Poikaystäväni äidin käytös

Minulla meni nuorena aikuisena jossain vaiheessa vuosia, etten pitänyt äitiini yhteyttä kuin ihan pakollisissa käytännön asioissa. Emme edes tavanneet. Se, miksi näin, oli ja on minun ja äitini välinen asia. Toki puhuin siitä myös terapeutilleni ennen kin pystyin senäitini kanssa selvittämään.

Isäni kanssa olemme soitelleet aina, ja kuulumisia kyselleet.

Nykyisin minulla on ihan hyvät välit äitini kanssa, vaikkakin etäiset. Jos edes yrittäisin olla äitini kanssa läheisissä väleissä, siitä seuraisi hyvin pian se, että välit pitäisi laittaa kokonaan poikki. Tämä ei johdu siitä, että meistä jompikumpi olisi jotenkin huono ihminen, vaan siitä, että olemme väärällä tavalla samanlaisia.

Tiedän, että en ole ainut, joka pitää välit vanhempiinsa tai lapsiinsa etäisinä, jotta edes jonkinlaiset puhevälit säilyisivät.

t. isän tyttö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin tähän jotain vertaistukea tai kommentteja muilta. Olen monesti jo alkanut kirjoittaakin anopille viestiä asiasta, mutta aina pyyhkinyt sen pois. Tuntuu niin väärältä mennä "arvostelemaan", vaikka mielestäni sanoisinkin täydestä asiasta. Pelottaa myös , että "hyvät" välimme saisivat osumaa, vaikka en enää tiedä hyvistä väleistä, koska tämä hänen käytöksensä satuttaa, hiertää ja ärsyttää päivä päivältä enemmän. :(

Olet kyllä ihan hyvällä asialla liikkeellä, mutta tuo poikaystäväsi äidin käytös on yhdenlaista rakkauden osoitusta sekin, et kysyy onko laskut maksettu ja auttaa asioiden hoidossa. Mulla on monia kavereita ja tuttuja, joiden vanhemmat eivät kysele kuulumisia eivätkä auta missään käytännön asioissakaan. Osa ei osaa. Ehkä heidän vanhemmatkaan ei kyselleet heiltä. Ihmiset ovat erilaisia. Mitä tulee hellyyden ja rakkauden osoittamiseen, se ei ikävä kyllä kaikilta käy. Oma poikaystäväni kertoi joku aika sitten, etteivät hänen vanhempansa ole koskaan kertoneet hänelle rakastavansa hätnä. Mulle tää on myös ihan outoa, koska olen itse saanut vanhemmiltani rakkautta niin sanoin kuin teoin.

Yks puoli voi olla myös se, et ehkei anoppi halua vaikuttaa utelevan teidän asioita. Mitä jos rohkeesti soittaisitkin hänelle tai laita viesti et mitä kuuluu ja ota siit vaikka tapa. Ehkä hänkin oppii siihen.

Kaikkea hyvää teille

 

Ehkäpä se poikaystävän äiti on lukenut vauvapalstaa ja oppinut täältä, ettei suhteessa olevien poikien kanssa saa olla yhteydessä kuin virallisesti ja viralliseen sävyyn, koska ne tyttöystävät ja vaimot haluavat määrätä kuka ja miten on yhteydessä heidän poikaystäväänsä ja mieheensä. Koko av on huutanut vuosikaudet kuinka äidin pitää päästää irti pojastaan ja antaa tämän kiinnittyä vaimoon (ja vaimon sukuun) ja antaa luopua omasta suvusta ja lapsuudenperheestä, koska on sairasta, että mies on missään tekemisissä äitinsä kanssa ilman vaimon lupaa.

Mutta tapa se on tämäkin myrkyttää pojan ja äidin välit.

Kuulostaa samalta kuin oma anoppini. Muutettiin yhteen kakskymppisinä. Miehen vanhemmat soittelivat ehkä kerran kuussa, jos sitäkään. Monesti lyhyitä puheluita. Omat vanhemmat saattoivat soittaa parin viikon välein.

Muutenkin perheemme ovat varsin erilaisia. Oma perheeni on paljon seurallisempi ja keskustelevampi. Puolisolla taas perheenjäsenet viihtyvät enemmän omissa oloissaan, eivätkä juurikaan juttele. Kontrasti on aika iso ja vei hetken totutella siihen. Edelleenkin välillä vähän outoa, kun kaikki istuvat olohuoneessa hiljaa monta tuntia.

