Kun puoliso ei puhu

Ei puhu koska sanomansa ehkä vaikuttaisi sinuun negatiivisesti? Suuttuisit tms.

Oletteko menneet yhteen puhumattomina? Outoa.

Pitäisi opetella tuntemaan paremmin hyvissä ajoin.

Menkää parisuhdeleirille. Niitä varmaan järjestetään eri tahojen kautta. Totta kai kannattaa käyttää kaikki keinot, jotta parisuhde tulee kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Ei puhu koska sanomansa ehkä vaikuttaisi sinuun negatiivisesti? Suuttuisit tms.

En tiedä, koska ei ole kertonut syytä. Miellyttämishalu on varmaan yksi klassisista syistä, mutta pystyäkseen parisuhteeseen on ihmisen kestettävä että toisella on tunteet,eivätkä ne ole aina iloa ja naurua. En kylläkään ole erityisen temperamenttinen. Ap

Hesarisss oli vähän aikaa sitten juttu parista, jotka olivat onnistuneet selättämään puhumattomuuden. Eronneet ja palanneet yhteen.

Kyse varmaan myös sukupolvien yli jatkuneesta toimintatavasta.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko menneet yhteen puhumattomina? Outoa.

Pitäisi opetella tuntemaan paremmin hyvissä ajoin.

Menkää parisuhdeleirille. Niitä varmaan järjestetään eri tahojen kautta. Totta kai kannattaa käyttää kaikki keinot, jotta parisuhde tulee kuntoon.

Aiemmin on ollut aikoja kun ollaan puhuttu asioista, mutta ongelmat olivat silloin pienempiä. Onko leirejä koronan aikaan? Onko suosituksia? Ap

Ei puhu, koska joutuisi ottamaan sitten vastuun sanoistaan ja tekemisistään/tekemättä jättämisistään?

Pelkää eroa ja yrittää välttää sitä puhumattomuudella (poissa silmistä&korvista, poissa mielestä)?

Välttelevä kiintymyssuhde?

Ihan vaan itsekkyys ja oma mukavuuden halu, puolison pahasta mielestä viis?

Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men saattaisi auttaa sinua ap, jos löydät sieltä sopivan kohdan mykkäkoululle (koska sitähän tuo periaatteessa on, kun kieltäytyy puhumasta suhteen ongelmista). https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf

Vierailija kirjoitti:

Ei puhu, koska joutuisi ottamaan sitten vastuun sanoistaan ja tekemisistään/tekemättä jättämisistään?

Pelkää eroa ja yrittää välttää sitä puhumattomuudella (poissa silmistä&korvista, poissa mielestä)?

Välttelevä kiintymyssuhde?

Ihan vaan itsekkyys ja oma mukavuuden halu, puolison pahasta mielestä viis?

Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men saattaisi auttaa sinua ap, jos löydät sieltä sopivan kohdan mykkäkoululle (koska sitähän tuo periaatteessa on, kun kieltäytyy puhumasta suhteen ongelmista). https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf

Kiitos, käyn lukemassa. En ole tullut ajatelleeksi että kyseessä olisi väkivalta. Jos näin on niin silloin tottakai häivyn. Mutta tutkin ensin, onko asia näin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei puhu, koska joutuisi ottamaan sitten vastuun sanoistaan ja tekemisistään/tekemättä jättämisistään?

Pelkää eroa ja yrittää välttää sitä puhumattomuudella (poissa silmistä&korvista, poissa mielestä)?

Välttelevä kiintymyssuhde?

Ihan vaan itsekkyys ja oma mukavuuden halu, puolison pahasta mielestä viis?

Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men saattaisi auttaa sinua ap, jos löydät sieltä sopivan kohdan mykkäkoululle (koska sitähän tuo periaatteessa on, kun kieltäytyy puhumasta suhteen ongelmista). https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf

"One of the obstacles to recognizing chronic mistreatment in relationships is that most abusive  men simply don’t seem like abusers. They  have good qualities, including times of kindness,warmth, and humor, especially in the early period of a relationship.

An abuser’s friends may think the world of him. He may have a successful work life and have no problems with drugs or alcohol. He may simply not fit anyone’s image of a cruel or intimidating person. So when a woman feels her relationship spinning out of control, it is unlikely to occur to her that her partner is an abuser.

