Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tulin liian nuorena äidiksi ja näen sen vasta nyt lähes nelikymppisenä
17.01.2021 |
Sain esikoisen 22-vuotiaana. Sain kolme lasta yhteensä, viimeisen 35-vuotiaana.
Esikoinen on rakas, ihana, lapsi, mutta voi kuinka typerä ja nuori olin hänet saadessani. Jos voisin, tekisin toisin. Pitkään ”uskottelin” että mitään en kadu, mutta kyllä tavallaan kadun. Nyt lähes nelikymppisenä tajuan, miten ”lapsi” olin tuolloin, vaikka luulin olevani ikäistäni kypsempi. Asiat meni niin kuin meni, mutta omille lapsille toivoisin erilaisia elämänvalintoja.
Uskaltaako kukaan myöntää että on pohtinut samaa?
Kommentit (322)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen nelikymppisiä vanhuksia tämä palsta on täynnä? Koskaan en ole tuollaisia tanttoja tavannut elävässä elämässä. Kilpaa päivitellään, ettei 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä tai tätä. Haaveillaan samalla jostain mummoudesta. Apua mitä porukkaa. Koulutettu normaali kaupunkilaisnainen on parhaassa äitiysiässä 45-vuotiaaksi asti.
Joo, parhaassa äitiysiässä 10–17-vuotiaille lapsille. Tai oikeastaan 10–20-vuotiaille, koska ei se äidin tarve lopu siihen kun täyttää 18. Tyypillisellä akateemisella kaupunkilaisilla 45-vuotiaalla on 10–15-vuotiaita lapsia.
Loppuuko ihmisen aivotoiminta ja elämä jotenkin erityisen nuorena nykyään? Olen nelikymppinen ja työelämässä tavoite-eläkeikääni on vielä 29 vuotta aikaa. Aikaisintaan pääsen eläkkeelle yli 26 vuoden päästä.
Jos minulla olisi pieni lapsi, en nyt ihan tajua, miten en voisi olla hänelle äiti riittävästi.
Se ei kuitenkaan ole paras ikä. Pikku hiljaa alkaa tulla erilaista kremppaa, syöpiä, ym. Useimmat haluavat päästä myös näkemään ne lapsenlapset ja myös viettämään heidän kanssa toiminnallista aikaa. Se ei ole niin todennäköisesti mahdollista, jos saa lapsia nelikymppisenä. Tai sitten sen oman lapsen pitäisi tulla tosi nuorena vanhemmaksi.
Mikä ihme tämä mummofantasia oikein on? Näitä kirjoituksia näkee vähän väliä, joissa aikuiset naiset hinkuvat mummoiksi ja kaipaavat taukoamatta lapsenlapsia. On naisella muutakin annettavaa maailmassa, kuin äitiys ja isoäitiys. Puuttuuko teiltä itsearvostus kokonaan? Oletteko kasvaneet maailmassa, jossa naisella on vain perinteinen hoivaajan ja kodinhoitajan rooli? Ymmärrättekö, että lapsenlapset ovat omien vanhempiensa lapsia, eivät teidän huollossanne. Entä, jos pikkulasten vanhemmat haluavatkin kasvattaa omat lapsensa ihan itse tai muuttavat toiselle puolelle maailmaa? Olisko syytä olla jotain muutakin elämää ja tavoitteita?
Millä tavalla isovanhemmuus sulkee pois elämän muut tavoitteet? Ei sillä, ei minusta ole yhtään hullumpaa tavoitella mukavaa eläkeikää höystettynä vilkkaalla sosiaalielämällä omien sukulaisten ympäröimänä.
Jos minusta tulee mummo, niin taatusti olen mielummin nuori ja vetreä mummo, jolla on aikaa, halua ja terveyttä olla osallisena lasteni ja lastenlasteni elämässä heidän ehdoillaan.
No, sinä et lapsesi lisääntymisikää päätä. Ihan sama mikä sinulle sopii ja mitä olet mieluummin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen niitä, jotka haaveilevat isovanhemmuudesta, vaikka esikoinen on 11-vuotias ja kuopus kohta 8. Jotain maagista siinä on, kun saa nähdä elämän alkavan ja pienen lapsen kehittyvän. Ehkä haave kumpuaa siitäkin, että itse sain esikoisen vajaa kolmikymppisenä ja omat vanhemmat kuolivat aika lailla kuusikymppisenä, joten jos omat lapset eivät saa lapsia nuorina, niin näillä spekseillä en ehkä edes näe lastenlapsia.
