Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Tunnen muitakin joiden diagnoosi on tyssännyt äidin ylpeyteen. Äiti on selitellyt asiat parhain päin, eikä ole halunnut diagnoosia, jotta ei joutuisi kohtaamaan ”miksi et jo lapsuudessa auttabut tai huomannut että tarvitsen apua”. Otan osaa! En tiedä voiko asiassa edetä mitenkään enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene oikeisiin testeihin yksityiselle vaikka.
Oma tyhmyytesi että annoit äitisi numeron sille. Olisit sanonut ettei ole hengissä.
Mulle kävi vielä paskemmin: sain epäluuloisen ja estyneen persoonallisuushäiriön diagnoosit vaikka oireeni passaavat aspergeriin + adhd:hen. Xestian asperger-testistä sain 155. Noitahan mulla aluksi epäiltiin, mutta viimeisellä vastaanottokäynnillä lääkäri kumosi tuon ja sanoi etten voi olla nepsy, koska osaan ilmaista itseäni.... Mitä vttua oikeasti...?! Kun mukana ollut psykiatrinen sairaanhoitaja näki epäuskoisen ilmeeni, näytti että hän purskahtaa nauramaan. Jos olisin mies niin oikeat diagnoosit, kuntoutukset ja henkilökohtaiset avustajat olisi tuotu tarjottimella nenän eteen.
Kyllä nepsy-naisen kohtalo on kamalin mahdollinen. Tuntuu että meidät jätetään tahallaan diagnosoimatta. Mä tarvitsisin vaativaa kuntoutusta ja toimintaterapiaa, enkä kognitiivista psykoterapiaa joka on vain pahentanut oloani.
Samastun niiiin tuohon. Itsekin olen aina ajatellut olevani erityisaikuinen, mutta kun se evättiin minulta niin maailmani romahti. Nykyisin vietän kaikki päivät täällä av:lla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain adhd diagnoosin mut lääkkeistä tulee tosi kamala olo ja oksettaa. et en pysty ottamaan niitä ettei tiiä auttaisko.
Yksityiselle (jos varaa) ja kolmannen sektorin tahoja etsimään. Asutko isommassa kaupungissa? Jos, niin missä.
Kerro lisää, niin autan. Oon ollut tasan samassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksityiselle (jos varaa) ja kolmannen sektorin tahoja etsimään. Asutko isommassa kaupungissa? Jos, niin missä.
Kerro lisää, niin autan. Oon ollut tasan samassa tilanteessa.
Itse olen miettinyt saisinko apua Ruotsista tai Virosta, noissa maissa ollaan naisten nepsy-tutkimuksessa ja kuntoutuksessa valovuosia Suomea edellä.
Miettikää jotain Gretaa, ei olisi Suomessa assi.
- tuo "estynyt" ja "epäluuloinen"
Tuntuu varmasti kamalalta, mutta älä vielä luovuta. Vaikka diagnoosin kriteerit ovat kaikkialla samat, todennus tehdään lääkäristä riippuen eri tavalla. Diagnoosia varten tarvitaan jotain näyttöä siitä että oireet ovat alkaneet jo lapsuudessa. Onko sinulla muita sukulaisia, lastenhoitajia, ala-asteen opettajia tms ihmisiä jotka voisivat todentaa muistikuvasi lapsuuden haasteista? Kaikillahan ei ole vanhemmat edes elossa tai muusta syystä tavoitettavissa, jolloin diagnoosin tueksi tarvitaan muita asioita. Tiedän ihmisiä joilla on kelvannut todisteeksi myös ensimmäisten luokkien koulutodistukset ja reppuvihkot joissa opettajan kommenttia häiriköinnistä tunnilla.
Itse olin monien muiden ahdh-naisten tapaan lapsena kiltti, hiljainen, ujo haaveilija, jolla kuitenkin myllersi sisällä. Eli se mikä monilla purkautuu häiriköintinä ja levottomuutena kääntyi itselläni sisäänpäin. Koulussakin menestyin hyvin, peruskoulu kun on mitoitettu keskimääräisen ihmisen mukaan, niin vähänkin keskimääräistä älykkäämmät pääsevät sen läpi tosi pienellä panostuksella. Ongelmat tulivat vasta yliopistossa, jolloin olisi pitänyt nähdä vaivaakin opintojen eteen.
