Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Olen tismalleen samaa mieltä. Välit voi olla millaiset vain lapsuusperheeseen ja sukulaisiin ja kuten ap:n tapauksessa vanhemmat voivat olla täysin sokeita lapsen oireille.
Minulta tutkittiin lapsena mahakipua ja äitini valehteli ihan täysin kaikesta, "on joo säännölliset ruoka-ajat ja syö hyvin" ja paskat. Äiti ei tehnyt ruokaa juuri ikinä eikä meillä ei ollut minkäänlaisia ruoka-aikoja. En tajua miksi vanhempani raahasi minua minnekkään lääkäriin kun kaikki oli pelkkää feikkiä. Siispä en suostunut enää siihen, että äitini osallistuu adhd-tutkimuksiini ja se oli lääkärille ihan ok.
Voin niin kuvitella miten ap:n äiti on valehdellut tai ehkä jopa itse täysin uskoo noihin sepityksiinsä ap:n tilasta. Hukkaan meni yritys, mutta elä ap lannistu! Suosittelen yksityistä. Sano, ettei sukulaiset ole käytettävissä tutkimusten suhteen. Diagnoosin voi saada silti vaikka lapsuusoloja ei saa varmistettua. Se vain täytyy sitten tutkia muita kautta, esim lääkekokeilulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tarjottiin ensin kaksisuuntaista ja sen jälkeen epävakaata.
Vastustin noita. Sanoin että missä minun masennusjaksot sitten ovat?
Se että rankan suhteen jälkeen on eron hetkellä alakuloinen ei ole sama kuin masennus. Enkä nut edes kovin alakuloinen ollut vaan äärimmäisen helpottunut enkä kyyneltäkään itkenyt. Ahdistusta oli vähän mutta nekin liittyi tilanteisiin jossa exä yritti ottaa yhteyttä.
Epävakaakaan ei sopinut ihan täysin vaikka kyllä siitä luinkin ja mietin voiko muka olla.
Parhaiten täsmäsi add ja sen onneksi sainkin diagnoosiksi.
Äitini onneksi oli minun puolellani ja sillä varmaan oli isoin vaikutus.
Sanoi lääkärille että aina on saanut tuuppia eteenpäin ja muistutella asioista.
Ota uudestaan yhteyttä lääkäriin ja sano nuo asiat. Ja ettei äitisi kertoma pitänyt paikkaansa.
Kyllä joku vinkki pitäisi olla, että on jatkunut lapsuudesta sti. Ei sen tarvitse olla vanhemman lausunto. Itselläni oli vaikka mitä: onnettomuuksia, merkintöjä tunnilla haaveilusta, todistettavasti kömpelö liikunnassa, huonoakin huonompi käsiala lapsena.. Myöhemmässä elämässä pahoipitely, raha-asioiden sössiminen, -> ei siis mitään "no kun musta tuntuu siltä" shaibaa".
Ärsyttää kun noissa netin vertaistukiryhmoissä on paljon NAISIA, joilla ei ole dg:a mutta käyvät siellä kysymässä vinkkejä, kuinka sellaisen saisi. Toivon että joukossa on ihmisiä, jotka ottavat screenshotteja ja välittävät psykiatriliittoon tms.
Näppituntuma: vähä-älyiset ja normalialyiset ADHD:t saavat dg:n lapsena, älykkäät ADHD:t aikuisena, jos käyvät sen hakemassa.
Vierailija kirjoitti:
Joko sinun äitisi on täysi typerys tai todella ilkeä ihminen. Voisin kuvitella että oma äitini tekisi saman. Eihän nyt lääkärille sovi kertoa että jossain on vika. Ongelmat pidetään perheen sisällä. Valehdellaan sitten ihmisille asiat kauniiksi. Soita sille lääkärille ja selitä tilanne ja sano että äitisi on sekopää.
