Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä joku vinkki pitäisi olla, että on jatkunut lapsuudesta sti. Ei sen tarvitse olla vanhemman lausunto. Itselläni oli vaikka mitä: onnettomuuksia, merkintöjä tunnilla haaveilusta, todistettavasti kömpelö liikunnassa, huonoakin huonompi käsiala lapsena.. Myöhemmässä elämässä pahoipitely, raha-asioiden sössiminen, -> ei siis mitään "no kun musta tuntuu siltä" shaibaa".
Ärsyttää kun noissa netin vertaistukiryhmoissä on paljon NAISIA, joilla ei ole dg:a mutta käyvät siellä kysymässä vinkkejä, kuinka sellaisen saisi. Toivon että joukossa on ihmisiä, jotka ottavat screenshotteja ja välittävät psykiatriliittoon tms.
Näppituntuma: vähä-älyiset ja normalialyiset ADHD:t saavat dg:n lapsena, älykkäät ADHD:t aikuisena, jos käyvät sen hakemassa.
En tajunnut. Naiset on alidiagnosoitu ja diagnosoinnille on edelleen esteitä niin mikä siinä on ärsyttävää että diagnosoimattomat naiset hakevat vertaistukea tilanteessaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene toiselle lääkärille, jos vain mahdollista. Eräälle läheiselle todettiin, että eivät voi jatkaa prosessia, koska ei ole todistuksia tallessa tai mahdollisuuksia kysellä lapsuudenperheeltä lapsuudesta. Kävi kuitenkin vielä toisella lääkärillä, joka ensimmäisellä tapaamisella totesi, että tämä on ihan selvä tapaus. Sai lääkkeet ja jatkoi kyseisen lääkärin kanssa asioimista.
Miten voi kaatua "ulkopuolisen" näkemykseen tai olla lääkäri kohtaista, että saako diagnoosin? Voiko niitä diagnooseja antaa vain rajallisen määrän vuodessa? Vai maksetaanko ne hoidot omasta taskusta? Tuntuu oudolta.
Vierailija kirjoitti:
Sain adhd diagnoosin mut lääkkeistä tulee tosi kamala olo ja oksettaa. et en pysty ottamaan niitä ettei tiiä auttaisko.
Vaihda esim voxra tai strattera ei aiheuta pahoinvointia ja ruokahaluttomuutta, näihin vaihdetaan monesti lapsilla kun kasvu ei edisty lääkityksen haittojen takia ja sopii myös aikuisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, liity facessa adhd/add naiset -ryhmään. Saat apuja. Äitisi näkökulman ei pitäisi jyrätä kaikkea, vanhemmat ovat näissä usein defensiivisiä. Kuva adhd:sta on sekoileva härikkö ja hävetään.
T. Aikuisena diagnoosin saanut nainen
Väitän, että tuonne kirjoittelevista suurimmalla osalla ei ole mitään ad/hd:ta, vaan persoonallisuushäiriö. Meininki on sen mukaista. Toinen juttu on se, että nämä ad/hd-diagnoosin vinkujat ovat liian usein sen lääkepirin perässä. Heillä on päihdeongelma. Alan ammattilaiset tietävät nuo edellämainitut, siksi näitä diagnooseja ei napsita ihmisille ihan noin vaan. Aina voi mennä yksityiselle ruikuttamaan, rahahan se on joka puhuu, mutta ei se tosiasioita mihinkään muuta.
Hyvin mahdollista, yksityiseltä diagnoosin saa jopa yhdellä käynnillä, julkisella tutkitaan laajasti yleensä, mulla meni 4kk tutkimuksissa mulla on adhd ja persoonallisuushäiriö (oon liian tunteeton ja kylmä ihminen) , eli eivät poissulje toisiaan, tosin lääkitys ei tuo sellaista vastetta itselleni minkä moni adhd kokee saavansa, lähinnä auttaa hillitsemään impulsiivista käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin paistaa tämä Mies - Nainen vastakkaisasettelu. Muistakaa että 90%? vankilassa istuvista on miehiä. Yksi suurimmista syistä vankilaan joutumiselle on impulsiivisuus. Se on myös yksi suurimmista ADHD:n tunnusmerkeistä.