Nyt odotetaan ensimmäistä lasta ja anoppikin on vuosien jälkeen ryhtynyt soittelemaan kuulumisia minulta. Anoppi ei edelleenkään ole kova puhumaan mutta osoittaa välittävänsä muulla tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että miehen perheessä rakkautta osoitetaan käytännön asioita hoitamalla, ei puhumalla. He ovat tottuneet omaan tapaansa ja ovat siihen tyytyväisiä. Kommunikointikulttuuria varmaan voi pikkuhiljaa kehittää teidänkin aloitteesta, mutta ihmeitä ei kannata odottaa eikä asettaa ehdottomia vaatimuksia, toiset on luonnostaan tai kasvatuksen tuloksena pidättyväisempiä kuin toiset. He kuitenkin pitävät yhteyttä ja näkevät toisiaan, eikä kukaan käsittääkseni yritä vältellä tai kieltää soittoja tai kyläilyjä.

Täytyy myös muistaa, että monessa tapauksessa anopin ja miniän suhde on räjähdysherkkä (tälläkin palstalla on aiheesta lukemattomia ketjuja), ja anoppi voi sen takia haluta toimia varovaisesti ettei vain kävisi niin että miniä hermostuu kun anoppi ”koko ajan urkkii ja kyttää ja tunkee meille vaikkei me haluta”. Olette kuitenkin olleet yhdessä melko vähän aikaa, ja olet vielä verraten uusi tulokas perheessä.

Minusta tämä on ennenkaikkea miehen ja äitinsä/perheensä välinen asia, ja sinun olisi hyvä sopeutua siihen. On myös mahdollista että mies kokee sinun perheesi toimintatavat ahdistaviksi ja vieraiksi, sillä hän ei ole tottunut jatkuvaan yhteydenpitoon ja kaikista asioista puhumiseen. Kerrot varmaan miehenkin asioita perheellesi? Onko se miehestä epämukavaa? Hänkin voi ajatella että ”ei nyt taas”, kun sinun puhelin piippaa tai soi päivittäin ja suku taas kyselee kaikki teidän asiat.

Kannustan sinua suhtautumaan asiaan rauhallisesti ja olemaan ottamatta tilannetta henkilökohtaisesti. Sinullakin voi jonain päivänä olla vävy tai miniä joka tulee täysin erilaisesta perheestä ja suuttuu sinulle kun toimit tavalla mikä sinulle on luontevaa, mutta jota hän ei ymmärrä.

Hyvä mies on pääasia, hänen mukana sitten tulee sekalainen valikoima sukulaisia, ja minusta on jo todella hyvä tilanne jos heidän kanssa voi olla asiallisissa väleissä. Jos teistä joskus tulee läheisiä, niin hyvä juttu, mutta tämäkin on jo parempi tilanne kuin monella muulla nuorella parilla.

Tämä!

Itse ahdistuisin, mikäli puoliso olisi koko ajan yhteydessä lapsuudenperheeseensä ja kertoisi jokaisen kuulumisen.

Minä ahdistuin, kun anoppi soitteli joka päivä pojalleen ja hänelle sitten kerrottiin kaikki: mitä meillä syödään ja mitä kukin on tehnyt ja hyvä, ettei miniän vessassakäyntejäkin. Toivottavasti ap:n poikaystävästä ei tunnu samalta ap.n ja hänen perheensä yhteydenpito.

Ette pidä yhteyttä paljon mutta tiedätte kuitenkin kenen kanssa anoppi juttelee päivittäin ja jopa että tuntikausia.

Joku epäili ettei anoppi ole tunne ihminen ja lapsena ei omat vanhemmat ole olleet tunteikkaita niin heti tuli selitys kuin apteekin hyllyltä. Eli anoppi pitää yhteyttä omaan äitiinsä ja sopivasti tiedetään että anopin siskollakin lämpimät välit lapsiin.

Nämä on taas näitä höpöhöpötarinoita. Liian pitkäveteisesti kirjoitettu tarina, liikaa selittelyä eikä edes vaikuta 20-vuotiaan tekstiltä. Provot aina jankuttavat omaa tarinaa eivätkä ota vastaan vinkkejä vaikka niitä tulee ovista ja ikkunoista.

Keskity omaan elämääsi äläkä kuvittelekaan sählääväsi muiden elämää. Poikaystäväsi ja hänen äitinsä välit eivät kuulu sinulle.

Mahdollisten lasten ja heidän mummonsa välistä suhdetta on myöskin turha miettiä ja vatvoa ennen kuin lapsia on tulossa tai edes suunnitteilla.

