Poikaystäväni äidin käytös

Minkä takia täällä ollaan ilkeitä nuorta ihmistä kohtaan ? Jos häntä harmittaa , ettei perhe pidä yhteyttä, niin miksi ei saa ilmaista asiaa?

Arvostaisin itse sellaista nuorta, joka arvostaa yhteydenpitoa. Itse olen eläköitynyt, eikä omat aikuiset lapset arvosta yhteydenpitoa.

Miksi nuori ihminen pitää tuolla tavalla lytätä? Ehkä hän vain halusi kirjoittaa asiasta, jonka kanssa kipuilee nyt aikuistuessaan. Hänellä oli monta aivan yhtä hyvää pointtia kuin teillä arvon mammoilla. Jos ja kun haluatte että hän arvostaa ja kuuntelee teitä, niin ehkä tekin löydätte jotain tiedonjyvää häneltä.

Näin elämää nähneenä. Rauhoittukaa nyt kaikki, ja ajatelkaa asiaa monelta kannalta.

Juu, perheitä ja ihmissuhteita on erilaisia. Ap haluaisi kiinteän suhteen appivanhempiin, mutta he eivät ole siihen halukkaita. Jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta, ei siihen voi pakottaa. Ja missään tapauksessa ei miniän ainakaan pidä kirjoittaa anopille, että hänen mielestään anoppi hoitaa leiviskänsä huonosti. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aikuisia lapsia. He ovat minulle hyvin tärkeitä ja ajattelen heitä päivittäin. Olen ottanut sen kannan, että kun heitä ei kuulu mitään, heille ei kuulu sen kummempia. Lapset ottavat kyllä yhteyttä, jos heille tapahtuu jotain positiivista tai negatiivista. Toki välillä laitan viestin ja kyselen mitä kuuluu. Toinen soittaa ja toinen vastaa "ok". Minä olen hirveän huono puhumaan puhelimessa, se ei ole minulle luontevaa.

Sama täällä. Päivittäin ovat ajatuksissa, mutta harvoin soittelen ja kysyn kuulumisia, kun tiedän heidän soittavan, jos jotakin on kertottavaa, oli se sitten hyvää tai huonoa.

Itse ajattelen, tuossa iässä elämä on hyvin hetkistä ja kiireistä ja kaverit ja ystävät ovat tärkeitä, eikä niinkään vanhemmat. On kova halu itsenäistyä ja tehdä pesäeroa. Ja näin oli myös omassa nuoruudessani.

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia täällä ollaan ilkeitä nuorta ihmistä kohtaan ? Jos häntä harmittaa , ettei perhe pidä yhteyttä, niin miksi ei saa ilmaista asiaa?

Arvostaisin itse sellaista nuorta, joka arvostaa yhteydenpitoa. Itse olen eläköitynyt, eikä omat aikuiset lapset arvosta yhteydenpitoa.

Miksi nuori ihminen pitää tuolla tavalla lytätä? Ehkä hän vain halusi kirjoittaa asiasta, jonka kanssa kipuilee nyt aikuistuessaan. Hänellä oli monta aivan yhtä hyvää pointtia kuin teillä arvon mammoilla. Jos ja kun haluatte että hän arvostaa ja kuuntelee teitä, niin ehkä tekin löydätte jotain tiedonjyvää häneltä.

Näin elämää nähneenä. Rauhoittukaa nyt kaikki, ja ajatelkaa asiaa monelta kannalta.

Mitä se olisi antanut nuorelle, jos olisimme vain säälitelleet voi voi kuinka kurjaa käytöstä? Nyt kun vähän kyseenalaistettiin nuori pääsi itsekin purkamaan tuntojaan ja kertomaan ajatuksia ja sitä kutsutaan keskusteluksi.

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia täällä ollaan ilkeitä nuorta ihmistä kohtaan ? Jos häntä harmittaa , ettei perhe pidä yhteyttä, niin miksi ei saa ilmaista asiaa?