The symptoms of abuse are there, and the woman usually sees them: the escalating frequency of put-downs. Early generosity turning more and more to selfishness. Verbal explosions when he is irritated or when he doesn’t get his way. Her grievances constantly turned around on her, so that everything is her own fault. His growing attitude that he knows what is good for her better than she does. And, in many relationships, a mounting sense of fear or intimidation. But the woman also sees that her partner is a human being who can be caring and affectionate at times, and she loves him. She wants to figure out why he gets so upset, so that she can help him break his pattern of ups and downs. She gets drawn into the complexities of his inner world, trying to uncover clues, moving pieces around in an attempt to solve an elaborate puzzle"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei puhu, koska joutuisi ottamaan sitten vastuun sanoistaan ja tekemisistään/tekemättä jättämisistään?

Pelkää eroa ja yrittää välttää sitä puhumattomuudella (poissa silmistä&korvista, poissa mielestä)?

Välttelevä kiintymyssuhde?

Ihan vaan itsekkyys ja oma mukavuuden halu, puolison pahasta mielestä viis?

Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men saattaisi auttaa sinua ap, jos löydät sieltä sopivan kohdan mykkäkoululle (koska sitähän tuo periaatteessa on, kun kieltäytyy puhumasta suhteen ongelmista). https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf

Kiitos, käyn lukemassa. En ole tullut ajatelleeksi että kyseessä olisi väkivalta. Jos näin on niin silloin tottakai häivyn. Mutta tutkin ensin, onko asia näin. Ap

Toivottavasti kirjasta on apua. Tuli vain mieleeni, kun itse olin nuorena naisena vähän aikaa parisuhteessa todella mukavan miehen kanssa. Vähän hänessä oli ongelmakohtia, mutta en pitänyt niitä mitenkään isoina asioina silloin (esim. minun näkemysteni vähättely silloin, kun hän oli eri mieltä, koska hänen näkemyksensä ovat parempia).

Olin hirveän surullinen, kun mies löysi toisen. Mutta joskus päälle 30-vuotiaana tajusin tutustuessani lisää toimiviin ja onnellisiin parisuhteisiin, että mieshän oli täysi mulkku ja henkisesti väkivaltainen. Pahinta oli, että se oli niin hienovaraista, etten tajunnut sitä silloisella elämänkokemuksella ja ruusunpunaisilla laseilla. Todellisuudessa suhteessa ei ollut sitten mitään muuta hyvää kuin se, että meillä oli välillä kivaa, emme riidelleet, hän ei ryypännyt eikä ollut väkivaltainen.

Mutta nuo ovat ihan normaaleja terveen ihmisen ominaisuuksia. Ei niistä erikseen pidä palkita, että löysinpä hienon miehen. Henkisesti ihan arsesta ja emotionaalisesti kuin kuivan kesän orava, mutta hei, se kohtelee minua ihan siedettävästi.

Minulla on taustalla traumaattinen lapsuus henkisesti väkivaltaisen isän alaisuudessa, joten en edes tiennyt mitä normaali, rakastava suhde on.

Vierailija kirjoitti:

Itse odotin ihan liian kauan. Jos olet oman osasi tehnyt, niin jossain vaiheessa kannattaa jo uskoa ja lähteä. Itseäni harmittaa etten tajunnut ajoissa ja meni vuosia hukkaan.

Sama täällä. Odotin ja yritin niin kauan, että etäännyimme henkisesti jo niin kauas toisistamme, että romanttiset tunteet olivat minun puoleltani kuolleet ja mies tuntui lähinnä sisarukselta. Onnekseni tapasin myöhemmin eron jälkeen aivan toisenlaisen miehen, jonka kanssa olemme pystyneet puhumaan ja ymmärtämään toisiamme alusta asti. Myös arvomme ovat samanlaisia, toisin kuin edellisessä suhteessa.

"She wants to figure out why he gets so upset, so that she can help him break his pattern of ups and downs. She gets drawn into the complexities of his inner world, trying to uncover clues, moving pieces around in an attempt to solve an elaborate puzzle"

Joko olen sokea itselleni tai sitten en vaan ole niin kiltti ihminen, mutta en tunnista tästä itseäni. En halua parantaa ketään, se olisi kamalan ahdistava ajatus. Haluan ainoastaan parantaa parisuhteen ja tehdä sen yhdessä ja mietin, mikä on reilu määrä aikaa antaa toiselle että hoitaa oman osansa. En aio tehdä kuin omani.

Mutta en tiedä onko mun itsereflektoinnin taitoihin luottaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti et ole keksinyt ongelmia omasta päästä.

Kiinnostavaa vihjailua. Mitä tarkoitat? Ap

No tietääkö se toinen edes mikä on vialla?

