Onko muita Karjalan evakoiden jälkeläisiä? Vaivaako teitäkin sellainen selittämätön kaipuu Karjalaan? Onko kukaan käynyt entisellä suvun tilalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta pätkääkään mennä Karjalaan.

Äiti oli Karjalasta ja haikaili aina sinne takaisin. Oli katkera menetyksistä, oli vankileirillä aikanaan. Vieläkin monessa historian kirjassa pohditaan, miksi Suomella kesti niin kauan edes ajatella siviileiden pelastamista.

Ja siis puhun Hyrsylästä, josta äitini oli kotoisin.

http://vanhahistoria.blogspot.com/2014/03/hyrsylalaiset-jatettiin-venal…

- nro 37 -

Millaisia muistoja äidilläsi on vankileiriltä?

Vierailija kirjoitti:

Edesmennyt pappani oli Karjalan evakkoja. Käytiin kerran Karjalassa isäni ja isovanhempieni kanssa. Papan kotitalo ja -tila olivat pystyssä ja asuttuja. Päästiin käymään sisällä talossa, käytiin papan koululla, läheisellä kirkolla ja yövyttiin Lahdenpohjassa, joka oli lähin isompi paikkakunta. Laatokka tuli myös nähtyä. Ei ole kaipuuta Karjalaan mutta olen tyytyväinen, että tuli käytyä siellä.

Oliko pappasi Jaakkiman poikia? Sehän oli Lahdenpohjaa lähinnä oleva kunta, tai itseasiassa Lahdenpohjahan oli Jaakkiman sisällä ja aikoinaan siis Jaakkiman kunnasta omaksi kauppalakseen irroitettu. Nykäänhän entisen Jaakkiman kunnan alueet kuuluu Lahdenpohjan kaupunkiin ja Miinalan kuntaan.

Veikko Vennamo oli Jaakkimasta kotoisin.

Ei vaivaa selittämätön kaipuu, mutta kaipaan sitä maailmaa, jossa elettiin pienissä yhteisöissä, usein sukulaisia lähellä ja autettiin toisia, tehtiin talkoita, ruokaa omasta maasta. minä pidin hyvin tärkeänä, että mummo puhui kokemuksistaan ja kertoi karjalasta ja karjalaisuudesta. on kiva kokata karjalaisia ruokia, karjalaisuus ja karjalaiset luonteenpiirteet ovat minusta säilyttämisen arvoisia. Ei sellaista koe enää suomessa, mutta jos tapaa jonkun toisen siirtokarjalaisen jälkeläisen, joka on saanut lapsena saman perinnön ja ylpeydellä kantaa sitä, niin jotenkin se tuntuu hyvin erityiseltä.

Surullinen kohtalo oli isovanhempieni sukupolvella ja kiitos sen, että mummo on vaikeistakin asioista puhunut, osaan näin aikuisena tajuta ihan eritavalla mitä kaikkea tunteita ja asioita evakkouteen liittyy. Olihan se hirveä menetys kaikille evakoille. isovanhempieni tilukset jäivät niin lähelle rajaa, että ne on melkein  nähtävissä tietyssä kohtaa rajan lähellä ajellessa, aina sinne katsoo, kun ajetaan ohi. meillä ei siellä enää mitään ole, venäläiset tuhosivat talon ja muut rakennukset aika täydellisesti. taitaa talon oikean takakulman perustukset olla siellä vielä läsnä. muuten sitten on pelkkää vaikeakulkuista pusikkoa.

En ole siellä itse käynyt enkä kaipaa käymäänkään, olen nähnyt valokuvia ja ne ovat riittäneet. Ei sitä enää takaisin saa.

Minun mummoni oli karjalan evakko. Olen käynyt katsomassa hänen entistä kotitaloaan 90-luvulla. Se oli edelleen asumiskäytössä. Mummoni kävi siellä myös ennen kuolemaansa ja hänet jopa kutsuttiin sisään kahville.

En tunne kaipuuta sinne.

Minun isoisoäiti isän puolelta ja isoisä äidin puolelta ovat kotoisin Karjalasta, sattumoisin molemmat vielä Antreasta. Papan sukua oli myös Viipurista. Isoisoäiti oli evakko, mutta en ole varma, oliko isoisän perhe muuttanut jo ennen sotaa rajan tälle puolella.