Arvostaisin itse sellaista nuorta, joka arvostaa yhteydenpitoa. Itse olen eläköitynyt, eikä omat aikuiset lapset arvosta yhteydenpitoa.

Miksi nuori ihminen pitää tuolla tavalla lytätä? Ehkä hän vain halusi kirjoittaa asiasta, jonka kanssa kipuilee nyt aikuistuessaan. Hänellä oli monta aivan yhtä hyvää pointtia kuin teillä arvon mammoilla. Jos ja kun haluatte että hän arvostaa ja kuuntelee teitä, niin ehkä tekin löydätte jotain tiedonjyvää häneltä.

Näin elämää nähneenä. Rauhoittukaa nyt kaikki, ja ajatelkaa asiaa monelta kannalta.

Koska hän ilmaisu olevansa loukkaantunut poikaystävän puolesta jne.

Todellisuudessa vaikuttaa siltä, että ap kaipaa anopin rakkautta ja hyväksyntää pojan kautta. Kyse ei ole äidin ja pojan väleistä vaan siitä, että ap haluaa kokea olevansa sekä itsenään että pariskuntana anopille merkityksellinen ja tärkeä. Tämän kipuilun ymmärrän paremmin. Joko ap ei tunnista tätä (todellista?) tarvetta tai sitten hän kirjoitti aloituksensa vähän metsään.

Kommentoijat, itseni mukaan lukien, ärsyyntyivät, koska ap:n aloitus kuulosti hyvin itsekeskeiseltä ja siltä, että hän vaatii pojan ja tämän äidin välille juuri sellaista kanssakäymistä, jonka hän itse määrittelee oikeaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aikuisia lapsia. He ovat minulle hyvin tärkeitä ja ajattelen heitä päivittäin. Olen ottanut sen kannan, että kun heitä ei kuulu mitään, heille ei kuulu sen kummempia. Lapset ottavat kyllä yhteyttä, jos heille tapahtuu jotain positiivista tai negatiivista. Toki välillä laitan viestin ja kyselen mitä kuuluu. Toinen soittaa ja toinen vastaa "ok". Minä olen hirveän huono puhumaan puhelimessa, se ei ole minulle luontevaa.

Sama täällä. Päivittäin ovat ajatuksissa, mutta harvoin soittelen ja kysyn kuulumisia, kun tiedän heidän soittavan, jos jotakin on kertottavaa, oli se sitten hyvää tai huonoa.

Itse ajattelen, tuossa iässä elämä on hyvin hetkistä ja kiireistä ja kaverit ja ystävät ovat tärkeitä, eikä niinkään vanhemmat. On kova halu itsenäistyä ja tehdä pesäeroa. Ja näin oli myös omassa nuoruudessani.

Sama täälläkin. Lapseni tietää, että täällä olen ja teen kaikkeni heidän eteen jos tarve tulee. Siihen ei tarvita mitä säännöllisiä soitan nyt, kun niin kuuluu tehdä.

Poikaystävä samaa mieltä? Vai yritätkö opettaa molemmille miten heidän tulee tuntea ja hoitaa välejään?

Tuo on kylmä boomer sukupolvelta kasvatuksen saanut suomalainen. Luultavasti se meneekin just niin että lapsenlapset sitten joskus kiinnostaa.

En silti ymmärrä miksi otat tästä niin paljon painetta ja surua. Sinä ja miehesi olette oma perheenne, osoita sinä hänelle rakkautta jos äitinsä ei kykene, ja onhan sun perhe varmaan mukava.

Vierailija kirjoitti:

Äiti-poika -suhde on usein erilainen kuin äiti-tytär -suhde, mikä johtuu vanhoista sukupuolirooleista. Moni äiti hoivaa poikaansa noin huolehtimalla hänen taloudellisesta hyvinvoinnistaan.