Sehän tässä oli nimenomaan se ongelma, että ei halua keskustella niistä ongelmista. Miten silloin voisi tietää? Ap

Ilmeisesti kaikki on siis hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Joulutähti kirjoitti:

Juuri tuli ero ihan samasta syystä, ainakin osittain.

Kamalan vaikeaa on olla ihmisen kanssa joka ei suostu puhumaan ollenkaan ja itse on ylitunteellinen ja liiankin avoin tunteistaan. Aiheuttaa todella paljon konflikteja ja tekee elämästä vaikeaa kummallekin osapuolelle. Vaikka kumpikin kuitenkin rakastaa.

Meillä mies vaan suuttuu jos yrittää puhua mistään. Päätettiin juuri muutama päivä sitten erota. On paljon muitakin syitä mutta minulla tämä päällimmäisenä koska aina kun haluaisin puhua jostain ensin vaikenee ja sitten suuttuu kun en heti anna periksi sille mykkyydelle.

Tunnen tuskan siitä että järki sanoo että nyt on jo syytä luovuttaa mutta sydän sanoo toista ja uskoo ja toivoo että vielä tässä toivoa on. Tunteet ailahtelevat syvästä tuskasta ja surusta äärimmäiseen raivoon.

Mutta valitettavasti meillä ei ole 💔

Kerroit, miten haluaisit keskustella puolisosi kanssa, mutta hän suuttuu ja poistuu paikalta vihaisena.

Kommentistasi tuli mieleeni oma parisuhteeni ennen avioeroa.

Ex on sitä tyyppiä, joka kiihtyy nollasta sataan alle aikayksikön ja rupeaa välittömästi karjumaan ja vaatimaan selitystä. Suuttuessaan hän usein puhui minulle hyvin loukkaavasti ja pyrki provosoimaan minua vihaiseksi.

Joka kerta näissä tilanteissa säikähdin ja vetäydyin (taustalla lapsuudenaikaista perheväkivaltaa ja siitä johtuva trauma). Tietysti halusin selvittää ongelman, mutta en silloin, kun mies kävi kierroksilla ja vaati sinnikkäästi selityksiä - ei siis selvittämään ristiriitojamme vaan minun selityksiäni.

Pyysin useita kertoja, että hän rauhoittuisi ensin. Usein ehdotin hänelle taukoa, voisimme mennä vaikka eri huoneisiin rauhoittumaan,  mutta tämä ei sopinut hänelle ja hän rupesi raivoamaan kahta kauheammin, mikä ei todellakaan auttanut siihen, että minua rupesi pelottamaan miehen karjunta.

Jos kuitenkin läksin paikalta (vessaan, kävelylle, toiseen huoneeseen), hän seurasi minua ja käyttäytyi aggressiivisesti ja vaativasti. Yleensä hän vaati minua palaamaan takaisin, jotta asia voitaisiin selvitellä. Hänellä ei ollut ollenkaan ymmärrystä sille, että en halunnut puhua hänen kanssaan, kun hän raivosi ja itsekin jo siinä vaiheessa melkoisen  kiihtyneenä. Eihän sellaisessa tilassa pysty ajattelemaan eikä puhumaan järkevästi ja sovittelevasti. Minusta tuntui näissä tilanteissa ja jälkeekin päin muistellessani siltä, että hän halusi pikemminkin lietsoa riitaa kuin sopia asiosta. 

Lopulta olin niin lukossa, että en halunnut puhua hänelle enää mistään enkä milloinkaan, koska yhä useammin keskusteluista kehkeytyi aivan jumalaton riita, milloin mistäkin, mistä hän sattui raivostumaan. Tietenkään hän ei myöskään halunnut mennä pariterapiaan selvittämään ongelmiamme. Hän oli sitä mieltä, ettei halua mennä sinne haukuttavaksi - kieltämättä todella kummallinen asenne. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta haukkua häntä vaan saada välimme kuntoon. 

Lopulta minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ei ole minkäänlaista toivoa saada parisuhdetta toimivaksi. 

