Tulin liian nuorena äidiksi ja näen sen vasta nyt lähes nelikymppisenä

Äitini sai isosiskoni 20 vuotiaana ja minut 23 vuotiaana. Hän on ollut mitä parhain äiti meille. Oli vielä elämänsä kunnossa ja on ehtinyt toteuttamaan itseään vapaasti, kun kasvoimme isoiksi.

Äippä sai mut 18-vuotiaana ja hänellä kyllä jäi nuoruus elämättä. Yritti ottaa sitä sitten nelikymppisenä takaisin vaihtelevalla menestyksellä.

Itse 32 vee eikä lapsiahaaveita. Voi olla että jää tekemättä mutta ainakaan en joutunut uhraamaan parhaita vuosiani tississä roikkuvan räkänokan takia.

Ihan turha näitä on katua, kun ei ole sanottua että sopiva lapsentekokumppani on paikalla itselle optimaaliseen aikaan. Elämässä kuuluu kokea erilaisia asioita ja kasvattaa näkökulmaa. Kaikessa on puolensa. Et olisi välttämättä tyytyväinen lapsettomaan nuoruuteesi jos olisit tehnyt toisin.

Esim. Ite sain lapsen 33-vuotiaana ja oon katunut sitä, miten en osannut nuorempana arvostaa vapauttani. Valitin lapsettomana työpaikalla väsymystä ja silloin sai esim. flunssassa oikeasti levätä ja katsoa vaikka koko päivän sarjoja. Nyt on saanut perspektiiviä kun flunssaa ja masennusta ei saa enää rauhassa potea.

Tuhlasin nuoruuteni typeriin kinoihin " ystävien" kanssa, typerään päämäärättömään haahuiluun, olemattomien vatsamakkaroiden syynäämiseen, sitten joskus ajatteluun, huonoihin miessuhteisiin yms.

Tarinan opetus: Luulet että lapseton nuoruus on automaattisesti ihanaa, mutta ei se ehkä ole. Minäkin joskus oon miettinyt, että jos olisin tehnyt lapsen nuorempana, niin olisiko jotkut vaikeat kokemukset jääneet kokematta kuten Suomi24 treffit jotka kahdesti päättyivät s e k s u a a l i s e e n v ä k i v a l t a a n ja pari vaikeaa avoliittoa joissa kestin huonoa käytöstä liian kauan.

Todellisuus on kuitenkin se, että mun tarina ei nyt kerro sitä eikä sun tarina kerro millaista olisi ollut jos.

Ehkä mä olisin lykännyt lasta hoitoon ja tullut sitten ahdistuneena noilta treffeiltä kotiin. Olisi voinut olla vaikeampaa. Tai sit ei.

Summa summarum: Jossittelu ei auta, mutta kokemusten vaihto kyllä.

Olen nyt 36v. Lapset teini-iässä. En jaksaisi olla enää keski-iässä pikkulasten äiti :) Mun ei pitänyt lääkärin mukaan saada lapsia, joten en heitä ajatellut koskaan saavani, ja se oli aikanaan ihan fine, mutta luonto päätti toisin.

Itselläni vähän saman suuntaisia ajatuksia kuin aloittajalla. Lapset ovat nyt jo 18 ja 20v, nuorempi asuu vielä kotona. Minä valmistelen ulkomaille muuttoa parin vuoden päähän. Lapset ovat äärettömän rakkaita, mutta kaikkia asioita ei vain voi perheellisenä toteuttaa. Onhan se monen mielestä vähän hassua muuttaa 44-vuotiaana yksin toiselle mantereelle, nuorena olisivaan ajateltu että kuuluu siihen elämänvaiheeseen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

Vierailija kirjoitti:

No ei ole tuollaista ollut. Sain ainokaiseni 19-vuotiaana, ja hän on edelleen tärkein ja paras asia elämässäni, olen nyt 40v. Sairastuin muutama vuosi sitten, ja kyllä olisi tämän sairauden kanssa joutunut jättää lapsihaaveet kokonaan. Onneksi ei nyt ole lapsia kotona huollettavana ja hoidettavana, vaan ihana aikuinen "lapsukainen". <3 Kyllähän monia harmittaa myös lasten saanti ylipäätään, ja tämä on kyllä tottakai ikävää :( Ehkä kannattaisi käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa, mikäli tuntuu että oma elämä meni huonosti?

