Poikaystäväni äidin käytös

Mitä, jos tuo yhteydenpidon vähäisyys onkin pojan toive? Sanoo sitten sinulle, että olisi kivaa olle yhteydessä useammin, koska tietää sen olevan sinulle hyvin tärkeää. Jos oikeasti toivoo useammin tapahtuvaa yhteydenpitoa, niin siitä kannattaisi ehkä sanoa suoraan vanhemmille? Vanhemmat varmaan yrittävät antaa omaa tilaa pojalle, se kuitenkin usein itsenäistyville nuorille on tärkeää.

Olen itse muuten todella huono kysymään, että miten menee. Siihen kaikki vastaavat aina "ihan hyvin" eikä sitä kautta saa kuulla, jos ei menekään hyvin. Mieluummin juttelen muuta, ja jos on murheita, niin niitä voi siinä juttelun lomassa kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että miehen perheessä rakkautta osoitetaan käytännön asioita hoitamalla, ei puhumalla. He ovat tottuneet omaan tapaansa ja ovat siihen tyytyväisiä. Kommunikointikulttuuria varmaan voi pikkuhiljaa kehittää teidänkin aloitteesta, mutta ihmeitä ei kannata odottaa eikä asettaa ehdottomia vaatimuksia, toiset on luonnostaan tai kasvatuksen tuloksena pidättyväisempiä kuin toiset. He kuitenkin pitävät yhteyttä ja näkevät toisiaan, eikä kukaan käsittääkseni yritä vältellä tai kieltää soittoja tai kyläilyjä.

Täytyy myös muistaa, että monessa tapauksessa anopin ja miniän suhde on räjähdysherkkä (tälläkin palstalla on aiheesta lukemattomia ketjuja), ja anoppi voi sen takia haluta toimia varovaisesti ettei vain kävisi niin että miniä hermostuu kun anoppi ”koko ajan urkkii ja kyttää ja tunkee meille vaikkei me haluta”. Olette kuitenkin olleet yhdessä melko vähän aikaa, ja olet vielä verraten uusi tulokas perheessä.

Minusta tämä on ennenkaikkea miehen ja äitinsä/perheensä välinen asia, ja sinun olisi hyvä sopeutua siihen. On myös mahdollista että mies kokee sinun perheesi toimintatavat ahdistaviksi ja vieraiksi, sillä hän ei ole tottunut jatkuvaan yhteydenpitoon ja kaikista asioista puhumiseen. Kerrot varmaan miehenkin asioita perheellesi? Onko se miehestä epämukavaa? Hänkin voi ajatella että ”ei nyt taas”, kun sinun puhelin piippaa tai soi päivittäin ja suku taas kyselee kaikki teidän asiat.

Kannustan sinua suhtautumaan asiaan rauhallisesti ja olemaan ottamatta tilannetta henkilökohtaisesti. Sinullakin voi jonain päivänä olla vävy tai miniä joka tulee täysin erilaisesta perheestä ja suuttuu sinulle kun toimit tavalla mikä sinulle on luontevaa, mutta jota hän ei ymmärrä.

Hyvä mies on pääasia, hänen mukana sitten tulee sekalainen valikoima sukulaisia, ja minusta on jo todella hyvä tilanne jos heidän kanssa voi olla asiallisissa väleissä. Jos teistä joskus tulee läheisiä, niin hyvä juttu, mutta tämäkin on jo parempi tilanne kuin monella muulla nuorella parilla.

Tämä!

Itse ahdistuisin, mikäli puoliso olisi koko ajan yhteydessä lapsuudenperheeseensä ja kertoisi jokaisen kuulumisen.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tuon sukupolven? Tässä lienee kyse 60-luvulla syntyneistä ihmisistä, jos heidän nuoret aikuiset lapsensa ovat parikymppisiä? Ei me viisikymppiset nyt ihan tunteidemme kanssa oltu tekemisissä koko elämämme. :)

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tämä juuri on häirinnyt, että jos vaikka puhuu pikaisesti jostakin käytännön asian hoitamisesta.. Niin eikö siinä samalla voisi sen jälkeen kysyä edes jotakin muutakin, jos ei olla nähty. Eli ei sen mitään kädestä pitämistä tai utelua tarvitsisi olla, mutta pientä kysymystä edes silloin, kun ollaan jo puhelimessa. Tämä on ihmetyttänyt.

