Tulin liian nuorena äidiksi ja näen sen vasta nyt lähes nelikymppisenä

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kadun, että nuoruus jäi elämättä äitiyden vuoksi. Inhottaa tekopirteät kommentit kuinka lasten lennettyä pesästä voi sitten vihdoin aloittaa oman elämän. Haloo, 40+ ei enää vietä villiä ja huoletonta nuoren tytön elämää. Näin se vain on vaikka joku yrittäisi muuta itselleen uskotella.

Mua taas inhottaa se, ettei äiti muka voisi edelleen elää omaa elämäänsä, vaikka onkin äiti. Se, että on hyvä äiti, ei tarkoita sitä, että pitäis sielua myöten uhrata kaikki itsestään pelkästään lapselle. Että sinun takiasi minun oma elämäni on jäänyt elämättä, ihan kamala taakka lapselle kannettavaksi.

Ei omaa elämää voi seisauttaa 18 vuodeksi - oli sitten nuori tai vähän vanhempi äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 31-vuotias ja sain ensimmäisen 20-vuotiaana. Onnellinen olen niistä ajoista, ei minua kiinnostanut mitkään baareilut tai muut sellaiset enää. Urankin olen onnistunut näiden vuosien aikana rakentamaan (AMK-tutkinto on ja pian yliopistotutkinto).

Esikoinen on todella kiltti ja hyväkäytöksinen lapsi eli ei se kasvatus ole ainakaan täysin päin metsää mennyt. Myös koulu menee hyvin.

Toisen lapsen sain 24-vuotiaana ja huomasin, että arki oli niin erilaista valvottavan vauvan ja uhmaikäisen kanssa, että melkein uuvuin. Nyt 31-vuotiaana tekisin abortin, jos tulisin raskaaksi, koska en jaksaisi enää lähteä päiväkotirumbaan uudestaan. Minkäänlaista vauvakuumetta ei ole. Nykyajan maailma on vaativa jokaisesta suunnasta ja minulla on vain kaksi kättä juuri kahdelle lapselle. En koe olevani nyt mitenkään ”valaistuneempi” kuin 20-vuotiaana, itseasiassa olen paljon väsyneempi ja jaksan tehdä vähemmän mitä joskus aiemmin.

Samaa on muutama työkaveri sanonut, jotka tekivät ekan 20 veenä ja iltatähden 40 veenä. Ei se jaksaminen ollut heidän mielestään enää samanlaista ja se kaikki alkoi alusta, ihan kuin sitä ei olisi ikinä vauvaa saanutkaan. He ovat myös myöntäneet, etteivät olleet sitten neljäkymppisinä sen parempia pienten lasten kanssa kuin parikymppisenäkään. Tää on selkeästi vanhoiksi tulleiden äitien fantasia.

Ei pidä hävetä omia valintojaan. Itse olen ainakin ylpeä, että olen jo omat lapset tehnyt nuorena ja heistä on kasvanut fiksuja kouluikäisiä lapsia.

Huomaatko kokemuksistanne, että te kaikki olette itsenne jo silloin parikymppisinä kotileikillä uuvuttaneet? Miten voit verrata itseäsi heihin, jotka ovat tuossa iässä eläneet itselleen?

Tämä on tärkeä huomio joka menee monelta ohi. Samoin se itselleen eläminen on nelikymppisenä (lasten muutettua pois kotoa) ihan erilaista kuin kaksikymppisenä.

Olen kyllä itse sitä mieltä, että näin nelikymppisenä ja voin kuvitella, että vielä kymmenenkin vuoden päästä en mitenkään kaipaa tuota omaa aikaa ja menemisiä, mitä mainostetaan kovasti nuorena lapsen saannin plussana. Kaipasin sitä aikoinaan nuorempana, mutta nyt on ihan kiva vaan harrastaa perheen kanssa ja matkailla rauhallisemmin.  Itse asiassa myös täysi-ikäisten bonuslasten kanssa haluaa viettää enemmän aikaa. Toki sen verran on sitä omaa aikaakin, että ei ole sellainen kremppainen vanhus, joita täällä nelikymppisten luullaan olevan. Nyt on myös rahaa enemmän käytettäväksi perheen hyväksi.   