Molemmat kuollut jo useampia vuosia sitten, joten en heiltä voi enää kysellä asiasta. Jostain syystä nyt kun muutin Itä-Suomeen (josta myös sukua kotoisin, ja johon kotiuduin älyttömän hyvin) on alkanut tulla outoa kaipuuta Karjalaan. Mietin sitä paljon ja haluaisin hirveästi mennä käymään. En kyllä tiedä miten voisin selvittää missä on heidän entisiä kotikyliä. Isoisoäiti kävi joskus matkalla Antreassa ja hänellä oli kuva jossa istui entisen kotinsa portailla.

Vierailija kirjoitti:

Kamalinta mitä ihminen voi selvinpäin kokea on Karjalan evakoiden jälkeläisten seuramatka vanhoille pelipaikoille.

Sitä tekoiloisuuden määrää, ilo pintaan vaik syän märkänis, sitä kielen raiskausta, viäntämistä ja kiäntämistä ja itkijänaisten ulinaa mikä lähtee tunteen vallassa olevasta akkalaumasta kun muistellaan kuinka isoisä/isä/serkunkaima who cares lähti sotaa pakoon pieksut jalassa, taapero kainalossa ja paimensi satapäisen nautakarjan yli suomen rajan.

A sinne mie ain niin kaipaa kottii karjalaa. Sinne jäi kaik konneet, sätkökonneet pöyväreunalle raksuttammaa mut männä piti ja kitinä perään prekele.

Siis oletko ollut mukana tuollaisella matkalla, kun kerran tuollaisesta kerrot?

Viäntämistä ja kiäntämistä?  Oletkohan ollut väärässä ilmansuunnassa?  

Ihan outo sun kirjoituksesi.  Taidat vaan kuvitella.

terveisin Evakon tytär ja n. 50 Karjalan matkaa tehnyt.  Eikä yhtäkään tuollaista kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on syntynyt Terijoella Suomenlahden pohjukassa, josta suku on kotoisin. Tunnistan tuon kaipuun juurilleni, olen kokenut karjalaisuuteni vahvasti ja tunteikkaasti, ehkä siksikin että karjalaisuus on aina ollut suvussa vahvasti esillä. Monet sukulaiset ovat käyneet siellä, osa useastikin. Itse olen kerran ollut mukana ryhmämatkalla.

Isovanhempieni talo, äidin syntymäkoti, oli siellä vielä paikallaan ja suht kunnossakin, siellä asui ihmisiä, jotka suhtautuivat meihin ystävällisesti ja pyysivät jopa sisälle katsomaan taloa. Mukana ollut vanha sukulainen tiesi ja tunsi talon, oli käynyt siellä ennenkin. Matkasta on jo viitisentoista vuotta, mutta muistan vieläkin sen tunteen, kun astuin sisälle isovanhempieni taloon - taloon, jonka he olivat joutuneet niin äkillisesti jättämään. Ajattelin, että toisissa olosuhteissa talo olisi ollut mummolani.

Mun sukulaiset myös Terijoelta, Kuokkalan kylästä. Olen monet kerrat käynyt, taloa ei kyllä ole enää jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Äidin puolen suku on karjalan kannakselta. Olen käynyt kerran n 25 v sitten järjestetyllä kiertomatkalla. Pari kertaa olen ollut Viipurissa pari tuntia kerralla. Kävisin uudestaan jos voisi matkustaa omatoimisesti ilman viisumia ja omalla suunnitelmalla ja aikataululla. Esim kesällä ihailemassa Terijoen mahtavia beacheja ja bailaamassa Pietarin yössä. Mutta se viisumipakko ja se että omatoimimatkailu siellä käytännössä mahdotonta jos ei ole kontakteja sinne, estää. 

Eihän sinne mitään kontakteja? tarvitse, sen enempää kuin muihinkaan maihin, jos sinne haluaa matkustaa.

Kyllä se kaipuu on. Itse en ole päässyt käymään. Sukulaiset on.

Vierailija kirjoitti:

Kaiho on vanhemmilla sukupolvilla, itse olen syntynyt 70-luvulla ja minun (henkinen) koti on Turku.

Olen käynyt kerran, äiti siskoineen ja täteineen ravasi siellä alvariinsa kun raja aukesi. Yksi tädeistäni sanoi että hän ei sinne mene käymään ennenkuin rys sät lähtee.

