Tulin liian nuorena äidiksi ja näen sen vasta nyt lähes nelikymppisenä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 1v lapsen äiti, 27v. Minulle aivan paras ikä olla äiti! Mielestäni en ole mikään nuori äiti, mutta kyllä vauvakerhoissa huomasi, että suurin osa oli paljon minua vanhempia. Eikä siinä mitään, hyvin tuntui heilläkin menevän.

Omat vanhempani saivat minut ja sisarukseni 19v, 24v ja 29v. Viimeisimmän kohdalla huomasi, että rahaa oli käytössä enemmän ja puitteet olivat paremmat, mutta aikaa lapselle vähemmän.

Tiesin aina, että teen lapset suht nuorena. Melkein vuosi menikin yrittäessä, luulin, että olisin tullut äidiksi aiemmin.

Lapselle on aikaa yllinkyllin. Minä opiskelen yliopistossa, mies kokopäivätöissä plus loppusuoralla AMK-opinnoissa. Kun molemmat olemme valmistuneet, siirrymme hyväpalkkaisiin töihin (miehellä toki nyt jo ok palkka). Tontti meillä on ostettu, eli siitä sitten talonrakennuspuuhiin. Virtaa ja jaksamista riittää, valehtelematta sekuntiakaan en ole ollut lapsen takia väsynyt. Eikä mieskään omien sanojensa mukaan (27v hänkin).

Mitään nuoruutta ei ole jäänyt elämättä, koska mielestäni baareissa oksentelu ei ole elämän arvoista elämää.

Siskoni elämää vierestä seuranneena (yli 30v): lapsi aina hoidossa, paljon tarvii omaa aikaa, stressaantunut ja kyvytön luopumaan mistään entisestä. Meillä ei ole ollut tarvetta laittaa lasta kertaakaan hoitoon vielä.

Ai mikä työpaikka sinulla on, johon vain siirryt? Et taida olla insinööriopiskelija, kun aikaa riittää ei niin vaativien opiskelujen ohella tehdä kaikkea muuta. Humanisteilla on syystä korkeampi työttömyys.

Jotain perspektiivin puuttumisesta kyllä kertoo että nuoruus on baareissa oksentelemista. Tai että otantasi yli 30v äideistä riittää perusteluksi suuntaan tai toiseen.

Niin siis mikä sun persettä siellä hiertää? Mikä kohta osui sulla noin pahasti oman elämän henkiseen kiukkusuoneen? Jos sinä et pärjää vaativien opiskelujen ja lapsen kanssa, niin harmillista. Ja toiset ne vaan osaa valita uransa hyvin ja voi tosiaan vain kävellä sinne töihin. Terkuin se jota lainasit ja muutaman vuoden päästä lääkäri. :)

Miksi oletuksesi on, että otannan suuruuden tai opintojen vaativuuden kyseenalaistaminen on "perseen hiertämistä"? Kestätkö sitä että kommentteihisi saatetaan vastata täällä ja että sinulta kysytään jotain?

-eri

”Eri”. Mutta kiinnitäpä vähän huomiota siihen, miten puhut esimerkiksi humanisteista. Jos tuo on nyt sitä kuuluisaa vanhana hankittua elämänkokemusta, jota voi lapselleen siirtää, niin vaikuttaapi siltä, että se kokemus on kutakuinkin se, että kuinka siirrän buumerinkäytöstäni eteenpäin ja teen itsestäni pellen netissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolainenajattelutapasinulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäloppuja täällä on, kun ei kolme- ja nelikymppiset muka jaksa käydä ulkona lasten kanssa tai muuten touhuta! :D Elinajanodote naisilla taitaa olla 82. Aikamoista, jos loppuu puhti jo puolimatkassa. Mitenköhän menee teillä kuuskymppisinä...  