Itse sain esikoisen 26v ja viimeisen 35v. Silloin kun sain esikoisen, tuntui että jäin tosi yksin, koska kaikki ystävät saivat lapsia vasta 30v paremmalla puolella, vaikka en niin nuori ollutkaan. Mieskin oli vielä tosi epäkypsä silloin, eikä osannut olla tukena. Jälkeenpäin kun mietin, niin ehkä sitä olisi pari vuotta vielä voinut odottaa. Toisaalta olisinko sitten tehnyt kolmea lasta? Neljäskin olisi vielä mahdollinen, joskin epätodennäköinen. Ei tuntunut yöheräilyt vielä ainakaan 35-vuotiaana, päinvastoin eniten olen nauttinut kuopuksen raskaus- ja vauva-ajasta.

Mä kadun että vaikka en lasta nuorempana tehnytkään niin en tehnyt mitään muutakaan.

Oli hirveät suunnitelmat jatko-opinnoista, ulkomaille muutosta, reppureissuista jne.

Ja mitä tein: jämähdin kotipaikkakunnalle aivan yhdentekeviin duuneihin ja katastrofaalisiin parisuhteisiin. Jatko-opinnot jäi tekemättä koska ei muka rahat olisi riittäneet, ulkomaanreissut kaatui aina muka silloisen kumppanin mustasukkaisuuteen, ym. muita tekosyitä.

Ainoastaan olen iloinen että lasta en yhteenkään suhteeseen tehnyt vaan sain lapseni vakaammassa elämäntilanteessa myöhemmin.

Nyt 35-vuotiaana nuo kaikki on edelleen mahdollisia mutta hiton paljon vaikeammin toteutettavissa. Mahdolliset jatko-opinnot olisi valmiina aikaisintaan 40-vuotiaana jolloin olisin urakehityksessä samassa pisteessä kuin 25-vuotiaat.

Elämän rajallisuuden tajuaminen iski vasta viime vuonna. Ei enää olekaan aikaa ajelehtia ja miettiä, en olekaan enää nuori jolle kaikki on mahdollista.

Meni nyt vähän ot.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kadun, että nuoruus jäi elämättä äitiyden vuoksi. Inhottaa tekopirteät kommentit kuinka lasten lennettyä pesästä voi sitten vihdoin aloittaa oman elämän. Haloo, 40+ ei enää vietä villiä ja huoletonta nuoren tytön elämää. Näin se vain on vaikka joku yrittäisi muuta itselleen uskotella.

Kuka nyt yrittää uskotella itselleen ja mitä?

En ole koskaan kuullut että 40.v haluaisi elää parikymppisen tytön elämää. Aika jännä väittämä sinulta.

Minä tulin nuorena äidiksi ja omaa elämää tässä on koko ajan eletty. Nuoruuskaan ei jäänyt elämättä, oli vain vähän erilainen kuin muilla, mutta en minä sitä kadu.

Tulevaisuus jännittää minua, omien lapsien teini-ikä on ollut ihanaa aikaa, en haluaisi että tämä loppuu, ollaan harrastettu porukalla, matkusteltu yms.

Tiedän että he kohta lähtevät omilleen, se kuuluu elämään, jännitän sitä todella paljon mutta samalla olen ylpeä että olen saanut noin ihanat lapset.

Lukekaapa voimaantujat tuo ketju.

https://www.vauva.fi/keskustelu/4018985/miehelle-tullut-vauvakuume-nyt-…

Mm. Tällaista stooria nelikymppisillä:

" jo 2 keskeytynyttä keskenmenoa ja ne tyhjennykset on aika rankkoja kaavintoineen. Todennäköisesti munasolut eivät enää toimi ja tulisi kromosomihäiriöisiä lapsia jos loppuun asti menisi."

"Enkä minä nyt enää lapsia halua, riskit liian isot, en jaksa enää yövalvomisia ja omakin terveyteni reistailee jo."

Onko tuo sitten enää tervettä, niin se on jokaisen pääteltävissä.

Mä olen nuoresta (16v) asti ollut vastuussa kahdesta pikkusisaruksesta, koska kotona asiat meni surkeiden sattumusten sarjana aika mullinmallin. Oma lapsuus ja nuoruus oli tosi hyvä ja kuvittelin aina olevani riittävän osaava ja fiksu niiden nuorempien kanssa, että eihän tässä mitään. Kaikenmaailman tarhasta hakuja ja iltapuuhia ja uimaan opettelua - ihan hyvin sujui. 