Puhut harvinaisen viisaasti ja huomaa, että omaat laajaa elämänkatsomusta.

Täällä vanhana lapsia tekevät ovat lyhyen yhteenvedon tehtyäni henkisesti epäkypsiä, kukasta kukkaan pomppivia, täysiä ikuisuusteinejä vielä keski-iässäkin näköjään.

Faktaahan on se, että paras lapsetekoikä naiselle on <30v. Nainen on tuolloin hedelmällisimmillään ja fyysisesti parhaimmillaan.

Tutkittua tiedettä, jota tämän palstan mutu-tuntumatieteilijät eivät voi muuksi todistaa.

Ikää kun tulee, niin tulee (Perus)sairauksia ja vanhemmuuten vain ei jaksa niin paljoa, kuin nuorena.

Ei, vaikka kuinka täällä porukka todistelee.  Juha Miedollakaan ei suksi enää vanhemmuuten luistanut.

Moni ei edes huomaa omaa hidasta "Hiipumista". Sama asia, kuten näkökyvyn heikkeneminen.

Tiedän mistä puhun, kun olen urheillut kilpatasolla teini-iästä reiluun 30v ikään.

Ei noita palstalla mainittuja keski-ikäisiä superihmisiä näy enää olympialaisissa. Mistähän tämä johtuu :)

No otetaan ihan huumorilla pari rautalankaesimerkkiä: 30+ ihmiset häipyvät yökerhoistakin, paljon ennen pilkkua ja krapulaa podetaan pidempään. Ei jakseta bilettää aamuun ja elimistö ei palaudu, kuten nuorena.

Parikymppisillä riittää virtaa perheen ohella harrastuksiin kilpatasollakin, mutta harva kolmekymppinen enää jaksaa kilpailla perhearjen myötä. Ei vain jaksa.

Ja se mitä minä olen nähnyt, niin kyllä ne keski-ikäiset vanhemmat jäävät kotisohvilleen ja komentavat lapset ulos, kun parikymppiset touhuavat lasten kanssa asioita.

Eikö se ole kivaa kasvaa ja oppia omien lasten kanssa? Nuori äiti on kiva äiti ja paras ystävä! Nyt kun lapsesi eivät enää ole vauvoja niin voit keskittyä enemmän itseesi ja nauttia itsestäsi sekä elämästäs ;)

Onhan se ihan kiva ajatus, että kun olen neljä-viisikymppinen niin omat lapset on jo isoja ja on aikaa sille "omalle elämälle". Sain esikoisen 25-vuotiaana ja kuopuksen 28-vuotiaana, eli ehdin viettää sitä villiä nuoruutta jo ennen lapsia, mutta olin kuitenkin kohtuullisen nuori. Esikoisen synnytyksestä palauduin paljon nopeammin ja helpommin kuin kuopuksen, varmaan iällä on tekemistä sen kanssa? No, jos elämä olisi mennyt toisin ja olisin saanut lapset vasta vanhempana, olisi siinäkin varmasti hyvät puolensa, ainakin talous ja ura olisivat paremmalla tolalla. Nyt vaan 30+ ikäisten kavereideni lapsettomuustuskailua vierestä seuratessa olen ihan onnellinen että tuli tehtyä lapset nuorena, sitä kun ei koskaan tiedä miten hyvänä se oma hedelmällisyys säilyy.

Vierailija kirjoitti:

Äippä sai mut 18-vuotiaana ja hänellä kyllä jäi nuoruus elämättä. Yritti ottaa sitä sitten nelikymppisenä takaisin vaihtelevalla menestyksellä.

Itse 32 vee eikä lapsiahaaveita. Voi olla että jää tekemättä mutta ainakaan en joutunut uhraamaan parhaita vuosiani tississä roikkuvan räkänokan takia.

Tämä, plus että se 22-vuotias isä lähtee kotoa aika paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin 42-vuotias.

