Lue keskustelun säännöt.
Poikaystäväni äidin käytös
15.01.2021 |
Aihe on vaikea, mutta haluan kirjoittaa jonnekin. Se on helpointa näin anonyymisti täällä.
Minä ja poikaystäväni ollaan noin parikymppisiä nuoria aikuisia, ja muutettu omilleen viime vuoden puolella. Pidän itse omiin vanhempiini yhteyttä, etenkin äitiini suhteellisen säännöllisesti ja meillä on lämpimät välit. Jos minusta ei kuulu, niin äitini ottaa minuun yhteyttä ja vaihtaa kuulumiset.
Poikaystäväni vanhemmista kumpikaan ei ole kertaakaan yhdessä olomme aikana (kohta vuosi) kysyneet kuulumisia viesteillä tai soittamalla. Toki he ovat tavanneet suhteellisen paljon, mutta tavatessakaan eivät suoranaisesti kysy pojaltaan miten menee. Anoppi saattaa kyllä minulta kysellä jotain, koska haluaa tutustua ja minä hänelle juttelen paljonkin tavatessa omia kuulumisia, ja hän kertoo minulle omiaan... Mutta pojan kanssa erittäin vähän.
Anoppi auttaa poikaani esim. Kela-asioissa tai joissakin virallisissa asioissa, joissa on kysyttävää. Mutta puhelut menevät jota kuinkin niin, että poika soittaa hänelle ja kysyy asiaa. Anoppi vastaa ja he lopettavat. Koskaan eivät vaihda mitään kuulumisia. Anoppi ei sanallakaan ilmaise, että olemme rakkaita tai tärkeitä hänelle tai kysele kuulumisia.
Muutoin tiedän anopin puhuvan tuntikausia puhelimessa ystäviensä, sisarustensa ja työkavereidensa kanssa. Mikä siinä on niin vaikeaa soittaa sitten edes silloin tällöin omalle pojalle? Vai eikö vain kiinnosta?
Olen erittäin loukkaantunut tavallaan poikaystäväni puolesta hänen äitinsä käytöksestä. Ja on poikaystäväkin myöntänyt, että olisi kiva jos äiti joskus kysyisi jotain muutakin kun onko laskut maksettu.
En ole ollut 3 viikkoon itsekään nyt yhteydessä, eikä hänestä kuulu.
Tuntuu pahalta ajatella, että jos joskus saisimme lapsen niin sitten hän olisi niin kiinnostunut. Kun me vanhemmat itse emme aikanaan kiinnostaneet yhtään. Mutta vielä kamalampaa olisi, jos lapsenlapsikaan ei kiinnostaisi...
Mitä hän oikein odottaa, sitä että me soitamme ja kerromme jos on asiaa? Eikö äitinä voisi koskaan olla ensin yhteydessä. Hän antaa itse signaalia ettei kiinnosta, joten miten kehtaa odottaa, että hänelle soiteltaisiin.
Itse en haluaisi olla oikein missään tekemisissä enää, koska tämä käytös satuttaa minua. Kaipaisimme hänenkin vanhempiaan....
Jouluna hän antoi kalliin yhteisen lahjan meille, olin todella hämmentynyt. Kiitettiin kauniisti. Mekin annoimme anopille joulukassin, jossa oli kaikkea kaunista ja hyvää. Siitä hän ei koskaan kiittänyt. En tiedä eikö kyseessä sitten ollut hänen mielestään ollenkaan hyvä lahja, mutta kyllä kiitoksen olisi mielestäni voinut silti antaa.
Olen hämmentynyt ja surullinen. Halusin vain avautua jonnekin.
Kommentit (132)
Toisissa perheissä se välittäminen osoitetaan suurin elkein ja toisissa maltillisemmin. Sinä olet oppinut nuo suuret elkeet sieltä omasta lapsuuden kodistasi ja nyt yrität tuoda sen opin myös siihen omaan itsenäisineen elämään ja parisuhteeseesi. Elät vielä kuplassa ja kun aikaa kuluu huomaat, että miehessäsikin on noita lapsuudenkodin peruja ja alat olemaan häneenkin tyytymätön samalla tavalla, kun nyt anoppiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ei ole tainnut itsenäistyä ensin vaan muuttanut lapsuudenkodista suoraan poikaystävän kanssa yhteen? Nyt hän kaipaa tukea tähän prosessiin sekä omilta, että poikaystävän vanhemmilta?