Kyllä maailmassa on muutakin kuin äitiys, mutta kyllä lapsissa on myös paljon sellaista, mitä ei esim. matkustelusta tms. saa, tai ainakin itselle lapset ovat antaneet paljon iloa.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen niitä, jotka haaveilevat isovanhemmuudesta, vaikka esikoinen on 11-vuotias ja kuopus kohta 8. Jotain maagista siinä on, kun saa nähdä elämän alkavan ja pienen lapsen kehittyvän. Ehkä haave kumpuaa siitäkin, että itse sain esikoisen vajaa kolmikymppisenä ja omat vanhemmat kuolivat aika lailla kuusikymppisenä, joten jos omat lapset eivät saa lapsia nuorina, niin näillä spekseillä en ehkä edes näe lastenlapsia.
Kyllä maailmassa on muutakin kuin äitiys, mutta kyllä lapsissa on myös paljon sellaista, mitä ei esim. matkustelusta tms. saa, tai ainakin itselle lapset ovat antaneet paljon iloa.
Ja lapsiahan maailmassa riittää liiaksi asti, joten ole onnesi kukkuloilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen nelikymppisiä vanhuksia tämä palsta on täynnä? Koskaan en ole tuollaisia tanttoja tavannut elävässä elämässä. Kilpaa päivitellään, ettei 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä tai tätä. Haaveillaan samalla jostain mummoudesta. Apua mitä porukkaa. Koulutettu normaali kaupunkilaisnainen on parhaassa äitiysiässä 45-vuotiaaksi asti.
Joo, parhaassa äitiysiässä 10–17-vuotiaille lapsille. Tai oikeastaan 10–20-vuotiaille, koska ei se äidin tarve lopu siihen kun täyttää 18. Tyypillisellä akateemisella kaupunkilaisilla 45-vuotiaalla on 10–15-vuotiaita lapsia.
Loppuuko ihmisen aivotoiminta ja elämä jotenkin erityisen nuorena nykyään? Olen nelikymppinen ja työelämässä tavoite-eläkeikääni on vielä 29 vuotta aikaa. Aikaisintaan pääsen eläkkeelle yli 26 vuoden päästä.
Jos minulla olisi pieni lapsi, en nyt ihan tajua, miten en voisi olla hänelle äiti riittävästi.
Se ei kuitenkaan ole paras ikä. Pikku hiljaa alkaa tulla erilaista kremppaa, syöpiä, ym. Useimmat haluavat päästä myös näkemään ne lapsenlapset ja myös viettämään heidän kanssa toiminnallista aikaa. Se ei ole niin todennäköisesti mahdollista, jos saa lapsia nelikymppisenä. Tai sitten sen oman lapsen pitäisi tulla tosi nuorena vanhemmaksi.
Mikä ihme tämä mummofantasia oikein on? Näitä kirjoituksia näkee vähän väliä, joissa aikuiset naiset hinkuvat mummoiksi ja kaipaavat taukoamatta lapsenlapsia. On naisella muutakin annettavaa maailmassa, kuin äitiys ja isoäitiys. Puuttuuko teiltä itsearvostus kokonaan? Oletteko kasvaneet maailmassa, jossa naisella on vain perinteinen hoivaajan ja kodinhoitajan rooli? Ymmärrättekö, että lapsenlapset ovat omien vanhempiensa lapsia, eivät teidän huollossanne. Entä, jos pikkulasten vanhemmat haluavatkin kasvattaa omat lapsensa ihan itse tai muuttavat toiselle puolelle maailmaa? Olisko syytä olla jotain muutakin elämää ja tavoitteita?
Millä tavalla isovanhemmuus sulkee pois elämän muut tavoitteet? Ei sillä, ei minusta ole yhtään hullumpaa tavoitella mukavaa eläkeikää höystettynä vilkkaalla sosiaalielämällä omien sukulaisten ympäröimänä.