Voisin myös tehdä itse itsestäni ilmoituksen sosiaalitoimistoon, jos ei muuten niin lasten tähden. Tuollaisessa ympäristössä kasvaneena tiedän, että lapset on heikoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi vielä paskemmin: sain epäluuloisen ja estyneen persoonallisuushäiriön diagnoosit vaikka oireeni passaavat aspergeriin + adhd:hen. Xestian asperger-testistä sain 155. Noitahan mulla aluksi epäiltiin, mutta viimeisellä vastaanottokäynnillä lääkäri kumosi tuon ja sanoi etten voi olla nepsy, koska osaan ilmaista itseäni.... Mitä vttua oikeasti...?! Kun mukana ollut psykiatrinen sairaanhoitaja näki epäuskoisen ilmeeni, näytti että hän purskahtaa nauramaan. Jos olisin mies niin oikeat diagnoosit, kuntoutukset ja henkilökohtaiset avustajat olisi tuotu tarjottimella nenän eteen.
Kyllä nepsy-naisen kohtalo on kamalin mahdollinen. Tuntuu että meidät jätetään tahallaan diagnosoimatta. Mä tarvitsisin vaativaa kuntoutusta ja toimintaterapiaa, enkä kognitiivista psykoterapiaa joka on vain pahentanut oloani.
Ei ihme jos lätkitään pershäiriön diagnooseja, sillä diagnosoimattomat nepsy-lapset kuormittavat vanhempien jaksamista ja kykyä rakastaa. Surullista mutta totta. Näin on ollut myös minulla ja vanhemmillani, olin aivan kamala lapsi ja apua ei saatu mistään. Kodin ulkopuolella olin enkeli, kympin tyttö mutta kotona aivan mahdoton: saatoin käydä varsinkin isääni fyysisesti käsiksi ja äitiä huorittelin. En syönyt kuin tiettyjä ruokia ja mulla oli outo mielenkiinnonkohde. Apua en ole saanut aikuisiällä ja olen hyväksynyt sen, että on luovutettava.
Lisäksi ihmetyttää tuo miksi olet saanut estyneen diagnoosin vaikka lääkärin mukaan osaat ilmaista itseäsi hyvin. Estyneet eivät siihen kykene, he ovat kuin peuroja ajovaloissa. Jotain on suomalaisessa psykiatrien koulutuksessa pielessä.
- diagnosoimaton as itsekin
minun lapseni vihasi minua sydämensä pohjasta koko teini-ikänsä, eli nelisen vuotta. Nyt kun hän on aikuinen hän on todella pahoillaan siitä miten minua kohteli. Ei saa edelleenkään oikeastaan apua, eikä saanut lapsena/nuorenakaan, koska oli älykäs, ja nuorena itse veti pöntöstä alas kaikki kymmenet eri avut jotka hänelle hommasin aikaa ja jaksamista säästelemättä. Nyt on todennut että niistä olisi ollut hyötyä, mutta aikuisena ei enää saakaan niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Autisminkirjolla oleminen ei ole mt ongelma.
Ei, mutta ne liittyvät siihen sivuoireina ja autistin sisaruksilla on usein.
Näin meidän lähisuvussakin.
Ikävä kuulla, että sulle kävi näin. Olitko julkisella vai yksityisellä puolella? Mä olin Helsingissä julkisella, ja vaikka munkaan äidin haastattelu ei antanut voimakasta kuvaa mun lapsuuden ADHD-oireista, sanoi lääkäri, ettei se vielä tarkoittanut sitä, ettei mulla ADHD:tä olisi. Tosin mun äiti ei ilmeisesti yrittänyt vakuuttaa lääkäriä siitä, ettei oireita olisi ollut, vaan hän ei vaan oikein muistanut tai ollut kiinnittänyt asiaan huomiota.
Mun rohkaisu on varmaan nyt vähän perseestä, kun mä sain diagnoosin, mutta voin kertoa, ettei se diagnoosi tai lääkkeet mikään autuaaksi tekevä asia ole. Itse en yleensä käytä lääkkeitä, koska niiden tehokkuus sivuvaikutuksiin nähden tuntuu olevan aika pieni.
Ehkä suurin etu diagnoosista on ollut siinä, että nyt osaan etsiä itselleni sopivia toimintatapoja ja osaan olla itselleni armollisempi. Eli yritän hyväksyä sen, että keskittyminen ja impulssinkontrolli on minulle paljon haastavampaa kuin miehelleni, joka menestyy kaikissa asioissa, joissa haluaisin menestyä. Olen alisuoritunut opinnoissani ja työssä, mutta aina kun minulle tulee masentunut olo asiasta, yritän kääntää huomion hyviin puoliini.