:Sain esikoisen 22-vuotiaana. Sain kolme lasta yhteensä, viimeisen 35-vuotiaana.

Ööh, oletko tehnyt ensimmäisen lapsen herra A:n kanssa ja toisen herra B:n, sekä kolmannen herra C:n?

Siinäpä ne virheet sitten tulikin typistettyinä esille, jos näin pääsi käymään.

Vierailija kirjoitti:

Olipalyhytnäköistäsinulta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinmeilläjaihansamamitenmualla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä meni pieleen? Ihmiset on kautta aikojen saaneet lapsia parikymppisinä, ja ihan yhtä keskenkasvuisia ennenkin oltiin.

Niimb.

Minulla ikää 39v, vaimolla 40v.

Lapset 15v ja 16v.

Nykyään helppoa, kun lapset pärjäävät "omillaan" ja saa keskittyä omiin harrastuksiin.

Jep, tässä iässä on vielä virtaa tehdä muutakin, kuin maata puolikuolleena sohvalla lasten huutaessa lattialla...

Lapsista on nyt paljon myös apua kotiaskareissa ja onhan tuo joskus mukava katsoa kaikkien mieleistä leffaa porukalla, ajella mikroautoilla, vesijeteillä, kiipeillä, pelata tennistä, käydä salilla, matkustella, jne. Teepä sama keski-iän loppupuolella...

Meidän näkökulmamme on se, että elämämme olisi täysin pilalla, jos olisimme saaneet lapset nyt nelikymppisinä.

Ai miksi:

- Ikää myöten oma jaksaminen vääjäämättä heikkenee, kuntoilusta huolimatta.

- Emme kumpikaan jaksaisi vanhempana vastuullisessa toimenkuvassa, kun kotonakaan ei voisi hengähtää. Vanhempana ei olisi jaksanut enää työreissuja, jatkuvaa kouluttautumista, jne.

- Lasten kaverit "Haukkuisivat" meitä tulevaisuudessa mummoksi ja papaksi...

- Yhteinen aika / tekeminen 55-vuotiaana teinien kanssa olisi kyllä aika kornia, verrattuna nyt tähän ikään.

- Jos tuore suhde keski-ikäisenä, siihen pikkulapset päälle ja yhteisen kodin/ elämän rakentaminen on raskasta ja se "Vakaa elämä" saapuu vasta joskus 55-60v .

Muutama pariskunta on tehnyt meidän ikäisenä lapsia ja sivusta seuranneena emme haluaisi enää tässä iässä alkaa siihen vaipparalliin. Nyt nuo pariskunnat jäävät monista menoista pois lasten vuoksi, kuten me jäimme nuorempina.

Moni pariskunta elää nuoruutensa ollessaan nuori eikä silloin keskity vaipparalliin.

Ja rakentaa elämäänsä väsyneenä mummona ja pappana. Nuorena jaksaa tehdä asioita, sekä saa todennäköisesti terveempiä lapsia.

Jotenkin tuntuu, että naisella pitää olla jo päässä vikaa, kun aletaan haaveilemaan esikoisesta nelikymppisenä. Juna meni jo, myös biologian puolesta...

Valitettavasti lisääntyminen ei kaikille ole se suurin saavutus elämässä, päinvastoin. 

Eliöille lisääntyminen on vain toiminto siinä missä ruokailukin on.

Puut pölyttää tiettyinä vuodenaikoina ja hedelmöitys tapahtuu. Se kuuluu luonnolliseen elinrytmiin eliöillä.

Ihminenhän ei ole kivi tai eloton kappale.

Siksi lisääntyminen ei ole saavutus vaan ihan normaali toiminto siinä missä verenkierto ja hengittäminen on. Automaatio.

Jos olosuhteet tai perintötekijät ovat kehnot, niin lisääntyminen on epätodennäköisempää kuin terveillä yksilöillä. Usein myös lisääntymättömyys aiheuttaa erilaisia henkisiä sairauden oireita.

Kyynisyyttä ja paljon nykyäänkin tuntemattomia psyykkisiä vaivoja, jotka heijastuvat ihan koko elimistöön. Erityisesti hormonitoimintaan.