Jos minusta tulee mummo, niin taatusti olen mielummin nuori ja vetreä mummo, jolla on aikaa, halua ja terveyttä olla osallisena lasteni ja lastenlasteni elämässä heidän ehdoillaan.
No, sinä et lapsesi lisääntymisikää päätä. Ihan sama mikä sinulle sopii ja mitä olet mieluummin.
Sanoinko niin? Sanoin, JOS minusta tulee mummo niin tekisin sitä mieluusti terveenä eläkeläisenä LASTENI ja LASTENLASTENI ehdoilla.
Olisin ehkä 40-vuotiaana parempi vauvan äiti, mutta nyt olen todella hyvä teinin äiti. Parempi kuin mitä olisin 55-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen nelikymppisiä vanhuksia tämä palsta on täynnä? Koskaan en ole tuollaisia tanttoja tavannut elävässä elämässä. Kilpaa päivitellään, ettei 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä tai tätä. Haaveillaan samalla jostain mummoudesta. Apua mitä porukkaa. Koulutettu normaali kaupunkilaisnainen on parhaassa äitiysiässä 45-vuotiaaksi asti.
Joo, parhaassa äitiysiässä 10–17-vuotiaille lapsille. Tai oikeastaan 10–20-vuotiaille, koska ei se äidin tarve lopu siihen kun täyttää 18. Tyypillisellä akateemisella kaupunkilaisilla 45-vuotiaalla on 10–15-vuotiaita lapsia.
Loppuuko ihmisen aivotoiminta ja elämä jotenkin erityisen nuorena nykyään? Olen nelikymppinen ja työelämässä tavoite-eläkeikääni on vielä 29 vuotta aikaa. Aikaisintaan pääsen eläkkeelle yli 26 vuoden päästä.
Jos minulla olisi pieni lapsi, en nyt ihan tajua, miten en voisi olla hänelle äiti riittävästi.
Se ei kuitenkaan ole paras ikä. Pikku hiljaa alkaa tulla erilaista kremppaa, syöpiä, ym. Useimmat haluavat päästä myös näkemään ne lapsenlapset ja myös viettämään heidän kanssa toiminnallista aikaa. Se ei ole niin todennäköisesti mahdollista, jos saa lapsia nelikymppisenä. Tai sitten sen oman lapsen pitäisi tulla tosi nuorena vanhemmaksi.
Mikä ihme tämä mummofantasia oikein on? Näitä kirjoituksia näkee vähän väliä, joissa aikuiset naiset hinkuvat mummoiksi ja kaipaavat taukoamatta lapsenlapsia. On naisella muutakin annettavaa maailmassa, kuin äitiys ja isoäitiys. Puuttuuko teiltä itsearvostus kokonaan? Oletteko kasvaneet maailmassa, jossa naisella on vain perinteinen hoivaajan ja kodinhoitajan rooli? Ymmärrättekö, että lapsenlapset ovat omien vanhempiensa lapsia, eivät teidän huollossanne. Entä, jos pikkulasten vanhemmat haluavatkin kasvattaa omat lapsensa ihan itse tai muuttavat toiselle puolelle maailmaa? Olisko syytä olla jotain muutakin elämää ja tavoitteita?
Minusta olisi kammottavaa, jos oma äiti odottelisi innokkaana minun lapsiani. Ihan yhtä karmiva ajatus olisi se, että itse haaveilisin omien lasteni lapsista. Aika näyttää hankkivatko lapseni omia lapsia ja minkälainen suhde minulla heihin syntyy. Tämä on yksin lasten vanhempien päätösvallassa.
On aivan päivänselvää, että 40-vuotias on kypsempi kuin esimerkiksi 25-vuotias ja täten ehkä kokee olleensa kovin nuori lapsen saadessaan. Hedelmällinen ikä ei kuitenkaan odota henkisesti kypsää aikaa. Kello käy. Olen istunut lapsettomuusklinikan aulassa itkien muiden naisten kanssa. Klinikaltakin sanottiin, että suurin osa sinne hakeutuvista on yli 35. Paljon heitä, jotka odottivat liian pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen nelikymppisiä vanhuksia tämä palsta on täynnä? Koskaan en ole tuollaisia tanttoja tavannut elävässä elämässä. Kilpaa päivitellään, ettei 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä tai tätä. Haaveillaan samalla jostain mummoudesta. Apua mitä porukkaa. Koulutettu normaali kaupunkilaisnainen on parhaassa äitiysiässä 45-vuotiaaksi asti.