Oletko kuullut:

- Kiivastuvasta työtahdista

- Koulutuksen vaatimustason noususta

- Ihmisistä, jotka haluavat elää nelikymppisinä niin, ettei joku roiku enää jaloissa

Nelikymppisenä voi elää ihan rauhassa niin, ettei esim. "hanki" lapsia ollenkaan tai sitten voi rauhoittua siinä vaiheessa ja olla yhdessä paikassa kun seikkailut on seikkailtu. Lapset sitovat paikkaan. Mistä oletat ettei muut tiedä kovasta työstä tai opinnoista? Aika ilmiselvää nykypäivänä tuo. Ja se joskus pakottaa valintoihin. Olen 3-kymppinen nainen, saan käyttää rahani mihin haluan, mennä milloin ja mihin haluan. Näytän 25-vuotiaalta ja tunnenkin itseni energiseksi kun ehdin nukkua ja treenata. Olen iloinen, että myös elin 2-kymppiset ja (nytkin) täysillä. Opiskelin, tein kovasti juurikin niitä töitä, matkustin, ELIN. Sitä en vaihtaisi pois. En usko hetkeäkään tuota "kyllä ne lapset on elämän suola" -propagandaa, jota toistaa kaikki ne, jotka yrittävät vain itselleen todistaa, että juuri heidän valintansa oli oikea. Hanakasti ollaan sitä todistamassa muillekin. Monille lapset eivät ole mikään elämän suurin saavutus, niin kuin tuolla yllä sanottiinkin. 

Kyllä ne lapset elämän suola on, kun lapset saa vanhempana. Nuorena moni ei ole vielä kypsä iloitsemaan ja rauhoittumaan, koska on lapsellinen elämänälkä. Ja aina löytyy poikkeuksia

Juuri näin! Tämä jäikin sanomatta! :) Voi olla, että sitä osaa vanhempana myös eri tavalla arvostaa, kun on omat palikat kasassa ja ehditty riehua. Voin sanoa, että se määrä niitä 30+ tyyppejä esim. deittisovelluksissa, jotka ovat ns. toisella kierroksella on aika huima. Jäävät välistä. Itse olen halunnut keskittyä järjestämään oman elämän niin, ettei tarvi katua. Mutta, live and let live. Kaikilla oma polku, mutta pikku hiljaa voisi jättää tuon pätemisen, että "kyllä se on nuorena parempi" jne. Varsinkin, kun useat kommentaattorit tuntuvat olevan miehiä. Helppoa sanoa, kun se ei vaikuta omaan kehoon ja oloon mitenkään noin ihan konkreettisesti. Ja nykypäivänäkin äidit yhä kantavat sen isomman taakan ihan tilastollisestikin, kaikilla sosioekonomisilla portailla. 

Jatkan: kun sain tuon kuopukseni 43 vuotiaana, en kertaakaan pälkähtänyt päähänikään  että olisin liian vanha synnyttämään, tai olemaan liian vanha teinipojan äiti tms.  Ystävystyin silloin jo tarhavaiheessa monien luokkakavereiden vanhempien kanssa, ja  nuo pariskunnat ovat yhä meidän hyviä ystäviä. Syödään ja juodaan yhdessä, vaikka lapset eivät enää olekaan kavereita vaan ovat omissa parisuhteissaan.  Ei haittaa lainkaan vaikka jotkut noista vanhemmista mua nuorempia, ystäviä ollaan silti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Enhän minä nyt tätä ollenkaan näin tarkoittanut, pahoittelut. Näköjään kirjoitin sitten huolimattomasti. Tarkoitin nimenomaan niin, että oma elämäni on ollut lasten saamisen jälkeen parempaa ja nautin ihan arjestakin ja pienistä asioista enemmän kuin ennen - vaikka sain lapset nuorena. Ja arkeahan elämä suurilta osin on. Muilla voi olla aivan toisinkin päin, mutta koen, että oma elämäni on parempaa äitinä kuin ennen. Ja että minun elämääni vanhemmuus on tuonut lisää hyviä arvoja.