Niin, ja mites itsemurhatilastot.. Älkää itkekö siis tätit.
Just tää, ihmisten on vaikea hyväksyä sitä että suurinosa vangeista on adhd, kai he pelkäävät omistavansa tai heidän lapsensa saman diagnoosin kuin ihminen jonka elämä on hukkaan heitetty, siksi sitä apua pitäisi saada ajoissa. Adhd kehitty hitaammin, noin 2v jäljessä henkisesti muista lapsista, siksi oisi hyvä että koulun aloitus olisi joustavaa, nuorille tukiasuntoja yms. Lääkitys ei ole yksin mikään ratkaisu mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sain adhd diagnoosin mut lääkkeistä tulee tosi kamala olo ja oksettaa. et en pysty ottamaan niitä ettei tiiä auttaisko.
Vaihda esim voxra tai strattera ei aiheuta pahoinvointia ja ruokahaluttomuutta, näihin vaihdetaan monesti lapsilla kun kasvu ei edisty lääkityksen haittojen takia ja sopii myös aikuisille.
Stratterasta sen verran että eikö se olekin ihan sikakallis?
Että sen saa edes vähän halvemmalla pitää olla kela-kortissa merkintä siitä.
Sitä ei saa pelkällä adhd diagnoosilla vaan yleensä pitää olla diagnoosi jo lapsuusesta asti. Itsekään en saanut sitä merkintää, ei kuulemma tarvetta.
Muut lääkkeet ei oikein sopineet paitsi elvanse joka olisi vaatinut sen merkinnän jos vähän halvemmalla olisin sen halunnut.
En tarvitse lääkettä kuitenkaan niin kipeästi että raaskisin lähemmäs sataa euroa kuussa siihen pistää.
Voxraa koittanut myös muttei itselle ainakaan tuonut merkittävää hyötyä sekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.
Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.
Mitä apua adhd-diagnoosista on käytännössä?
Yleinen ongelma taitaa olla, kuinka joku silloinen läheinen aikuinen muistaa ja haluaa kertoa tutkittavan lapsuuden oireet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä joku vinkki pitäisi olla, että on jatkunut lapsuudesta sti. Ei sen tarvitse olla vanhemman lausunto. Itselläni oli vaikka mitä: onnettomuuksia, merkintöjä tunnilla haaveilusta, todistettavasti kömpelö liikunnassa, huonoakin huonompi käsiala lapsena.. Myöhemmässä elämässä pahoipitely, raha-asioiden sössiminen, -> ei siis mitään "no kun musta tuntuu siltä" shaibaa".
Ärsyttää kun noissa netin vertaistukiryhmoissä on paljon NAISIA, joilla ei ole dg:a mutta käyvät siellä kysymässä vinkkejä, kuinka sellaisen saisi. Toivon että joukossa on ihmisiä, jotka ottavat screenshotteja ja välittävät psykiatriliittoon tms.
Näppituntuma: vähä-älyiset ja normalialyiset ADHD:t saavat dg:n lapsena, älykkäät ADHD:t aikuisena, jos käyvät sen hakemassa.
En tajunnut. Naiset on alidiagnosoitu ja diagnosoinnille on edelleen esteitä niin mikä siinä on ärsyttävää että diagnosoimattomat naiset hakevat vertaistukea tilanteessaan?
Mikä taho väitää että tulisi olla jokin sukupuolikiintiö diagnooseissa? Suomi on kokonaisuudessaan alidiagnosoitu ADHD:ssa. Neuropsykiatrin testipaketissa ei huomioida sukupuolta millaan tavalla. Ne ovat kasvottoia testejä.
Vertaistukiryhmissä huomaan naisten komppavan toisiaan liian kritiikittömästi. Kun hieman kaivelee valittajan taustaa, löytyy sieltä usein päihteitä tai "akateemisen" perheen tyttö, joka ei suoriudukaan opinnoistaan niin helposti, kuin mitä odotuksensa olivat (eli on motivaatiostimujen haussa).