Joo, parhaassa äitiysiässä 10–17-vuotiaille lapsille. Tai oikeastaan 10–20-vuotiaille, koska ei se äidin tarve lopu siihen kun täyttää 18. Tyypillisellä akateemisella kaupunkilaisilla 45-vuotiaalla on 10–15-vuotiaita lapsia.
Loppuuko ihmisen aivotoiminta ja elämä jotenkin erityisen nuorena nykyään? Olen nelikymppinen ja työelämässä tavoite-eläkeikääni on vielä 29 vuotta aikaa. Aikaisintaan pääsen eläkkeelle yli 26 vuoden päästä.
Jos minulla olisi pieni lapsi, en nyt ihan tajua, miten en voisi olla hänelle äiti riittävästi.
Se ei kuitenkaan ole paras ikä. Pikku hiljaa alkaa tulla erilaista kremppaa, syöpiä, ym. Useimmat haluavat päästä myös näkemään ne lapsenlapset ja myös viettämään heidän kanssa toiminnallista aikaa. Se ei ole niin todennäköisesti mahdollista, jos saa lapsia nelikymppisenä. Tai sitten sen oman lapsen pitäisi tulla tosi nuorena vanhemmaksi.
Mikä ihme tämä mummofantasia oikein on? Näitä kirjoituksia näkee vähän väliä, joissa aikuiset naiset hinkuvat mummoiksi ja kaipaavat taukoamatta lapsenlapsia. On naisella muutakin annettavaa maailmassa, kuin äitiys ja isoäitiys. Puuttuuko teiltä itsearvostus kokonaan? Oletteko kasvaneet maailmassa, jossa naisella on vain perinteinen hoivaajan ja kodinhoitajan rooli? Ymmärrättekö, että lapsenlapset ovat omien vanhempiensa lapsia, eivät teidän huollossanne. Entä, jos pikkulasten vanhemmat haluavatkin kasvattaa omat lapsensa ihan itse tai muuttavat toiselle puolelle maailmaa? Olisko syytä olla jotain muutakin elämää ja tavoitteita?
Millä tavalla isovanhemmuus sulkee pois elämän muut tavoitteet? Ei sillä, ei minusta ole yhtään hullumpaa tavoitella mukavaa eläkeikää höystettynä vilkkaalla sosiaalielämällä omien sukulaisten ympäröimänä.
Jos minusta tulee mummo, niin taatusti olen mielummin nuori ja vetreä mummo, jolla on aikaa, halua ja terveyttä olla osallisena lasteni ja lastenlasteni elämässä heidän ehdoillaan.
No, sinä et lapsesi lisääntymisikää päätä. Ihan sama mikä sinulle sopii ja mitä olet mieluummin.
Sanoinko niin? Sanoin, JOS minusta tulee mummo niin tekisin sitä mieluusti terveenä eläkeläisenä LASTENI ja LASTENLASTENI ehdoilla.
"Tekisin sitä". Tekisit siis mitä? Jos vaikka keskittyisit ensin omiin asioihisi: työelämään, parisuhteeseen, harrastuksiin ja ystävyyssuhteisiin.
Vierailija kirjoitti:
On aivan päivänselvää, että 40-vuotias on kypsempi kuin esimerkiksi 25-vuotias ja täten ehkä kokee olleensa kovin nuori lapsen saadessaan. Hedelmällinen ikä ei kuitenkaan odota henkisesti kypsää aikaa. Kello käy. Olen istunut lapsettomuusklinikan aulassa itkien muiden naisten kanssa. Klinikaltakin sanottiin, että suurin osa sinne hakeutuvista on yli 35. Paljon heitä, jotka odottivat liian pitkään.
Tämä.
Ei se sattumaa ole, että hedelmällisin ikä osuu samalle ajalle naiiviuden ja kehittymättömien aivojen kanssa.