Omat vanhempani saivat minut lähelle nelikymppisinä ja isovanhempani olivat iäkkäitä koko lapsuuteni ajan. Yhtä heistä en edes ikinä ehtinyt tavata. Kun taas omilla lapsillani on 50-60- vuotiaat isovanhemmat, jotka ovat aktiivisesti mukana lasten elämässä. Olen niin kiitollinen siitä, että sentään omat lapseni saavat kokea mummolareissut, joita minulla ei koskaan ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Enhän minä nyt tätä ollenkaan näin tarkoittanut, pahoittelut. Näköjään kirjoitin sitten huolimattomasti. Tarkoitin nimenomaan niin, että oma elämäni on ollut lasten saamisen jälkeen parempaa ja nautin ihan arjestakin ja pienistä asioista enemmän kuin ennen - vaikka sain lapset nuorena. Ja arkeahan elämä suurilta osin on. Muilla voi olla aivan toisinkin päin, mutta koen, että oma elämäni on parempaa äitinä kuin ennen. Ja että minun elämääni vanhemmuus on tuonut lisää hyviä arvoja.

Omat vanhempani saivat minut lähelle nelikymppisinä ja isovanhempani olivat iäkkäitä koko lapsuuteni ajan. Yhtä heistä en edes ikinä ehtinyt tavata. Kun taas omilla lapsillani on 50-60- vuotiaat isovanhemmat, jotka ovat aktiivisesti mukana lasten elämässä. Olen niin kiitollinen siitä, että sentään omat lapseni saavat kokea mummolareissut, joita minulla ei koskaan ole ollut.

Miten voit sanoa että nautit enemmän lasten saamisen jälkeen, jos et ehtinyt juuri mitään ennen sitä tekemään omilleen muuton jälkeen?

Kai sitä lapsia voi tehdä juuri sen ikäisenä kuin haluaa ja niitä saa. Ei ole mitään oikeaa ikää, liian nuori tai liian vanha. Ihme ajattelua. Ne jotka saa lapset nuorina katuvat menetettyjä nuoruusvuosia, ne jotka myöhemmin, katuvat että jättivät nuorena tekemättä koska valvomiset väsyttää ja keho ei jaksa. Vanhemmuus on aina jostain luopumista ja samalla uuden saamista. Pitäisi olla onnellinen siitä että ylipäätään on tullut vanhemmaksi – kaikille tätäkään kokemusta ei suoda. Enempi ihmettelen menneiden sukupolvien jaksamista, kun lapsia oli pakko pyöräytellä sitä mukaa kun niitä tuli, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Enhän minä nyt tätä ollenkaan näin tarkoittanut, pahoittelut. Näköjään kirjoitin sitten huolimattomasti. Tarkoitin nimenomaan niin, että oma elämäni on ollut lasten saamisen jälkeen parempaa ja nautin ihan arjestakin ja pienistä asioista enemmän kuin ennen - vaikka sain lapset nuorena. Ja arkeahan elämä suurilta osin on. Muilla voi olla aivan toisinkin päin, mutta koen, että oma elämäni on parempaa äitinä kuin ennen. Ja että minun elämääni vanhemmuus on tuonut lisää hyviä arvoja.

Omat vanhempani saivat minut lähelle nelikymppisinä ja isovanhempani olivat iäkkäitä koko lapsuuteni ajan. Yhtä heistä en edes ikinä ehtinyt tavata. Kun taas omilla lapsillani on 50-60- vuotiaat isovanhemmat, jotka ovat aktiivisesti mukana lasten elämässä. Olen niin kiitollinen siitä, että sentään omat lapseni saavat kokea mummolareissut, joita minulla ei koskaan ole ollut.

Miten voit sanoa että nautit enemmän lasten saamisen jälkeen, jos et ehtinyt juuri mitään ennen sitä tekemään omilleen muuton jälkeen?

Jaa. En nyt sanoisi, etten ehtinyt tehdä mitään ennen lapsia. Varmaan aika yksilökohtaista, että mitä edes haluaa tehdä ja nimenomaan ennen lapsia. Minulla elämä eikä "asioiden tekeminen" ole mitenkään pysähtynyt, vaikka lapset sainkin. Nytkin samalla suoritan esimerkiksi oman unelma-alani tutkintoa. Eivät lapset sitä ole mitenkään estäneet.