Jos olisi käynyt toisin, mulla vois olla 100m hiekkarantaa suomenlahden rannalla. Tai ei olisi minuakaan kun vanhempani eivät olisi tavanneet ikinä.

Kaiho oli aikalaillakin vanhemmissa sukupolvissa, ainakin omassa suvussani, nimittäin ainoastaan mummoni haikaili sinne takaisin. Pappani kuoli jo talvisodassa. Oma isäni ei ole sinne pätkääkään kaipaillut. Isäni oli 7 vuotias jälkimmäisen evakkoreissun alkaessa, eikä ole sen jälkeen Karjalassa käynyt, eikä sinne myöskään kaipaillut.

Itse olen syntynyt 60-luvun alussa, eikä ole minkäänlaista kaihoa Karjalaan. Minun juureni on täällä sisäsuomessa Hämeessä ja ennen kaikkea miellän itseni hämäläiseksi.

Tuo on aina hyvä muistaa, että jos vanhempamme, tai isovanhempamme eivät olisi joutuneet evakkoon lähtemään, todennäköisesti meitäkään ei olisi olemassa. Ei ainakaan minua, nimittäin äitini on lähtöisin Pohjois-Suomesta ja jo lapsena muuttanut tänne Hämeeseen. He eivät olisi siis isäni kanssa pomminvarmasti tavanneet, ellei isäni olisi evakkona tänne Hämeeseen päätynyt. Minun kannalta siis isäni evakkoretki oli onnellinen asia, vaikka se sillä hetkellä tietenkin heidän perheelleen traaginen tapahtuma olikin.

Köäin suvun kanssa pari vuotta sitten äidin ja mummon kotikonnuilal  Laatokan lähettyvillä.Lähdin matkaan hieman vastentahtoisesti, suvun painostuksesta. Oli alkukesä kaikki vihreää ja vehmasta , hiekkateitä, ihanat Laatokan hiekkarannat ja käki kukkui. iIhan kuin olisi palannut johonkin 60-luvulle. Sielä oli oikeasti jotenkin satumaista ja uskomattoman kaunista. Tietty  marraskuussa matka olisi ollut ihan toinen.

Isänpuoleinen sukuni on Antreasta, ja minulla on aina ollut ikävä sinne jonnekin. Kaipaan suomalaista Karjalaa jota ei enää ole, paikannimiä, joita ei enää käytetä... On lohdullista kuulla, että muillakin on samanlaisia tunteita.

Olen kolminkertainen oman alueeni karjalaisten piirinmestari :)

Onko täällä muita, jotka lapsuudessa, tai vähän vanhempanakin ramppasi karjalaisten urheilukisoissa?

Ne siis olivat evakoille ja evakkojen lapsille tarkoitettuja kisoja, joita järjestettiin ainakin yleisurheilussa ja hiihdossa eri puolella suomea piireittäin ja sen lisäksi oli myös valtakunnalliset kisat. Ainakin vielä 70-luvulla karajalaisten kilpailutoiminta oli sangen aktiivista. Tämän vuosituhannen touhuista en tiedä mitään.

Kyllä joo. Selittämätön kaipuu ei ole minulle sellaista että haaveilisin Venäjälle muuttamisesta. Toisinaan kuitenkin muistan että olen juuriltani puoliksi muualta kuin täältä missä nyt asun. Ja toisaalta Venäjän puolella käydessä on tullut sellaisia hetkiä, että jokin asia on tuntunut ohimenevän hetken hyvin kotoisalta ja tutulta.

Täällä kirjoittaa niin nuoret ihmiset, ettei heillä ole enää edes tunnesiteitä Karjalaan, vaikka suku olisikin sieltä kotoisin.  Itse olen syntynyt 50-luvulla ja äitini kertomukset on jääneet hirveän tarkasti mieleeni.  

Käynti äidin kotitalossa, isoisäni rakentamassa, oli ihana kokemus.  Talo oli pystyssä, sen tiesimme jo etukäteen, koska se sijaitsee aivan junaradan vieressä ja jo 60-luvulla junalla Leningradissa käyneet saman paikkakunnan tutut kertoivat, että siinä se teidän talo oli edelleen pystyssä.