Ap

Minusta olennaista on vain se, miten poikaystävä suhtautuu vanhempiinsa: onko hän jostain katkera? Jos poikaystävää ei paljon harmita, on turha miettiä, kuinka muuttaa hänen ja vsnhempiensa välisiä suhteita. Jos poika todella haluaisi olla enemmän väleissä, se näkyisi omana aktiivisuutena; jos läheisyys ei ole mahdollista, sitten se ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tämä juuri on häirinnyt, että jos vaikka puhuu pikaisesti jostakin käytännön asian hoitamisesta.. Niin eikö siinä samalla voisi sen jälkeen kysyä edes jotakin muutakin, jos ei olla nähty. Eli ei sen mitään kädestä pitämistä tai utelua tarvitsisi olla, mutta pientä kysymystä edes silloin, kun ollaan jo puhelimessa. Tämä on ihmetyttänyt.

Ap

Anteeksi, mutta puhuuko poikaystäväsi puhelunsa niin, että se kuuluu kauittimesta vai kuinka tiedät niin tarkkaan mitä äiti pojaltaan kysyy? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tuon sukupolven? Tässä lienee kyse 60-luvulla syntyneistä ihmisistä, jos heidän nuoret aikuiset lapsensa ovat parikymppisiä? Ei me viisikymppiset nyt ihan tunteidemme kanssa oltu tekemisissä koko elämämme. :)

Korjaan, ollaan siis oltu ja suunnilleen samanikäisiähän varmaan ovat ap:nkin vanhemmat, ne jotka "osaavat olla oikein vanhempia" (sorry, sarkasmi)

Jos pitäisi valita kahdesta, utelevasta tai sellaisesta joka ei kysy edes kuulumisua, niin valitsisin ehdottomasti jälkimmäisen. Jos saatte poikaystäväsi kanssa joskus lapsia, sinulla ei luultavasti olisi ainakaan läheisriippuvaista anoppia.

Kuka tietää, vaikka välit omiin vanhempiisi joskus jäähtyisivät samalla, kun poika muuttuisi läheisemmäksi omiensa kanssa; suhteet muuttuu. Ja toisaalta, sinun vanhempasi ovat käytännössä myös hänen vanhempiaan. Aivan kuten se että jos sinulla on vaikkapa sisko, hän on poikaystävällesi käytännössä sisko myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tämä juuri on häirinnyt, että jos vaikka puhuu pikaisesti jostakin käytännön asian hoitamisesta.. Niin eikö siinä samalla voisi sen jälkeen kysyä edes jotakin muutakin, jos ei olla nähty. Eli ei sen mitään kädestä pitämistä tai utelua tarvitsisi olla, mutta pientä kysymystä edes silloin, kun ollaan jo puhelimessa. Tämä on ihmetyttänyt.

Ap

Anteeksi, mutta puhuuko poikaystäväsi puhelunsa niin, että se kuuluu kauittimesta vai kuinka tiedät niin tarkkaan mitä äiti pojaltaan kysyy? [/quo

Ei puhu :). Ollaan oltu hoitamassa sellaisia asioita, joita myös minun pitää hoitaa (sama elämäntilanne), ja poikaystävä silloin soittanut äidilleen ja kysynyt apua. Ei ole silloinkaan ollut kaiuttimella, mutta kai sitä nyt vierestä kuulee, että asia esitetään. Anoppi vastaa. Ja sitten lopettavat.

Toisinaan olemme olleet myös kylässä, ja selvittäneet jonkin asian. Ja sen jälkeen eivät ole puhuneet mitään. Eli näin , vastauksena sinulle....

