Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde autistisen miehen kanssa
19.01.2021 |
Kokemuksia? Ns korkeafunktioinen, ei "näy" ensikättelyssä. Uskomattoman intohimoinen ja empaattinen mutta loukkaantuu herkästi, mitään miehelle tärkeää ei pysty edes loogisilla syillä arvostelemaan ilman että se menee ihon alle. Ymmärtää asiat hellyyttävän kirjaimellisesti, ei kannata pyytää hyppäämään lähijunaan :) Tulevaisuus mietityttää ja mahdolliset yhteiset lapset jos niitä siunaantuisi, tiedän että mies on sisaruksistaan toimintakuntoisin, esim. nuorin veljensä ei puhu sanaakaan eikä kykene toimimaan arjessa ilman avustusta.
Kommentit (102)
Hyvä vanha ketju, joka löytyi kun aihe kiinnostaa. Mieheni on todella uskollinen ja rakastava sekä hyvin kiinnostunut minusta ja asioistani.
Muissa ihmissuhteissa on usein hyvin vaikeaa. Hän menee lähes mykäksi ja keskittyy siihen että pystyisi näyttämään normaalilta. Jos menemme esim tapaamaan sukulaisiani niin hän haluaisi tietää mahd tarkasti 'säännöt'. Ja se on toki mahdotonta.
Meillä on paljon läheisyyttä, mutta hän ei ole niin aloitteellinen. Joskus pyydän esim silittämään ja sitten hän tekee uskollisesti niin siihen asti kun pyydän lopettamaan.
Kotitöistä hän selviytyy hyvin, mutta esim kaupassa tykkää enemmän käydä niin että teen ostoslistan hänelle ja kokatessa neuvon reseptin. Joskus esim yhdessä kaupassa hän saattaa jähmettyä, silloin pyrin ohjaamaan eteenpäin esim sanomalla hakisitko tietyn tuotteen.
Puoliso on herkkä loukkaantumaan ja muistamaan sanottua tarkasti. Ärsyttävää on se että en usein ole tarkoittanut asiaa niin kuin hän sen ymmärtää eikä suostu uskomaan ymmärtäneensä väärin ja jää kiinni loukkaantumisen tunteeseen.
Olen ymmärtänyt että autistit ovat joskus hyvin joustamattomia. Minun miehelleni on joitain rajoitteita ja yliherkkyyksiä, mutta muutoin hän tuntuu minusta joskus liiankin joustavasta. Teemme yleensä sitä mitä minä ehdotan koska hän ei halua ehdottaa mitään.
Olisi kiva kuulla muidenkin kuvauksia autistisista miehistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasteni isällä todettu asperger. Tosi epäsosiaalinen ja vaikea tapaus, joissakin asioissa kiltti ja huolehtiva kuitenkin ja älykäs, lääketieteen huippututkija...
Mutta eli täysin omassa kuplassaan, parisuhdetta ei ymmärtänyt siten kun ns.normaali ihminen = halusi kyllä perheen, mutta saattoi vaikka juhlissa joihin menimme yhdessä, ruveta pokaamaan jotain vierasta naista...siis ihan joka kerta kun olimme yhdessä jossain, tosi harvoin...muuten oli tarkat säännöt, mitä piti noudattaa, koskaan ei mitåän spontaania tai erilaista, itki, jos joku muuttui...aina itse oikeassa, väänsi mustan valkoiseksi, pihtasi seksiä jos olin ollut jotenkin hankala.."sitten, kun olet ollut 2 viikkoa kiltti..", no, aika kauan kestin, mutta sitten oli pakko erota. Poikamme on nyt 18 ja perinyt asp-piirteitä, mutta onneksi aika vähän, välkky on hänkin. Mutta en kadu liittoa, elämässä nyt vaan tapahtuu....
Lääketieteen huippututkija ja nainut lähes kirjoitustaidottoman ihmisen? 😳
Hyvin onnistuu parisuhteen kaltainen suhde, jos ei liitännäissairauksia. Persoonallisuushäiriö kadonnut lähes kokonaan. Yhdessä olo ihanaa nykyään. En tiedä sitten koska itsellänikin autismi kirjon häiriöstä korkeat pisteet. Lapset minun vastuulla, mutta hyvin toimii lasten kanssa niillä osa-alueilla, joissa itsellä puutteita. Kokee voimakkaasti tunteita. Parisuhteen kaltainen suhde toimii, kun itse viihdyn omissa oloissani ja lasten kanssa niin hyvin. Seksi on ihanaa. Opiskelee korkeakoulututkintoa, jossa pieniä vaikeuksia. Työssä käynti sujuu tietämykseni mukaan hyvin.