Samoja havaintoja on löydetty apinoilta ja ihan kasvimaailmasta. Eliö stressaantuu, kun luontaisia toimintoja ei voida noudattaa. Niitä mitkä on kirjoitettu geenistöön miljoonia vuosia sitten.

Syntymä, vauvavaihe, taaperovaihe, lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja lisääntymisvaihe, vanhemmuus, isovanhemmuus ja kuolema. Jos näissä toiminnoissa poikkeaa sivuraiteille olosuhteiden tai heikon perimän vuoksi, niin todennäköisesti alkaa ilmentymään kaikenlaista psyykkistä häiriökäytöstä ja sitä kautta myöhemmin elimistöllistöllisiä ongelmia.

Eliö streessaantuu kun ei mene sovittua elämänraidetta pitkin kuten muut tekee ja eliölle oli määrätty tehdä.

Ensin tulee kyynisyys elämää kohtaan kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipalyhytnäköistäsinulta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinmeilläjaihansamamitenmualla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä meni pieleen? Ihmiset on kautta aikojen saaneet lapsia parikymppisinä, ja ihan yhtä keskenkasvuisia ennenkin oltiin.

Niimb.

Minulla ikää 39v, vaimolla 40v.

Lapset 15v ja 16v.

Nykyään helppoa, kun lapset pärjäävät "omillaan" ja saa keskittyä omiin harrastuksiin.

Jep, tässä iässä on vielä virtaa tehdä muutakin, kuin maata puolikuolleena sohvalla lasten huutaessa lattialla...

Lapsista on nyt paljon myös apua kotiaskareissa ja onhan tuo joskus mukava katsoa kaikkien mieleistä leffaa porukalla, ajella mikroautoilla, vesijeteillä, kiipeillä, pelata tennistä, käydä salilla, matkustella, jne. Teepä sama keski-iän loppupuolella...

Meidän näkökulmamme on se, että elämämme olisi täysin pilalla, jos olisimme saaneet lapset nyt nelikymppisinä.

Ai miksi:

- Ikää myöten oma jaksaminen vääjäämättä heikkenee, kuntoilusta huolimatta.

- Emme kumpikaan jaksaisi vanhempana vastuullisessa toimenkuvassa, kun kotonakaan ei voisi hengähtää. Vanhempana ei olisi jaksanut enää työreissuja, jatkuvaa kouluttautumista, jne.

- Lasten kaverit "Haukkuisivat" meitä tulevaisuudessa mummoksi ja papaksi...

- Yhteinen aika / tekeminen 55-vuotiaana teinien kanssa olisi kyllä aika kornia, verrattuna nyt tähän ikään.

- Jos tuore suhde keski-ikäisenä, siihen pikkulapset päälle ja yhteisen kodin/ elämän rakentaminen on raskasta ja se "Vakaa elämä" saapuu vasta joskus 55-60v .

Muutama pariskunta on tehnyt meidän ikäisenä lapsia ja sivusta seuranneena emme haluaisi enää tässä iässä alkaa siihen vaipparalliin. Nyt nuo pariskunnat jäävät monista menoista pois lasten vuoksi, kuten me jäimme nuorempina.

Moni pariskunta elää nuoruutensa ollessaan nuori eikä silloin keskity vaipparalliin.

Ja rakentaa elämäänsä väsyneenä mummona ja pappana. Nuorena jaksaa tehdä asioita, sekä saa todennäköisesti terveempiä lapsia.

Jotenkin tuntuu, että naisella pitää olla jo päässä vikaa, kun aletaan haaveilemaan esikoisesta nelikymppisenä. Juna meni jo, myös biologian puolesta...

Valitettavasti lisääntyminen ei kaikille ole se suurin saavutus elämässä, päinvastoin. 

Eliöille lisääntyminen on vain toiminto siinä missä ruokailukin on.

Puut pölyttää tiettyinä vuodenaikoina ja hedelmöitys tapahtuu. Se kuuluu luonnolliseen elinrytmiin eliöillä.

Ihminenhän ei ole kivi tai eloton kappale.

Siksi lisääntyminen ei ole saavutus vaan ihan normaali toiminto siinä missä verenkierto ja hengittäminen on. Automaatio.