Vierailija kirjoitti:

Ette pidä yhteyttä paljon mutta tiedätte kuitenkin kenen kanssa anoppi juttelee päivittäin ja jopa että tuntikausia.

Joku epäili ettei anoppi ole tunne ihminen ja lapsena ei omat vanhemmat ole olleet tunteikkaita niin heti tuli selitys kuin apteekin hyllyltä. Eli anoppi pitää yhteyttä omaan äitiinsä ja sopivasti tiedetään että anopin siskollakin lämpimät välit lapsiin.

Nämä on taas näitä höpöhöpötarinoita. Liian pitkäveteisesti kirjoitettu tarina, liikaa selittelyä eikä edes vaikuta 20-vuotiaan tekstiltä. Provot aina jankuttavat omaa tarinaa eivätkä ota vastaan vinkkejä vaikka niitä tulee ovista ja ikkunoista.

Joo, tämä on tämä sama kirjoittaja, joka ennenkin on tehtaillut näitä pitkävetisiä juttujaan.

Ottaisit nyt opiksi, kun asiasta on sinulle niin monta kertaa sanottu. Provoile vaan ihan rauhassa mutta tee se lyhyemmin.

Ymmärrän sinua AP. Itse olemme 3-kymppinen pariskunta ja itseäni on myös kovin ihmetyttänyt, ettei mieheni vanhemmat koskaan kysele meidän kummankaan kuulumisia. Vanhemmat ovat muuten aivan ihania ihmisiä ja välittävät meistä kovasti. Olen tulkinnut jotenkin asian niin, etteivät he halua "udella" ja myös olettavat meillä olevan asiat hyvin. Olemme menestyneet elämässä (opinnoissa, työssä) hyvin ja myös taloudellisesti tilanteemme on vakaa. Heillä on ollut huolia yhdestä lapsestaan, joka syrjäytyi pahasti ja tilanne päätyi traagisesti, joten varmaan on ollut helpottavaakin, kun ei ole tarvinnut huolehtia. Kuitenkin meillä mieheni kanssa on ollut mielenterveydellisiä ongelmia (työuupumusta yms.) lähivuosina, eivätkä appivanhemmat tiedä näistä asioista, kun perheessä ei oikein vaihdeta kuulumisia. Välillä siis tuntuu, että jäävät myös epätietoisiksi, jos meillä on vaikeuksia, mutta yritän ajatella asian niin, että on miehen asia, mitä hän kertoo oma-aloitteisesti ja appivanhempien asia kysyä, jos heitä kiinnostaa/huolettaa. Oma tehtäväni on tukea miestäni ja olla itse läsnä hänen elämässään. Yritän ajatella asiaa niin, että olemme onnekkaita, kun meillä on edes joku, jolle avautua, eihän kaikilla ole niinkään.

Kyllä minä koen, etä meillä on posmuuttaneen pojan kanssa läheiset välit, vaikkei ihan joka päivä yhteydessä ollakkaan. Välillä kommunikointi on hyvin asiallista jostain asiasta, kuten auton lainaaminen tai vaikka Kela-asia. Silti me halataan kun nähdään, muttei sen koommin jutella henkeviä. Ehkä siksi, että on poika, eikä meillä jollain saralla ole oikein yhteistä keskusteltavaa. Tosin kysyn välillä mitä kuuluu tai milloin on tulossa käymään, muttei mitenkään korostuneesti. 

Olisihan se ihanne, että vanhemmat olisivat lämpimiä ja rakastavia ja vielä silloinkin, kun on muuttanut kotoa pois. Poikaystäväsi äiti kuitenkin pitää yhteyttä poikaansa. Ja tuskin hän nyt yhtäkkiä muuksi ihmiseksi muuttuu. Voithan alkaa kysellä häneltä voinnista ja kuulumisista silloin kun näette. Hyvällä tuurilla oma esimerkkisi tarttuu, tai ehkäpä ei, mutta ei sille asialle kannata tehdä muuta. Kannattaa olla kuitenkin iloinen, että teillä on ihan ok välit kuitenkin. Tämäkään ei todella ole mikään itsestäänselvyys. Ei kannata niitä välejä tulehduttaa. Ymmärrän kyllä tunteesi asiassa, mutta ei kannata viedä asiaa ojasta allikkoon. Poikaystäväsi äiti on mikä on. Pidättyvämpi, eikä osaa ehkä osoittaa välittämistä ja rakkautta kovin hyvin. Ei hän kuitenkaan ilkeä ole teitä kohtaan. Ja osoittaa kuitenkin välittämistä lahjoilla ja käytännön avulla.

