Lue keskustelun säännöt.
Kun puoliso ei puhu
01.01.2021 |
Onko mitään toivoa? Onko kellään kokemuksia tilanteesta, jossa puoliso ei halua yrittää keskustella ongelmista? Kannattaako vaan suoraan erota vai odottaa kärsivällisesti?
Kommentit (157)
Vierailija kirjoitti:
The Problems kirjoitti:
Onko ne puolisonkin mielestä ongelmia?
Tuskin on. Nainen on taas tyypillisesti ylianalysoinut jonkun mitättömän pikkuasian valtavan suureksi ongelmaksi.
Taidat olla sellainen oppikirjaesimerkki henkisesti väkivaltaisen asenteesta. Toivottavasti et ole suhteessa ennen kuin hoidat itsesi kuntoon. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne täällä miehen kanssa. Puhumattomuus vaikeista asioista on johtanut siihen,ettei puhuta enää muustakaan. Paitsi arkiasioista,kauppalistasta ja ruoanlaitosta. Mieheni on hyvä,luotettava, turvallinen ja yllättää minua usein. Näyttää rakkauttaan. Olen siitä kiitollinen ja olen kasvanut hänen kanssaan paljon. Silti mä haluaisin puhumista,ajatusten jakamista, mitä vaan. Koen avoimempaa olemista työkavereidenkin kanssa, heidän kanssaan puhutaan elämän asiat,fiilikset,kuulumiset jne.. mun mies ei edes tunnista (kertomansa mukaan) mitä hän haaveilee,mitä hänelle kuuluu ( paitsi hyvää/väsyttää), mistä hän tykkää minussa tai meidän parisuhteessa jne.
Ei hän ymmärrä yhtään mitään tunnetason juttuja. Jos meillä on taas sama riita jostain samasta asiasta,niin hän käsittelee sen yhden riidan siinä hetkessä,eikä tajua,että me toistetaan samaa kaavaa jossain asiassa ja se pitäisi rikkoa, vaikka siitä sanonkin.
Ikävää sanoa, mutta pidän häntä tämän takia todella yksinkertaisena enkä arvosta häntä, mikä tietysti syö minua ja suhdetta. Sosiaalisesti hän on etevä, ystävällinen ja kiltti,reilu. Ja tosiaan luotettava.
Mietin vaan paljon,että riittääkö se? Toisaalta en halua ketään muutakaan. Ja jos uusi löytyisikö,niin tuskin hänessä olisi kaikki muut toivomani ominaisuudet..
Tämä on tätä keski-iän kriisiä.. jotenkin ymmärrän hyvin, miten tässä iässä niitä eroja alkaa tulla.
Ai kysytkö sinäkin jokaisen täysin samanlaisen työpäivän jälkeen miten päivä meni? En voi juuri rasittavampaa kuvitella.
Tuli tästä ketjusta mieleen omat vanhempani. Kumpikin sellaisia, jotka jättävät kaikki asiat käsittelemättä ja tunteista ei puhuta. Minulle tämä on aina ollut vaikeaa, kun elämässäni on ollut paljon ikäviä asioita ja en ole pystynyt heidän kanssaan ikinä kunnolla niistä puhumaan ja saanut sellaista tukea, jota olisin tarvinnut. Minusta se on aika ikävä tilanne jos toinen haluaisi käsitellä asioita ja purkaa tilannetta puhumalla, mutta ei saa mahdollisuutta siihen. Minulle ainakin ne ikävät asiat sitten kertyvät taakaksi asti ja koen ettei minulla ole oikeutta edes puhua niistä. Kaikki olisi voinut mennä helpomminkin. Samalla vanhemmat sitten välillä purkavat sen kaiken omalla tavallaan eli riitelemällä ja mykkäkoululla, joka ei paljon asiaa paranna. Mietin aina miten voinkin olla niin erilainen kuin he ovat. En silti tarkoita sitä, että toista saisi myöskään kuormittaa koko ajan jollakin asialla, mutta keskustelu voisi silti auttaa ja aina pitäisi saada puhua asioista jos niin tahtoo.
Kirjoita miehelle kirje jossa kerrot tarkasti ja pitkästi ajatuksesi ja tunteesi.
Jos miestä ei kiinnosta lukea kirjettä, niin sitten todella kannattaa harkita eroa, häntä ei vois vähempää kiinnostaa sinä ja sinun elämäsi.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoita miehelle kirje jossa kerrot tarkasti ja pitkästi ajatuksesi ja tunteesi.