Myös minulle syntyy kuva, että äiti nimenomaan haluaa olla puuttumatta nuorten elämään. Mieluummin tuollainen anoppi kuin se joka asiaan puuttuva, jolle täytyisi tilittää kaikki tekemisensä.

Yhtä hyvin äiti-tytär suhde voi olla sellainen, ettei äiti puutu tyttären asioihin. Minulla oli erittäin rakastava äiti, silti hän ei koskaan soittanut minulle. Yhteydenpito oli täysin minun varasssani. Ei ollut kyse siitä, etteikö äit rakastanut tai välittänyt, vaan päinvastoin. Hän halusi antaa minulle vapauden omiin asioihini. Hän periaatteitaan oli, että hän antaa minun tehdä omat päätökseni eikä ohjannut minua mielipiteillään mihinkään suuntaan. Jos halusin häneltä ohjeistusta tai neuvoja, niin minun piti kysyä niitä suoraan. Esimerkiksi kun mietin, lähdenkö opiskelemaan toiselle paikkakunnalle äitini ei ottanut siihen mitään kantaa ennenkuin kysyin, mitä mieltä hän on asiasta.

Äitni kertoi viimeisinä vuosinaan minulle, että hänen vanhempansa olivat puuttuneet hänen seurusteluunsa. Ehkä tässä oli yksi syy siihen, miksi äitini varoi sekaantumasta asioihini tai ohjaamasta johonkin äitini toivomaan suuntaan.

Miksi yhteydenpito pitäisi olla yksipuolista eli äidiltä?

Miksi poikakaverisi ei voi itse soittaa äidilleen tai olla muuten yhteydessä?

Miksi muidenkin elämä pitäisi pyöriä teidän ympärillä?

Minulla on samanlainen ystävä, joka käänteessä valittaa ja syyllistää, kuinka niin harvoin olen yhteydessä hänen, mutta hän itse ei tee elettäkään, että ottaisi itse yhteyttä tai soittaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia täällä ollaan ilkeitä nuorta ihmistä kohtaan ? Jos häntä harmittaa , ettei perhe pidä yhteyttä, niin miksi ei saa ilmaista asiaa?

Arvostaisin itse sellaista nuorta, joka arvostaa yhteydenpitoa. Itse olen eläköitynyt, eikä omat aikuiset lapset arvosta yhteydenpitoa.

Miksi nuori ihminen pitää tuolla tavalla lytätä? Ehkä hän vain halusi kirjoittaa asiasta, jonka kanssa kipuilee nyt aikuistuessaan. Hänellä oli monta aivan yhtä hyvää pointtia kuin teillä arvon mammoilla. Jos ja kun haluatte että hän arvostaa ja kuuntelee teitä, niin ehkä tekin löydätte jotain tiedonjyvää häneltä.

Näin elämää nähneenä. Rauhoittukaa nyt kaikki, ja ajatelkaa asiaa monelta kannalta.

Koska hän ilmaisu olevansa loukkaantunut poikaystävän puolesta jne.

Todellisuudessa vaikuttaa siltä, että ap kaipaa anopin rakkautta ja hyväksyntää pojan kautta. Kyse ei ole äidin ja pojan väleistä vaan siitä, että ap haluaa kokea olevansa sekä itsenään että pariskuntana anopille merkityksellinen ja tärkeä. Tämän kipuilun ymmärrän paremmin. Joko ap ei tunnista tätä (todellista?) tarvetta tai sitten hän kirjoitti aloituksensa vähän metsään.

Kommentoijat, itseni mukaan lukien, ärsyyntyivät, koska ap:n aloitus kuulosti hyvin itsekeskeiseltä ja siltä, että hän vaatii pojan ja tämän äidin välille juuri sellaista kanssakäymistä, jonka hän itse määrittelee oikeaksi.