Hyvin olemme saaneet pallon täyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen nelikymppisiä vanhuksia tämä palsta on täynnä? Koskaan en ole tuollaisia tanttoja tavannut elävässä elämässä. Kilpaa päivitellään, ettei 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä tai tätä. Haaveillaan samalla jostain mummoudesta. Apua mitä porukkaa. Koulutettu normaali kaupunkilaisnainen on parhaassa äitiysiässä 45-vuotiaaksi asti.
Joo, parhaassa äitiysiässä 10–17-vuotiaille lapsille. Tai oikeastaan 10–20-vuotiaille, koska ei se äidin tarve lopu siihen kun täyttää 18. Tyypillisellä akateemisella kaupunkilaisilla 45-vuotiaalla on 10–15-vuotiaita lapsia.
Loppuuko ihmisen aivotoiminta ja elämä jotenkin erityisen nuorena nykyään? Olen nelikymppinen ja työelämässä tavoite-eläkeikääni on vielä 29 vuotta aikaa. Aikaisintaan pääsen eläkkeelle yli 26 vuoden päästä.
Jos minulla olisi pieni lapsi, en nyt ihan tajua, miten en voisi olla hänelle äiti riittävästi.
Se ei kuitenkaan ole paras ikä. Pikku hiljaa alkaa tulla erilaista kremppaa, syöpiä, ym. Useimmat haluavat päästä myös näkemään ne lapsenlapset ja myös viettämään heidän kanssa toiminnallista aikaa. Se ei ole niin todennäköisesti mahdollista, jos saa lapsia nelikymppisenä. Tai sitten sen oman lapsen pitäisi tulla tosi nuorena vanhemmaksi.
Mikä ihme tämä mummofantasia oikein on? Näitä kirjoituksia näkee vähän väliä, joissa aikuiset naiset hinkuvat mummoiksi ja kaipaavat taukoamatta lapsenlapsia. On naisella muutakin annettavaa maailmassa, kuin äitiys ja isoäitiys. Puuttuuko teiltä itsearvostus kokonaan? Oletteko kasvaneet maailmassa, jossa naisella on vain perinteinen hoivaajan ja kodinhoitajan rooli? Ymmärrättekö, että lapsenlapset ovat omien vanhempiensa lapsia, eivät teidän huollossanne. Entä, jos pikkulasten vanhemmat haluavatkin kasvattaa omat lapsensa ihan itse tai muuttavat toiselle puolelle maailmaa? Olisko syytä olla jotain muutakin elämää ja tavoitteita?
Minusta olisi kammottavaa, jos oma äiti odottelisi innokkaana minun lapsiani. Ihan yhtä karmiva ajatus olisi se, että itse haaveilisin omien lasteni lapsista. Aika näyttää hankkivatko lapseni omia lapsia ja minkälainen suhde minulla heihin syntyy. Tämä on yksin lasten vanhempien päätösvallassa.
Eihän se haaveilu nyt herran jestas tarkoita suurempaa elämäntarkoitusta, johon omat lapset painostetaan. Aivan varmasti jokaisella vanhemmalla tulee ajatuksia mahdollisesta isovanhemmuudesta ja siitä miltä se oma vanhuus näyttää. Ja silloin monella on jo toivomuksia siitä mikä olisi itselle kivaa.
Sinäkin olet jo miettinyt rooliasi mahdollisena isovanhempana. Roolisi on hyväksyä tulevaisuutesi sellaisena kuin se tulee. Jokainen meistä on kuitenkin erilainen ja muistoissa saattaa olla se oma mummola, jossa lapsena oli ihana viettää aikaa. Ei siinä ole mitään pahaa, että omille rakastamilleen lapsille toivoisi samaa mahdollisuutta.
Ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että kieli pitkällä odotettaisiin niitä lapsenlapsia ja painostettaisiin lasten hankintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä parikymppisenä noudattaa sokeasti vanhempien kaavaa ja oppeja elämässään. Niillä selviää ongelmitta yhteiskunnassa ja elämässä eteen päin.
Sellainen naivi lapsellisuus on hyvästä ja tarjoaa lapsellekin hyvän kasvuympäristön.
Kun vanhemmat ovat mustavalkoisia suorittajia ja kaikenlisäksi terveitä ja energisiä kuin nelikymppiset ovat.