Jos miestä ei kiinnosta lukea kirjettä, niin sitten todella kannattaa harkita eroa, häntä ei vois vähempää kiinnostaa sinä ja sinun elämäsi.
Tämä on loistava idea! Miksi en itse keksinyt. Kiitos. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisi vähän kuulla sitä miestäkin. Varmaan osaisi kertoa miksi vetäytyy.
Annatko tilaisuuden tulla kuulluksi vai jankkaat jotain omaa juttuasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joulutähti kirjoitti:
Juuri tuli ero ihan samasta syystä, ainakin osittain.
Kamalan vaikeaa on olla ihmisen kanssa joka ei suostu puhumaan ollenkaan ja itse on ylitunteellinen ja liiankin avoin tunteistaan. Aiheuttaa todella paljon konflikteja ja tekee elämästä vaikeaa kummallekin osapuolelle. Vaikka kumpikin kuitenkin rakastaa.Meillä mies vaan suuttuu jos yrittää puhua mistään. Päätettiin juuri muutama päivä sitten erota. On paljon muitakin syitä mutta minulla tämä päällimmäisenä koska aina kun haluaisin puhua jostain ensin vaikenee ja sitten suuttuu kun en heti anna periksi sille mykkyydelle.
Tunnen tuskan siitä että järki sanoo että nyt on jo syytä luovuttaa mutta sydän sanoo toista ja uskoo ja toivoo että vielä tässä toivoa on. Tunteet ailahtelevat syvästä tuskasta ja surusta äärimmäiseen raivoon.
Mutta valitettavasti meillä ei ole 💔
Kerroit, miten haluaisit keskustella puolisosi kanssa, mutta hän suuttuu ja poistuu paikalta vihaisena.
Kommentistasi tuli mieleeni oma parisuhteeni ennen avioeroa.
Ex on sitä tyyppiä, joka kiihtyy nollasta sataan alle aikayksikön ja rupeaa välittömästi karjumaan ja vaatimaan selitystä. Suuttuessaan hän usein puhui minulle hyvin loukkaavasti ja pyrki provosoimaan minua vihaiseksi.
Joka kerta näissä tilanteissa säikähdin ja vetäydyin (taustalla lapsuudenaikaista perheväkivaltaa ja siitä johtuva trauma). Tietysti halusin selvittää ongelman, mutta en silloin, kun mies kävi kierroksilla ja vaati sinnikkäästi selityksiä - ei siis selvittämään ristiriitojamme vaan minun selityksiäni.
Pyysin useita kertoja, että hän rauhoittuisi ensin. Usein ehdotin hänelle taukoa, voisimme mennä vaikka eri huoneisiin rauhoittumaan, mutta tämä ei sopinut hänelle ja hän rupesi raivoamaan kahta kauheammin, mikä ei todellakaan auttanut siihen, että minua rupesi pelottamaan miehen karjunta.
Jos kuitenkin läksin paikalta (vessaan, kävelylle, toiseen huoneeseen), hän seurasi minua ja käyttäytyi aggressiivisesti ja vaativasti. Yleensä hän vaati minua palaamaan takaisin, jotta asia voitaisiin selvitellä. Hänellä ei ollut ollenkaan ymmärrystä sille, että en halunnut puhua hänen kanssaan, kun hän raivosi ja itsekin jo siinä vaiheessa melkoisen kiihtyneenä. Eihän sellaisessa tilassa pysty ajattelemaan eikä puhumaan järkevästi ja sovittelevasti. Minusta tuntui näissä tilanteissa ja jälkeekin päin muistellessani siltä, että hän halusi pikemminkin lietsoa riitaa kuin sopia asiosta.
Lopulta olin niin lukossa, että en halunnut puhua hänelle enää mistään enkä milloinkaan, koska yhä useammin keskusteluista kehkeytyi aivan jumalaton riita, milloin mistäkin, mistä hän sattui raivostumaan. Tietenkään hän ei myöskään halunnut mennä pariterapiaan selvittämään ongelmiamme. Hän oli sitä mieltä, ettei halua mennä sinne haukuttavaksi - kieltämättä todella kummallinen asenne. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta haukkua häntä vaan saada välimme kuntoon.
Lopulta minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ei ole minkäänlaista toivoa saada parisuhdetta toimivaksi.