Niin, pisti miettimään. Mulla on useampia lapsia ja olen alle 30. Mieheni on myös alle 30. Ensimmäisen sain 18 vuotiaana. Olen ollut aina ja olen vieläkin hyvä ja huolehtivainen äiti. Lapsilla sama isä ja mentiin naimisiin ennen ekan lapsen syntymää. En kerennyt valmistua ammattiin, mutta olen ollut kyllä välillä töissä. Saimme lapset todella putkeen. Rahallisia huolia meillä ei ole ja asumme omakotitalossa kalliilla seudulla. Mieheni on aina menestynyt työrintamalla. Kaikki on tosi hyvin ja kun nuorena sain lapset niin palauduin tosi hyvin ja musta ei edes huomaa että olen usean lapsen äiti. Koskaan kuitenkaan mulla ei varsinaista nuoruutta ole ollut. Ei ammattia. Ei omaa aikaa yms... tiedä sitte olisinko ollut onnellisempi jos olisin valinnut toisin. Nyt kaikki lapseni on koulu ja eskari ikäisiä. Voisin alkaa opiskella, mutta jotenkin tunnen tarvitsevani nyt omaa aikaa, esim, että päivisin vain käyn salilla, yms, kun lapset koulussa. En jaksa edes miettiä opiskelua vielä. Jos tulisi ero saisin kaikesta omaisuudesta puolet, koska meillä ei ole avioehtoa. En kuitenkaan usko, että tulee. Olen pitänyt huolta avioliitostani ja myös mieheni on uskollinen ihminen. Mikä on onnellisuutta kellekkin... Välillä, kun katsoo ympärille ja näkee paljon ahdistusta, eroja, kiirettä ja levottomuutta niin tuntuu hyvälle mennä lämpöiseen kotii jossa ei ikinä ollut mitään ihmeellistä, mutta lapset ottaa vastaan ja yöksi miehen kainaloon. Tuntuu, että olisiko ihmiset sittenkin onnellisempia, jos mentäisiin vanhojen arvojen mukaan niin kuin me olemme tehneet. Ei olla maailmaa nähty ja koettu, mutta aina on ollut hyvä ja turvallinen olo. Ei ole ollut ahdistusta ei pelkoa ei murheita ja lapset on hyvinvoivia. Tiedä sitten mikä on kaiken salaisuus. Ikä vai elämänarvot vai asenne. Vaiko siunaus.

Monen asian tekisin erilain kuin nuorena. Olisinpa aina ollut nelikymppinen niin en olisi tehnyt virheitä. En pidä inhimillisyydestä.

Jos jotain olen tässä elämässä oppinut, niin sen että jossittelu ei vie mihinkään. Elä elämääsi onnellisena siitä, että olet ylipäätään saanut lapsia. Kaikille niitä ei suoda, tai ei löydy sopivaa kumppania perheen perustamiseen.

Nuoruus jäänyt elämättä kirjoitti:

Niin, pisti miettimään. Mulla on useampia lapsia ja olen alle 30. Mieheni on myös alle 30. Ensimmäisen sain 18 vuotiaana. Olen ollut aina ja olen vieläkin hyvä ja huolehtivainen äiti. Lapsilla sama isä ja mentiin naimisiin ennen ekan lapsen syntymää. En kerennyt valmistua ammattiin, mutta olen ollut kyllä välillä töissä. Saimme lapset todella putkeen. Rahallisia huolia meillä ei ole ja asumme omakotitalossa kalliilla seudulla. Mieheni on aina menestynyt työrintamalla. Kaikki on tosi hyvin ja kun nuorena sain lapset niin palauduin tosi hyvin ja musta ei edes huomaa että olen usean lapsen äiti. Koskaan kuitenkaan mulla ei varsinaista nuoruutta ole ollut. Ei ammattia. Ei omaa aikaa yms... tiedä sitte olisinko ollut onnellisempi jos olisin valinnut toisin. Nyt kaikki lapseni on koulu ja eskari ikäisiä. Voisin alkaa opiskella, mutta jotenkin tunnen tarvitsevani nyt omaa aikaa, esim, että päivisin vain käyn salilla, yms, kun lapset koulussa. En jaksa edes miettiä opiskelua vielä. Jos tulisi ero saisin kaikesta omaisuudesta puolet, koska meillä ei ole avioehtoa. En kuitenkaan usko, että tulee. Olen pitänyt huolta avioliitostani ja myös mieheni on uskollinen ihminen. Mikä on onnellisuutta kellekkin... Välillä, kun katsoo ympärille ja näkee paljon ahdistusta, eroja, kiirettä ja levottomuutta niin tuntuu hyvälle mennä lämpöiseen kotii jossa ei ikinä ollut mitään ihmeellistä, mutta lapset ottaa vastaan ja yöksi miehen kainaloon. Tuntuu, että olisiko ihmiset sittenkin onnellisempia, jos mentäisiin vanhojen arvojen mukaan niin kuin me olemme tehneet. Ei olla maailmaa nähty ja koettu, mutta aina on ollut hyvä ja turvallinen olo. Ei ole ollut ahdistusta ei pelkoa ei murheita ja lapset on hyvinvoivia. Tiedä sitten mikä on kaiken salaisuus. Ikä vai elämänarvot vai asenne. Vaiko siunaus.