Juttele ihmisten kanssa jotka voisivat auttaa sinua, mieti millaisia todisteita voisit kerätä lapsuudestasi ja yritä myöhemmin uudelleen. Tiedän useamman jotka ovat saaneet diagnoosin toisella yrittämällä, eri lääkäriltä. Diagnoosiprosessi muuttuu koko ajan kun tietämys lisääntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
.
Itse olin monien muiden ahdh-naisten tapaan lapsena kiltti, hiljainen, ujo haaveilija, jolla kuitenkin myllersi sisällä. Eli se mikä monilla purkautuu häiriköintinä ja levottomuutena kääntyi itselläni sisäänpäin. Koulussakin menestyin hyvin, peruskoulu kun on mitoitettu keskimääräisen ihmisen mukaan, niin vähänkin keskimääräistä älykkäämmät pääsevät sen läpi tosi pienellä panostuksella. Ongelmat tulivat vasta yliopistossa, jolloin olisi pitänyt nähdä vaivaakin opintojen eteen.
Mulla aika sama, paitsi että olen mies.
Mä en myös saanut. Mun tapauksessa se on kyllä totta, että lapsena ei ollut mitään ADHD viittaavaa. Alkoi vasta vaikeassa teini-iässä. Join silloin paljon viinaa ja käytin huumeitakin aina jos jostain niitä sain, joten mietin että näinköhän olen vaurioittanut alun perin normaalit aivot ihan itse... joka tapauksessa apua ei ole saatavissa, pitää vaan pärjäillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi vielä paskemmin: sain epäluuloisen ja estyneen persoonallisuushäiriön diagnoosit vaikka oireeni passaavat aspergeriin + adhd:hen. Xestian asperger-testistä sain 155. Noitahan mulla aluksi epäiltiin, mutta viimeisellä vastaanottokäynnillä lääkäri kumosi tuon ja sanoi etten voi olla nepsy, koska osaan ilmaista itseäni.... Mitä vttua oikeasti...?! Kun mukana ollut psykiatrinen sairaanhoitaja näki epäuskoisen ilmeeni, näytti että hän purskahtaa nauramaan. Jos olisin mies niin oikeat diagnoosit, kuntoutukset ja henkilökohtaiset avustajat olisi tuotu tarjottimella nenän eteen.
Kyllä nepsy-naisen kohtalo on kamalin mahdollinen. Tuntuu että meidät jätetään tahallaan diagnosoimatta. Mä tarvitsisin vaativaa kuntoutusta ja toimintaterapiaa, enkä kognitiivista psykoterapiaa joka on vain pahentanut oloani.
Ei ihme jos lätkitään pershäiriön diagnooseja, sillä diagnosoimattomat nepsy-lapset kuormittavat vanhempien jaksamista ja kykyä rakastaa. Surullista mutta totta. Näin on ollut myös minulla ja vanhemmillani, olin aivan kamala lapsi ja apua ei saatu mistään. Kodin ulkopuolella olin enkeli, kympin tyttö mutta kotona aivan mahdoton: saatoin käydä varsinkin isääni fyysisesti käsiksi ja äitiä huorittelin. En syönyt kuin tiettyjä ruokia ja mulla oli outo mielenkiinnonkohde. Apua en ole saanut aikuisiällä ja olen hyväksynyt sen, että on luovutettava.
Lisäksi ihmetyttää tuo miksi olet saanut estyneen diagnoosin vaikka lääkärin mukaan osaat ilmaista itseäsi hyvin. Estyneet eivät siihen kykene, he ovat kuin peuroja ajovaloissa. Jotain on suomalaisessa psykiatrien koulutuksessa pielessä.