Tämä viimeisin kommentti oli lähes kuin omasta elämästäni. Olin 9 vuotta suhteessa miehen kanssa, joka käyttäytyi samalla tavalla. Hän suuttui silmittömästi eri mieltä olemisesta. Näin ei tietenkään ollut suhteen alussa, vaan keskustelumme olivat aluksi hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia. Tämä hullun kiilto silmissä huutaminen tuli kuvioon n. vuoden päästä ensitapaamisesta. Kun tuo silmitön aggressiivisuus (huutaminen, kiroilu, sättiminen, provosointi, minun vaatiminen tilille jokaisesta sanasta) kehittyi tavaroiden rikkomiseksi, olin aivan pulassa. Aggressivisuutta saattoi jatkua vuorokausien ajan. Joskus mies lähti suutuspäissään ja oli pari päivää jossain (hotellissa, oletan ryyppäämässä). Jälkikäteen mies syytti kaikesta minua. Minä olin provosoinut häntä suuttumaan (olemalla eri mieltä arkisesta asiasta). "Ex ei koskaan provosoinut minua tuolla lailla ja emme koskaan riidelleet tai olleet mistään eri mieltä, en ymmärrä miksi sinun pitää provosoida minua."
Lienee sanomattakin selvää, että kun on tuollainen uhka olemassa, ihminen alkaa varoa sanojaan ja tekojaan ja tekee kaikkensa, jotta ei provosoi toista. Pelkäsin häntä. Oli hyviäkin hetkiä, mutta tiesin aina, että ne eivät kestä. Napsahdus tuli ennalta arvaamatta, tai juurikin kun sitä vähiten osasi odottaa. Odotin monta vuotta sopivaa hetkeä erota. Se tuli, ja erosta on nyt kolme vuotta. Vieläkin noiden tilanteiden muisteleminen nostaa sykettä. Hän jäi viimeiseksi kumppanikseni, en uskalla enää.
Olen kenelle vastasit. Minun tapaukseni ei ollut näin paha vaan kuten sanoin, hienovarainen. Mies mm. unohti yhteisissä riennoissa minut ja seurusteli kavereidensa kanssa mieluummin (istuin monet illanvietot yksin, koska olimme HÄNEN kavereiden kanssa. Minun kavereiden kanssa ei oltu). Loukattuani itseni totesi vain, ettei hän voi poistaa vamman aiheuttamaa kipua ja meni nukkumaan. Jos lähdimme ulos, hän löysi aina jonkun mielenkiintoisemman henkilön kenen kanssa puhua ja viettää meidän iltaa - kuittasin tämän vain sillä, että hän on sosiaalinen ihmisihminen. Koska hänen mielestään hänen tulevaisuuden suunnitelmat olivat omiani järkevämpiä, meidän pitäisi mennä hänen pillinsä mukaan. Seksissä huomioi välillä, mutta 90% kerroista keskittyi vain omaan orgasmiinsa vaikka väitti muuta. Osti minulle lahjaksi asioita, joita itse halusi käyttää kotonani, kun "Sinulla ei ole tällaista, tarvitset tätä" (samaan aikaan minä ostin hänelle lahjoja, joita hän halusi). Aina puhuttuani puhelimessa halusi tietää, että kuka soitti ja mitä asiaa hänellä oli. Ei auttanut, jos tarvitsin apua, mutta olen joutunut huolehtimaan aina itsestäni yksin, joten en tajunnut, ettei tämä ole normaalia.
Kaikenlaista tällaista "pientä" itsekästä oman navan tuijottelua ja minun huomioimattomuutta ja vähättelyä. Ja KAIKKI tämä piilotettuna sinne, että suurin osa ajasta oli rauhallista ja normaalia.
Kiitos. Olen tuo 9 vuotta aggressiivisen miehen kanssa suhteessa ollut. Monet kertomistasi asioista kuulostavat tutuilta.
Mies ruinasi minulta joululahjoja, mutta viimeisinä vuosina en saanut häneltä lahjan lahjaa. Olin niin hämmentynyt, että en osannut sanoa mitään. Jotenkin hävettikin se, että jäin ilman lahjaa, mutta olin itse hankkinut hänelle yleensä ihan kivoja lahjoja, joista hän piti. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että hän oli ollut niin stressaantunut, ettei ollut ehtinyt ajatella moista. Toisella kerralla tiesin, että hänellä ei voinut olla mitään sellaista stressiä - hän ei vain halunnut antaa minulle mitään.
Itse hän tosiaan heitti joulun alla läppää "mitähän kaikkea kivaa minä saan lahjaksi tänä jouluna" -tyyppisesti.