En tiedä, suosittelisinko kellekään autistista puolisoa. Toisaalta takana ihaniakin aikoja.
Ihastuin söpöön, ujoon, harvasanaiseen mieheen. Hän tiesi faktoja ja jos ei tiennyt, katsoi kännykällä netistä. Se oli tosi kivaa saada asioihin aina heti vastaus. Hän vain hymyili nähdessään minut (ei muita ilmeitä). Epävarmuutta alusta asti toi se, että hän ei kehunut tai antanut palautetta eikä vastannut tunnetasolla tarpeisiini. Esim. tapailuvaiheessa ei kehunut tai kommentoinut tekemääni ruokaa!! Saattoi syödä hiljaa sanomatta mitään. Itse olin paniikissa, että eikö tykkää. Noh, söi lautasen tyhjäksi.
Suhteen edetessä huomasin, että hän ei laita viestejä kaipauksestaan tai rakkaudestaan, eikä edes hymiöitä. Aika pian tajusin, että hänellä on aleksitymia: hän ei tunnista tunteita eikä siksi osaa niistä puhuakaan. Kaikki oli aina "ookoo". Koin isoa riittämättömyyttä ja epävarmuutta hänen rakkaudestaan. Todellisuudessa hän oli kuitenkin luotettava ja uskollinen vaikkei sanoittanut sitä mitenkään. Sängyssä oli ihanaa. Koin epäkohteliaana käytöksenä, kun hän ei vastannut ihmisten viesteihin tai soitellut läheisilleen (vanhemmilleen, sisaruksilleen). Siinä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että minäkin joudun lopulta siihen tilanteeseen: en ole kiinnostava, häntä ei kiinnosta asiani. Hän aina sanoi, että "kerro, jos on kerrottavaa". Hiljalleen aloin jättää sitten kertomatta, kun häntä ei tuntunut kiinnostavan. Aloin kehittää ystäviä rinnalleni siihen henkiseen yksinäisyyteen (ettei minusta tai mielipiteistäni olla kiinnostuneita).
Hän vaikutti tapailuvaiheessa niin fiksulta ja jopa tunneälykkäältä!! Hän saattoi kysyä "onko kaikki hyvin?". Myöhemmin tajusin, että hän kysyi, koska ei osannut tulkita tilannetta, sanojani tai ilmeitäni. Sitten hän lakkasi kysymästä ja vaikutti hyvin tunteettomalta. Hänestä tuli esiin koulukiusaaja: hän saattoi olla puhumatta minulle (mikälie syy), ei pyytänyt syömään kanssaan, ei suunnitellut yhdessä tekemistä. Olin kuin esine hänelle. Hän saattoi tulla sisään huikkaamatta iloisesti "moi". Hän saattoi sanaakaan sanomatta lähteä kotoa kertomatta minne menee tai huikkaamatta "moi". Hän ei kysynyt, mitä haluaisin kaupasta. Yhteen muutettua hän hermostui tavaroiden sijainnista, uusista tavaroista (kuten ruokaostoksista), hänen tavaroidensa käytöstä. Mikään ei ollutkaan yhteistä vaan hänen omiin tavaroihinsa ei saanut koskea. Hän lopetti kotitöiden teon esim. siivoamisen (koska minä olin osaksi sotkenut esim. vessan, niin tehtävä ei enää kuulunut hänelle). Edes keskustelussa häntä ei saanut ymmärtämään tai myöntämään, että kotityöt voisi tehdä puoliksi. Jos hän joskus oli tehnyt jotain, niin hänen mielestään hän kyllä teki kotitöitä.
Meillä ei käynyt ikinä vieraita, hän jotenkin hermostui niistä. En voinut yksinkään kutsua, koska olisin joutunut hoitaa siivoukset ja ruuat ihan yksin. Ja vielä hävetä, jos hän ei puhu vieraille mitään tai vaikka poistuu ruokapöydästä ennen muita. Aloin muuttua. Aloin kutsua vieraita hänen poissaollessaan ja tunsin silloin vapautuneisuutta. Mutta tarkasti siivosin jokaisen murun lattialta, ettei tulisi sanomista. Muutenkin jouduin koko ajan olla varuillaan. Tuntui, että tein kaiken väärin. Hän ei kiittänyt pyykinpesusta, siivouksesta, pihanhoidosta. Vaan lähinnä huomasi jonkun yksityiskohdan, joka oli pielessä.