Vasta nyt vajaa 30 vuotiaana tajuan, miten keskenkasvuinen oikeasti olin :D Vielä nuorena parikymppisenäkin. Ongelmanratkaisutaidot vielä ihan alkutekijöissään ja omat tunnekuohut siinä uhmaikäisten kanssa samaan aikaan - ihan hävettää miten olen oikeasti teininä suutuspäissäni huutanut pikkusisaruksilleni, koska en itsekään osannut paremmin. Hyviä tyyppejä niistä pikkusisaruksista lopulta tuli, vaikka isosiskolla oli omat kriisinsä ja pallo aika usein hukassa kuitenkin. 

Vaikka omia biologisia lapsia ei olekaan, niin tavallaan samaistun ajatukseen että oli parikymppisenä liian nuori saamaan lapsia. Itse ainakin olisin ollut. Kyllä mäkin toivon, että olisin ollut vähän vakaampi ja parempi sisko nuoremmille, mutta jos parhaansa yrittää niin sen on riitettävä :) 

Sain lapseni 28-vuotiaana ja kerran olen toivonut, että oispa tehnyt aiemmin. Se oli silloin, kun oma isoäitini kuoli. Hän ehti tavata lapseni, mutta lapsi ei tule muistamaan isomummoaan. Hän oli aivan ihana ihminen, ja joskus mietin, että jospa oisin lapsen saanu 20-vuotiaana, heillä olis ollut melkein 10 vuotta yhteistä aikaa. No turhahan näitä on jossitella, mutta tulipahan mieleen kun joku mainitsi just tän isovanhempi-asian.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen nuoresta (16v) asti ollut vastuussa kahdesta pikkusisaruksesta, koska kotona asiat meni surkeiden sattumusten sarjana aika mullinmallin. Oma lapsuus ja nuoruus oli tosi hyvä ja kuvittelin aina olevani riittävän osaava ja fiksu niiden nuorempien kanssa, että eihän tässä mitään. Kaikenmaailman tarhasta hakuja ja iltapuuhia ja uimaan opettelua - ihan hyvin sujui. 

Vasta nyt vajaa 30 vuotiaana tajuan, miten keskenkasvuinen oikeasti olin :D Vielä nuorena parikymppisenäkin. Ongelmanratkaisutaidot vielä ihan alkutekijöissään ja omat tunnekuohut siinä uhmaikäisten kanssa samaan aikaan - ihan hävettää miten olen oikeasti teininä suutuspäissäni huutanut pikkusisaruksilleni, koska en itsekään osannut paremmin. Hyviä tyyppejä niistä pikkusisaruksista lopulta tuli, vaikka isosiskolla oli omat kriisinsä ja pallo aika usein hukassa kuitenkin. 

Vaikka omia biologisia lapsia ei olekaan, niin tavallaan samaistun ajatukseen että oli parikymppisenä liian nuori saamaan lapsia. Itse ainakin olisin ollut. Kyllä mäkin toivon, että olisin ollut vähän vakaampi ja parempi sisko nuoremmille, mutta jos parhaansa yrittää niin sen on riitettävä :) 

Anteeksi mutta et voi verrata äitiyttä ja sitä että olet pinostuksen alla joutunut huolehtimaan pikkusisaruksistasi liian aikasin. Se ei ole sama asia.

Äitiyttä ja sisaruutta ei vain voi verrata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen nuoresta (16v) asti ollut vastuussa kahdesta pikkusisaruksesta, koska kotona asiat meni surkeiden sattumusten sarjana aika mullinmallin. Oma lapsuus ja nuoruus oli tosi hyvä ja kuvittelin aina olevani riittävän osaava ja fiksu niiden nuorempien kanssa, että eihän tässä mitään. Kaikenmaailman tarhasta hakuja ja iltapuuhia ja uimaan opettelua - ihan hyvin sujui. 