Hei sinä. Kiitos. Ehkä kyse on juuri tosta, että haluaisin että olemme anopille pariskuntana tärkeä. Ja olen aina kokenut rakkauden vanhemmiltani niin, että jutellaan paljon, jolloin kiinnostus toisesta ja hänen asioistaan tulee esiin. Ja se kiinnostus on ilmaissut sen, että perheenjäsen on tärkeä ja rakas. Siispä olen aika herkkä, ja koska poikaystävän vanhemmat eivät samalla tavalla juttele mitään, olen jollain tapaa kokenut sen poikaystäväni puolesta niin, ettei hänestä välitetä tarpeeksi. Ehkä kyseessä ovat lopulta omat tunnelukkoni. Tästä keskustelusta opin kyllä sen, että en puutu enää asiaan. Voin sitä päässäni pyöritellä, mutta en puhu asiasta poikaystävälle. Ymmärsin myös, että olisi paha moka laittaa anopille mitään. En Siis laita, kiitos teidän. Opinkin siis jotain, joten en halua että minua pidetään tässä nyt vain hankalana ja törppönä. Pyrin olemaan avoin mielipiteille. Olin vain syvästi tunteiden vallassa, kun tein aloituksen.

Tätä vahvaa reagointia on varmaan vahvistanut se, että olen itse tottunut niin erilaiseen. Ja olen tosiaan herkkä eli minulle se tunne, että on rakastettu on niin tärkeä. Siksi haluaisin niin vahvasti, että myös poikaystäväni tuntisi sitä vanhemmiltaan siis sitä, että on arvokas ja rakas. En tiedä miksi nämä teemat ovat minulle niin kovin satuttavia ja lähellä sydäntä. Mielestäni kertoo kuitenkin sekin, etten ole viestiä lähettänyt enkä lähetä. Haluan ajatella muita ja ymmärtääkin. Jos ajattelisin vain itseäni, olisin jo purkautunut anopille. Yritän siis toimia muitakin kuin itseäni ja omia tarpeita ajatellen.

Ja ehkä se joululahja asiakin tuo esiin sitä, että haluaisin että meitä pariskuntana arvostettaisiin ja meidän antamaa lahjaa. Tällaisia ajatuksia nyt, kun olen miettinyt. Miettinyt myös aidosti teidän pointteja.

Ap

Loppujen lopuksi saattaa olla niin, että teki niin tai näin, äiti on aina syyllinen. Anoppi nyt ainakin. 

Jossain kohtaa asia vaan kääntyy päin vastaiseksi, että lapset on niitä jotka huolehtii vanhemmista ja näiden kuulumisista. Ja kyllä valmiina ollaan tarvittaessa emmekä tyrkytä itseämme. Aikuisuus on muuten maailman yksinäisin rooli.

Ap, et voi vaikuttaa toisiin ihmisiin. Et voi muuttaa toisia, voit muuttaa vain itseäsi. Elämä ei ole täydellistä, seurustelu ja perhesuhteet eivät ole täydellisiä. Aina on ”puutteita” jossain ja joissakin. Sen sijaan, että mietit mitkä kaikki on pielessä ja mitkä kaikki pitäisi muuttua, jotta sinä olisit onnellinen, niin opettele näkemään kaikki se hyvä mitä sinulla jo on. Ole onnellinen omasta perheestäsi, teidän läheisistä väleistä. Et voi muuttaa appivanhempiasi ja poikaystävääsi etkä heidän välejä. Aiheutat turhaa kränää itsellesi ja muille, jos jäät jumiin siihen virheelliseen ajatukseen, että muiden pitää muuttua siten kun sinä haluat. Laajenna maailmankuvaasi ja opettele ymmärtämään erilaisia ihmisiä, erilaisia ihmissuhteita ja erilaisia valtasuhteita.