Luulen, että hänellä oli pda-autismi. Ystäväni olivat kauhuissaan ja sanoivat henkiseksi väkivallaksi, kontrolloinniksi, koulukiusaamiseksi.
Onneksi pääsin eroon hänestä. Vaikka itse näen hänet reppanana pikkulapsena, joka ei ymmärrä tunteista mitään. Säälin häntä. Ainoa keino ikävissä tilanteissa on alkaa syyttää, huutaa tai olla hiljaa. Hän ei pystynyt sopia ja neuvotella riidoissa. En edes tiennyt, että kukaan aikuinen voi käyttäytyä noin: ettei edes yritä kompromissia tai häpeä omia tekojaan ja pyydä anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasteni isällä todettu asperger. Tosi epäsosiaalinen ja vaikea tapaus, joissakin asioissa kiltti ja huolehtiva kuitenkin ja älykäs, lääketieteen huippututkija...
Mutta eli täysin omassa kuplassaan, parisuhdetta ei ymmärtänyt siten kun ns.normaali ihminen = halusi kyllä perheen, mutta saattoi vaikka juhlissa joihin menimme yhdessä, ruveta pokaamaan jotain vierasta naista...siis ihan joka kerta kun olimme yhdessä jossain, tosi harvoin...muuten oli tarkat säännöt, mitä piti noudattaa, koskaan ei mitåän spontaania tai erilaista, itki, jos joku muuttui...aina itse oikeassa, väänsi mustan valkoiseksi, pihtasi seksiä jos olin ollut jotenkin hankala.."sitten, kun olet ollut 2 viikkoa kiltti..", no, aika kauan kestin, mutta sitten oli pakko erota. Poikamme on nyt 18 ja perinyt asp-piirteitä, mutta onneksi aika vähän, välkky on hänkin. Mutta en kadu liittoa, elämässä nyt vaan tapahtuu....
No niin. Kuten tiedämme tai valistuneet tietävät kaikki periytyy tai suuri riski että periytyy. Joku ketju oli muutama päivä sitten, jossa ihmeteltiin et miten Adhd ym on lisääntyneet?? No oikeasti pitää nykyaikana tajuta, että saamme perimässä /geeneissä monia sairauksia ja ominaisuuksia. Sen varmemmin miten ne esiintyvät lähisuvussa.
Erä nuorehko pariskunta on hyvin omanlaatuinen, molemilla lienee Asperger ( toisella lisäks paha OCD mikä yleensä liittyy assiin) ja ovat introvertteja. Saivat kaksi lasta, joista toisella As. En tiedä onko diagnoosia mutta habitus on selvän ilmeinen. Toinen lapsista on saanut kauempaa suvusta piirteensä ja on hyvin adhd, erittäin vilkas. Kouluikäiset lapset.Monia muitakin huomioita olen laittanut merkille ihmisistä, perheistä joiden elämää olen pakosta nähnyt. Joten jos haluaa, ettei jälkikasvu saa nepsylapsia, kannattaa kammata tuleva isän ja äidin suku hyvin. Tai jättää lapset hankkimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasteni isällä todettu asperger. Tosi epäsosiaalinen ja vaikea tapaus, joissakin asioissa kiltti ja huolehtiva kuitenkin ja älykäs, lääketieteen huippututkija...
Mutta eli täysin omassa kuplassaan, parisuhdetta ei ymmärtänyt siten kun ns.normaali ihminen = halusi kyllä perheen, mutta saattoi vaikka juhlissa joihin menimme yhdessä, ruveta pokaamaan jotain vierasta naista...siis ihan joka kerta kun olimme yhdessä jossain, tosi harvoin...muuten oli tarkat säännöt, mitä piti noudattaa, koskaan ei mitåän spontaania tai erilaista, itki, jos joku muuttui...aina itse oikeassa, väänsi mustan valkoiseksi, pihtasi seksiä jos olin ollut jotenkin hankala.."sitten, kun olet ollut 2 viikkoa kiltti..", no, aika kauan kestin, mutta sitten oli pakko erota. Poikamme on nyt 18 ja perinyt asp-piirteitä, mutta onneksi aika vähän, välkky on hänkin. Mutta en kadu liittoa, elämässä nyt vaan tapahtuu....Usa: ssa on tärkeää tietää toistena suvun sairaudet ennen kuin parit uskaltavat avioitua. Siitä on ollut usein jossain. Suomessa ei ole moista kiinnostusta ja paremminkin ihmiset tuppaavat tekemään lapsen liiankin pian. Ei ole ehditty tutustua edes puolisoonsa syvemmin. Sitten aletaan haukkumaan kun se on sellanen juoppo tms ja äkkiä haetaan eroa.