Kyllä minäkin iskänä jaksaisin lasten kanssa lähteä luistelemaan ja hiihtämään parikymppisenä, mutta nyt on väsymystä ja kaikenalista vaivaa. Osaan myös kyseenalaistaa kaiken ja nähdä asioita viisaammin eri ulottuvuuksista.
Joten tänäänkin pelataan vain videopelejä koko päivä lämpöisessä ja turvallisessa sisätilassa kotona.
Ei siis todellakaan luistella talvipakkasessa tai muutakaan ällöttävää missä voi paleltua.
Sitä tulee vanhemmiten mukavuuden haluiseksi. Kokee itsensä vanhaksi ja arvokkaaksi.
Ei sovi arvolle mennä minnekkään jäälle palelemaan.
Tälläistä mieltä minä olen.
Olen siis teiniäidin kasvatti ja oma äiti on nyt seitsenkymppinen jo.
Oma lapsuus oli reippailijan ja konservatiivien kasvattaman teiniäidin hulinaa. Tein ne kaikki kuuskytluvun jutut kasarin alussa, mitä äitikin teki.
Itse en samaan ryhtyisi. Niin kovia pakkasia oli, että pelkkä roskisten vienti aiheutti migreeniä.
Mitä vanhemmaksi tulee, niin tulee myös kriittisemäksi lemmikkien hankkimista kohtaan ja uusia lapsiakin kohtaan.
Olen kolmen lapsen isä.
Minulla on tapana aina olla oikeassa ja muilla väärässä. Olen sen sortin jätkä. Ns. vanahanliiton miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 1v lapsen äiti, 27v. Minulle aivan paras ikä olla äiti! Mielestäni en ole mikään nuori äiti, mutta kyllä vauvakerhoissa huomasi, että suurin osa oli paljon minua vanhempia. Eikä siinä mitään, hyvin tuntui heilläkin menevän.
Omat vanhempani saivat minut ja sisarukseni 19v, 24v ja 29v. Viimeisimmän kohdalla huomasi, että rahaa oli käytössä enemmän ja puitteet olivat paremmat, mutta aikaa lapselle vähemmän.
Tiesin aina, että teen lapset suht nuorena. Melkein vuosi menikin yrittäessä, luulin, että olisin tullut äidiksi aiemmin.
Lapselle on aikaa yllinkyllin. Minä opiskelen yliopistossa, mies kokopäivätöissä plus loppusuoralla AMK-opinnoissa. Kun molemmat olemme valmistuneet, siirrymme hyväpalkkaisiin töihin (miehellä toki nyt jo ok palkka). Tontti meillä on ostettu, eli siitä sitten talonrakennuspuuhiin. Virtaa ja jaksamista riittää, valehtelematta sekuntiakaan en ole ollut lapsen takia väsynyt. Eikä mieskään omien sanojensa mukaan (27v hänkin).
Mitään nuoruutta ei ole jäänyt elämättä, koska mielestäni baareissa oksentelu ei ole elämän arvoista elämää.
Siskoni elämää vierestä seuranneena (yli 30v): lapsi aina hoidossa, paljon tarvii omaa aikaa, stressaantunut ja kyvytön luopumaan mistään entisestä. Meillä ei ole ollut tarvetta laittaa lasta kertaakaan hoitoon vielä.
Ai mikä työpaikka sinulla on, johon vain siirryt? Et taida olla insinööriopiskelija, kun aikaa riittää ei niin vaativien opiskelujen ohella tehdä kaikkea muuta. Humanisteilla on syystä korkeampi työttömyys.
Jotain perspektiivin puuttumisesta kyllä kertoo että nuoruus on baareissa oksentelemista. Tai että otantasi yli 30v äideistä riittää perusteluksi suuntaan tai toiseen.