Perheet on erilaisia. Ap:n poikaystävän perhe varmasti välittää pojastaan, vaikka ilmaiseekin sen eri tavalla kuin mihin ap on tottunut. Kumppanini äiti lähettelee tälle viestejä päivittäin, soittelee, kertoo rakastavansa lastaan. Oma äitini on vähäsanaisempi, lähetellään viestejä ja soitellaan ehkä kerran viikkoon kun on oikeasti asiaa. Välimme ovat hyvät mutta ollaan molemmat sellaisia turhaa lörpöttelyä inhoavia introverttejä. Tuntuisi hölmöltä lähteä muokkaamaan meille luontaista, koko elämän jatkunutta kommunikaatiotyyliä vain siksi ettei kumppani koe meidän tekevän tätä "oikein".

Minun siskoni asuu ulkomailla, tavataan muutaman kerran vuodessa ja viestejä lähetetään muutaman kerran kuukaudessa. Sisko on minulle äärettömän rakas ja tärkeä, kumpikaan meistä ei vaan tarvitse säännöllisiä  "velvollisuus" puheluita. 

Äitini on aivan samankaltainen. Hänellä on oma elämänsä, omat intressit sun muut, kotoa muutettuani en ole enää samalla tavalla osa hänen elämäänsä ja minkäs teet, ei kaikki ihmiset vain pidä kaikista, edes lapsistaan, kai sitten. Veljeni onkin sitten aivan eri asia ja ovat aivan jatkuvasti tekemisissä.

Hyvät kommentoijat.

Täällä on nyt vahvasti tullut sellainen sävy viesteihin, että minä (ap) haluaisin tai yrittäisin väkisin muuttaa p-ystävän ja hänen äitinsä kommunikointia. Myönnän, että aloituksesta, jonka kirjoitin tunteiden vallassa, saattaa sellainen vaikutelma tulla. Ja se vaikutelma tulee nyt mitä luultavammin siitä, että olen harkinnut, että puhuisin asiasta anopin kanssa .

En kuitenkaan ole puhunut asiasta tai laittanut viestiä, enkä sitä aio tehdä. Olen kiitollinen siitä, että toitte sen esiin, että se ei ole oikein.

Kuten olen antanut olettaa, olen itse läheinen ja paljon puheväleissä perheeni kanssa. Tämä ristiriita on luultavimmin synnyttänyt tämän harmituksen minulle, koska p-ystäväni ei ole. Minulle puheväleissä oleminen on sen merkki, että perheenjäsenistä välitetään ja he kiinnostavat. Luonnollisesti olisi pitänyt tajuta, että tiivis yhteydenpito ei ole kaikissa perheissä tapa osoittaa rakkautta. Olen nuori aikuinen, joka vasta harjoittelee elämää, joten oletan että te aikuiset ymmärrätte sen, että kasvaessa sitä havahtuu uudenlaisiin asioihin, eikä kaikki aukene saman tien.

Tästä ketjusta löysin myös sen piilossa olevan asian, että mikäli anoppi ja p-ystävä pitäisivät yhteyttä enemmän niin minullekin tulisi olo, että olemme heille merkityksellisiä ja tärkeitä. Sitä ehkä kaipaisin. Nyt kun yhteydenpito uupuu, niin en osaa hahmottaa paikkaani mitä oikein olemme heille, ja millä tavoin kuulumme heidän elämäänsä. Millä tavoin heidän lapsensa kuuluu heidän elämäänsä, vaikka onkin nuori aikuinen.

Kyse taitaakin nyt ennen kaikkea olla siitä, että haemme omaa paikkaamme. Ja yhteydenpito määrittelee asemaamme. Tai minulle on tullut sellainen olo, koska olen kasvanut sellaiseen.

Tässä nyt pyrin järjestelmään ajatuksiani uudelleen.

En ole vaatimassa mitään kommunikaation muuttamista. Tai arvostelemassa ketään.

Toivon ymmärrystä siitä, että olen nuori ja etsimässä elämää ja omaa paikkaa sekä maailmassa, että myös näköjään perhepiirissä.