Jos olosuhteet tai perintötekijät ovat kehnot, niin lisääntyminen on epätodennäköisempää kuin terveillä yksilöillä. Usein myös lisääntymättömyys aiheuttaa erilaisia henkisiä sairauden oireita.

Kyynisyyttä ja paljon nykyäänkin tuntemattomia psyykkisiä vaivoja, jotka heijastuvat ihan koko elimistöön. Erityisesti hormonitoimintaan.

Samoja havaintoja on löydetty apinoilta ja ihan kasvimaailmasta. Eliö stressaantuu, kun luontaisia toimintoja ei voida noudattaa. Niitä mitkä on kirjoitettu geenistöön miljoonia vuosia sitten.

Syntymä, vauvavaihe, taaperovaihe, lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja lisääntymisvaihe, vanhemmuus, isovanhemmuus ja kuolema. Jos näissä toiminnoissa poikkeaa sivuraiteille olosuhteiden tai heikon perimän vuoksi, niin todennäköisesti alkaa ilmentymään kaikenlaista psyykkistä häiriökäytöstä ja sitä kautta myöhemmin elimistöllistöllisiä ongelmia.

Eliö streessaantuu kun ei mene sovittua elämänraidetta pitkin kuten muut tekee ja eliölle oli määrätty tehdä.

Yhteiskunta on nykyään kiireinen ja elämänrytmi on pahempi kuin apinoilla eläintarhassa.

Ei ihme että moni voi henkisesti niin huonosti, että selittelee lapsettomuuttaan omaksi valinnaksi.

Stressi on niin kova että ajatus normaalista lisääntymisestä aiheuttaa kielteisiä tunteita.

Ihminen ei ole muita eläimiä erityisempi. Pandakarhuilla stressi aiheuttaa melkein 100% lisääntymättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Minä sain esikoisen 23 vuotiaana ja toisen 34 vuotiaana. Oma kokemukseni on se, että parikymppisenä olin kaikella tapaa oikeassa iässä. Opinnot oli kesken, mutta mieheni oli jo valmistunut ja töissä. Rahaa ei tietysti ollut niin paljon, mutta olimme onnellisia, kauniita ja nuoria vanhempia. Tein itse vauvan ruuat ja kävimme paljon retkeilemässä ja vaunulenkeillä. Yöheräilyt sujui hyvin ja raskausaika ja raskaudesta palautuminen oli helppoa ja vaivatonta.

Toinen lapsi oli kauan suunniteltu ja harkittu. Mutta voi kuinka väsynyt olin raskausaikana ja juurikin ne yöheräilyt ja palautuminen vei kaikki mehut. Silloin ajattelin ettei näin vanhana enää kuulu saada lapsia. Nyt nuorempi 3v ja en jaksa tätä uhmaikää. Miten en edes muista vanhemman lapsen olleen uhmaiässä? Vai oliko sitä vain niin paljon reippaampi ja jaksavaisempi senkin suhteen....

Jos on huonot elämäntavat, on tietenkin puolikuollut jo kolmekymppisenä. Toiset 30v naiset on vielä hyvässä iskussa, paljon on omista valinnoistakin kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Enhän minä nyt tätä ollenkaan näin tarkoittanut, pahoittelut. Näköjään kirjoitin sitten huolimattomasti. Tarkoitin nimenomaan niin, että oma elämäni on ollut lasten saamisen jälkeen parempaa ja nautin ihan arjestakin ja pienistä asioista enemmän kuin ennen - vaikka sain lapset nuorena. Ja arkeahan elämä suurilta osin on. Muilla voi olla aivan toisinkin päin, mutta koen, että oma elämäni on parempaa äitinä kuin ennen. Ja että minun elämääni vanhemmuus on tuonut lisää hyviä arvoja.

Omat vanhempani saivat minut lähelle nelikymppisinä ja isovanhempani olivat iäkkäitä koko lapsuuteni ajan. Yhtä heistä en edes ikinä ehtinyt tavata. Kun taas omilla lapsillani on 50-60- vuotiaat isovanhemmat, jotka ovat aktiivisesti mukana lasten elämässä. Olen niin kiitollinen siitä, että sentään omat lapseni saavat kokea mummolareissut, joita minulla ei koskaan ole ollut.