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kylmä boomer sukupolvelta kasvatuksen saanut suomalainen. Luultavasti se meneekin just niin että lapsenlapset sitten joskus kiinnostaa.

En silti ymmärrä miksi otat tästä niin paljon painetta ja surua. Sinä ja miehesi olette oma perheenne, osoita sinä hänelle rakkautta jos äitinsä ei kykene, ja onhan sun perhe varmaan mukava.

Milloin nuoripari ehtisi elämään omaa parisuhdettaan, kun opiskellaan tai käydään töissä, kun ystävien ja kavereiden lisäksi 1-2 kertaa viikossa molempien vanhemmat ja mahdollisesti vielä isovanhemmat soittaisi ja 8 vanhempaa kyselisi samoja kuulumisia, jos myös isät ja isoisät olisivat kiinnostuneita kuulumisista.

Ja miksi nykyään vain naisten/äitien tehtävä on osoittaa sitä rakkautta lapselleen? Eikö isät olekaan vanhempia?

Moi, olen viiskymppinen äiti ja varmaakin pitkälti samanlainen kuin tuleva anoppisi. Rakastan poikaani ja minääni, mutta en osaa sitä näyttää enkä säännöllisesti soitella kuulumisia. Joka päivä on oma lapsi mielessä, vaikka en soittelisikaan. Olen yrittänyt analysoida mistä käytökseni johtuu, ja arvelen sen olevan usean eri asioiden summa. Koska olen omalle äidilleni ollut se reipas tyttö, niin minusta ei ole juuri pidetty huolta kun olen kotoa lähtenyt, eli minulla ei ole ollut mallia siitä miten normaalit, välittävät ihmiset toimivat. Samasta syystä minut varmaan luokiteltaisiin johonkin autismin kirjoon, sillä olen kasvanut hyvin tunnekylmässä, jopa henkisen väkivallan ilmapiirissä. Vasta aikuisena olen alkanut ymmärtää miten välinpitämättömässä perheessä lapsuuteni elin. Anna siis anopillesi anteeksi, hän ei varmaankaan ole saanut itse kovin lämmintä kohtelua vanhemmiltaan, eikä tiedä miten tulisi käyttäytyä. Voit jopa näyttää hänelle esimerkkiä, ajan kanssa saattaa mennä jakeluun. Yksi syy voi myös olla, että ei halua olla liian tunkeilevia, vaan odottaa, että kertoisitte oma-aloitteisesti ne kuulumiset kun ottaa yhteyttä. Myös se kalliin lahjan ostaminen voi olla hänen tapansa osoittaa rakkautta. Äitini ei ole sanonut minulle koskaan että rakastaa minua, ja sen sanominen on myös minulle äärimmäisen vaikeaa.

Sanon usein, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Hän varmasti tekee parhaansa niillä eväillä mitä hänelle on annettu. Älä lähde oikomaan hänen käytöstään, jos hän ei ole vielä huomannut puutteita omassa käytöksessään, niin hän voi suuttua tosi pahasti. Suhtaudu lempeästi ja paikkaa osaltasi hänen puutteitaan. Huomaat kyllä, että jokainen tekee virheitä omassa käytöksessään ja lasten kasvatuksessa, usein ne ovat erilaisia mitä omassa kasvatuksessa on tehty. Suhtaudu häneen rakkaudella.

Terveisin yksi käytöstapoja omaamaton äiti ja anoppi

Ihmisiä ei voi muuttaa, ap. Ole vain itse sellainen kuin mielestäsi on hyvä, ja muut saavat olla sitä omalla tavallaan. Saattaahan olla, ettei "anoppi" halua olla tunkeileva... Kuinka paljon poika itse on kiinnostunut vanhemmistaan, ellei vuoteen kysy kuulumisia? Varmasti kiinnostaa! Mutta aikuistumiseen voi liittyä irtaantumisen tarve, jos jotain takertumista on ollut. Neuvoni on, että anna heidän olla. Osoita omaa välittämistä jos haluat, mutta älä vaadi sitä toisten puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tämä juuri on häirinnyt, että jos vaikka puhuu pikaisesti jostakin käytännön asian hoitamisesta.. Niin eikö siinä samalla voisi sen jälkeen kysyä edes jotakin muutakin, jos ei olla nähty. Eli ei sen mitään kädestä pitämistä tai utelua tarvitsisi olla, mutta pientä kysymystä edes silloin, kun ollaan jo puhelimessa. Tämä on ihmetyttänyt.