Puhumattomuus oli joskus sellaista, että esimerkiksi kysyin häneltä jotain (tyyliin: "mitä tehdään viikonloppuna?", "mennäänkö elokuviin?", "minkälainen työpäivä sinulla oli?") ja hän vain tuijotti eteensä hymynkare huulilla. Sitten minä kysymään, että etkö halua vastata. Kuulithan, kun kysyin. Toinen on hiljaa, mutta ilmaisee ilmeellään, että on kyllä kuullut. Mikä häpeän ja hämmennyksen tunne siinäkin. Asiat jäävät vellomaan ilmaan. Mitään ei pysty suunnittelemaan. Ja mielessä on ajatus: Uskallanko enää kysyä mitään?
Minulta hän ei ensimmäisen vuoden "huuman" jälkeen kysynyt kertaakaan mitään. Siis mitään. Rupesin kiinnittämään tähän huomiota ja niin se tosiaan oli. Vuorovaikutus oli jotenkin sairasta. Lakkasin vuosien varrella kyselemästä tietysti itsekin. Sitten puhuimme vain tietyistä rajatuista aiheista. Niin loppui kaikenlainen kiinnostus ja yrittäminen ja suhteemme vain kuoli pois. Odotin sitten vielä, että hän itse tekee lopullisen ratkaisun, koska pelkäsin häntä. Hän halusi lopulta eron, ja erosimme itse asiassa sitten saman tien. En ole itse asiassa käsitellyt tätä asiaa juuri mitenkään. Olen vain nämä muutamat vuodet eron jälkeen pelkästään toipunut ja keräillyt itseäni, käynyt töissä ja elänyt arkeani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
The Problems kirjoitti:
Onko ne puolisonkin mielestä ongelmia?
Tuskin on. Nainen on taas tyypillisesti ylianalysoinut jonkun mitättömän pikkuasian valtavan suureksi ongelmaksi.
Taidat olla sellainen oppikirjaesimerkki henkisesti väkivaltaisen asenteesta. Toivottavasti et ole suhteessa ennen kuin hoidat itsesi kuntoon. Ap
No huomasin että ongelmat on sen miehenkin mielestä ongelmia, perun puheeni. Onhan tämä huvittavaa jankkausta sinänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joulutähti kirjoitti:
Juuri tuli ero ihan samasta syystä, ainakin osittain.
Kamalan vaikeaa on olla ihmisen kanssa joka ei suostu puhumaan ollenkaan ja itse on ylitunteellinen ja liiankin avoin tunteistaan. Aiheuttaa todella paljon konflikteja ja tekee elämästä vaikeaa kummallekin osapuolelle. Vaikka kumpikin kuitenkin rakastaa.Meillä mies vaan suuttuu jos yrittää puhua mistään. Päätettiin juuri muutama päivä sitten erota. On paljon muitakin syitä mutta minulla tämä päällimmäisenä koska aina kun haluaisin puhua jostain ensin vaikenee ja sitten suuttuu kun en heti anna periksi sille mykkyydelle.
Tunnen tuskan siitä että järki sanoo että nyt on jo syytä luovuttaa mutta sydän sanoo toista ja uskoo ja toivoo että vielä tässä toivoa on. Tunteet ailahtelevat syvästä tuskasta ja surusta äärimmäiseen raivoon.
Mutta valitettavasti meillä ei ole 💔
Kerroit, miten haluaisit keskustella puolisosi kanssa, mutta hän suuttuu ja poistuu paikalta vihaisena.
Kommentistasi tuli mieleeni oma parisuhteeni ennen avioeroa.
Ex on sitä tyyppiä, joka kiihtyy nollasta sataan alle aikayksikön ja rupeaa välittömästi karjumaan ja vaatimaan selitystä. Suuttuessaan hän usein puhui minulle hyvin loukkaavasti ja pyrki provosoimaan minua vihaiseksi.
Joka kerta näissä tilanteissa säikähdin ja vetäydyin (taustalla lapsuudenaikaista perheväkivaltaa ja siitä johtuva trauma). Tietysti halusin selvittää ongelman, mutta en silloin, kun mies kävi kierroksilla ja vaati sinnikkäästi selityksiä - ei siis selvittämään ristiriitojamme vaan minun selityksiäni.
Pyysin useita kertoja, että hän rauhoittuisi ensin. Usein ehdotin hänelle taukoa, voisimme mennä vaikka eri huoneisiin rauhoittumaan, mutta tämä ei sopinut hänelle ja hän rupesi raivoamaan kahta kauheammin, mikä ei todellakaan auttanut siihen, että minua rupesi pelottamaan miehen karjunta.