- diagnosoimaton as itsekin
Outoa että diagnosointi tyssäsi noin pieneen. Olisin tuossa tapauksessa todella, todella vihainen äidilleni ja vaatisin että tutkimuksia jatketaan.
Muistelisin lukeneeni jostain että joskus vanhempien sokeus lapsen oireilulle johtuu siitä että näillä on sama sairaus. Neuropuolen poikkeavuudet ovat usein periytyviä. Tällöin diagnosoimaton, kaaokseen tottunut vanhempi ei näe että tämän normaali onkin epänormaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
neuropsykologin testissä tuo pitäs näkyä samantien
diva on vaan kysely..
Ja joo,ei kaikki lääkärit laita lähetettä neuropsykologin testeihin edes.
Täällä yhden add-tytön äiti. Meillä kävi myös niin, ettei eka kerralla tiedot riittäneet diagnoosiin. Minulle soitti diva-kyselyn merkeissä sairaanhoitaja, joka teki kyselynsä mekaanisesti ja juuri, kun olisin päässyt itse asiaan, hän totesikin, että tämä oli tässä, kiitos. Onneksi tytär oli sinnikäs ja vaati tarkempia testejä. Ne teki fiksu psykologi, joka haastatteli minuakin perin pohjin. Älä luovuta, toivon todella, että sinullekin kävisi vielä hyvin.
Olen pahoillani, mutta älä luovuta vielä! Pelkään, että minulle käy samoin. Vanhempani mielestä on vaan tervettä, että lapsi on vähän vilkas. Ei mukamas muistanut mitään ongelmia, vaikka esimerkiksi yläasteaikani oli täynnä sellaisia ongelmia, ettei niitä voi ole varmasti opettajatkaan unohtaneet. Lisäksi muutin todella aikaisin pois eikä vanhempani ollut edes läsnä elämässä, joten miten voisi edes tietää, että miten minulla on todellisuudessa mennyt? Kaikista "huvittavinta" on se, että vanhempani on ihan takuulla nepsy itsekin, muttei vaan huomaa sitä.
Ei vanhemmat välttämättä oman ylpeytensä takia kiellä lapsensa ongelmia. Taustalla voi olla yksinkertaisesti se, että lapsessa nähdään enemmän hyvää. Myös vanhemmilla itsellään voi olla nepsyyn viittaavia ongelmia joten ns. epänormaali käytös näyttäytyy normaalina.
Vierailija kirjoitti:
Ei vanhemmat välttämättä oman ylpeytensä takia kiellä lapsensa ongelmia. Taustalla voi olla yksinkertaisesti se, että lapsessa nähdään enemmän hyvää. Myös vanhemmilla itsellään voi olla nepsyyn viittaavia ongelmia joten ns. epänormaali käytös näyttäytyy normaalina.
Tämä. Vanhempani vastusti nepsy-diagnoosiani ihan viimeiseen saakka ja toisteli sitä miten ongelmakohtani ovat ihan normaaleja. Niin... nämä normaalit asiat on mm. raju väsymys sosiaalisten tilanteiden jälkeen, omiin rutiineihin jumittuminen ja sosiaalinen kömpelyys. Kasvoin siihen että on ihan normaalia että vanhempi kiroilee ja huokailee rasituksesta kun ajetaan pois sukulaisvierailulta tai alkaa itkeä kun joka lauantai aina tiettyyn aikaan katsottu tietty tv-ohjelma on peruttu.
Noita adhd oireita on kaikilla, se miten paljon niitä on vaikuttaa saako diagnoosin vai ei, myös mielenterveysongelmat voivat oireilla osittain samalla tavalla, joten jos sieltä psykolta ei tullut mitään diagnoosia, niin uudelleen yhteyttä ja lähdette kartoittamaan mikä muu voisi olla kyseessä.
Alue: Aihe vapaa
Voimia sinulle. Mulla on myös vähän samantapaisia ongelmia.
Eikä ratkaisuja näköpiirissä. Itken usein itsrkin.
Voisimmepa itkeä yhdessä muutenkin kuin virtuaalisesti.
M40.