No hei tulette sentään toimeen! Minun anoppi ei pidä minusta, hänellä ja pojallaan ei ole kovin hyvät välit, on kiinnostunut vain lapsenlapsista mutta niistäkin vain vähän. Semmoista se elämä on, asiat ei mene kuten ne omassa päässä on ajatellut ja siihen tulee vain sopeutua.
Vierailija kirjoitti:
Hyvät kommentoijat.
Täällä on nyt vahvasti tullut sellainen sävy viesteihin, että minä (ap) haluaisin tai yrittäisin väkisin muuttaa p-ystävän ja hänen äitinsä kommunikointia. Myönnän, että aloituksesta, jonka kirjoitin tunteiden vallassa, saattaa sellainen vaikutelma tulla. Ja se vaikutelma tulee nyt mitä luultavammin siitä, että olen harkinnut, että puhuisin asiasta anopin kanssa .
En kuitenkaan ole puhunut asiasta tai laittanut viestiä, enkä sitä aio tehdä. Olen kiitollinen siitä, että toitte sen esiin, että se ei ole oikein.
Kuten olen antanut olettaa, olen itse läheinen ja paljon puheväleissä perheeni kanssa. Tämä ristiriita on luultavimmin synnyttänyt tämän harmituksen minulle, koska p-ystäväni ei ole. Minulle puheväleissä oleminen on sen merkki, että perheenjäsenistä välitetään ja he kiinnostavat. Luonnollisesti olisi pitänyt tajuta, että tiivis yhteydenpito ei ole kaikissa perheissä tapa osoittaa rakkautta. Olen nuori aikuinen, joka vasta harjoittelee elämää, joten oletan että te aikuiset ymmärrätte sen, että kasvaessa sitä havahtuu uudenlaisiin asioihin, eikä kaikki aukene saman tien.
Tästä ketjusta löysin myös sen piilossa olevan asian, että mikäli anoppi ja p-ystävä pitäisivät yhteyttä enemmän niin minullekin tulisi olo, että olemme heille merkityksellisiä ja tärkeitä. Sitä ehkä kaipaisin. Nyt kun yhteydenpito uupuu, niin en osaa hahmottaa paikkaani mitä oikein olemme heille, ja millä tavoin kuulumme heidän elämäänsä. Millä tavoin heidän lapsensa kuuluu heidän elämäänsä, vaikka onkin nuori aikuinen.
Kyse taitaakin nyt ennen kaikkea olla siitä, että haemme omaa paikkaamme. Ja yhteydenpito määrittelee asemaamme. Tai minulle on tullut sellainen olo, koska olen kasvanut sellaiseen.
Tässä nyt pyrin järjestelmään ajatuksiani uudelleen.
En ole vaatimassa mitään kommunikaation muuttamista. Tai arvostelemassa ketään.
Toivon ymmärrystä siitä, että olen nuori ja etsimässä elämää ja omaa paikkaa sekä maailmassa, että myös näköjään perhepiirissä.
En kaipaa haukkuja siitä, että olen pikku prinsessa ja kamala ihminen. Kyllä minulle saa neuvoja antaa, ja yritän ottaa niistä kiinni. Mutta haluaisin että keskustelumme olisi minun ja teidän välillä arvostelevan sijasta rakentavaa.
Ap
Miksi odotat, että nimenomaan anoppi on se, joka pitää yhteyttä? Miksi ei appi?