Aivan helvetin sama vaikka sun lapsillas on sama isä. Ei tarvitse selitellä. Se on sun elämä ja sun valinnat ha virheet sekä onnistumiset ei kuulu meille. Ainut mitä meillä pitää tehdä on ymmärtää se että olemme kaikki erilaisia ja teemme historiamme takia erilaisia valintoja. Ainut mitä meillä pitää tehdä on ymmärtää se että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää ja toisten ratkaisuja ei tarvitse moralisoida kun saletisti malka omassa silmässä

Niin kerroin vähän omaa näkökantaani miten itse olen kokenut nuorena äidiksi tulon sekä elämää. Ja minkälaiset valinnat, mut on saannut tuntemaan olon levolliseksi. En ole selitellyt tai kommentoinut toisten ratkaisuja. Enkä väittänyt vain meidän tapaa elää oikeaksi. Sitä kyllä toivon kaikille, että lapset ei joutuisi kärsimään vanhempien käytöksestä tai valinnoista ja jokaisella ihmisellä olisi rauha sydämellä ja ihmisarvo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolainenajattelutapasinulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäloppuja täällä on, kun ei kolme- ja nelikymppiset muka jaksa käydä ulkona lasten kanssa tai muuten touhuta! :D Elinajanodote naisilla taitaa olla 82. Aikamoista, jos loppuu puhti jo puolimatkassa. Mitenköhän menee teillä kuuskymppisinä...  

Oletko kuullut:

- Kiivastuvasta työtahdista

- Koulutuksen vaatimustason noususta

- Ihmisistä, jotka haluavat elää nelikymppisinä niin, ettei joku roiku enää jaloissa

Nelikymppisenä voi elää ihan rauhassa niin, ettei esim. "hanki" lapsia ollenkaan tai sitten voi rauhoittua siinä vaiheessa ja olla yhdessä paikassa kun seikkailut on seikkailtu. Lapset sitovat paikkaan. Mistä oletat ettei muut tiedä kovasta työstä tai opinnoista? Aika ilmiselvää nykypäivänä tuo. Ja se joskus pakottaa valintoihin. Olen 3-kymppinen nainen, saan käyttää rahani mihin haluan, mennä milloin ja mihin haluan. Näytän 25-vuotiaalta ja tunnenkin itseni energiseksi kun ehdin nukkua ja treenata. Olen iloinen, että myös elin 2-kymppiset ja (nytkin) täysillä. Opiskelin, tein kovasti juurikin niitä töitä, matkustin, ELIN. Sitä en vaihtaisi pois. En usko hetkeäkään tuota "kyllä ne lapset on elämän suola" -propagandaa, jota toistaa kaikki ne, jotka yrittävät vain itselleen todistaa, että juuri heidän valintansa oli oikea. Hanakasti ollaan sitä todistamassa muillekin. Monille lapset eivät ole mikään elämän suurin saavutus, niin kuin tuolla yllä sanottiinkin. 