Tämä viimeisin kommentti oli lähes kuin omasta elämästäni. Olin 9 vuotta suhteessa miehen kanssa, joka käyttäytyi samalla tavalla. Hän suuttui silmittömästi eri mieltä olemisesta. Näin ei tietenkään ollut suhteen alussa, vaan keskustelumme olivat aluksi hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia. Tämä hullun kiilto silmissä huutaminen tuli kuvioon n. vuoden päästä ensitapaamisesta. Kun tuo silmitön aggressiivisuus (huutaminen, kiroilu, sättiminen, provosointi, minun vaatiminen tilille jokaisesta sanasta) kehittyi tavaroiden rikkomiseksi, olin aivan pulassa. Aggressivisuutta saattoi jatkua vuorokausien ajan. Joskus mies lähti suutuspäissään ja oli pari päivää jossain (hotellissa, oletan ryyppäämässä). Jälkikäteen mies syytti kaikesta minua. Minä olin provosoinut häntä suuttumaan (olemalla eri mieltä arkisesta asiasta). "Ex ei koskaan provosoinut minua tuolla lailla ja emme koskaan riidelleet tai olleet mistään eri mieltä, en ymmärrä miksi sinun pitää provosoida minua."

Lienee sanomattakin selvää, että kun on tuollainen uhka olemassa, ihminen alkaa varoa sanojaan ja tekojaan ja tekee kaikkensa, jotta ei provosoi toista. Pelkäsin häntä. Oli hyviäkin hetkiä, mutta tiesin aina, että ne eivät kestä. Napsahdus tuli ennalta arvaamatta, tai juurikin kun sitä vähiten osasi odottaa. Odotin monta vuotta sopivaa hetkeä erota. Se tuli, ja erosta on nyt kolme vuotta. Vieläkin noiden tilanteiden muisteleminen nostaa sykettä. Hän jäi viimeiseksi kumppanikseni, en uskalla enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei puhu, koska joutuisi ottamaan sitten vastuun sanoistaan ja tekemisistään/tekemättä jättämisistään?

Pelkää eroa ja yrittää välttää sitä puhumattomuudella (poissa silmistä&korvista, poissa mielestä)?

Välttelevä kiintymyssuhde?

Ihan vaan itsekkyys ja oma mukavuuden halu, puolison pahasta mielestä viis?

Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men saattaisi auttaa sinua ap, jos löydät sieltä sopivan kohdan mykkäkoululle (koska sitähän tuo periaatteessa on, kun kieltäytyy puhumasta suhteen ongelmista). https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf

Kiitos, käyn lukemassa. En ole tullut ajatelleeksi että kyseessä olisi väkivalta. Jos näin on niin silloin tottakai häivyn. Mutta tutkin ensin, onko asia näin. Ap

Toivottavasti kirjasta on apua. Tuli vain mieleeni, kun itse olin nuorena naisena vähän aikaa parisuhteessa todella mukavan miehen kanssa. Vähän hänessä oli ongelmakohtia, mutta en pitänyt niitä mitenkään isoina asioina silloin (esim. minun näkemysteni vähättely silloin, kun hän oli eri mieltä, koska hänen näkemyksensä ovat parempia).

Olin hirveän surullinen, kun mies löysi toisen. Mutta joskus päälle 30-vuotiaana tajusin tutustuessani lisää toimiviin ja onnellisiin parisuhteisiin, että mieshän oli täysi mulkku ja henkisesti väkivaltainen. Pahinta oli, että se oli niin hienovaraista, etten tajunnut sitä silloisella elämänkokemuksella ja ruusunpunaisilla laseilla. Todellisuudessa suhteessa ei ollut sitten mitään muuta hyvää kuin se, että meillä oli välillä kivaa, emme riidelleet, hän ei ryypännyt eikä ollut väkivaltainen.

Mutta nuo ovat ihan normaaleja terveen ihmisen ominaisuuksia. Ei niistä erikseen pidä palkita, että löysinpä hienon miehen. Henkisesti ihan arsesta ja emotionaalisesti kuin kuivan kesän orava, mutta hei, se kohtelee minua ihan siedettävästi.

Minulla on taustalla traumaattinen lapsuus henkisesti väkivaltaisen isän alaisuudessa, joten en edes tiennyt mitä normaali, rakastava suhde on.

Luulen että puolisollani on kyllä taipumusta kontrolloitiin, vähättelyyn ja omien mielipiteidensä paremmaksi ajatteluun. Olen tehnyt selväksi, että vuorotellen päätetään esim. leffat ja ravintolat jos maku on eri ja silti niissä haluaa kanssani käydä ja myös että minulle puhutaan vain kunnioittavalla sävyllä ja muuta vastaavaa. On mennyt perille. Olen väkivaltaisesta kodista ja vaikeaa erottaa yli- vai alireagoinko asioihin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joulutähti kirjoitti:

Juuri tuli ero ihan samasta syystä, ainakin osittain.