Minun poikani on aikuinen ja naimisissa ja asuu toisella paikkakunnalla. On asunut vuosien varrella kauempanakin, myös ulkomailla. Hän on minulle rakkain ihminen maailmassa, rakkaampi kuin puolisoni, ja uskon hänen kyllä tietävän sen, vaikka emme soittele läheskään viikoittain. Hänellä on omat kiireensä, työ, harrastukset, aika puolison kanssa, Läheskään aina, kun yritän soittaa hänelle, en tavoita häntä. Hän saattaa soittaa takaisin tai sitten minä laitan soittoyritykseni perään viestin, että ei ollut mitään tärkeää, soittelen joskus uudestaan, Joskus kuulen hänen äänestään huokauksen siitä, että soitan hetkellä, kun hänellä olisi ilmeisesti jotain ihan muuta tekemistä. Sen takia muistutan hänelle usein, että toivoisin hänen soittelevan minulle päin. Jotta en häiritsisi.
Lapseni kuuluu elämääni sillä tavalla, että hän on aikuinen ihminen, jolla on oma elämä, omat tarpeet, oma perhe. Minä olen yrittänyt antaa hänelle mahdollisimman hyvät eväät elämään ja sen jälkeen tehtäväni on tehty. Jos on tarpeen, autan edelleen, mutta oletus on, että hänen tärkein ihmisensä ei nyt ole suinkaan äiti (tai isä) vaan hänen puolisonsa.
Ihmiset ovat niin erilaisia. Muistan kun itse muutin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Koin todella vapauttavana sen, että vanhemmat eivät olleet enää jatkuvasti kyselemässä asioistani. Sai tulla ja mennä oman mielensä mukaan eikä kukaan kysellyt mihin menet, monelta tulet jne.
Minulla oli aika ylihuolehtivaiset ja kontrolloivat vanhemmat. Onneksi he tajusivat antaa vapautta kun muutin omilleni. En kokenut millään tavalla sitä hylkäämisenä tai kylmyytenä että soiteltiin ehkä kerran viikossa tai parin viikon välein. Isä ei soitellut lainkaan, mutta maksoi vuokraa ja puhelinlaskuja. Ei me tunteista juteltu vaan käytännön asioista. Tiedän että he rakastavat ja välittävät, vaikka eivät sitä oikeastaan koskaan ääneen sano.Muutenkin olen oppinut tämän elämän aikana että teot merkitsevät enemmän kuin sanat.
Ap, olet tottunut aivan erilaiseen perhekulttuuriin ja vuorovaikutukseen kuin mitä poikaystäväsi perheessä on. He eivät todennköisesti edes hoksaa että pahoitat mielesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat niin erilaisia. Muistan kun itse muutin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Koin todella vapauttavana sen, että vanhemmat eivät olleet enää jatkuvasti kyselemässä asioistani. Sai tulla ja mennä oman mielensä mukaan eikä kukaan kysellyt mihin menet, monelta tulet jne.
Minulla oli aika ylihuolehtivaiset ja kontrolloivat vanhemmat. Onneksi he tajusivat antaa vapautta kun muutin omilleni. En kokenut millään tavalla sitä hylkäämisenä tai kylmyytenä että soiteltiin ehkä kerran viikossa tai parin viikon välein. Isä ei soitellut lainkaan, mutta maksoi vuokraa ja puhelinlaskuja. Ei me tunteista juteltu vaan käytännön asioista. Tiedän että he rakastavat ja välittävät, vaikka eivät sitä oikeastaan koskaan ääneen sano.Muutenkin olen oppinut tämän elämän aikana että teot merkitsevät enemmän kuin sanat.
Ap, olet tottunut aivan erilaiseen perhekulttuuriin ja vuorovaikutukseen kuin mitä poikaystäväsi perheessä on. He eivät todennköisesti edes hoksaa että pahoitat mielesi.
Lisään vielä, että tosissaan koin ihanana vapautena sen että vanhemmat eivät soitelleet jatkuvasti. Muistan kuinka ihanalta se tuntui.Tunsin itseni aikuiseksi ja ”vapaaksi”. Sain tehdä mitä vaan (vaikka en tietenkään tehnyt), mutta siltä se tuntui. Olisin kokenut ahdistavana jatkuvat kuulumisten kyselyt.