Kyllä ne lapset elämän suola on, kun lapset saa vanhempana. Nuorena moni ei ole vielä kypsä iloitsemaan ja rauhoittumaan, koska on lapsellinen elämänälkä. Ja aina löytyy poikkeuksia

Juuri näin! Tämä jäikin sanomatta! :) Voi olla, että sitä osaa vanhempana myös eri tavalla arvostaa, kun on omat palikat kasassa ja ehditty riehua. Voin sanoa, että se määrä niitä 30+ tyyppejä esim. deittisovelluksissa, jotka ovat ns. toisella kierroksella on aika huima. Jäävät välistä. Itse olen halunnut keskittyä järjestämään oman elämän niin, ettei tarvi katua. Mutta, live and let live. Kaikilla oma polku, mutta pikku hiljaa voisi jättää tuon pätemisen, että "kyllä se on nuorena parempi" jne. Varsinkin, kun useat kommentaattorit tuntuvat olevan miehiä. Helppoa sanoa, kun se ei vaikuta omaan kehoon ja oloon mitenkään noin ihan konkreettisesti. Ja nykypäivänäkin äidit yhä kantavat sen isomman taakan ihan tilastollisestikin, kaikilla sosioekonomisilla portailla. 

”Itse olen halunnut keskittyä järjestämään oman elämän niin, ettei tarvi katua.”

Uskaliasta sanoa näin. Eiköhän missä vaiheessa tahansa elämää tehtyjä valintoja saata jälkikäteen joutua katumaan. Tai jos ei katumaan, niin ei valitsisi enää samalla tavalla. Ikä tuo ehkä viisautta, muttei erehtymättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Enhän minä nyt tätä ollenkaan näin tarkoittanut, pahoittelut. Näköjään kirjoitin sitten huolimattomasti. Tarkoitin nimenomaan niin, että oma elämäni on ollut lasten saamisen jälkeen parempaa ja nautin ihan arjestakin ja pienistä asioista enemmän kuin ennen - vaikka sain lapset nuorena. Ja arkeahan elämä suurilta osin on. Muilla voi olla aivan toisinkin päin, mutta koen, että oma elämäni on parempaa äitinä kuin ennen. Ja että minun elämääni vanhemmuus on tuonut lisää hyviä arvoja.

Omat vanhempani saivat minut lähelle nelikymppisinä ja isovanhempani olivat iäkkäitä koko lapsuuteni ajan. Yhtä heistä en edes ikinä ehtinyt tavata. Kun taas omilla lapsillani on 50-60- vuotiaat isovanhemmat, jotka ovat aktiivisesti mukana lasten elämässä. Olen niin kiitollinen siitä, että sentään omat lapseni saavat kokea mummolareissut, joita minulla ei koskaan ole ollut.

Kuule, nuoret isovanhemmat ei meinaa yhtään mitään. Meillä on kahdet nuoret isovanhemmat, tulivat isovanhemmiksi 53-57 v iässä. YKSIKÄÄN näistä isovanhemmista ei ole yhtä ainoaa kertaa viitsinyt hoitaa lapsenlapsiaan tai kutsuneet lapsia mummolaan. Eivät halua/viitsi tavata oikeastaan ollenkaan, eivät pidä yhteyttä oikein ollenkaan. Toiset nähtiin 5v sitten ja toiset 8v.

Innokkain sukulainen on 80v miehen isotäti. Hän on ainoa joka lapsistamme välittää ja kyläilee/pitää yhteyttä.

En ole lukenut koko ketjua,niin en tiedä,millaista keskustelua on jo käyty. Mutta ei elämää,edes virheitä tarvitse hävetä tai katua ( no,jollei tee peruuttamattomia,kuten tapa toisia ihmisiä). Kyllä kaikki vanhemmat tekee virheitä, pieniä ja isompia,eikä aina vanhemman kypsyyskään takaa lapselle otollisia kasvuolosuhteita.

Vanhemmat kasvaa kasvatustyössä yhtä paljon kuin lapsikin ( toivottavasti), se ei ole suorite,joka tehdään "oikein" ,kun on tarpeeksi viisas. Itse sain lapset nuorena:20&23v ja taatusti olisin nyt 40v erilainen vanhempi. En tiedä,olisinko parempi,kenties joiltain osin. Toisaalta varmaan olisin myös vaativampi ja hallitsevampi kun olisin tietoisempi vastuustani.

