Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Vierailija kirjoitti:
Sain adhd diagnoosin mut lääkkeistä tulee tosi kamala olo ja oksettaa. et en pysty ottamaan niitä ettei tiiä auttaisko.
Onko niissä makrogolia tai PEG?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ymmärtänyt, että diagnoosin saaminen ei ole eksaktia. Olemme kaikki janalla, ja se diagnoosin kohta on vain jossain. Jos olet millin väärällä puolella, et sitä saa. Etkä saa, jos et voi lääkkeitä saada (aikaisemmin todetun väärinkäytön vuoksi, tai sairauden vuoksi).
Kaverini poika oli jo taaperona selkeä adhd. Ilmiselvä tapaus. Koulussa, kotona ja vieraissa. Ei saanut diagnoosia fyysisen sairauden vuoksi, jonka vuoksi ei voi syödä lääkkeitä.
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt, että diagnoosin saaminen ei ole eksaktia. Olemme kaikki janalla, ja se diagnoosin kohta on vain jossain. Jos olet millin väärällä puolella, et sitä saa. Etkä saa, jos et voi lääkkeitä saada (aikaisemmin todetun väärinkäytön vuoksi, tai sairauden vuoksi).
Kaverini poika oli jo taaperona selkeä adhd. Ilmiselvä tapaus. Koulussa, kotona ja vieraissa. Ei saanut diagnoosia fyysisen sairauden vuoksi, jonka vuoksi ei voi syödä lääkkeitä.
Ei diagnoosia tietenkään estä se, ettei lääkkeet sovi. Sitten vaan pitäisi (nimenomaan pitäisi, mutta resurssit on mitä on) saada muuta tukea.
Nämä diagnoosit perustuvat melko pitkälle siihen todennukseen, mitä vanhemmilta kysytään. Meilläkin lapset saisivat kaikki erilaiset diagnoosit jos isältä kysyttäisiin. Hän ei ollut läsnä lasten ollessa pieniä. Nyt on nuorimmaiselle tulossa autismin kirjon ja Asperger-diagnoosi, tässä olennainen toteaminen johtuu nimenomaan tyttären omista tuntemuksista ja testeistä sekä vanhemman haastattelusta. Minulla on nytkin tuossa yksi kyselylomake, joka pitää täyttää. Näissä kannattaa vanhemmankin niellä ylpeytensä ja vastata totuudenmukaisesti. Valehtelu iskee kyllä lapsen nilkkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt, että diagnoosin saaminen ei ole eksaktia. Olemme kaikki janalla, ja se diagnoosin kohta on vain jossain. Jos olet millin väärällä puolella, et sitä saa. Etkä saa, jos et voi lääkkeitä saada (aikaisemmin todetun väärinkäytön vuoksi, tai sairauden vuoksi).
Kaverini poika oli jo taaperona selkeä adhd. Ilmiselvä tapaus. Koulussa, kotona ja vieraissa. Ei saanut diagnoosia fyysisen sairauden vuoksi, jonka vuoksi ei voi syödä lääkkeitä.
Ei diagnoosia tietenkään estä se, ettei lääkkeet sovi. Sitten vaan pitäisi (nimenomaan pitäisi, mutta resurssit on mitä on) saada muuta tukea.
Hänelle oli lääkäri sanonut, ettei diagnoosista ole muuta hyötyä kuin se, että saa lääkkeet, ja siksi ei saanut.
Se poika oli ihan mahdoton pienenä. Koulussa sain sen ilmatyynyt, jonka onnistui rikkomaan ekana päivänä yms. Nyt jo aikuinen, ja pelaa 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
Vierailija kirjoitti:
Oma tyhmyytesi että annoit äitisi numeron sille. Olisit sanonut ettei ole hengissä.
No ei nyt noin rankasti valehtelemaan tarvitse ryhtyä. Riittää, että sanoo, ettei välit ole sellaiset, että äidistä olisi apua. Niin minä sanoin. Lääkäri soitti sitten veljelleni, josta ei tosin paljoakaan ollut apua, koska ollaan yhdessä kaikki tempaukset tehny aikoinaan ja ikäeroa on vain pari vuotta. Sain silti diagnoosin kun oireet oli sen verran voimakkaat ollut aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani puolestasi.