Jos kuitenkin läksin paikalta (vessaan, kävelylle, toiseen huoneeseen), hän seurasi minua ja käyttäytyi aggressiivisesti ja vaativasti. Yleensä hän vaati minua palaamaan takaisin, jotta asia voitaisiin selvitellä. Hänellä ei ollut ollenkaan ymmärrystä sille, että en halunnut puhua hänen kanssaan, kun hän raivosi ja itsekin jo siinä vaiheessa melkoisen kiihtyneenä. Eihän sellaisessa tilassa pysty ajattelemaan eikä puhumaan järkevästi ja sovittelevasti. Minusta tuntui näissä tilanteissa ja jälkeekin päin muistellessani siltä, että hän halusi pikemminkin lietsoa riitaa kuin sopia asiosta.
Lopulta olin niin lukossa, että en halunnut puhua hänelle enää mistään enkä milloinkaan, koska yhä useammin keskusteluista kehkeytyi aivan jumalaton riita, milloin mistäkin, mistä hän sattui raivostumaan. Tietenkään hän ei myöskään halunnut mennä pariterapiaan selvittämään ongelmiamme. Hän oli sitä mieltä, ettei halua mennä sinne haukuttavaksi - kieltämättä todella kummallinen asenne. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta haukkua häntä vaan saada välimme kuntoon.
Lopulta minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ei ole minkäänlaista toivoa saada parisuhdetta toimivaksi.
Tämä viimeisin kommentti oli lähes kuin omasta elämästäni. Olin 9 vuotta suhteessa miehen kanssa, joka käyttäytyi samalla tavalla. Hän suuttui silmittömästi eri mieltä olemisesta. Näin ei tietenkään ollut suhteen alussa, vaan keskustelumme olivat aluksi hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia. Tämä hullun kiilto silmissä huutaminen tuli kuvioon n. vuoden päästä ensitapaamisesta. Kun tuo silmitön aggressiivisuus (huutaminen, kiroilu, sättiminen, provosointi, minun vaatiminen tilille jokaisesta sanasta) kehittyi tavaroiden rikkomiseksi, olin aivan pulassa. Aggressivisuutta saattoi jatkua vuorokausien ajan. Joskus mies lähti suutuspäissään ja oli pari päivää jossain (hotellissa, oletan ryyppäämässä). Jälkikäteen mies syytti kaikesta minua. Minä olin provosoinut häntä suuttumaan (olemalla eri mieltä arkisesta asiasta). "Ex ei koskaan provosoinut minua tuolla lailla ja emme koskaan riidelleet tai olleet mistään eri mieltä, en ymmärrä miksi sinun pitää provosoida minua."
Lienee sanomattakin selvää, että kun on tuollainen uhka olemassa, ihminen alkaa varoa sanojaan ja tekojaan ja tekee kaikkensa, jotta ei provosoi toista. Pelkäsin häntä. Oli hyviäkin hetkiä, mutta tiesin aina, että ne eivät kestä. Napsahdus tuli ennalta arvaamatta, tai juurikin kun sitä vähiten osasi odottaa. Odotin monta vuotta sopivaa hetkeä erota. Se tuli, ja erosta on nyt kolme vuotta. Vieläkin noiden tilanteiden muisteleminen nostaa sykettä. Hän jäi viimeiseksi kumppanikseni, en uskalla enää.
Olen kenelle vastasit. Minun tapaukseni ei ollut näin paha vaan kuten sanoin, hienovarainen. Mies mm. unohti yhteisissä riennoissa minut ja seurusteli kavereidensa kanssa mieluummin (istuin monet illanvietot yksin, koska olimme HÄNEN kavereiden kanssa. Minun kavereiden kanssa ei oltu). Loukattuani itseni totesi vain, ettei hän voi poistaa vamman aiheuttamaa kipua ja meni nukkumaan. Jos lähdimme ulos, hän löysi aina jonkun mielenkiintoisemman henkilön kenen kanssa puhua ja viettää meidän iltaa - kuittasin tämän vain sillä, että hän on sosiaalinen ihmisihminen. Koska hänen mielestään hänen tulevaisuuden suunnitelmat olivat omiani järkevämpiä, meidän pitäisi mennä hänen pillinsä mukaan. Seksissä huomioi välillä, mutta 90% kerroista keskittyi vain omaan orgasmiinsa vaikka väitti muuta. Osti minulle lahjaksi asioita, joita itse halusi käyttää kotonani, kun "Sinulla ei ole tällaista, tarvitset tätä" (samaan aikaan minä ostin hänelle lahjoja, joita hän halusi). Aina puhuttuani puhelimessa halusi tietää, että kuka soitti ja mitä asiaa hänellä oli. Ei auttanut, jos tarvitsin apua, mutta olen joutunut huolehtimaan aina itsestäni yksin, joten en tajunnut, ettei tämä ole normaalia.