Olen käynyt nyt aikuistuvien lasten kanssa keskustelua siitä, minkälainen äiti olin heidän mielestään ja mitä itse ajattelen jälkikäteen omista virheistä,ja siitä ajasta myös hyvässä. Meillä on mutkattomat välit, lapset löytävät paikkaa maailmassa ja tuen heitä siinä. Annan luvan tehdä myös virheitä, koska niitä saa tehdä. Silti elämä voi olla aika hyvä, vaikka asioita tekisi "viisaampana" toisin.

Suurinta viisautta on kuitenkin olla armollinen ja hyväksyvä itselleen ja lähimmilleen.

Olin 20v parempi äiti kuin jos oisit nyt 40v täysin elämään kyllästyneenä, perussairaana ja väsyneenä alkanut jotain lapsia kasvattamaan. Nuorena oli energiaa ja jaksoi tehdä sitä ja tätä. EI ENÄÄ! Olen vain onnellinen että tein oman pään mukaan enkä kuunnellut kenenkään lässytyksiä aikoinaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolainenajattelutapasinulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäloppuja täällä on, kun ei kolme- ja nelikymppiset muka jaksa käydä ulkona lasten kanssa tai muuten touhuta! :D Elinajanodote naisilla taitaa olla 82. Aikamoista, jos loppuu puhti jo puolimatkassa. Mitenköhän menee teillä kuuskymppisinä...  

Oletko kuullut:

- Kiivastuvasta työtahdista

- Koulutuksen vaatimustason noususta

- Ihmisistä, jotka haluavat elää nelikymppisinä niin, ettei joku roiku enää jaloissa

Nelikymppisenä voi elää ihan rauhassa niin, ettei esim. "hanki" lapsia ollenkaan tai sitten voi rauhoittua siinä vaiheessa ja olla yhdessä paikassa kun seikkailut on seikkailtu. Lapset sitovat paikkaan. Mistä oletat ettei muut tiedä kovasta työstä tai opinnoista? Aika ilmiselvää nykypäivänä tuo. Ja se joskus pakottaa valintoihin. Olen 3-kymppinen nainen, saan käyttää rahani mihin haluan, mennä milloin ja mihin haluan. Näytän 25-vuotiaalta ja tunnenkin itseni energiseksi kun ehdin nukkua ja treenata. Olen iloinen, että myös elin 2-kymppiset ja (nytkin) täysillä. Opiskelin, tein kovasti juurikin niitä töitä, matkustin, ELIN. Sitä en vaihtaisi pois. En usko hetkeäkään tuota "kyllä ne lapset on elämän suola" -propagandaa, jota toistaa kaikki ne, jotka yrittävät vain itselleen todistaa, että juuri heidän valintansa oli oikea. Hanakasti ollaan sitä todistamassa muillekin. Monille lapset eivät ole mikään elämän suurin saavutus, niin kuin tuolla yllä sanottiinkin. 

Kyllä ne lapset elämän suola on, kun lapset saa vanhempana. Nuorena moni ei ole vielä kypsä iloitsemaan ja rauhoittumaan, koska on lapsellinen elämänälkä. Ja aina löytyy poikkeuksia

Juuri näin! Tämä jäikin sanomatta! :) Voi olla, että sitä osaa vanhempana myös eri tavalla arvostaa, kun on omat palikat kasassa ja ehditty riehua. Voin sanoa, että se määrä niitä 30+ tyyppejä esim. deittisovelluksissa, jotka ovat ns. toisella kierroksella on aika huima. Jäävät välistä. Itse olen halunnut keskittyä järjestämään oman elämän niin, ettei tarvi katua. Mutta, live and let live. Kaikilla oma polku, mutta pikku hiljaa voisi jättää tuon pätemisen, että "kyllä se on nuorena parempi" jne. Varsinkin, kun useat kommentaattorit tuntuvat olevan miehiä. Helppoa sanoa, kun se ei vaikuta omaan kehoon ja oloon mitenkään noin ihan konkreettisesti. Ja nykypäivänäkin äidit yhä kantavat sen isomman taakan ihan tilastollisestikin, kaikilla sosioekonomisilla portailla. 