Löysin vanhan viestiketjun.
Kirjoitanpa minäkin omasta kokemuksestani.
Olen seurannut läheltä hyvin koulutetun keski-ikäisen miehen elämää. Hän uppoutuu eri aiheisiin todella hartaasti ja hankkii siitä kaiken tiedon. Aihe voi olla esim.joku eläinlaji, henkilö, harrastus. Siis ihan harmittomia asioita, mutta ajankäyttö voi olla loputonta näiden kanssa. Hän on hyvin perusteellinen, kova siivoamaan ja tarkka tavaroistaan. Hän exel-taulukoi monenlaisia asioita ja säilöö vanhoja kuitteja varmuuden vuoksi jos tuleekin jotain kysyttävää niihin liittyen. Hän kertoo koska pesee hampaat, koska on harrastanut puolison kanssa seksiä, ja muistaa kuka on kenellekin tarjonnut oluen ja onko nyt vuosien jälkeenkin jonkun vuoro. Hän loukkaantuu jos asiat ja suunnitelmat muuttuvat sairauden tms vuoksi. Hän ei juurikaan hymyile, huumoria ei ole, asioita on vaikea seurata muiden seurassa ja hän on usein omissa ajatuksissa ja ihan pihalla. Hän on 100% luotettava ja liiankin rehellinen. Lisäksi hän on todella nuuka. Aina hankitaan halvinta ja tuhlaamisesta moititaan. Paitsi jos kyse on hlökohtaisesta hankinnasta; silloin voi maksaa mitä vaan, tuleehan se itselle. Hän on aikaansaava ja reipas ja auttaa toisia mielellään. Hän odottaa tekemisistään kehuja ja niitä saatuaan hän puhuu niistä usein. Muita ihmisiä hän ei juurikaan kehu ja näkee asiat yleensä negaatiob kautta. Kun muut kehuvat vaikka ruokaa, hän saattaa sanoa ei se huonoa ollut tai luulin että on pahempaa .Tälläisen ihmisen kanssa on varsin hankalaa.Hän ei huomaa omaa erityisyyttään ja sekin on rasittavaa. Kuinka pärjäätte te muut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan paras ketju pitkään aikaan, kiitos kaikille
Vierailija kirjoitti:
En voi suositella. Kommunikaatio ei miehen kanssa toimi ollenkaan ja jatkuvasti saa olla perustelemassa normaaleja asioita. Todella rankkaa. Lisäksi epäilen, osaisiko hän olla empaattinen, jos vaikka sairastuisin vakavasti.
Kaipaat siis jotain esitettyä kömmähtelevää empatiaa kun puhut osaamisesta eli sellaisen esittämisestä? Luonnostaan empaattisellahan se tulee, luonnostaan eikä tartte osata mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autistiset piirteet eivät merkitse että on vähemmän empatiakykyinen. Kyvyssä osoittaa toisille tunteita tai kyvyssä lohduttaa voi sen sijaan olla ongemia.
Kokeilin, ei toiminut. Ehdottomuus ja vain yhteen asiaan keskittyminen ei toimi arjessa eikä juhlassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiheesta on tänä vuonna (2024) ilmestynyt suomeksi Maxine Astonin kirja Autismikirjo parisuhteessa.
https://opike.fi/tuote/autismikirjo-parisuhteessa/
Siinä on mielestäni ihan konkreettisia asioita, jotka auttavat ymmärtämään parisuhdetta puolin ja toisin.
Todella hyvä ketju, kiitos.
Meillä myös se, että mies on kirjoilla, havaittiin vasta lapsen diagnoosin myötä. Hänellä on myös PDA, ei onneksi jyrkimmässä muodossaan, mutta silti selvänä. Naurattaisi jos ei itkettäisi, kun miettii, millaisia tilanteita vuosien varrella on ollut ja miten olen itse vääntänyt itseäni jos jonkinlaiselle mutkalle miehen "erikoisuuden" vuoksi.