Ethän kuitenkaan jumitu yhden lääkärin mielipiteeseen, hän on vain yksi ihminen joka noudatti työkseen ohjeita pilkun tarkasti, hänelle se on työ, sinulle sinun elämä. Lääkäri ei viikon päästä edes muista sinua enää, älä sinäkään jumitu siihen ettei hän ollut tarpeeksi taitava auttamaan sinua.
Olipa diagnoosia tai ei niin oman tilanteen kanssa on kuitenkin elettävä ja hyväksyttävä itsensä ja tilanteensa sellaisena kuin se on. Töitä itsensä kanssa pitää tehdä niistä lähtökohdista mitkä on. Jos jo tiedät mikä tilanteesi on niin kehitä sitä siitä eteenpäin hyväksyvästi itseäsi kohtaan. Älä jää ainoastaan odottamaan diagnoosina vapauttavana korttina.
Mikä lääkärin tausta ylipäänsä edes oli, olihan psykiatri kuitenkin? Tavalliset lääkärit perehtyvät neurologiaan kärjistäen yhden kirjekurssin verran, silti heille on nähtävästi annettu rooli arvioida asiaa ja antaa siitä viimeinen sana.
Jos ei kykene ottamaan huomioon varsinkin äidin häpeää, mielenterveusongelmia tai muuta niin ei ole annetun tehtävän tasalla. Tosin lääkärit ei kykene aina yhdistämään edes laboratorioarvoja oireisiin, menee liian vaikeaksi heti kun kyseessä on kuormittunut perusterve (tutkimaton) nuorempi nainen. Lääkärin voikin tiputtaa jalustalta heti.
Äidiltäsi tuo oli todella törkeästi tehty jos valehteli suoraan jotta lapsestaan ei tulisi viallista. En tiedä millainen suhteenne on mutta pidä selkeät rajat. On käytännössä väkivaltaa että omilla toimillaan eväsi sinulta tarvittavan hoidon. Sellaiset välit kannattaa pitää mitkä muidenkin ihmisten kohdalla pidetään väkivaltaisesti itseä kohtaan käyttäytyviin ihmisiin. Monesti jo sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen sitoo aivoja.
Et saa diagnoosia, jos sinulla ei ole sairautta. Ei se dg mikään autuaaksi tekevä asia ole, päinvastoin parempihan se on ettei sairautta todeta.
Ongelmasi ovat jossakin muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mene oikeisiin testeihin yksityiselle vaikka.
Tätä minäkin suosittelen. Oma hoitopolkuni alkoi ja loppui kunnallisen tk-lääkärin torppaukseen, koska kuulemma ei voi olla ADHD jos on ylioppilas. Joo, jouduin lopettamaan päivälukion ja opiskelemaan etenan vauhtia aikuislukiossa, kun en vain pystynyt keskittymään.
Eikä siitä tutkimukset sitten julkisella edennyt, mutta yksityisellä neurologilla sain lopulta diagnoosin. Kallistahan se on, mutta mikäs teet kun julkinen hoito ei auta? Vieläkin sapettaa lääkärin asenteet ja välinpitämättömyys.
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
Mielestäni ongelma on se että diagnoosin ehtona pidetään ongelmia lapsuudessa, mutta oma näkemys asiasta ei riitä eikä aikuisilla välttämättä ole enää kontakteja neutraaleihin kasvua seuraaviin ammattilaisiin tai he eivät ole ensisijainen taho jonka puoleen käännytään. Kuten ap:n tapauksessa. Eihän se että ei tunne enää päikyn Pirjoa 30 vuoden takaa tai opea 20 vuoden takaa tarkoita etteivätkö he olisi kiinnittänyt käytökseen lapsena huomiota jos he muistaisivat lapsen.
Perhepiirissä tietämyksen pitäisi puolestaan olla sitä tasoa että ymmärretään mitä kysytään ja ymmärretään keskittymishäiriöiden muutkin esiintymismuodot kuin tarkkisluokan Petteri.
Sen lisäksi pitäisi tietää millä asteikolla asioita tulee arvioida ja kyetä siihen. Jos lähipiiri on puolillaan diagnosoimattomia nepsyjä ja suvun erikoisia jäseniä on mielisairaalan pelossa häpeilty ja hyssytelty useita sukupolvia niin käsitys normaalista on värittynyt. Tuohan oli täälläkin koitunut jonkun ongelmaksi.