Luotatko sinä ap perheeseesi? Siihen, että he välittää, auttaa ja tukee? Vai tarvitsetko sinä siihen sen joka viikkoisen puhelun, jossa he kysyy mitä sinulle kuuluu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat niin erilaisia. Muistan kun itse muutin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Koin todella vapauttavana sen, että vanhemmat eivät olleet enää jatkuvasti kyselemässä asioistani. Sai tulla ja mennä oman mielensä mukaan eikä kukaan kysellyt mihin menet, monelta tulet jne.
Minulla oli aika ylihuolehtivaiset ja kontrolloivat vanhemmat. Onneksi he tajusivat antaa vapautta kun muutin omilleni. En kokenut millään tavalla sitä hylkäämisenä tai kylmyytenä että soiteltiin ehkä kerran viikossa tai parin viikon välein. Isä ei soitellut lainkaan, mutta maksoi vuokraa ja puhelinlaskuja. Ei me tunteista juteltu vaan käytännön asioista. Tiedän että he rakastavat ja välittävät, vaikka eivät sitä oikeastaan koskaan ääneen sano.Muutenkin olen oppinut tämän elämän aikana että teot merkitsevät enemmän kuin sanat.
Ap, olet tottunut aivan erilaiseen perhekulttuuriin ja vuorovaikutukseen kuin mitä poikaystäväsi perheessä on. He eivät todennköisesti edes hoksaa että pahoitat mielesi.
Lisään vielä, että tosissaan koin ihanana vapautena sen että vanhemmat eivät soitelleet jatkuvasti. Muistan kuinka ihanalta se tuntui.Tunsin itseni aikuiseksi ja ”vapaaksi”. Sain tehdä mitä vaan (vaikka en tietenkään tehnyt), mutta siltä se tuntui. Olisin kokenut ahdistavana jatkuvat kuulumisten kyselyt.
Poikaystäväsi vanhemmilla saattaa olla vastaavia kokemuksia kuin minulla tai he saattavat ajatella että te kokisitte ahdistavana/holhoavana tiiviin yhteydenpidon.
Minulla oli anoppi, joka soitteli minulle. Lapsemme synnyttyä kirjaimellisesti päivittäin. Ja minulle, koska oma poikansa ei välittänyt rupatella puhelimessa. Olin liian nuori ja liian kiltti sanoakseni, etten halua joka ikinen päivä keskeyttää, mitä ikinä olinkin tekemässä, vain puhuakseni hänen kanssaan siitä mitä meillä on ruokana jne. En todellakaan halua tehdä samaa omalle miniälleni, ja oma poikani vuorostaan on kuin isänsä eli ei hän halua "tyhjänpäiväisiä" puheluita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
minä minä minä ja minun tunteet, miksi kaikki ei huomio ja ole normaaleja, yhyy yhyy yhyy, meillä on totuttu näin, miksi muualla on toisin yhyy yhyy
Tuostahan ei ollut kyse. Onko kiva ilkeillä?
On ihan normaalia, että läheisiin perheväleihin tottunut ihmettelee etäisiä välejä. Ei siinä ole mitään outoa. Outoja sen sijaan vastaukset joita ap saanut.
Mutta perheitä on erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli anoppi, joka soitteli minulle. Lapsemme synnyttyä kirjaimellisesti päivittäin. Ja minulle, koska oma poikansa ei välittänyt rupatella puhelimessa. Olin liian nuori ja liian kiltti sanoakseni, etten halua joka ikinen päivä keskeyttää, mitä ikinä olinkin tekemässä, vain puhuakseni hänen kanssaan siitä mitä meillä on ruokana jne. En todellakaan halua tehdä samaa omalle miniälleni, ja oma poikani vuorostaan on kuin isänsä eli ei hän halua "tyhjänpäiväisiä" puheluita.
Niin, ap ei toivonut jokapäivä soittelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap onkohan sinulla aikuistuminen ja itsenäistyminen vielä kesken?
Pojan vanhemmat auttavat tarvittaessa, mutta antavat rauhan oman arjen muodostamiseen ilman jatkuvia tenttauksia mitä olet syönyt oletko nukkunut oleko lukenut kokeisiin jne....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
minä minä minä ja minun tunteet, miksi kaikki ei huomio ja ole normaaleja, yhyy yhyy yhyy, meillä on totuttu näin, miksi muualla on toisin yhyy yhyy
Tuostahan ei ollut kyse. Onko kiva ilkeillä?