Silti hyviä puolia on myös paljon, tässäkin ketjussa mainittuja. Tietynlainen syvän yksinäisyyden tunne on minua alkanut vaivata. Tuntuu kuin pohjimmiltaan miestä kiinnostaisi eniten oma itsensä tai pikemminkin niin, että itsen kanssa on niin mutkikasta normaalielämässä, että se vie lähes kaiken energian ja pakottaa laatimaan jatkuvasti selityksiä. Kiinnostuksen kohteet ovat melko kapealla alueella. Hän on kehittänyt myös muita ihmisiä syyllistäviä selityksiä sille, miksi ei voi toimia arjessa ja lääkinnyt itseään päihteillä. Päivä kerrallaan eteenpäin.
Vastaan lievästi kirjolaisena naisena, jonka parisuhteet ovat aina menneet penkin alle. Nykyään on AS-puoliso, ja homma toimii jo kymmenettä vuotta.
Jos mietin asiaa neurotyypillisen näkövinkkelistä, niin mä olen varmaan aika raskas kumppani. Mun ensisijainen kiinnostuksen kohde ovat eläimet, joita mulla on paljon, ja joiden maailmaan uppoan helposti päiväksi, pariksi. Uppoamisella tarkoitan sitä, että olen todellakin tavoittamattomissa.
Muita kiinnostuksen kohteitani ovat esim. kivet, suomalaiset perinneuskonnot, kriminaalipsykologia ja sarjamurhaajat. Näistä sitten saatan luennoida edes tajuamattani, että paasaan.
Mun nykyistä kumppania kiinnostaa eritoten tähtitiede, ja tiedättekös, mua ärsyttää joskus, kun se luennoi siitä. :) En tätä tuo mitenkään ilmi, tietenkään. Ja tykkään siitä, kun mieskin uppoutuu välillä omaan kuplaansa, eikä kumpikaan syyllistä siitä toistaan. Että pitää olla jotenkin "läsnä". Sitä kuulin paljon neurotyypillisten kanssa seurustellessani.
Kotitöistä sen verran, että mä siivoan kyllä mielelläni, mutta näen vain sen tehtävän, jonka ole etukäteen päättänyt tehdä. Eli jos päivän tehtävänä on pestä pyykkiä ja luututa lattiat, voi seinällä olla vaikka koiran peet, enkä yksinkertaisesti näe sitä.
Mies ei siivoa ennen kuin on ihan pakko. Asumme erillämme, enkä edes voisi asua yhdessä kenenkään kanssa. Se hiersi eniten neurotyypillisten kanssa seurustellessa. He halusivat suhteen etenevän, minä en ymmärtänyt, että mihin sen pitäisi edetä.
Olen tullut siihen tulokseen keski-ikään mennessä, että ehkä neurotyypillisten ja -epätyypillisten kannattaisi seurustella vain omassa kastissaan, niin kaikilla on helpompaa.
Tietenkin on paljon poikkeuksia ja hyviä, toimivia parisuhteita on myös As. ihmisten ja "normaalien" välillä. Ihmisiähän me kaikki lopulta olemme. :)
Täälläkin naimisissa autismikirjolaisen kanssa. Meni yli kymmenen vuotta ennen kuin hoksasin mistä kyse. Ihmettelin moniakin asioita meidän suhteessa ja perhe-elämässä, mutta en osannut yhdistää autismiin kuin vasta parisuhdekriisin myötä jokunen vuosi sitten. Meni lukkoon kun hänen kanssa yritti keskustella.
Hän siis lievä tapaus, perheen ulkopuolinen ei huomaa mitään erikoista, hyvin maskaa. Ero käytöksessä perheen ulkopuolisten kanssa ja kotona on suuri. Hän vaikuttaa ulkopuolisen silmin täydelliseltä mieheltä. Menestynyt, komea, hyväkäytöksinen ja älykäs. Sosiaalisissa tilanteissa jutustelu ja hymyily sujuu, nauraa myös, mutta mielestäni nauru kuulostaa teennäiseltä. Perheen ja lähisuvun seurassa on hyvin erilainen. Ei puhu jos ei häneltä kysytä ja kysymyksiin ei välttämättä vastaa tai vastaa lyhyesti. Ei kysy minulta mitään henkilökohtaista, ei kuulumisia tms. Huumorintajuton. Ärtyy helposti jos ei heti ymmärrä tai kuule mitä hän sanoo tai pyytää. Puhuu hiljaa. Hänelle harrastukset ovat erittäin tärkeitä, harrastaa paljon kaikenlaista urheilua ja se vie paljon aikaa. Minua ei koskaan kehu mistään. Meidän lastakin kehuu tosi harvoin. Pahinta on se, että luulin hänestä tulevan hyvä isä, koska näytti pärjäävän niin hyvin muiden ihmisten lasten kanssa ja toivoi myös omia lapsia. Hän ei juurikaan vietä aikaa lapsen kanssa arkena tai viikonloppuisin. Lomalla kyllä tehdään perheenä asioita yhdessä. On melko vaativa lasta kohtaan. Ei osaa tulkita lapsen ilmeitä tai tunteita. Esim. ei ymmärrä viedä lasta lääkäriin jos lapsi on kipeä.