Ap

Anteeksi, mutta puhuuko poikaystäväsi puhelunsa niin, että se kuuluu kauittimesta vai kuinka tiedät niin tarkkaan mitä äiti pojaltaan kysyy? [/quo

Ei puhu :). Ollaan oltu hoitamassa sellaisia asioita, joita myös minun pitää hoitaa (sama elämäntilanne), ja poikaystävä silloin soittanut äidilleen ja kysynyt apua. Ei ole silloinkaan ollut kaiuttimella, mutta kai sitä nyt vierestä kuulee, että asia esitetään. Anoppi vastaa. Ja sitten lopettavat.

Toisinaan olemme olleet myös kylässä, ja selvittäneet jonkin asian. Ja sen jälkeen eivät ole puhuneet mitään. Eli näin , vastauksena sinulle....

Ap

Okei, kiitos vastauksesta. Tuli vain siitä mieleeni, kun harvoin puhun puhelimessa poikieni kanssa (emme siis kukaan ole paljon juttelevaa sorttia) niin sivusta se voi tosiaan kuulostaa siltä, että emme juurikaan välitä toisistamme, mutta se ei ole niin. Meillä on omia koodisanoja ja vitsailuja, jotka eivät aukene sellaisille, jotka eivät ole tässä perheessä kasvaneet. Nyt kun olet enemmän avannut juttua, niin ymmärrän paremmin sinua ja ajattelin myöskin, että tuo neuvo "älä puutu muitten asioihin" on vähän kova neuvo, sillä onhan sinulla oikeus tuntea kuten tunnet ja ottaa se puheeksikin, kunhan olet miettinyt, mistä oikein on kyse. Voihan se olla hyvin niinkin, että poikaystäväsi äiti ajattelee kaiken olevan hyvin, että hän osallistuu sopivalla tavalla ja että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä, mutta jos tietäisi, että sinusta olisi mukavaa, jos yhteydenpitoa olisi enemmän, niin toimisi toisin. Eli ei aina se tyytyminenkään tai suun supussa pitäminen ole paras ratkaisu. Olet aika vähän kertonut siitä, millaiset välit ovat poikaystäväsi isään (mikäli hän on kuviossa mukana) ja miten omat vanhempasi käyttäytyvät poikaystävääsi kohtaan ja onko se hänestä mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.

Tämä juuri on häirinnyt, että jos vaikka puhuu pikaisesti jostakin käytännön asian hoitamisesta.. Niin eikö siinä samalla voisi sen jälkeen kysyä edes jotakin muutakin, jos ei olla nähty. Eli ei sen mitään kädestä pitämistä tai utelua tarvitsisi olla, mutta pientä kysymystä edes silloin, kun ollaan jo puhelimessa. Tämä on ihmetyttänyt.

Ap

Ihmiset nyt sattuvat olemaan erilaisia. Itse en kolmen pienen lasten ja työssäkäyvänä äitinä tykkäisi, enkä edes ehtisi, jos viikottain molempien vanhemmat (4) ja isovanhemmat soittelisi viikottain ja kyselisivät kuulumisia mitä meille kuuluu. Jos jotakin kerrottavaa, soitetaan itse. Ja ollaan tosi läheisiä, myös lapset vanhempiemme ja isovanhempien kanssa.

Herranjumala. Nyt on nuorella miniäkokelaalla mennyt puurot ja vellit sekaisin.

Sinä et ole miehesi psykologi tai sosiaalihoitaja. Älä perkele sentään puutu hänen perhekuvioihinsa. Kirje anopille että kysyisi pojaltaan niitä asioita joita sinä haluat häneltä kysyttävän? Ei, ei ja ei.