Siis onko lääkärin luvallista puhua noista asioista muiden kanssa? Eikö yksityisyydensuoja estä sitä vai pitääkö potilaan antaa lupa?
Minulla on nimittäin hyvin salaiset tiedot juurikin vanhempieni takia ja jos itselleni kävisi noin, joutuisin muuttamaan, kun sitten he tietäisivät missä kaupungissa asun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sain adhd diagnoosin mut lääkkeistä tulee tosi kamala olo ja oksettaa. et en pysty ottamaan niitä ettei tiiä auttaisko.
Vaihda esim voxra tai strattera ei aiheuta pahoinvointia ja ruokahaluttomuutta, näihin vaihdetaan monesti lapsilla kun kasvu ei edisty lääkityksen haittojen takia ja sopii myös aikuisille.
Voxra on masennuslääke. ADHD ei tarkoita että ihminen on masentunut. MAsennus on ihan eri tauti.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä siitä diagnoosista on? Paitsi että se auttaa itsensä määrittelyssä? Saako aikuinen jotain lääkitystä? Itse olen ehkä add, mutta (siitä johtuen) en saa aikaiseksi hakeutua tutkimuksiin, kun elämäni sentään jotenkin sujuu. Ja tämän luettuani en ehkä edes haluakaan, sillä en halua kaivella äitini kanssa vanhoja asioita 😬 Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää.
Aikuinen saa lääkityksen. Vaikka sitä ei ottaisikaan, diagnoosi mahdollistaa vaikkapa opinnoissa joustoa ja tukikeinoja. Itselleni on ollut todella hyödyllistä ymmärtää se, etteivät useat neurotyypillisille tarkoitetut arjenhallintakeinot ja niksit vaan toimi ADD/ADHD-piirteisille. Tällöin perinteiset terapiat, opiskelupaikkojen tarjoamat omat neuvonnat yms ovat tehottomia tai jopa sekoittavat arjen kasassa pysymistä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
(En ole se jolle vastaat tässä lainauksessasi.)
Mutta hetkonen; missä tilanne on tuo, etteivät yksityisen diagnoosit kelpaisi? Mitä, miksi?
Tampereella yksityisen puolen erikoislääkärin alkuaan kirjoittaman reseptin uusii tavallinen tk-lääkäri, kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Paljoakaan mun tk-lekuri ei noista lääkkeistä kyllä tuntunut tietävän, soitti mulle ja kyseli yksityiskohtia. (Mulla on kahden eri vahvuisen Concertan yhdistelmä samalle päivälle, otetaan niin, että vaikutukset osuvat hieman päällekkäin.)
Mutta ei todellakaan tarvitse uusia yksityisellä.
Voiko kunnissa olla näin eri tilanne?
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä siitä diagnoosista on? Paitsi että se auttaa itsensä määrittelyssä? Saako aikuinen jotain lääkitystä? Itse olen ehkä add, mutta (siitä johtuen) en saa aikaiseksi hakeutua tutkimuksiin, kun elämäni sentään jotenkin sujuu. Ja tämän luettuani en ehkä edes haluakaan, sillä en halua kaivella äitini kanssa vanhoja asioita 😬 Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää.
Saa lääkityksen ja Kelan kuntoutusta. Tai periaatteessa näin, näköjään riippuu, millaisia ammattilaisia kohdalle osuu. Mulla on ollut lääkitys nyt 17 vuotta, oon nelivitonen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä joku vinkki pitäisi olla, että on jatkunut lapsuudesta sti. Ei sen tarvitse olla vanhemman lausunto. Itselläni oli vaikka mitä: onnettomuuksia, merkintöjä tunnilla haaveilusta, todistettavasti kömpelö liikunnassa, huonoakin huonompi käsiala lapsena.. Myöhemmässä elämässä pahoipitely, raha-asioiden sössiminen, -> ei siis mitään "no kun musta tuntuu siltä" shaibaa".