Vasta nyt vajaa 30 vuotiaana tajuan, miten keskenkasvuinen oikeasti olin :D Vielä nuorena parikymppisenäkin. Ongelmanratkaisutaidot vielä ihan alkutekijöissään ja omat tunnekuohut siinä uhmaikäisten kanssa samaan aikaan - ihan hävettää miten olen oikeasti teininä suutuspäissäni huutanut pikkusisaruksilleni, koska en itsekään osannut paremmin. Hyviä tyyppejä niistä pikkusisaruksista lopulta tuli, vaikka isosiskolla oli omat kriisinsä ja pallo aika usein hukassa kuitenkin. 

Vaikka omia biologisia lapsia ei olekaan, niin tavallaan samaistun ajatukseen että oli parikymppisenä liian nuori saamaan lapsia. Itse ainakin olisin ollut. Kyllä mäkin toivon, että olisin ollut vähän vakaampi ja parempi sisko nuoremmille, mutta jos parhaansa yrittää niin sen on riitettävä :) 

Anteeksi mutta et voi verrata äitiyttä ja sitä että olet pinostuksen alla joutunut huolehtimaan pikkusisaruksistasi liian aikasin. Se ei ole sama asia.

Äitiyttä ja sisaruutta ei vain voi verrata.

Kommenttihan käsittelee sitä, miten nuorempana oman ikätasonsa ja "kypsyytensä" arvioi usein eri tavalla, kuin jälkikäteen tajuaa realiteettien olleen. Kuten keskustelun aloittajakin näyttää pohtineen. 

Ei kai tuossa nyt sisaruutta äitiyteen verrata - sitä vaan, että nuorena usein luulee pystyvänsä mihin vain ja paremmin, kuin todellisuudessa sitten pystyykään. 

Vierailija kirjoitti:

No mikä meni pieleen? Ihmiset on kautta aikojen saaneet lapsia parikymppisinä, ja ihan yhtä keskenkasvuisia ennenkin oltiin.

Älä nyt tasa-arvon aikana puolla mitään.

Se on niin mukavaa istua viiskymppisenä lasten kaverisynttäreillä, joiden äidit ovat puolet nuorempia. Yhteisiä juttelunaiheita vaihdevuosista ja verenpaineista, sekä sukulaisten kuolemista varmasti löytyy.

Myös aamulenkit lasten ja naapurin kaksvitosten äitien kera klo.9:00 tuntuvat tasan yhtä helpoilta lähteä pirteänä liikkeelle.

Hop-Lopissakin on mukava kirmata viiskymppisenä kaksvitosten äitien ja lasten seassa ja huutaa "Tauko-Paikalla!"

Viiskymppisillä äideillä ja kaksvitosilla naapurin äideillä onkin paljon yhteisiä asioita. Omanikäiset kaverisi, kun ovat lapsensa jo tehneet ja paineelleet asumaan ulkomaille/ mökeilleen etätöihin.

Tuosta sitten kevyttä iltalukemista "Naisen terveys keski-iässä"  : https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/80103/6351d0b1-c0c1-465f-…

Hieman otantaa tuosta faktatilastosta: "Tutkittavista alle 50-vuotiaista naisista noin puolella oli kuukautiset tai vähintäänkin lääkkeen aiheut-tamaa vuotoa, neljäsosalla kuukautisia ei ollut lainkaan. Säännölliset kuukautiset oli 50–54-vuotiaista 8,2 %:lla, 68 %:lla kuukautisia ei ollut enää lainkaan."

Se onkin sitten mahtavaa vaihdevuosien aikana hoitaa lasta, tai tapella teini-iän kynnyksellä olevan lapsen kanssa. Mies ei ymmärrä, eivätkä puolet nuoremmat kaveriäitisi ja päässä alkaa viheltämään.

Vierailija kirjoitti:

Sain saman ikäisenä esikoiseni ja olin todella hyvä nuori äiti. Samaa en voi sanoa enää olevani ja koen epäonnistuneeni täysin. Olen pysyttäytynyt lapsen isän kanssa liian kauan yhdessä ja riidoillamme olemme aiheuttaneet lapsellemme hirveät käytöshäiriöt nyt parin vuoden sisällä. Lapsi oireilee perseilemällä kotona ja haistattelee minkä ehtii. Itse olen syvästi masentunut ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia, kun tuntuu etten osaa enää korjata tilannetta.