Jätä miehesi perheineen rauhaan ja keskity omiin bisneksiisi. Häpeät tuota omituista päsmäröintiäsi muutaman vuoden päästä.

Vierailija kirjoitti:

Niin se napanuora on tapana, jossain vaiheessa katkaista.

Olipa hienosti pilkutettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin tähän jotain vertaistukea tai kommentteja muilta. Olen monesti jo alkanut kirjoittaakin anopille viestiä asiasta, mutta aina pyyhkinyt sen pois. Tuntuu niin väärältä mennä "arvostelemaan", vaikka mielestäni sanoisinkin täydestä asiasta. Pelottaa myös , että "hyvät" välimme saisivat osumaa, vaikka en enää tiedä hyvistä väleistä, koska tämä hänen käytöksensä satuttaa, hiertää ja ärsyttää päivä päivältä enemmän. :(

50 kymåpisen naisen neuvo on, että älä stressaa. Älä tee tästä ongelmaa itsellesi tai poikaystävällesi. Kuulen niin sinussa itseni parikymppisenä nuorena naisena tekemässä ongelmia asioista, joissa ei ole ongelmia. Kysymys on siitä, että vertaat kaikkia perheitä omaan lapsuuden perheeseesi ja näes sen ihanteellisena ja ikään kuin ”normina” johon muiden pitäisi mennä. Aika suurin osa nuorista aikuisista tekee näin, mutta se ei ole ollenkaan järkevä tapa nähdä maailmaa.

Perheet ovat erilaisia ja niillä on erilainen dynamiikka. Kuulostaa siltä, että poikaystäväsi ei näe asiaa minään suurena ongelmana. Ehkä jonkinlaisena ongelmana nyt, kun se on sinulle ongelma. Et pysty muuttamaan muita ihmisiä, joten ei todellakaan kannata avautua asiasta anopille. Hänhän ei varsinaisesti tee mitään väärää. Ei hän millaan laila kiusaa teitä tai vaikeuta elämäänne. Päinvastoin, hän soittaa aika ajoin pojalleen ja tarkistaa että pärjäätte. Selvästikään hän ei ole ulospäinsuuntautunut tunneihminen, mutta ei meidän tarvitse olla kaikkien samanlaisia.

Paljon vanhempana sanona sinulle, että jos tuon asteen ongelmat eivät ole yhtään mitään vaan itse asiassa erittäin hyvä tilanne. Relaa. Älä tee asiasta ongelmaa. Älä selitä poikaystävällesi, että hänen äitinsä on hotenkin huono, aiheutat vain tuskaa ja pahaa miestä tälle. Täydelliset isovanhemmat ovat erittäin harvinaisia. Keskity nyt vaan siihen, että olet läytänyt tai löydät sopivan miehen. On kutakuinkin mahdotonta löytää täydellistä miestä, jolla on täydelliset vanhemmat, joista tulee täydellisiä isovanhempia. Vaadit liikoja.

Tämä oli paras kommentti tähän ketjuun. Lue ap ajatuksella. Ymmärrän näkökantasi, että kun kaikki on uutta, niin olisi hyvä että perhe tukee. Et voi kuitenkaan painostaa muita toimimaan sinun muottisi mukaisesti. Älä missään nimessä lähetä mitään viestiä anopille!

Ei minunkaan vanhemmat minulle soittele, ellei ole jotain asiaa. Viestillä kyselevät kuulumisia välillä jos ei olla hetkeen nähty. Kun nähdään niin höpötellään kuulumiset. Tiedän heidän rakastavan ja välittävän minusta ja perheestäni, mutta meillä ei vain ole tapana soitella.

Mielenkiintoista pohdintaa! Yritän ajatella miten itse reagoin ensimmäisessä suhteessani poikaystäväni perheeseen. Heidän perheessään äiti (isä asui muualla) oli kovin välittävä, ja erityisesti yritti muodostaa suhdetta myös minuun. Tämä merkitsi itselleni kovin paljon, sillä nimenomaan siitä tuli semmoinen hyväksymisen viesti, sekä minuun että suhteeseemme.