Ärsyttää kun noissa netin vertaistukiryhmoissä on paljon NAISIA, joilla ei ole dg:a mutta käyvät siellä kysymässä vinkkejä, kuinka sellaisen saisi. Toivon että joukossa on ihmisiä, jotka ottavat screenshotteja ja välittävät psykiatriliittoon tms.
Näppituntuma: vähä-älyiset ja normalialyiset ADHD:t saavat dg:n lapsena, älykkäät ADHD:t aikuisena, jos käyvät sen hakemassa.
En tajunnut. Naiset on alidiagnosoitu ja diagnosoinnille on edelleen esteitä niin mikä siinä on ärsyttävää että diagnosoimattomat naiset hakevat vertaistukea tilanteessaan?
Mikä taho väitää että tulisi olla jokin sukupuolikiintiö diagnooseissa? Suomi on kokonaisuudessaan alidiagnosoitu ADHD:ssa. Neuropsykiatrin testipaketissa ei huomioida sukupuolta millaan tavalla. Ne ovat kasvottoia testejä.
Vertaistukiryhmissä huomaan naisten komppavan toisiaan liian kritiikittömästi. Kun hieman kaivelee valittajan taustaa, löytyy sieltä usein päihteitä tai "akateemisen" perheen tyttö, joka ei suoriudukaan opinnoistaan niin helposti, kuin mitä odotuksensa olivat (eli on motivaatiostimujen haussa).
On sullakin melkoisia ennakkokäsityksiä naisista. Ne akateemiset naiset on nimenomaan monesti niin hyvin opetettu vetämään sitä kiltin tytön roolia ja heidän vanhempansa eivät ole hyväksynyneet että heidän täydellisellä ”kympin tytöllään” saisi olla mitään poikkeavuutta niin ei ihme että he ovat jääneet vaille apua ja oikeaa ymmärrystä itsestään. On aika vähättelevää ja törkeää esittää että valtaosa olisi vain huvikseen joidenkin huumeiden perässä hakemassa diagnoosia kun kyseessä on monesti oikea hätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä siitä diagnoosista on? Paitsi että se auttaa itsensä määrittelyssä? Saako aikuinen jotain lääkitystä? Itse olen ehkä add, mutta (siitä johtuen) en saa aikaiseksi hakeutua tutkimuksiin, kun elämäni sentään jotenkin sujuu. Ja tämän luettuani en ehkä edes haluakaan, sillä en halua kaivella äitini kanssa vanhoja asioita 😬 Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää.
Saa lääkityksen ja Kelan kuntoutusta. Tai periaatteessa näin, näköjään riippuu, millaisia ammattilaisia kohdalle osuu. Mulla on ollut lääkitys nyt 17 vuotta, oon nelivitonen.
Hei,mitä kuntoutusta sait ja missä?
Mulla lääkitys vaan tällä hetkellä,mutta tuore dg.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi vielä paskemmin: sain epäluuloisen ja estyneen persoonallisuushäiriön diagnoosit vaikka oireeni passaavat aspergeriin + adhd:hen. Xestian asperger-testistä sain 155. Noitahan mulla aluksi epäiltiin, mutta viimeisellä vastaanottokäynnillä lääkäri kumosi tuon ja sanoi etten voi olla nepsy, koska osaan ilmaista itseäni.... Mitä vttua oikeasti...?! Kun mukana ollut psykiatrinen sairaanhoitaja näki epäuskoisen ilmeeni, näytti että hän purskahtaa nauramaan. Jos olisin mies niin oikeat diagnoosit, kuntoutukset ja henkilökohtaiset avustajat olisi tuotu tarjottimella nenän eteen.
Kyllä nepsy-naisen kohtalo on kamalin mahdollinen. Tuntuu että meidät jätetään tahallaan diagnosoimatta. Mä tarvitsisin vaativaa kuntoutusta ja toimintaterapiaa, enkä kognitiivista psykoterapiaa joka on vain pahentanut oloani.