Jos olisin sen verran ymmärtänyt, että olen altis mielenterveysongelmiin, niin en olisi lisääntynyt. Myöhäistä pieraista kun paskat on jo housuissa.

:(

Älä luovu toivosta, vaikka täällä on joku tai muutama katkera "vanhempi"40- 45v ensiäidiksi tullut nainen, joka ikävään sävyyn vastailee reippailemalla, ikäänkuin lapsen saamisessa olisi kyse vain varhaisvuosista. Ongelma enemmänkin miten ehtii korjaamaan lapsensa mahdollisia ongelmia vielä senkin jälkeen kun lapsi lähtee pesästä.

Ero on parempi kuin viha, tiedostat ongelman joten hae apua ja terapiaa. Lapsesi ei ole vielä aikuinen ja ne haavat mitä aiheutettu, niitä voi laastaroida. Epäterveille käytösmalleille voi laittaa stopin.

Lähipiirissäni on vanhojen vanhempien "lapsia", nyt kun he itse kaipaisivat 35v-40vuotiaina apua, tukea elämään ja omien lastensa kanssa, tai perheyhteyttä, sitä ei ole tarjolla, sen sijaan joutuvat hoitamaan vanhempiaan jos ovat enää elossa. Monilta isät jo kuolleet ja jäänyt yksinäinen äiti. Ihannetilanteessa mahdollisia traumoja terapioineen voi käsitellä omien vanhempien kanssa, kun vanhemmat ovat vielä hyvin kärryillä tässä maailmassa.

Se on nyt on biologisesti riski lähteä ensilapsia saamaan plus 40v kaikin tavoin. Se ei poista hyvää äitiyttä, se ei myöskään takaa sitä millään tavalla. Moni on ehtinyt viettää itsekästä elämää vuosikymmenet, eikä oppineet ottamaan huomioon muita samalla tavalla. Myös parisuhde usein päättynyt jos se solmittu vasta nelikymppisenä lapsen saamisen yhteydessä.

T.30v kaksoset saanut, nyt 43v kätilö

Vierailija kirjoitti:

Voi kamala tosiaan näitä ennenaikaisesti rapistuneita muumioita. Miten ihmeessä nelikymppisenä voi olla noin huonossa kunnossa? Ja miten jaksamisen kanssa voi olla noin heikoilla? Mitä te syötte, mitä te harrastatte (tai ette harrasta) ja millaiset ovat elintavat? Mitä ihmettä olette tehneet parikymppisenä, että jo nyt on veto veks?

Kyllä vika on ihan itsessään, jos on jo kolmikymppisenä ihan väsynyt ja ajatus pikkulapsista kauhistuttaa ja tuntuu, että kuusikymppisenä on jo toinen jalka haudassa. Mutta tulkaas tänne ikälopun nelikymppisen luokse, niin autan teitä kohottamaan kuntoa, parantamaan jaksamista, ymmärtämään ajanhallintaa ja valintoja ja elämään elämää lasten kanssa, oli ne sitten pieniä tai isoja. Säälittää, jos olette jo nyt heittäneet pyyhkeen kehiin! Ja tässä iässä on jo kivasti pätäkkääkin toteuttaa isompia juttuja ja mennä ja nähdä. Nyt pois sieltä sohvalta ja reippailemaan jälkikasvun kanssa! 

Näistä viesteistä joistain paistaa pahasti katkeruus nuoruutta kohtaan. Nykyään terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat mukana enemmistöllä ihmisistä.

Oletko kirjoittanut nuo muutkin katkerat viestit? Vaikutat hyvin lapsekkaalta epäkypsältä ihmiseltä. Olen itsekin hyväkuntoinen, nuorena lapset saanut 49v filosofian maisteri. Opiskelimme mieheni kanssa perhettä perustaessa. Näin teki moni muukin ystävämme, se oli ajan henkeä 90-luvulla. Oletko saanut silloin aikanasi kritiikkiä valinnoistasi vai mistä katkeruutesi kumpuaa?

Menimme naimisiin 1992. Olin 22v ensimmäisen ihmeen saatuamme, ei meitä kiinnostanut teinien touhut, ei baareilut, ei aiemmin eikä nyt. Seuraava ihme syntyi 1v3kk kuluttua, molempien lasten kanssa kotona muutaman vuoden, ohessa opiskellen, synnytyksistä ja raskauksista huolimatta tein graduni ajoissa.