Ja ilmiselvästi oma perheesi/äitisi on lämmin ja välittävä. Voitte molemmat olla onnellisia tästä! Ei kannata olettaa elämältä täydellisyyttä jokaisessa asiassa. Keskity mieluummin rakentamaan teidän omaa elämäänne ja käytäntöjä hyviksi ja lämpimiksi ja teidän näköiseksenne. Luotte oman elämänne. Ehkäpä oma perheesi onkin poikkeuksellisen lämmin? Suomessa tuollainen (vähän tunnevammainen) käytös, mitä poikaystäväsi äidillä on, on tavattoman yleistä. Ei muita voi perustavanlaatuisesti koittaa alkaa muuttamaankaan, varsinkaan arvostelemalla, se ei vaan toimi. Ei hän varmasti pahaa tarkoita. Stemppiä teille ja koita keskittyä mieluummin muihin asioihin.

No minusta he pitävät yhteyttä kuvailemasi perusteella.

Oma mieheni olisi voinut ajatella samoin kuin sinä aikoinaan. Hänen vanhempansa hoitavat lastensa asioita erittäin aktiivisesti ja haluavat pitää yhteyttä erittäin aktiivisesti. Minun vanhempieni tyyli on etäisempi ja ajatus on ollut enemmän se, että lasten kuuluu alkaa elää omaa elämäänsä (kuten he ovat myös alkaneet nuorina). Vanhemmilleni olen/olemme aina olleet tervetulleita ja ovat auttaneet jos on tarvittu jne, jotain kylmiä eivät ole.

Sanoisin että perhesuhteet- ja dynamiikat ovat hyvin monimutkaisia, ja parinkymmenen vuoden kuluttua saatat nähdä kaikki kuviot vähän eri valossa.

Älä lähetä anopillesi mitään viestiä. Ehkä sinun olisi hyvä pohtia onko omassa itsenäistymisessäsi tms jotain vaikeaa, kun asia murehduttaa sinua noinkin paljon.

Olette niin nuoria että tuskin olette kovin montaa vuotta ehtineet olla yhdessäkään, kaikkiin perheisiin ei noin nopeasti "oteta mukaankaan", tuskinpa he välttämättä odottavat teiltä niitä vauvauutisiakaan joita itse jo maalailet.

Kuulostat viesteissäsi aika rasittavalta, intensiiviseltä ja tarvitsevalta ihmiseltä. Edellä on ehdotettukin että ehkäpä vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan antaa teille tilaa itsenäistyä.

Itse pidin monen vuoden ajan ensimmäisessä parisuhteessani oman tiettyä etäisyyttä mieheni perheeseen - en halunnut suinpäin sukeltaa leikkimään sukulaisia, arvelin että tuskin parikymppisenä aloitettu parisuhde kovin pitkään kestää (vaikka lopulta kestikin). Meillä oli mukavat välit tapaamisissamme, kävimme syömässä vanhemmilla ehkä parin kuukauden välein enkä moneen vuoteen viestitellyt suoraan avoanoppini kanssa. Koin että vuosien mittaan meistä tuli läheisiä ja viestittelemme yhä monen vuoden jälkeen erosta mutta puhuimme jo silloin kyllä lähinnä käytännön asioista ja arkisempia mukavuuksia.

Samaa periaatetta olen noudattanut nykyisen miehen perheen kanssa ja vasta nyt neljän vuoden jälkeen pikkuhiljaa olen alkanut viestittelemään välillä anopin kanssa. Mies saa hoitaa kaikki isommat sopimisasiat perheensä suuntaan ja minä omaani. Oma perheeni on enemmän tuollainen intensiivinen jossa soitellaan ja puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä ja riidellään ja sovitaan ja puidaan asioita ja puolisoanikin pommitetaan viesteillä, mitä sitten yritän toppuutella. Todellakin olen onnellinen että molemmilla miehilläni on ollut vähän "etäisemmät" perheet jotka ovat antaneet meille paljon tilaa. En ole luonteeltani todellakaan mikään sukurakas ihminen vaan enimmäkseen haluan käyttää aikani olemalla yhteydessä kavereihini.

Eivät kaikki perheet ole samanlaisia, aina on jotain mikä voisi olla paremmin, mutta ehkä teidän tapauksessanne antaisin rauhassa ajan kulua ja katsoisin miten tilanne muuttuu kun aikuistutte ja toisaalta näette kestääkö suhteenne oikeasti niin pitkään että toisen perheestä tulee aidosti "sukua".