Niin siis mikä sun persettä siellä hiertää? Mikä kohta osui sulla noin pahasti oman elämän henkiseen kiukkusuoneen? Jos sinä et pärjää vaativien opiskelujen ja lapsen kanssa, niin harmillista. Ja toiset ne vaan osaa valita uransa hyvin ja voi tosiaan vain kävellä sinne töihin. Terkuin se jota lainasit ja muutaman vuoden päästä lääkäri. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 31-vuotias ja sain ensimmäisen 20-vuotiaana. Onnellinen olen niistä ajoista, ei minua kiinnostanut mitkään baareilut tai muut sellaiset enää. Urankin olen onnistunut näiden vuosien aikana rakentamaan (AMK-tutkinto on ja pian yliopistotutkinto).
Esikoinen on todella kiltti ja hyväkäytöksinen lapsi eli ei se kasvatus ole ainakaan täysin päin metsää mennyt. Myös koulu menee hyvin.
Toisen lapsen sain 24-vuotiaana ja huomasin, että arki oli niin erilaista valvottavan vauvan ja uhmaikäisen kanssa, että melkein uuvuin. Nyt 31-vuotiaana tekisin abortin, jos tulisin raskaaksi, koska en jaksaisi enää lähteä päiväkotirumbaan uudestaan. Minkäänlaista vauvakuumetta ei ole. Nykyajan maailma on vaativa jokaisesta suunnasta ja minulla on vain kaksi kättä juuri kahdelle lapselle. En koe olevani nyt mitenkään ”valaistuneempi” kuin 20-vuotiaana, itseasiassa olen paljon väsyneempi ja jaksan tehdä vähemmän mitä joskus aiemmin.
Samaa on muutama työkaveri sanonut, jotka tekivät ekan 20 veenä ja iltatähden 40 veenä. Ei se jaksaminen ollut heidän mielestään enää samanlaista ja se kaikki alkoi alusta, ihan kuin sitä ei olisi ikinä vauvaa saanutkaan. He ovat myös myöntäneet, etteivät olleet sitten neljäkymppisinä sen parempia pienten lasten kanssa kuin parikymppisenäkään. Tää on selkeästi vanhoiksi tulleiden äitien fantasia.
Ei pidä hävetä omia valintojaan. Itse olen ainakin ylpeä, että olen jo omat lapset tehnyt nuorena ja heistä on kasvanut fiksuja kouluikäisiä lapsia.
Okei, 31-v ei jaksaisi lähteä enää päiväkotirumbaan ja tekisi abortin jos tulisi raskaaksi.... mikä ihmeen pullamössösukupolvi täällä liikkeellä. Terkuin 50v ja viimeisiä hetkiä päiväkotirumbassa mukana (eikä tee yhtään edes tiukkaa, eikä ahdista vaikka ’peräti’ 3 lasta yhteensä 😉)
Ei siitä kauaan ole kun ihminen hädin tuskin eli sinne nelikymppiseksi. Jos jätti lasten hankinnan myöhemmälle iälle niin lapset jäi ilman äitiään ja luonto karsi sellaiset oikut pois. Lääketieteen avulla ne luonnonoikku äidit ja lapset nyt vaan saadaan pysymään hengissä.
Uskon, että ihan syystä paras biologinen ikä hankkia lapsia on siinä kahdenkympin korvilla. Myös henkinen kypsyys liittyy varmasti asiaan. Ei ihmisen perusbiologia ole muuttunut niin paljoa parissa sadassa vuodessa, että henkinen kypsyminen lasten tekoon tulisi kuin taikaiskusta vuosikymmenen myöhässä.
Se riittämättömyyden tunne tulee puhtaasti ympärillä vellovista asenteista, jotka saavat nuoren vanhemmat tuntemaan itsensä epäkelvoksi ja huonommaksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen 31-vuotias ja sain ensimmäisen 20-vuotiaana. Onnellinen olen niistä ajoista, ei minua kiinnostanut mitkään baareilut tai muut sellaiset enää. Urankin olen onnistunut näiden vuosien aikana rakentamaan (AMK-tutkinto on ja pian yliopistotutkinto).