Valmistuin -99 FM Turusta, kuin myös puolisoni. Kolmas lapsi saatiin iloksemme v.2000. Hänen kanssa olin myös kotiäitinä 3 vuotta, mieheni aloitti oman yrityksen. Olen ollut saman yrityksen palveluksessa pian 18 vuotta. Perhe on ollut onnen ydin. En vaihtaisi äitiyden kokemusta mihinkään.

Lapset asuvat omillaan, ovat fiksuja, empaattisia ja lahjakkaita. Meillä on kannustettu musiikin ja urheilun harrastamiseen, itsetutkiskeluun, tieteisiin ja niistä hedelmistä saa nyt nauttia.

Ihmiset ovat erilaisia.

Jos mä ajattelen ihan puhtaan omanapaisesti, olen oikeasti iloinen, että olen omat lapseni saanut nyt "vanhempana". Esikoisen 35-vuotiaana, kuopuksen 38-vuotiaana. Tapasin lasten isän ollessani 28v, ehdittiin elellä ihan keskenämme, pitkään oltiin ennen yhteen muuttoa omissa asunnoissamme. Ennen esikoista koin keskenmenon, joten alun perin olisin tullut äidiksi paria vuotta aiemmin. 

Kieltämättä hirvittää ajatus, jos olisinkin saanut lapseni vaikkapa silloin just ja just parikymppisenä, ensimmäisen poika/miesystävän kanssa. Joka siis olisi halunnut lapsia suht nuorena kyllä. Ihmisen tietäen, seurauksena olisi ollut todennäköisesti paljon kyyneleitä, hampaidenkiristystä (ainakin minun puoleltani), ja lopulta ero huoltajuuskuvioineen. Ko. tyyppi olisi epäilemättä ollut ihana isä lapsille, mutta ei mitenkään ihana kumppani pidemmässä suhteessa, päätellen omista kokemuksista ja ko. henkilön myöhemmästä suhdesekoilusta. Lapsen on kyllä myöhemmin saanut, mutta vähemmän yllättäen ei suhde myöskään lapsen äidin kanssa kestänyt.

Itse olin aika pitkään muutenkin sitä mieltä, etten välttämättä halua lapsia ollenkaan, ja tuossa ensimmäisen ja nykyisen miehen välillä oli enemmän ja vähemmän vakavia suhteita, joissa lapset eivät kuitenkaan olleet edes ajatuksen asteella. Jonkun muun miehen kanssa saattaisin olla tyytyväinen vapaaehtoisesti lapseton, mutta tämän nykyisen kanssa vaan palikat loksahti siinä asiassa kohdalleen niin hyvin, että uskalsin ns. hypätä tuntemattomaan. Varsinaista vauvakuumetta minulla ei ole koskaan ollut, tosin nyt kun tietää, että omat lapset on tehty, vieraatkin vauvat on alkaneet näyttää todella söpöiltä :D

Jos pelkkää ikää ajatellaan, olen mielestäni vasta kolmenkympin paremmalla puolella ollut itse millään tavalla valmis äidiksi. Itsetuntemus on parempi, ja omia "vikojaan" ja ongelmiaan pystyy katsomaan objektiivisesti. Nuorempana olisin ollut varmasti aika tasapainoton äiti ja muutenkin hyvin keskeneräinen, jos nyt vieläkään olen mikään maailman tasaisin henkilö.

Up

Olipalyhytnäköistäsinulta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinmeilläjaihansamamitenmualla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä meni pieleen? Ihmiset on kautta aikojen saaneet lapsia parikymppisinä, ja ihan yhtä keskenkasvuisia ennenkin oltiin.

Niimb.

Minulla ikää 39v, vaimolla 40v.

Lapset 15v ja 16v.

Nykyään helppoa, kun lapset pärjäävät "omillaan" ja saa keskittyä omiin harrastuksiin.

Jep, tässä iässä on vielä virtaa tehdä muutakin, kuin maata puolikuolleena sohvalla lasten huutaessa lattialla...