Ymmärrän myös tuon että ulkopuolisesta voi suomalainen jäyhä ja viileä yhteydenpito vaikuttaa kovin tunnekylmältä, ellei ole tälläiseen tottunut. Itselläni isä on ehkä hieman sen tyyppinen eikä oikein osaa ilmaista tunteitaan, mutta onneksi äitini on jo pienestä pitäen minulle selittänyt että isä rakastaa mua paljon vaikkei aina osaa sanoittaa sitä: nykyään osaan tulkita pienemmätkin eleet rakkaudenosoitukseksi. Tästä syystä ehkä osaan suhtautua myös muihin samankaltaisen jäyhiin ihmisiin, ja ajatella että heilläkin voi olla kovin paljon rakkautta niitten viestien ja tarkoitusperiensä takana vaikkei siltä ehkä ulospäin näytä.

Mielestäni ei ole hyvä asia "nostaa kissaa pöydälle" kuten viesteissäsi annat ymmärtää. Tiedän tuon tarpeen saada asiat järjestettyä parhaimman mukaan, ja ajatuksen siitä että puhumalla kaikki selviää. Valitettavasti tämmöisissä "tulenaroissa" suhteissa ei kannata kokeilla kepillä jäätä ja alkaa kritisoimaan ihmistä joka on luultavasti käyttäytynyt samalla lailla vuosikymmeniä. Hän kokisi vain että kritisoit hänen äitiyttään ja tapaansa rakastaa omaa lastansa, mikä ei johtaisi mihinkään mukavaan. Kukaan ei pysty ottamaan semmoista kritiikkiä neutraalisti joka kohdistuu itselle hyvin tärkeisiin ja syvällisiin asioihin, etenkään jos kritiikki tulee joltain lyhyen ajan tuttavuudelta - ei vaikka kritiikki olisi perusteltua. Jätä asia siis sikseen, ja yritä mieluummin esimerkillä hioa välejänne paremmaksi.

Ja kuten moni ketjussa onkin sanonut, niin tämä vaihtoehto on tuhat kertaa parempi kuin ylitsejyräävä päällepäsmäröivä mamma, joka tulee kotiisi omilla avaimillaan ja järjestää jopa sinun alusvaatelaatikkosi uusiksi (ja penkoo kaikki seksilelut läpi). Tämmöisiäkin on maailma pullollaan.

Tämä on kuin suoraan minun ja poikaystäväni arjesta, paitsi että minä en keskustele äitini kanssa kuin minuutin pari kerran tai pari kuukaudessa. Mieheni puhuu äitinsä kanssa kaksi kertaa päivässä - useamminkin, jos mies on vaikka flunssassa.

Itse olen isosta perheestä ja mieheni on ainoa lapsi. Uskon, että tällä on merkitystä. Koen, että soitan vain, jos on oikeasti jotain asiaa. Tavallaan aistin, kun vanhemmilla ja sisaruksilla on kaikki hyvin ja myös sen, kun jollain on jokin hätänä. Tuntuu tyhmältä soittaa kuin vieraalle ja kysyä vointeja - ihan kun en heitä tuntisi. Toisaalta viestimme juuri niillä harvoilla, lyhyillä puheluilla miten voidaan. Jos sisarus pyytää rahaa auton remonttiin, niin tiedän, että hänellä on rahahuolia. Ei sitä tarvitse vatvoa monessa, pitkässä puhelussa.

Tiedän myös, että vanhempani eivät halua tungeskella ja häiritä meidän lasten parisuhteita, vaan meidän annetaan olla rauhassa. Minua taas ärsyttää kun anoppi on koko ajan tiedustelemassa, että mitä syötiin lounaaksi, entä iltapalaksi? Onko naapureita näkynyt? Olemmeko miettineet jonkin asian hankkimista? Nämä asiat eivät hänelle kuulu, ja tahdon itse valita keskustelujemme aiheet mieheni kanssa.