Esikoinen on todella kiltti ja hyväkäytöksinen lapsi eli ei se kasvatus ole ainakaan täysin päin metsää mennyt. Myös koulu menee hyvin.Toisen lapsen sain 24-vuotiaana ja huomasin, että arki oli niin erilaista valvottavan vauvan ja uhmaikäisen kanssa, että melkein uuvuin. Nyt 31-vuotiaana tekisin abortin, jos tulisin raskaaksi, koska en jaksaisi enää lähteä päiväkotirumbaan uudestaan. Minkäänlaista vauvakuumetta ei ole. Nykyajan maailma on vaativa jokaisesta suunnasta ja minulla on vain kaksi kättä juuri kahdelle lapselle. En koe olevani nyt mitenkään ”valaistuneempi” kuin 20-vuotiaana, itseasiassa olen paljon väsyneempi ja jaksan tehdä vähemmän mitä joskus aiemmin.
Samaa on muutama työkaveri sanonut, jotka tekivät ekan 20 veenä ja iltatähden 40 veenä. Ei se jaksaminen ollut heidän mielestään enää samanlaista ja se kaikki alkoi alusta, ihan kuin sitä ei olisi ikinä vauvaa saanutkaan. He ovat myös myöntäneet, etteivät olleet sitten neljäkymppisinä sen parempia pienten lasten kanssa kuin parikymppisenäkään. Tää on selkeästi vanhoiksi tulleiden äitien fantasia.
Ei pidä hävetä omia valintojaan. Itse olen ainakin ylpeä, että olen jo omat lapset tehnyt nuorena ja heistä on kasvanut fiksuja kouluikäisiä lapsia.
https://magazine.byu.edu/article/mothers-age-contributes-to-childs-succ…
Vierailija kirjoitti:
Ei siitä kauaan ole kun ihminen hädin tuskin eli sinne nelikymppiseksi. Jos jätti lasten hankinnan myöhemmälle iälle niin lapset jäi ilman äitiään ja luonto karsi sellaiset oikut pois. Lääketieteen avulla ne luonnonoikku äidit ja lapset nyt vaan saadaan pysymään hengissä.
Uskon, että ihan syystä paras biologinen ikä hankkia lapsia on siinä kahdenkympin korvilla. Myös henkinen kypsyys liittyy varmasti asiaan. Ei ihmisen perusbiologia ole muuttunut niin paljoa parissa sadassa vuodessa, että henkinen kypsyminen lasten tekoon tulisi kuin taikaiskusta vuosikymmenen myöhässä.
Se riittämättömyyden tunne tulee puhtaasti ympärillä vellovista asenteista, jotka saavat nuoren vanhemmat tuntemaan itsensä epäkelvoksi ja huonommaksi.
Tämä. Ennen elettiin luolissa ja ne oikut jotka siellä ei selvinneet luonto karsi pois. Tekniikan avulla ne luonnonoikkuäidit ja lapset nyt vaan saadaan pysymään hengissä nykyään.
Minulla on vähän toisinpäin. Kadun 2. lapsen hankintaa myöhemmällä iällä. Sain esikoisen 21 ja meillä oli hyvä perhe 10v. kunnes erottiin lapsen isän kanssa. Sittemmin menin uudelleen naimisiin 34-vuotiaana, kun uskottelin, että piti toinen lapsi tehdä. Nyt en jaksakkaan samalla tavalla ulkoilla ja leikkiä lapsen kanssa. Ahdistaa, että menin tekemään toisen. Nyt olisi mukavaa, kun olisi 1 aikuien lapsi ja asuisin yksinään ja keskittyisin uraan. Nyt olen 45 ja lapset 24 ja 9v. Nnuoremman vanhempainilloissa tosiaan huomaan oman jaksamattomuuteni ja ikäni. Se harmittaa. Tottakai minä lasta rakasta ja on minulle tärkeä, mutta kaikki muu sen myötä tullut on ollut tuskaa. Avioliitto ihan ok, vaikka ei siinä intohimoa ja ilotulituksia ole. Enempi minulla oli esikoisen isän kanssa yhteistä.
Alue: Aihe vapaa
Millä tavalla isovanhemmuus sulkee pois elämän muut tavoitteet? Ei sillä, ei minusta ole yhtään hullumpaa tavoitella mukavaa eläkeikää höystettynä vilkkaalla sosiaalielämällä omien sukulaisten ympäröimänä.
Jos minusta tulee mummo, niin taatusti olen mielummin nuori ja vetreä mummo, jolla on aikaa, halua ja terveyttä olla osallisena lasteni ja lastenlasteni elämässä heidän ehdoillaan.