Kaikenlaista tällaista "pientä" itsekästä oman navan tuijottelua ja minun huomioimattomuutta ja vähättelyä. Ja KAIKKI tämä piilotettuna sinne, että suurin osa ajasta oli rauhallista ja normaalia.
Nämä parit muiden kuin Ap:n kuvailemat miehet kuulostaa läpikotaisin narsisteilta, ei tavallisen miehen hienovaraiselta vallankäytöltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi vähän kuulla sitä miestäkin. Varmaan osaisi kertoa miksi vetäytyy.
Annatko tilaisuuden tulla kuulluksi vai jankkaat jotain omaa juttuasi?
En jankkaa. Olen itsekin huono puhumaan ja joutunut keräämään rohkeutta omaa osaani varten. En halua kerjätä tai holhota, olemme molemmat sen verran ylpeitä ihmisiä. En halua olla mikään keskustelun vetäjä kun se ei ole minullekaan helppoa. Haluan että kumpikin tekee aikuisena osuutensa. Jos onnellisessa suhteessa olisi mahdollista olla ilman ongelmista keskustelua niin tottahan toki itsekin mieluummin eläisin niin, mutta se ei ole realistinen vaihtoehto.
Tottakai olen pyrkinyt kuuntelemaan, mutta siinä voi aina kehittyä. Onko käytännön vinkkejä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne täällä miehen kanssa. Puhumattomuus vaikeista asioista on johtanut siihen,ettei puhuta enää muustakaan. Paitsi arkiasioista,kauppalistasta ja ruoanlaitosta. Mieheni on hyvä,luotettava, turvallinen ja yllättää minua usein. Näyttää rakkauttaan. Olen siitä kiitollinen ja olen kasvanut hänen kanssaan paljon. Silti mä haluaisin puhumista,ajatusten jakamista, mitä vaan. Koen avoimempaa olemista työkavereidenkin kanssa, heidän kanssaan puhutaan elämän asiat,fiilikset,kuulumiset jne.. mun mies ei edes tunnista (kertomansa mukaan) mitä hän haaveilee,mitä hänelle kuuluu ( paitsi hyvää/väsyttää), mistä hän tykkää minussa tai meidän parisuhteessa jne.
Ei hän ymmärrä yhtään mitään tunnetason juttuja. Jos meillä on taas sama riita jostain samasta asiasta,niin hän käsittelee sen yhden riidan siinä hetkessä,eikä tajua,että me toistetaan samaa kaavaa jossain asiassa ja se pitäisi rikkoa, vaikka siitä sanonkin.
Ikävää sanoa, mutta pidän häntä tämän takia todella yksinkertaisena enkä arvosta häntä, mikä tietysti syö minua ja suhdetta. Sosiaalisesti hän on etevä, ystävällinen ja kiltti,reilu. Ja tosiaan luotettava.
Mietin vaan paljon,että riittääkö se? Toisaalta en halua ketään muutakaan. Ja jos uusi löytyisikö,niin tuskin hänessä olisi kaikki muut toivomani ominaisuudet..
Tämä on tätä keski-iän kriisiä.. jotenkin ymmärrän hyvin, miten tässä iässä niitä eroja alkaa tulla.Ai kysytkö sinäkin jokaisen täysin samanlaisen työpäivän jälkeen miten päivä meni? En voi juuri rasittavampaa kuvitella.
En minä kysy, mutta olettaisin että muuten vaan jakaisimme päivän mietteitä,tapahtumia..tietäisin ketä mieheni elämässä on,millaisia tyyppejä hänellä on töissä,sellaista jakamista,nauramista,oman insidemaailman ylläpitämistä.. en tarkoita,että pitää tilittää päivän kulku. Vaan jutella niitä näitä.. " näin työmatkalla ihan sun mummon näköisen tyypin,sillä oli samanlainen hirveä hattukin. mitähän mummolle kuuluu?"-tyyppisesti..
Sellaista,kun jutellaan kavereiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu siitä, kuinka pitkään olet jo odottanut kärsivällisesti, sekä siitä, kuinka pitkä matka olisi vielä edessä kärsivällistä odottamista siinä tapauksessa, että hän ei ikinä tule puhumaan.
En varmaan vielä tarpeeksi pitkään, mutta jos toivoa ei ole niin miksi odottaa? Sattuuko olemaan kokemusta, jossa odottaminen johti onnelliseen loppuun? Ap
Omalla kohdallani johti siihen että erosin. Nyt olen onnellinen.