Kuule, nuoret isovanhemmat ei meinaa yhtään mitään. Meillä on kahdet nuoret isovanhemmat, tulivat isovanhemmiksi 53-57 v iässä. YKSIKÄÄN näistä isovanhemmista ei ole yhtä ainoaa kertaa viitsinyt hoitaa lapsenlapsiaan tai kutsuneet lapsia mummolaan. Eivät halua/viitsi tavata oikeastaan ollenkaan, eivät pidä yhteyttä oikein ollenkaan. Toiset nähtiin 5v sitten ja toiset 8v.

Innokkain sukulainen on 80v miehen isotäti. Hän on ainoa joka lapsistamme välittää ja kyläilee/pitää yhteyttä.

Kuule, kyllä meinaa. On sääli, jos teillä isovanhemmat eivät ole lasten elämässä mukana, mutta eihän se ole heidän iästään riippuvaista enkä niin väittänytkään. Meillä oli selvää jo alusta asti, että ovat jokatapauksessa innokkaita ja rakastavia isovanhempia. Ja silloin on aika iso ero sillä ovatko ne isovanhemmat 80+ vai 50+. Nuoremmilla isovanhemmilla on enemmän virtaa, jaksamista ja todennäköisesti myös huomattavasti enemmän elinvuosia aikaa olla lastenlasten kanssa.

Minäkin kadun, että nuoruus jäi elämättä äitiyden vuoksi. Inhottaa tekopirteät kommentit kuinka lasten lennettyä pesästä voi sitten vihdoin aloittaa oman elämän. Haloo, 40+ ei enää vietä villiä ja huoletonta nuoren tytön elämää. Näin se vain on vaikka joku yrittäisi muuta itselleen uskotella.

Ei 22-vuotiaana olla enää keskenkasvuisia vaan aikuisia. Ja aikuisten on ihan normaalia saada lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ei 22-vuotiaana olla enää keskenkasvuisia vaan aikuisia. Ja aikuisten on ihan normaalia saada lapsia.

Useimmat elää tuolloin nuoruutta ja keskittyvät ihan muuhun kuin vauvoihin. Opiskelu, itsenäistyminen, parisuhde, kesätyöt, jne.

Monet sanovat tuota että lapset muuttavat pois kotoa nopeammin ja sitten saa omaa aikaa yms. Itse taas haluan kokea nuo matkustelut ja vapaat illat nuorena. Olen enemmän valmis uhraamaan "vanhuuteni" lapsille.

quote=Vierailija]Sain yhden ainoani 19 vuotiaana. Olen varmaan niitä harvoja, joiden mielestä lapset kuuluu saada nuorena. Nyt, kun tyttäreni on teini-ikäinen voidaan alkaa matkustelemaan. En todellakaan näin 36 vuotiaana kuvittele saavani yhtäkään vauvaa, kun eskari ikäisen hoitaminen on rankaa. Huh! Jaksamista teille vanhemmille niin nuorille kuin vähän iäkkäämmille.[/quote]

Tehkää ne lapset ajoissa ettei tarvi sit nelikymppisenä kitistä kun joku virusaalto jäädyttää lapsettomuus/sikiötehtailuklinikat. Sit itketään viiskymppisenä saman ketjun seulontamammografiassa että on syöpä tississä. Tajuaako ihmiset edes minkä syöpäriskin itselleen ottavat mennessään noihin hoitoihin vain siksi ettei tajunnut antaa luomuna kun aika oli biologisesti oikea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Minun äitini ei tullut ikinä aikuiseksi. Hän oli itsekäs narsisti, jota minun piti hoitaa, ja joka kaatoi päälleni kaikenlaista pa.kaa . Minun todellinen äitini oli lapseton leski, vähän vanhempi sukulaisnainen. Hän ymmärsi lapsia ja hän oli avarakatseinen, huolehtiva ihminen. Monesti olen ajatellut, että missä olisin ollut ilman häntä. Hullujenhuoneella varmaankin...