Lapsista on nyt paljon myös apua kotiaskareissa ja onhan tuo joskus mukava katsoa kaikkien mieleistä leffaa porukalla, ajella mikroautoilla, vesijeteillä, kiipeillä, pelata tennistä, käydä salilla, matkustella, jne. Teepä sama keski-iän loppupuolella...

Meidän näkökulmamme on se, että elämämme olisi täysin pilalla, jos olisimme saaneet lapset nyt nelikymppisinä.

Ai miksi:

- Ikää myöten oma jaksaminen vääjäämättä heikkenee, kuntoilusta huolimatta.

- Emme kumpikaan jaksaisi vanhempana vastuullisessa toimenkuvassa, kun kotonakaan ei voisi hengähtää. Vanhempana ei olisi jaksanut enää työreissuja, jatkuvaa kouluttautumista, jne.

- Lasten kaverit "Haukkuisivat" meitä tulevaisuudessa mummoksi ja papaksi...

- Yhteinen aika / tekeminen 55-vuotiaana teinien kanssa olisi kyllä aika kornia, verrattuna nyt tähän ikään.

- Jos tuore suhde keski-ikäisenä, siihen pikkulapset päälle ja yhteisen kodin/ elämän rakentaminen on raskasta ja se "Vakaa elämä" saapuu vasta joskus 55-60v .

Muutama pariskunta on tehnyt meidän ikäisenä lapsia ja sivusta seuranneena emme haluaisi enää tässä iässä alkaa siihen vaipparalliin. Nyt nuo pariskunnat jäävät monista menoista pois lasten vuoksi, kuten me jäimme nuorempina.

Moni pariskunta elää nuoruutensa ollessaan nuori eikä silloin keskity vaipparalliin.

Ja rakentaa elämäänsä väsyneenä mummona ja pappana. Nuorena jaksaa tehdä asioita, sekä saa todennäköisesti terveempiä lapsia.

Jotenkin tuntuu, että naisella pitää olla jo päässä vikaa, kun aletaan haaveilemaan esikoisesta nelikymppisenä. Juna meni jo, myös biologian puolesta...

Tämä! 

Nuorena on ruumiillisesti parhaassa iässä. Yleensä myös nuorempana on enemmän elämänkokemusta kuin vanhempana tai ihan sama ja taloudellisesti parempi turva. Vanhempana myös oppii helpommin vaikeita asioita ja pystyy opiskelemaan vaikean alan ja saamaan hyvän työpaikan. Myös aivot ovat kehittyneet nuorena loppuun enemmän kuin aikuisena. Myös ruumiillisesti on silloin parhaassa iässä. Ja maapallolla on enemmän ihmisiä elossa samaan aikaan. Ja voi lykätä oravanpyörään siirtymistä kun vanhana muutenkin saa helpommin töitä.

Ja myös BIOLOGISESTI paras ikä.

Nuoruus jäänyt elämättä kirjoitti:

Niin, pisti miettimään. Mulla on useampia lapsia ja olen alle 30. Mieheni on myös alle 30. Ensimmäisen sain 18 vuotiaana. Olen ollut aina ja olen vieläkin hyvä ja huolehtivainen äiti. Lapsilla sama isä ja mentiin naimisiin ennen ekan lapsen syntymää. En kerennyt valmistua ammattiin, mutta olen ollut kyllä välillä töissä. Saimme lapset todella putkeen. Rahallisia huolia meillä ei ole ja asumme omakotitalossa kalliilla seudulla. Mieheni on aina menestynyt työrintamalla. Kaikki on tosi hyvin ja kun nuorena sain lapset niin palauduin tosi hyvin ja musta ei edes huomaa että olen usean lapsen äiti. Koskaan kuitenkaan mulla ei varsinaista nuoruutta ole ollut. Ei ammattia. Ei omaa aikaa yms... tiedä sitte olisinko ollut onnellisempi jos olisin valinnut toisin. Nyt kaikki lapseni on koulu ja eskari ikäisiä. Voisin alkaa opiskella, mutta jotenkin tunnen tarvitsevani nyt omaa aikaa, esim, että päivisin vain käyn salilla, yms, kun lapset koulussa. En jaksa edes miettiä opiskelua vielä. Jos tulisi ero saisin kaikesta omaisuudesta puolet, koska meillä ei ole avioehtoa. En kuitenkaan usko, että tulee. Olen pitänyt huolta avioliitostani ja myös mieheni on uskollinen ihminen. Mikä on onnellisuutta kellekkin... Välillä, kun katsoo ympärille ja näkee paljon ahdistusta, eroja, kiirettä ja levottomuutta niin tuntuu hyvälle mennä lämpöiseen kotii jossa ei ikinä ollut mitään ihmeellistä, mutta lapset ottaa vastaan ja yöksi miehen kainaloon. Tuntuu, että olisiko ihmiset sittenkin onnellisempia, jos mentäisiin vanhojen arvojen mukaan niin kuin me olemme tehneet. Ei olla maailmaa nähty ja koettu, mutta aina on ollut hyvä ja turvallinen olo. Ei ole ollut ahdistusta ei pelkoa ei murheita ja lapset on hyvinvoivia. Tiedä sitten mikä on kaiken salaisuus. Ikä vai elämänarvot vai asenne. Vaiko siunaus.