Kaikki ei vaan puhu, en minäkään ole ikinä kertonut miehelleni mitään mitä oikeasti ajattelen. Puhun vain pintapuolista höpinää, mutta ei pääse pintaa syvemmälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoita miehelle kirje jossa kerrot tarkasti ja pitkästi ajatuksesi ja tunteesi.
Jos miestä ei kiinnosta lukea kirjettä, niin sitten todella kannattaa harkita eroa, häntä ei vois vähempää kiinnostaa sinä ja sinun elämäsi.
Tämä on loistava idea! Miksi en itse keksinyt. Kiitos. Ap
Minä,joka olen sen tunnetampion puoliso, olen kirjoittanut miehelle kirjeitä. Hän liikuttuu,ottaa ne ilolla vastaan ja sitten se jää siihen; ei ymmärrystä,miten toivon parisuhteeseen muutosta. Luulee kun olemme siinä hetkessä tyytyväisiä,että asia korjaantuu jo.
Oikeasti,niin se luulee.
Ei ymmärrä tilannetta,että parisuhde on kriisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
The Problems kirjoitti:
Onko ne puolisonkin mielestä ongelmia?
Tuskin on. Nainen on taas tyypillisesti ylianalysoinut jonkun mitättömän pikkuasian valtavan suureksi ongelmaksi.
Taidat olla sellainen oppikirjaesimerkki henkisesti väkivaltaisen asenteesta. Toivottavasti et ole suhteessa ennen kuin hoidat itsesi kuntoon. Ap
No huomasin että ongelmat on sen miehenkin mielestä ongelmia, perun puheeni. Onhan tämä huvittavaa jankkausta sinänsä.
Eli onko mielestäsi niin, että asia on ongelma vain jos se on sitä molempien mielestä? Esimerkiksi tilanne, jossa seksi on loppunut toisen haluttomuudesta. Asia on ongelma toiselle,
mutta toinen on tyytyväinen. Suhteessa ei siis ole ongelmia? Vai päteekö tämä vain, jos sukupuolet menevät oikein päin?
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei vaan puhu, en minäkään ole ikinä kertonut miehelleni mitään mitä oikeasti ajattelen. Puhun vain pintapuolista höpinää, mutta ei pääse pintaa syvemmälle.
En minäkään nuorempana, mutta oman kasvun ja kehityksen myötä on tullut tarve jakaa itsensä toiselle kaikkineen. Itse koen,etten edes tunne puolisoni kun en yhtään tiedä,mitä hän mistään ajattelee,toivoo,tuntee,käy läpi... Ja jos miestäni ei kiinnosta minun sisäinen maailmani,niin mitä hän minussa rakastaa?
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei vaan puhu, en minäkään ole ikinä kertonut miehelleni mitään mitä oikeasti ajattelen. Puhun vain pintapuolista höpinää, mutta ei pääse pintaa syvemmälle.
Ei tarvitse puhua minullekaan jos et halua. Mutta jos anonyymisti pystyt vastaamaan niin saanen kysyä muutaman kysymyksen. Kiitos jos jaksat johonkin niistä vastata!
Mikä auttaisi sinua puhumaan jos haluaisit sitä yrittää?
Onko tämä mielestäsi ongelma?
Entä miehesi mielestä?
Vaikuttaako suhteeseenne?
Oletko yrittänyt opetella ja miksi/miksi et?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei puhu, koska joutuisi ottamaan sitten vastuun sanoistaan ja tekemisistään/tekemättä jättämisistään?
Pelkää eroa ja yrittää välttää sitä puhumattomuudella (poissa silmistä&korvista, poissa mielestä)?
Välttelevä kiintymyssuhde?
Ihan vaan itsekkyys ja oma mukavuuden halu, puolison pahasta mielestä viis?
Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men saattaisi auttaa sinua ap, jos löydät sieltä sopivan kohdan mykkäkoululle (koska sitähän tuo periaatteessa on, kun kieltäytyy puhumasta suhteen ongelmista). https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf
Kiitos, käyn lukemassa. En ole tullut ajatelleeksi että kyseessä olisi väkivalta. Jos näin on niin silloin tottakai häivyn. Mutta tutkin ensin, onko asia näin. Ap
Toivottavasti kirjasta on apua. Tuli vain mieleeni, kun itse olin nuorena naisena vähän aikaa parisuhteessa todella mukavan miehen kanssa. Vähän hänessä oli ongelmakohtia, mutta en pitänyt niitä mitenkään isoina asioina silloin (esim. minun näkemysteni vähättely silloin, kun hän oli eri mieltä, koska hänen näkemyksensä ovat parempia).