Virheellisiä diagnooseja ihan oikeasti tapahtuu (etenkin jos äitisi sabotoi diagnoosiasi), joten sinun kannattaisi ehkä kokeilla saada diagnoosi toista kautta tai elää niin kuin sinulla olisi ADHD-diagnoosi. En tarkoita, että annat kaiken mennä pipariksi, mutta kuvittele, etteivät lääkkeet jostain syystä sovi sinulle ja etsi käytännön toimintatapoja, joilla voit parantaa elämääsi. Suosittelen kirjaa ADHD-aikuisen selviytymisopas, josta ainakin itse löysin hyviä vinkkejä. Suosittelen ostamaan kirjan, koska siinä on tosi paljon vinkkejä elämän eri osa-alueille ja niitä pitäisi kokeilla yksi kerrallaan, joten kirjaston laina-aika ei vain riittänyt.
Sä selviät tästä, vaikka nyt tuntuukin paskalta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Kyseessä ei ole se, että vaatimalla vaadittaisiin diagnooseja ja täten ylentäisimme itseämme, vaan että saisimme oikeanlaista apua. Esim. kognitiivinen tai ratkaisukeskeinen psykoterapia ei auta nepsyjä, vaan esim. masentuneita ja persoonallisuushäiriöisiä.
- diagnosoimaton assi + mahdollisena lisänä adhd
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dg voi tulla vaikkei ois yhtään lappua lapsuudesta tai muiden kertomuksia.
Mutta pitää sitte tulla ilmi muissa testeissä. Ja tuleehan se ilmi ihan elämässä aina.
kts. ketju " aikusiän adhd"
Vierailija kirjoitti:
Täällä yhden add-tytön äiti. Meillä kävi myös niin, ettei eka kerralla tiedot riittäneet diagnoosiin. Minulle soitti diva-kyselyn merkeissä sairaanhoitaja, joka teki kyselynsä mekaanisesti ja juuri, kun olisin päässyt itse asiaan, hän totesikin, että tämä oli tässä, kiitos. Onneksi tytär oli sinnikäs ja vaati tarkempia testejä. Ne teki fiksu psykologi, joka haastatteli minuakin perin pohjin. Älä luovuta, toivon todella, että sinullekin kävisi vielä hyvin.
Tosi outoa, että diva-kyselyn teki sairaanhoitaja. Mun diagnoosin teko aloitettiin YTHS:ssä ja siirrettin sieltä HUS:ille. YTHS:n psykiatri oli tehnyt mulle sen diva-kyselyn ja HUS:in lääkäri sanoi, että hän tuntee YTHS:n psykiatrin ja luottaa hänen kykyynsä tehdä se kysely, joten sitä ei ole tarpeen toistaa. Mulle jäi siitä olo, että se kyselyn tekeminenkin vaatii psykiatrian asiantuntijuutta eikä sitä voi luotettavasti tehdä kuka vain. Sama YTHS:n psykiatri teki sen kyselyn myös mun äidille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole ainoa. Mulla on neuropsykiatri aikoinaan (2014 kevät yksityisellä kaupungin maksusitoomuksella, Oulu) diaknosoinut AD/HD:n, mikä oli täysi-ikäiseksi asti ilman hyperaktiivisuutta. Koko ajan hommat paheni aikuiällä, mutta julkisella 2014 syksyllä Oulun psykiatrian puolella ei sitten ruvettu metyylifenidaatteja kirjoittamaan, joita neuropsykiatri suositteli.