On ihan normaalia, että läheisiin perheväleihin tottunut ihmettelee etäisiä välejä. Ei siinä ole mitään outoa. Outoja sen sijaan vastaukset joita ap saanut.
Mutta perheitä on erilaisia.
On outoa ihmetellä kumppanin perhevälejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä mies hoitaa välit sukuunsa päin ja minä omaan sukuuni. Emme yleensä soittele toistemme vanhemmille, eivätkä he soittele kuin omille lapsilleen. Hyvin on sujunut jo 30 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin tähän jotain vertaistukea tai kommentteja muilta. Olen monesti jo alkanut kirjoittaakin anopille viestiä asiasta, mutta aina pyyhkinyt sen pois. Tuntuu niin väärältä mennä "arvostelemaan", vaikka mielestäni sanoisinkin täydestä asiasta. Pelottaa myös , että "hyvät" välimme saisivat osumaa, vaikka en enää tiedä hyvistä väleistä, koska tämä hänen käytöksensä satuttaa, hiertää ja ärsyttää päivä päivältä enemmän. :(
Unohda.
Koeta sopeutua tilanteeseen.
Siskon miehen vanhemmat eivät olleet juuri yhteydessä poikiinsa, mutta tyttöön kyllä.
Oma äitini ja isäni eivät juuri soittele.
Miehen äiti ei soita mutta anopin äiti soitti tyttärelleen kolme kertaa päivässä.
Vaikea tietää miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
minä minä minä ja minun tunteet, miksi kaikki ei huomio ja ole normaaleja, yhyy yhyy yhyy, meillä on totuttu näin, miksi muualla on toisin yhyy yhyy
Tuostahan ei ollut kyse. Onko kiva ilkeillä?
On ihan normaalia, että läheisiin perheväleihin tottunut ihmettelee etäisiä välejä. Ei siinä ole mitään outoa. Outoja sen sijaan vastaukset joita ap saanut.
Mutta perheitä on erilaisia.On outoa ihmetellä kumppanin perhevälejä.
Ap. Täältä ei kannata kysellä mitään. Haukkumista tulee heti.
Jos anoppi on introvertti?
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies hoitaa välit sukuunsa päin ja minä omaan sukuuni. Emme yleensä soittele toistemme vanhemmille, eivätkä he soittele kuin omille lapsilleen. Hyvin on sujunut jo 30 vuotta.
Näin myös meillä. Kumpikin hoitaa yhteydenpidon omaan sukuunsa, samoin lahjat, mahdolliset joulukortit yms. Olemme jo varttuneempi pariskunta, jossa kummankaan vanhemmat eivät enää ole elossa, mutta molemmilla on sisaruksia ja sisarusten lapsia.
Hyvä ap, olet nyt parikymppinen nuori nainen ja sinulla on vielä kasvu ja itsenäistyminen kesken. Se on ihan ok! Nyt huomaat, että perheissä voi olla erilaisia toimintatapoja laidasta laitaan, ja kaikki on silti ihan hyvin. Poikaystäväsi antaa sinun toimia omalla tavallasi ja olla tiiviisti yhteydessä omaan sukuusi. Anna sinä hänen toimia omalla tavallaan sukunsa kanssa.
Ap, sinulta on monta kertaa kysytty, miksi odotat nimenomaan anopilta yhteydenpitoa, miksi et apelta. Miksi et vastaa? Miksi ajattelit kirjoittaa nimenomaan anopille, et appiukolle?
Minä ja tyttäreni soittelemme, kun on asiaa, siis harvoin, koska kummankaan arkielämässä ei mitään työtä ihmeellisempää tapahdu. Samalla toki muut (yhdentekevät) kuulumiset vaihdetaan. Olemme siis huono äiti/tytär, kun emme tuhlaa toistemme aikaa p*skanpuhumiseen ;-). Kukin omalla luonteenomaisella tavallaan.