Olin hirveän surullinen, kun mies löysi toisen. Mutta joskus päälle 30-vuotiaana tajusin tutustuessani lisää toimiviin ja onnellisiin parisuhteisiin, että mieshän oli täysi mulkku ja henkisesti väkivaltainen. Pahinta oli, että se oli niin hienovaraista, etten tajunnut sitä silloisella elämänkokemuksella ja ruusunpunaisilla laseilla. Todellisuudessa suhteessa ei ollut sitten mitään muuta hyvää kuin se, että meillä oli välillä kivaa, emme riidelleet, hän ei ryypännyt eikä ollut väkivaltainen.
Mutta nuo ovat ihan normaaleja terveen ihmisen ominaisuuksia. Ei niistä erikseen pidä palkita, että löysinpä hienon miehen. Henkisesti ihan arsesta ja emotionaalisesti kuin kuivan kesän orava, mutta hei, se kohtelee minua ihan siedettävästi.
Minulla on taustalla traumaattinen lapsuus henkisesti väkivaltaisen isän alaisuudessa, joten en edes tiennyt mitä normaali, rakastava suhde on.
Luulen että puolisollani on kyllä taipumusta kontrolloitiin, vähättelyyn ja omien mielipiteidensä paremmaksi ajatteluun. Olen tehnyt selväksi, että vuorotellen päätetään esim. leffat ja ravintolat jos maku on eri ja silti niissä haluaa kanssani käydä ja myös että minulle puhutaan vain kunnioittavalla sävyllä ja muuta vastaavaa. On mennyt perille. Olen väkivaltaisesta kodista ja vaikeaa erottaa yli- vai alireagoinko asioihin. Ap
Toivottavasti teidän asiat selviää tavalla tai toisella. Tämä kuulostaa siltä että miehellä on taipumus väkivaltaiseen käytökseen ja edes jotenkin toimiva suhde on tullut ainoastaan sen ansiosta että olet alusta asti laittanut rajoja.
Siinä on vain se huono puoli että se että itse laittelee määrätietoisesti rajoja ei tarkoita että väkivaltaisen käytöksen taustasyyt olisivat ratkenneet jos rajoihin ei ole kuulunut se että mies hoitaa aktiivisesti oman käytöksensä syitä kuntoon. Siinä on sovituin osin tietyissä asioissa vaan sovittu että näissä tilanteissa hillitset itsesi ja asetettu rangaistus jos niin ei tapahdu. Jos ne väkivaltaiset käyttäytymismallit on kuitenkin ne mitkä taitaa parhaiten niin en todellakaan ihmettele että vallankäyttö siirtyy hienovaraisemmalle tasolle jonne et ole osannut laittaa rajoja.
Tämän takia sellaiset uhkavaatimukset jotka ei johda miehen itseymmärryksen tai teidän keskinäisen ymmärryksen lisääntymiset ei mahdollisesti ole kovin fiksuja. Jos haluaa jatkaa suhdetta niin saattaa suostua uhkavaatimukseen mutta se ei välttämättä ratkaise mitään ja tilanne vaan pitkittyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei vaan puhu, en minäkään ole ikinä kertonut miehelleni mitään mitä oikeasti ajattelen. Puhun vain pintapuolista höpinää, mutta ei pääse pintaa syvemmälle.
En minäkään nuorempana, mutta oman kasvun ja kehityksen myötä on tullut tarve jakaa itsensä toiselle kaikkineen. Itse koen,etten edes tunne puolisoni kun en yhtään tiedä,mitä hän mistään ajattelee,toivoo,tuntee,käy läpi... Ja jos miestäni ei kiinnosta minun sisäinen maailmani,niin mitä hän minussa rakastaa?
Tämä on niin oleellinen asia. Jos ei edes kiinnosta toisen ajatukset, tunteet tai elämä, niin miksi OIMIKSI ollaan sitten yhdessä? Mikä se on se "parisuhde", joka ei edes sisällä kahden ihmisen välistä ihmissuhdetta, jossa ollaan vuorovaikutuksessa tai ainakin jotenkin osoitetaan molemminpuolin jonkinlaista kiintymystä edes?
Olisin ollut onnellinen parisuhteessani, jos puoliso olisi (alun huuman jälkeen) osoittanut edes vähän kiinnostusta minua kohtaan. Se puhuminen olisi ollut hyvä alku. Ihminen näivettyy pois, kun on näennäisesti suhteessa mutta ei oikeasti saa siitä suhteesta mitään.
Kun googlaa parisuhdeleiri 2021 näkyy löytyvän useitakin.