Äiti oli mukana vielä just sen takia kun mulle ei ikinä mitään esim. kirjoiteltu vaikken vielä silloin käyttänyt mitään huumeita tai alkoholia (rupesin myöhemmin käyttämään ja yks osasyy on just se kun ei jeesiä saa vaivaansa). Psykiatri kahden psyk. sairaanhoitajan kanssa siinä sitten totesi, että ei kirjoita mulle lääkkeitä. Kysyin vielä silt, et miltä tuntuu kun teidän lekurien takia porukkaa kävelee junan alle, niin se totes ylimielisesti, että hänellä on omatunto kunnossa. Nykyään en jaksa enää edes käydä moisissa poliklinikoissa, koska niistä ei ole mitään hyötyä minulle. Jotkut masentuneet ehkä hyötyvät siitä, että käyvät kerran viikossa selittämässä tiskien tiskaamisensa ja verhojen vaihtamiset ja samaa sössötystä pahimmillaan nuoresta eläkeikään asti...
Mutta joo, AD/HD on, mutta ei lääkkeitä. En ota stressiä ja chillaan miten chillaan.
Minulla todettiin aikuisena, ilman papereita lapsuudesta tai vanhempien kertomusta.
Ja kyllä tarjottiin lääkehoitoa, ja otinkin sen vastaan .
Ja nuo oulussa julkisella puolella.
En tiedä miksi ei lääkitystä kokeiltas jos on dg, mutta jos muita juttuja sekottamassa asiaa + muita diagnooseja, niin sitte ymmärrän.
Ja eikö neuropsykologi tee nuo testit maksusitoumuksella ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin paistaa tämä Mies - Nainen vastakkaisasettelu. Muistakaa että 90%? vankilassa istuvista on miehiä. Yksi suurimmista syistä vankilaan joutumiselle on impulsiivisuus. Se on myös yksi suurimmista ADHD:n tunnusmerkeistä.
Niin, ja mites itsemurhatilastot.. Älkää itkekö siis tätit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Autisminkirjolla oleminen ei ole mt ongelma.
Ei, mutta ne liittyvät siihen sivuoireina ja autistin sisaruksilla on usein.
Näin meidän lähisuvussakin.
Ne on liitännäissairauksia, mutta ei päädiagnoosi. Olen minäkin psoriaatikko. Psoriaasiksen liitännäissairaus on masennus. Joillekin käy niin. Ei se silti psoriaasista mt ongelmaksi tee.
Mitä hyötyä siitä diagnoosista on? Paitsi että se auttaa itsensä määrittelyssä? Saako aikuinen jotain lääkitystä? Itse olen ehkä add, mutta (siitä johtuen) en saa aikaiseksi hakeutua tutkimuksiin, kun elämäni sentään jotenkin sujuu. Ja tämän luettuani en ehkä edes haluakaan, sillä en halua kaivella äitini kanssa vanhoja asioita 😬 Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä siitä diagnoosista on? Paitsi että se auttaa itsensä määrittelyssä? Saako aikuinen jotain lääkitystä? Itse olen ehkä add, mutta (siitä johtuen) en saa aikaiseksi hakeutua tutkimuksiin, kun elämäni sentään jotenkin sujuu. Ja tämän luettuani en ehkä edes haluakaan, sillä en halua kaivella äitini kanssa vanhoja asioita 😬 Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää.
Adhdeeta on hyvin monentasoista, jotkut ei tartte mitään koskaan ja elämä menee ihan tavallisesti, toisilla menee päin seiniä vaikka kuinka yrittäis.
Hoitoina lääkitystä,terapiaa,valmennusta... Nuo tilanteen mukaan, ei niitä kaikki tarvi.
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kuulla, että sulle kävi näin. Olitko julkisella vai yksityisellä puolella? Mä olin Helsingissä julkisella, ja vaikka munkaan äidin haastattelu ei antanut voimakasta kuvaa mun lapsuuden ADHD-oireista, sanoi lääkäri, ettei se vielä tarkoittanut sitä, ettei mulla ADHD:tä olisi. Tosin mun äiti ei ilmeisesti yrittänyt vakuuttaa lääkäriä siitä, ettei oireita olisi ollut, vaan hän ei vaan oikein muistanut tai ollut kiinnittänyt asiaan huomiota.
Mun rohkaisu on varmaan nyt vähän perseestä, kun mä sain diagnoosin, mutta voin kertoa, ettei se diagnoosi tai lääkkeet mikään autuaaksi tekevä asia ole. Itse en yleensä käytä lääkkeitä, koska niiden tehokkuus sivuvaikutuksiin nähden tuntuu olevan aika pieni.