Muistan kuinka äiti rupesi itkemään silloin ja sanoi, että voi ko sen viel näkis.

No nähtiin, 90-luvun alussa mentiin heti kun päästiin.  Ja ihana ystävällinen venäläisperhe otti meidät vastaan, arvasivat heti, kun tulimme siihen tienhaaraan, että nyt tuli entiset omistajat Suomesta katsomaan.  Tulivat kutsumaan sisälle.  Monta kertaakin heillä sitten kävimme, vaikka kukaan ei osattu kieltä.  Perheen äiti osasi vähän saksaa, ja minä myös, joten sen kautta saimme asioita selville.  Yhdellä kerralla oli meillä viipurilainen taksikuski, joka osasi jonkun verran suomea, joten siitäkin oli apua.  He oli tulleet taloon jo 40-luvun lopulla ja tykkäsivät kovasti, koska talo oli silloin niin uusi.  Sen olikin vaarini tehnyt talvisodassa tuhoutuneen tilalle.  Kyläläisiä valui sinne meitä katsomaan ja kaikilla oli kivaa.  Yksi heidän sukulaisensa on muuttanut Suomeen, ja ollaan hänen kauttaan pidetty edelleen yhteyttä heihin.  

Olen ollut lukuisilla muillakin Karjalan matkoilla eri syistä, ja aina on ollut hauskaa.  Olen kolunnut Kannaksen ja Itä-Karjalan aina Kontupohjaa ja Petroskoita myöten.  Paljon on ystäviä sieltä, käymme toisissamme aina joskus.  Katson, että tämä karjalaisuus on ollut minulle suuri rikkaus, jota olen hyödyntänyt parhaani mukaan.  Onpahan sitten sitäkin jotain, mitä muistella oikein vanhana.

Isoisoäitini on karjalainen ja ei en ole tuntenut halua mennä sinne.

Haluan asua Helsingissä ja nauttia kaupungista enkä mennä Karjalaan.

Haluan keskittyä tulevaisuuteen menestyä uralla löytää miehen jne

Isäni suku on Impilahdelta, Laatokan pohjoisrannalta. En minä sinne kaipuuta osaa tuntea, vaikka toisaalta olisi kiva nähdäkin ne paikat.

Olen kyllä lukenut ja kuullut Karjalasta ja tehnyt sukututkimusta. Tiedän sukuni tapahtumia ja olen kuullut suvun ihmisistä tarinoita.

Tunnistan itsessäni myös karjalaisia piirteitä.

Tottakai minua on harmittanut, että sukuni joutui jättämään kotiseutunsa ja kotitilansa.

Harmittaa myös se, että sodassa menetettiin mahdollisesti Suomein kaunein osa.

Mutta ei minuakaan taitaisi olla, jos ei isän perhe olisi tullut evakkoina Savoon.

Vanhempani tapasivat siellä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä joo. Selittämätön kaipuu ei ole minulle sellaista että haaveilisin Venäjälle muuttamisesta. Toisinaan kuitenkin muistan että olen juuriltani puoliksi muualta kuin täältä missä nyt asun. Ja toisaalta Venäjän puolella käydessä on tullut sellaisia hetkiä, että jokin asia on tuntunut ohimenevän hetken hyvin kotoisalta ja tutulta.

Kumma juttu, mutta itsekin olen kokenut tuon tuttuuden tunteen Venäjällä.

Tavallaan vaivaa, kun tiedän että se alue oli hienointa Suomea. Terijoen hiekkarannat, Viipuri, Kivennavan lehtikuusimetsät... eikä niitä arvosteta siellä yhtään eikä pidetä minään. Miksi niiden piti ne saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä joo. Selittämätön kaipuu ei ole minulle sellaista että haaveilisin Venäjälle muuttamisesta. Toisinaan kuitenkin muistan että olen juuriltani puoliksi muualta kuin täältä missä nyt asun. Ja toisaalta Venäjän puolella käydessä on tullut sellaisia hetkiä, että jokin asia on tuntunut ohimenevän hetken hyvin kotoisalta ja tutulta.

Kumma juttu, mutta itsekin olen kokenut tuon tuttuuden tunteen Venäjällä.

Toivottavasti puhut edes Karjalan kannaksesta, miten muuten Venäjä aiheuttaisi tuttuuden tunteen?