Eli vain yksi vanhempi tuo ruoan pöytään eivätkä lapset pääse viettämään vanhempiensa kanssa aikaa tasapuolisesti? Kuulostaa auvoiselta vain jos ei itse tarvitse olla se joka joutuu töihin. Ja ilmeisesti sinä juurikin et ole se.

Miten pieleen pitää elämän mennä tai miten huonosti se on alunpitäen suunniteltu, jos joutuu hankkimaan lapsen yli 40-vuotiaana? Ei se ole luonnollinen aika hankkia lapsia, saati sitä myöhemmin. Naisen lisääntymiselimistö on alkanut jo silloin surkastua ja silloin äiti altistaa itsensä lisäksi vauvan turhille riskeille. Se jos joku on itsekästä.

Ihmisen aivot kehittyvät kolmenkympin tienoille asti. Onko se hienoa 70-vuotiaana seniilinä alkaa kertoa aikuiselle lapselleen elämänneuvoja, kun toinen jalka on jo haudassa? Näkeekö edes omia lapsenlapsia? Mitä annettavaa on itsestään enää tuleville sukupolville?

Säälittää naiset, jotka "eivät löydä kumppania lisääntymiseen". Itsellinen äitiys on mahdollisuus, jos siihen on vaan varaa. Moraalittomampia keinoja tosin löytyy ihan ilmaiseksi.

Vähiten ymmärrän näitä nelikymppisiä itsekkäitä naisia, jotka uran, vapauden, itsenäisyyden tai muun turhan tekosyyn verrokkeella lykkäävät lasten tekoa ja sitten itkevät omaa downsyndroomaistaan ja sitä, kuinka julma maailma on.

Elämä kasvattaa ja opettaa, niin se vaan menee. Itse sain lapseni 17-ja 20-vuotiaana ja tottakai nyt kolmekymppisenä ajattelen monista asioista eri tavalla kuin parikymppisenä. En kuitenkaan kadu sitä millainen äiti tuolloin olin, aina olen parhaani yrittänyt ja tehnyt. Itse halusimme lapset nuorena puolisoni kanssa, mutta tämä on ollut myös tie, jota en suosittelisi omille lapsilleni. Jo senkin takia, että harva nuori rakkaus on kestävää, vaikka me lasten isän kanssa olemmekin edelleen onnellisesti yhdessä. Tottakai olen tukena siinäkin matkalla, jos päättäisivät haluta nuorina vanhemmiksi.

Nyt kolmekymppisenä voin kuitenkin edelleen seisoa päätöksemme takana, on ihanaa olla juuri tässä iässä teinien äiti. Meidän ystävät ovat nyt alkaneet saamaan lapsia ja nautin myös heidän kanssaan vietetystä ajasta, mutta aina me puolison kanssa huokaistaan sen jälkeen, että onneksi omat pikkulapsiajat ovat takana päin. Ja ei, en odota sitä, että lapset muuttaisivat pois kotoa ja "alkaisi vapaa elämä". Mun mielestä on ihanaa seurata miten itsenäisiä ja omanlaisia meidän lapsista kasvaa, ja on jännittävää päästä näkemään koko ajan ihan uudenlaista elämää heidän kanssaan.