Sen lisäksi pitäisi olla vielä hoitomyönteinen ja aidosti kiinnostunut kartoitettavan henkilön terveydestä, valmis kohtaamaan pettymys jonka lapsen diagnoosi saattaa aiheuttaa ja vielä kolaus ylpeydelle jos diagnoosi sopii itseenkin mutta on selittänyt sitä pois viimeiset 60 vuotta.
Sen lisäksi pitäisi sulkea vastaajan persoonallisuushäiriöt, muistisairaudet ja omaan lapsen lapsuuden aikaiseen toimintaan liittyvä häpeä pois.
Ap, liity facessa adhd/add naiset -ryhmään. Saat apuja. Äitisi näkökulman ei pitäisi jyrätä kaikkea, vanhemmat ovat näissä usein defensiivisiä. Kuva adhd:sta on sekoileva härikkö ja hävetään.
T. Aikuisena diagnoosin saanut nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi vielä paskemmin: sain epäluuloisen ja estyneen persoonallisuushäiriön diagnoosit vaikka oireeni passaavat aspergeriin + adhd:hen. Xestian asperger-testistä sain 155. Noitahan mulla aluksi epäiltiin, mutta viimeisellä vastaanottokäynnillä lääkäri kumosi tuon ja sanoi etten voi olla nepsy, koska osaan ilmaista itseäni.... Mitä vttua oikeasti...?! Kun mukana ollut psykiatrinen sairaanhoitaja näki epäuskoisen ilmeeni, näytti että hän purskahtaa nauramaan. Jos olisin mies niin oikeat diagnoosit, kuntoutukset ja henkilökohtaiset avustajat olisi tuotu tarjottimella nenän eteen.
Kyllä nepsy-naisen kohtalo on kamalin mahdollinen. Tuntuu että meidät jätetään tahallaan diagnosoimatta. Mä tarvitsisin vaativaa kuntoutusta ja toimintaterapiaa, enkä kognitiivista psykoterapiaa joka on vain pahentanut oloani.
Steven Spielbergillä on asperger ja huikea ura ohjaajana. Juicella oli asperger. Että siinä sitä huonoa ilmaisua.
Lähisukulainen sai kamppailla saadakseen lapselleen ko. diagnoosin, se oli kiinni yhdestä lääkäristä. Suvussa on jo ennestään ADHD-diagnooseja. Tämäkin nuori on loistava kirjoittaja, vaikka muuten oli jossain vaiheessa vähän estynyt.
Vierailija kirjoitti:
Et saa diagnoosia, jos sinulla ei ole sairautta. Ei se dg mikään autuaaksi tekevä asia ole, päinvastoin parempihan se on ettei sairautta todeta.
Ongelmasi ovat jossakin muualla.
Sinustako valheita kuuntelemalla tehty diagnosoimatta jättäminen määrittelee todellista tilannetta kiitettävällä tavalla?
Toivottavasti selvität itsellesi mistä tarpeesi olla järjettömän ilkeä on peräisin.
Jos ei ole varaa yksityiselle, niin voisikohan siltä terveyskeskuslääkäriltä kuitenkin saada lähetteen erikoissairaanhoitoon tarkempiin tutkimuksiin, koska joka tapauksessa jostain on kyse? Kunnasta riippuen siis aikuispsykiatrian tai neurologian poliklinikalle. Se äidille suullisesti tehty diva-kysely ei välttämättä johda oikeaan suuntaan, jos kyse on enemmän add:stä.
Meillä oireilun havaitsemattomuutta vaikeutti se, kun päiväkodissa ja koulussa oli aina kehuttu, kuinka keskittymiskykyinen lapsi on. No, oli vaan omissa ajatuksissaan kiltisti haaveillen, eikä kukaan huomannut mitään ennen kuin itse alkoi tajuamaan, ettei kaikki ole normaalisti.
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Minun sukulaiseni olisi hyötynyt jos meiltä olisi kysytty. Nuori oli itsetuhoinen ja laitoskierteessä ennen diagnoosia.
Joko sinun äitisi on täysi typerys tai todella ilkeä ihminen. Voisin kuvitella että oma äitini tekisi saman. Eihän nyt lääkärille sovi kertoa että jossain on vika. Ongelmat pidetään perheen sisällä. Valehdellaan sitten ihmisille asiat kauniiksi. Soita sille lääkärille ja selitä tilanne ja sano että äitisi on sekopää.
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Autisminkirjolla oleminen ei ole mt ongelma.
Alue: Aihe vapaa
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.