En kaipaa haukkuja siitä, että olen pikku prinsessa ja kamala ihminen. Kyllä minulle saa neuvoja antaa, ja yritän ottaa niistä kiinni. Mutta haluaisin että keskustelumme olisi minun ja teidän välillä arvostelevan sijasta rakentavaa.

Ap

Kuulostaa siltä, että miehen perheessä rakkautta osoitetaan käytännön asioita hoitamalla, ei puhumalla. He ovat tottuneet omaan tapaansa ja ovat siihen tyytyväisiä. Kommunikointikulttuuria varmaan voi pikkuhiljaa kehittää teidänkin aloitteesta, mutta ihmeitä ei kannata odottaa eikä asettaa ehdottomia vaatimuksia, toiset on luonnostaan tai kasvatuksen tuloksena pidättyväisempiä kuin toiset. He kuitenkin pitävät yhteyttä ja näkevät toisiaan, eikä kukaan käsittääkseni yritä vältellä tai kieltää soittoja tai kyläilyjä.

Täytyy myös muistaa, että monessa tapauksessa anopin ja miniän suhde on räjähdysherkkä (tälläkin palstalla on aiheesta lukemattomia ketjuja), ja anoppi voi sen takia haluta toimia varovaisesti ettei vain kävisi niin että miniä hermostuu kun anoppi ”koko ajan urkkii ja kyttää ja tunkee meille vaikkei me haluta”. Olette kuitenkin olleet yhdessä melko vähän aikaa, ja olet vielä verraten uusi tulokas perheessä.

Minusta tämä on ennenkaikkea miehen ja äitinsä/perheensä välinen asia, ja sinun olisi hyvä sopeutua siihen. On myös mahdollista että mies kokee sinun perheesi toimintatavat ahdistaviksi ja vieraiksi, sillä hän ei ole tottunut jatkuvaan yhteydenpitoon ja kaikista asioista puhumiseen. Kerrot varmaan miehenkin asioita perheellesi? Onko se miehestä epämukavaa? Hänkin voi ajatella että ”ei nyt taas”, kun sinun puhelin piippaa tai soi päivittäin ja suku taas kyselee kaikki teidän asiat.

Kannustan sinua suhtautumaan asiaan rauhallisesti ja olemaan ottamatta tilannetta henkilökohtaisesti. Sinullakin voi jonain päivänä olla vävy tai miniä joka tulee täysin erilaisesta perheestä ja suuttuu sinulle kun toimit tavalla mikä sinulle on luontevaa, mutta jota hän ei ymmärrä.

Hyvä mies on pääasia, hänen mukana sitten tulee sekalainen valikoima sukulaisia, ja minusta on jo todella hyvä tilanne jos heidän kanssa voi olla asiallisissa väleissä. Jos teistä joskus tulee läheisiä, niin hyvä juttu, mutta tämäkin on jo parempi tilanne kuin monella muulla nuorella parilla.

Uskoisin, että antaa teille omaa tilaa. Ei halua olla se ärsyttävä anoppi, joka neuvoo ja utelee liikaa. Ei kaikki ihmiset, varsinkaan tuon sukupolven ihmiset ole mitään tunteidennäyttäjiä. Varmasti osoittaa välittämisen auttamalla tarvittaessa ja olemalla siellä taustalla läsnä, jos häntä tarvitaan. Jos haluat tiiviimmät välit, suosittelisin olemaan itse enemmän yhteydessä ja kyläilevän enemmän.

Minä olen itse sitä tyyppiä, etten oikein koskaan soittele ja kysele kuulumisia. En muutenkaan koe luontevaksi udella asioita, odotan että ihmiset itse oma-aloitteisesti kertovat, mikäli haluavat. Tietysti on vähän outoa ettei kuulumisia kysele, jos muuten on yhteyksissä, mutta mene ja tiedä, ehkä hänellä on kiire tai jotain.