”Itse olen halunnut keskittyä järjestämään oman elämän niin, ettei tarvi katua.”

Uskaliasta sanoa näin. Eiköhän missä vaiheessa tahansa elämää tehtyjä valintoja saata jälkikäteen joutua katumaan. Tai jos ei katumaan, niin ei valitsisi enää samalla tavalla. Ikä tuo ehkä viisautta, muttei erehtymättömyyttä.

Pointti liittyikin nimenomaan aiempiin kommentteihin, joissa pohdittiin, että "oma elämä" opiskeluineen ja muihin nuoruuteen liittyvineen juttuineen jäi välistä lasten vuoksi. Noinhan useimmiten käy, valitettavasti, juuri naisille. Tämän olen aina tiedostanut.  Niinpä mahdotonta omalla kohdalla katua tuota, koska järjestin niin, että elin omaa nuoruuttani. Tätä en tule koskaan katumaan, sen tiedän. Mutta, kuten todettua monta kertaa jo täällä, meitä on moneksi ja hyvä niin. 

Vierailija kirjoitti:

Sain ensimmäisen 23 vuotiaana, viimeisen 39 v (lapsia 4, nyt olen 43).

En kadu kumpaakaan, nuorena tai vanhempana lapsen hankkimista. Kokemus on aika erilainen, muttei sen parempi tai huonompi. Jos nyt jotain, niin toivoisin lasten tulleen tiiviimmin, mutta sekään ei ollut yrityksen puutteesta kiinni, näin se vain biologian puolesta meni.

Olisit helposti mahtanut sen, että sitä viimeistä ei olisi enää ollut pakko hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa kavereistani teki lapset 20-25 vuotiaina ja nyt heillä on jo kotoa muuttavia nuoria aikuisia. Kadehdin heitä. Sain itse esikoiseni 30 vuotiaana ja nuoremman lapsen 36vuotiaana. Olen nyt 41 ja elän edelleen pikkulapsiarkea. Kropassa alkaa ikä tuntua enkä esim saa  autettua lapselle kenkiä jalkaan kun en pääse kyykkyyn, polvet  vaan paukkuu. Päikkäreitäkin pitää ottaa vaikka olisi nukkunut ihan hyvin. Mieskin on välillä hyvin ärsyyntynyt kun tulee uupuneena töistä ja nuorempi  lapsi  juoksee roikkumaan kiinni että isiiii, leikitään! Mies on 48 vuotias. Tapasimme vasta 14 vuotta sitten että ei tätä nuorempina oikein voitu lapsia tehdä...

Teidän ei mitä ilmeisimmin olisi kannattanut hankkia lapsia ollenkaan, kun niistä on teille noin kovasti harmia. Ette tulleet etukäteen ollenkaan ajatelleeksi?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa kavereistani teki lapset 20-25 vuotiaina ja nyt heillä on jo kotoa muuttavia nuoria aikuisia. Kadehdin heitä. Sain itse esikoiseni 30 vuotiaana ja nuoremman lapsen 36vuotiaana. Olen nyt 41 ja elän edelleen pikkulapsiarkea. Kropassa alkaa ikä tuntua enkä esim saa  autettua lapselle kenkiä jalkaan kun en pääse kyykkyyn, polvet  vaan paukkuu. Päikkäreitäkin pitää ottaa vaikka olisi nukkunut ihan hyvin. Mieskin on välillä hyvin ärsyyntynyt kun tulee uupuneena töistä ja nuorempi  lapsi  juoksee roikkumaan kiinni että isiiii, leikitään! Mies on 48 vuotias. Tapasimme vasta 14 vuotta sitten että ei tätä nuorempina oikein voitu lapsia tehdä...

Tuo lasten hoitaminen on minustakin todella inhottava ajatus. 

Mutta juuri sen takia en olekaan hankkinut lapsia.

N40