Ei ihme jos lätkitään pershäiriön diagnooseja, sillä diagnosoimattomat nepsy-lapset kuormittavat vanhempien jaksamista ja kykyä rakastaa. Surullista mutta totta. Näin on ollut myös minulla ja vanhemmillani, olin aivan kamala lapsi ja apua ei saatu mistään. Kodin ulkopuolella olin enkeli, kympin tyttö mutta kotona aivan mahdoton: saatoin käydä varsinkin isääni fyysisesti käsiksi ja äitiä huorittelin. En syönyt kuin tiettyjä ruokia ja mulla oli outo mielenkiinnonkohde. Apua en ole saanut aikuisiällä ja olen hyväksynyt sen, että on luovutettava.
Lisäksi ihmetyttää tuo miksi olet saanut estyneen diagnoosin vaikka lääkärin mukaan osaat ilmaista itseäsi hyvin. Estyneet eivät siihen kykene, he ovat kuin peuroja ajovaloissa. Jotain on suomalaisessa psykiatrien koulutuksessa pielessä.
- diagnosoimaton as itsekin
Pakko kommentoida sen verran hieman ehkä asian vierestä, että estyneet eivät suinkaan ole aina mitään peuroja ajovaloissa. Itse osaan ilmaista itseäni estyneenä oikeinkin hyvin, ja olen verbaalisesti lahjakas. Sisäinen ahdistus ihmisten kanssa vaivaa, mutta olen silti hyvä keskustelija, jos vaan uskallan mennä tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yhden add-tytön äiti. Meillä kävi myös niin, ettei eka kerralla tiedot riittäneet diagnoosiin. Minulle soitti diva-kyselyn merkeissä sairaanhoitaja, joka teki kyselynsä mekaanisesti ja juuri, kun olisin päässyt itse asiaan, hän totesikin, että tämä oli tässä, kiitos. Onneksi tytär oli sinnikäs ja vaati tarkempia testejä. Ne teki fiksu psykologi, joka haastatteli minuakin perin pohjin. Älä luovuta, toivon todella, että sinullekin kävisi vielä hyvin.
Tosi outoa, että diva-kyselyn teki sairaanhoitaja. Mun diagnoosin teko aloitettiin YTHS:ssä ja siirrettin sieltä HUS:ille. YTHS:n psykiatri oli tehnyt mulle sen diva-kyselyn ja HUS:in lääkäri sanoi, että hän tuntee YTHS:n psykiatrin ja luottaa hänen kykyynsä tehdä se kysely, joten sitä ei ole tarpeen toistaa. Mulle jäi siitä olo, että se kyselyn tekeminenkin vaatii psykiatrian asiantuntijuutta eikä sitä voi luotettavasti tehdä kuka vain. Sama YTHS:n psykiatri teki sen kyselyn myös mun äidille.
Kyllä meidän tapauksessa kyselyn teki yths:n sairaanhoitaja ja lääkäri epäsi diagnoosin sen pohjalta. Omakannassa oli tosi lyhyet kirjaukset, ilman mitään kyselyn ulkopuolisia kertomisiani.
Poliklinikoillakaan eivät kaikki sijaistavat lääkärit ole psykiatreja. Testejä tekevät usein siihen koulutuksen saaneet psykiatriset sairaanhoitajat. Psykiatripula on ikävä juttu.
Alue: Aihe vapaa
Väitän, että tuonne kirjoittelevista suurimmalla osalla ei ole mitään ad/hd:ta, vaan persoonallisuushäiriö. Meininki on sen mukaista. Toinen juttu on se, että nämä ad/hd-diagnoosin vinkujat ovat liian usein sen lääkepirin perässä. Heillä on päihdeongelma. Alan ammattilaiset tietävät nuo edellämainitut, siksi näitä diagnooseja ei napsita ihmisille ihan noin vaan. Aina voi mennä yksityiselle ruikuttamaan, rahahan se on joka puhuu, mutta ei se tosiasioita mihinkään muuta.