Ehkä suurin etu diagnoosista on ollut siinä, että nyt osaan etsiä itselleni sopivia toimintatapoja ja osaan olla itselleni armollisempi. Eli yritän hyväksyä sen, että keskittyminen ja impulssinkontrolli on minulle paljon haastavampaa kuin miehelleni, joka menestyy kaikissa asioissa, joissa haluaisin menestyä. Olen alisuoritunut opinnoissani ja työssä, mutta aina kun minulle tulee masentunut olo asiasta, yritän kääntää huomion hyviin puoliini.
Virheellisiä diagnooseja ihan oikeasti tapahtuu (etenkin jos äitisi sabotoi diagnoosiasi), joten sinun kannattaisi ehkä kokeilla saada diagnoosi toista kautta tai elää niin kuin sinulla olisi ADHD-diagnoosi. En tarkoita, että annat kaiken mennä pipariksi, mutta kuvittele, etteivät lääkkeet jostain syystä sovi sinulle ja etsi käytännön toimintatapoja, joilla voit parantaa elämääsi. Suosittelen kirjaa ADHD-aikuisen selviytymisopas, josta ainakin itse löysin hyviä vinkkejä. Suosittelen ostamaan kirjan, koska siinä on tosi paljon vinkkejä elämän eri osa-alueille ja niitä pitäisi kokeilla yksi kerrallaan, joten kirjaston laina-aika ei vain riittänyt.
Sä selviät tästä, vaikka nyt tuntuukin paskalta!
Voisitko antaa muutaman vinkin mitä kirjassa on? Tilaisin aikuiselle adhd-lapselleni, mutta vähän pitäisi saada ensin tietoa mitä kirjassa esitetään avuksi.
Sonjass kirjoitti:
Et ole ainoa. Mulla on neuropsykiatri aikoinaan (2014 kevät yksityisellä kaupungin maksusitoomuksella, Oulu) diaknosoinut AD/HD:n, mikä oli täysi-ikäiseksi asti ilman hyperaktiivisuutta. Koko ajan hommat paheni aikuiällä, mutta julkisella 2014 syksyllä Oulun psykiatrian puolella ei sitten ruvettu metyylifenidaatteja kirjoittamaan, joita neuropsykiatri suositteli.
Äiti oli mukana vielä just sen takia kun mulle ei ikinä mitään esim. kirjoiteltu vaikken vielä silloin käyttänyt mitään huumeita tai alkoholia (rupesin myöhemmin käyttämään ja yks osasyy on just se kun ei jeesiä saa vaivaansa). Psykiatri kahden psyk. sairaanhoitajan kanssa siinä sitten totesi, että ei kirjoita mulle lääkkeitä. Kysyin vielä silt, et miltä tuntuu kun teidän lekurien takia porukkaa kävelee junan alle, niin se totes ylimielisesti, että hänellä on omatunto kunnossa. Nykyään en jaksa enää edes käydä moisissa poliklinikoissa, koska niistä ei ole mitään hyötyä minulle. Jotkut masentuneet ehkä hyötyvät siitä, että käyvät kerran viikossa selittämässä tiskien tiskaamisensa ja verhojen vaihtamiset ja samaa sössötystä pahimmillaan nuoresta eläkeikään asti...
Mutta joo, AD/HD on, mutta ei lääkkeitä. En ota stressiä ja chillaan miten chillaan.
Lopeta se päihteiden käyttö ja osoita se myös käymällä päihdepolilla säännöllisesti. Muutama kk ja saa lääkkeet mukaan. Oma nuoreni toimi näin, ja nyt hänellä on elvanse(en ole varma nimestä) ja asiat toimii kuten pitääkin. Vähän joutuu itse tekemään itsensä eteen myös.
Alue: Aihe vapaa
Ehkei nyt kannata jäädä katkeroitumaan äidin osuudesta tilanteeseen, se ei johda mihinkään. Löytyisikö joku muu sukulainen, sisarus tai täti/setä, isovanhempi? Ylipäätään, kummalta puolen sukua voisi periytyä? Muilla sukulaisilla samaa?