Suhteen alku oli mahtava. Tuntui, että hän on korvia myöden rakastunut. Halusi viettää kaiken vapaa-ajan kanssani, minkä siis töiltä ja harrastuksilta ehdittiin. Seksiä oli pari kertaa päivässä. Esitteli mut kaikille ja halusi tavata kaikki mun sukulaiset ja kaverit jo kuukauden seurustelun jälkeen. Tehtiin yhdessä kaikkea mahdollista. Muutettiin yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen. Mutta se huuma päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, siinä kohtaa kun kannettiin tavarat saman katon alle. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että hän jaksoi maskata siihen asti, että sai sen mitä halusi. Elämä hänen kanssa ennen lasta oli kuitenkin ok, vaikka siitä alkoikin muodostumaan enemmän kahden kämppiksen välinen suhde kuin rakastavaisten.
Lapsen syntymän jälkeen alkoi tilanne menemään alamäkeen. Hän ei ollut niin paljoa läsnä lapsen elämässä kuin olin kuvitellut ja toivonut. Minulle jäi hoidettavaksi niin lapsi kuin koti. Hän lähinnä hoiti raha-asiat ja auton. Hän ei ole oma-aloitteinen, joten jos en jotain erikseen pyydä tekemään, niin hän ei hoksaa tehdä. Kun en tiennyt autismista, niin en osannut myöskään selkeästi pyytää apua tai käskeä tekemään asioita, kun luulin hänen näkevän minun olevan väsynyt ja kiukkuinen, ymmärtävän auttaa eikä vaan juosta omissa harrastuksissa ja menoissa. Itse tietty vaan kiukustuin häneen lisää, kun ei auttanut kuin pyydettäessä. Olisi ollut paljon helpompaa jos olisin tiennyt hänen autismista alusta alkaen.
Diagnoosin myötä ymmärretään toisiamme paremmin mutta tunnen silti itseni hänen kanssa usein yksinäiseksi. Tuntuu siltä, että elää yhdessä jonkun kanssa joka ei ole pätkääkään kiinnostunut susta. Toki nyt ymmärrän myös, että hänen tapa osoittaa kiintymystä on erilainen kuin muilla. Hän ei osaa ilmaista kiintymystä sanoin tai kosketuksin. Olen oppinut parantamaan omaa kommunikaatiota hänen suuntaan ja selkeämmin ilmaisemaan omia tarpeita, se on mahdollistanut hänen ainakin jossain asioissa muutoksen käytöksessä minua kohtaan. Mutta kauniita sanoja on häneltä turha odottaa.
Lainaus:
"Diagnoosin myötä ymmärretään toisiamme paremmin mutta tunnen silti itseni hänen kanssa usein yksinäiseksi. Tuntuu siltä, että elää yhdessä jonkun kanssa joka ei ole pätkääkään kiinnostunut susta. "
Mulla sama. Kirjoittelin aiemmin numerolla 96. Ennen kuin tajusin autismin, ajattelin, että mies on vain itsekeskeinen. Mutta hänellä on niin paljon omia traumoja ja hankaluuksia selvitä normaalielämässä, että se vie kaiken energian. Lisäksi kompensoi keksimällä aika erikoisia selityksiä, ja kun sitä on tehnyt lapsesta saakka, kehittyy eräänlainen valheellinen minuus. Hän on hyvin teoreettinen: esimerkiksi ihmisten välisestä välittämisestä, parisuhteesta, toisista huolehtimisesta hän laatii teorioita ja puhuu niistä paljon, käytännössä kuitenkin aito välittäminen on vaikeaa ja omat tarpeet aina päällimmäisinä. Aito lämpö & empaattinen toiminta puuttuu. Tai siis näyttää puuttuvan kun toimintaa katsoo. Varmasti sitä on, mutta vaikeahan sitä on havaita jos se ei missään näy.
Ei tuo kuulosta autistilta lainkaan, vaan älykkäältä ja pedantilta ihmiseltä. Miksi on hakeutunut aikuispsykiatrialle, jos mitään ongelmia ei ole?