullut palaute ja vaikka se kun hän hihkaisee iloisena, että ”kiitos äiti mun elämä on mahtavaa” tai saan koulusta palautetta, että lapsi on mennyt väliin kun jotakuta on kiusattu.

Ja ylipäätään se kun näkee, että lapsi on onnellinen ja kohtelee muita hyvin.

Varsinkin kun itse olen potenut välillä huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kuin äitimyyttien äiti jolle se oma lapsi ja äitiys olisi Elämän Täyttymys.

Mutta hyvin menee näinkin :)

-2

Kuten jo sana myytti kertoo ei se ole totta mitä sanotaan äitimyytiksi. Ei kukaan normaali nainen saa mitään erityistä elämän täyttymystä vaan se äitiyden hienous on juuri tuo hyvä fiilis mitä kerrot että itsekin äitiydestä saat. Ja tietysti se rakkaus lasta kohtaan, kai sinäkin lastasi rakastat?

Yleensä se mullistus on se, että olet pienestä ihmisestä täysin vastuussa, niille se on isompi mullistus jotka eivät koskaan ennen ole olleet mistään vastuussa. 

Normaalit ihmiset viettävät suurimman osan päiväänsä puhumalla ja ajattelemalla ihan muita asioita kuin lapsiaan, koska lapsilla on myös oma elämänsä siitä asti kun menevät kouluun. Ei vanhempien elämä muutu niin radikaalisti kun lapsi tulee jos ovat eläneet normaalia elämää aikaisemminkin, sama työ, samat kotityöt ja samat harrastukset jatkuu.

Minä olen ollut 26 vuotta äiti, ja koen kehittyneeni jonkin verran ihmisenä, mutta sen on tuonut ikä ja elämänkokemus, ei sinänsä lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakin elämäni loppui. Haluaisin nukkua pitkään, nauttia hitaista viikonloppuaamiaisista, juoda viiniä kotonani pullollisen tai kaksi raskaan työviikon päätteeksi, lähteä suoraan töistä kaupoille ostoksille, varata hotellihuoneen minulle ja puolisolleni viikonlopuksi, jäädä ylitöihin tienaamaan lisärahaa, nauttia hiljaisuudesta kotonani, jne.

Nyt en voi tehdä noista asioista mitään ainakaan noin 10 vuoteen, ehkä jopa 18 vuoteen.

Minä voin tehdä näitä kaikkia. Et taida ymmärtää, että lapset kasvavat. t. 13 v ja 15 v lasten äiti

Samaa mietin kun tuota luin

t: 9-vuotiaan äiti

Kylläkyllä, jos omistaa kristallipallon ja tietää etukäteen miten menee sen oman kullannupun teini-ikä.

Oli melko vapaata elämistä ikävuodet 3-13, mutta sitten istuinkin seuraavat vuodet kotosalla, koska mihinkään en voinut lähteä, kun teiniä ei saanut mukaan mihinkään, eikä häntä voinut jättää yksin kotiinkaan, eikä vanhojen vanhempieni kontolle, kerta sitä lajia riitti, kun lapsi oli laiittanut puhelimen kiinni, ja minä soittelin klo 01.00 ympäri ämpäri että onko kukaan lasta nähnyt, ja vanhempani sanoivat vain että alahan tulla kotiin hoitamaan itse oma lapsesi. Olin 200km päässä katsomassa keikkaa mieheni kanssa, ja siellä hotellissa sen yhden yön. 

T 21-vuotiaan äiti.

Varmaankin kuitenkin sait nukkua pitkään, syödä aamiaisen rauhassa ja nauttia hiljaisuudesta kotonasi? Meillä oli teiniperkele, nepsy, ja silti nuo onnistuivat. (Maailmalla jo.) PIkkulapsivaiheessa on pikkulapsivaiheen ongelmat, myöhemmin toiset. Aikansa kutakin, onneksi.