Kamalan vaikeaa on olla ihmisen kanssa joka ei suostu puhumaan ollenkaan ja itse on ylitunteellinen ja liiankin avoin tunteistaan. Aiheuttaa todella paljon konflikteja ja tekee elämästä vaikeaa kummallekin osapuolelle. Vaikka kumpikin kuitenkin rakastaa.

Meillä mies vaan suuttuu jos yrittää puhua mistään. Päätettiin juuri muutama päivä sitten erota. On paljon muitakin syitä mutta minulla tämä päällimmäisenä koska aina kun haluaisin puhua jostain ensin vaikenee ja sitten suuttuu kun en heti anna periksi sille mykkyydelle.

Tunnen tuskan siitä että järki sanoo että nyt on jo syytä luovuttaa mutta sydän sanoo toista ja uskoo ja toivoo että vielä tässä toivoa on. Tunteet ailahtelevat syvästä tuskasta ja surusta äärimmäiseen raivoon.

Mutta valitettavasti meillä ei ole 💔

Kerroit, miten haluaisit keskustella puolisosi kanssa, mutta hän suuttuu ja poistuu paikalta vihaisena.

Kommentistasi tuli mieleeni oma parisuhteeni ennen avioeroa.

Ex on sitä tyyppiä, joka kiihtyy nollasta sataan alle aikayksikön ja rupeaa välittömästi karjumaan ja vaatimaan selitystä. Suuttuessaan hän usein puhui minulle hyvin loukkaavasti ja pyrki provosoimaan minua vihaiseksi.

Joka kerta näissä tilanteissa säikähdin ja vetäydyin (taustalla lapsuudenaikaista perheväkivaltaa ja siitä johtuva trauma). Tietysti halusin selvittää ongelman, mutta en silloin, kun mies kävi kierroksilla ja vaati sinnikkäästi selityksiä - ei siis selvittämään ristiriitojamme vaan minun selityksiäni.

Pyysin useita kertoja, että hän rauhoittuisi ensin. Usein ehdotin hänelle taukoa, voisimme mennä vaikka eri huoneisiin rauhoittumaan,  mutta tämä ei sopinut hänelle ja hän rupesi raivoamaan kahta kauheammin, mikä ei todellakaan auttanut siihen, että minua rupesi pelottamaan miehen karjunta.

Jos kuitenkin läksin paikalta (vessaan, kävelylle, toiseen huoneeseen), hän seurasi minua ja käyttäytyi aggressiivisesti ja vaativasti. Yleensä hän vaati minua palaamaan takaisin, jotta asia voitaisiin selvitellä. Hänellä ei ollut ollenkaan ymmärrystä sille, että en halunnut puhua hänen kanssaan, kun hän raivosi ja itsekin jo siinä vaiheessa melkoisen  kiihtyneenä. Eihän sellaisessa tilassa pysty ajattelemaan eikä puhumaan järkevästi ja sovittelevasti. Minusta tuntui näissä tilanteissa ja jälkeekin päin muistellessani siltä, että hän halusi pikemminkin lietsoa riitaa kuin sopia asiosta. 

Lopulta olin niin lukossa, että en halunnut puhua hänelle enää mistään enkä milloinkaan, koska yhä useammin keskusteluista kehkeytyi aivan jumalaton riita, milloin mistäkin, mistä hän sattui raivostumaan. Tietenkään hän ei myöskään halunnut mennä pariterapiaan selvittämään ongelmiamme. Hän oli sitä mieltä, ettei halua mennä sinne haukuttavaksi - kieltämättä todella kummallinen asenne. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta haukkua häntä vaan saada välimme kuntoon. 

Lopulta minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ei ole minkäänlaista toivoa saada parisuhdetta toimivaksi. 

Tämä viimeisin kommentti oli lähes kuin omasta elämästäni. Olin 9 vuotta suhteessa miehen kanssa, joka käyttäytyi samalla tavalla. Hän suuttui silmittömästi eri mieltä olemisesta. Näin ei tietenkään ollut suhteen alussa, vaan keskustelumme olivat aluksi hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia. Tämä hullun kiilto silmissä huutaminen tuli kuvioon n. vuoden päästä ensitapaamisesta. Kun tuo silmitön aggressiivisuus (huutaminen, kiroilu, sättiminen, provosointi, minun vaatiminen tilille jokaisesta sanasta) kehittyi tavaroiden rikkomiseksi, olin aivan pulassa. Aggressivisuutta saattoi jatkua vuorokausien ajan. Joskus mies lähti suutuspäissään ja oli pari päivää jossain (hotellissa, oletan ryyppäämässä). Jälkikäteen mies syytti kaikesta minua. Minä olin provosoinut häntä suuttumaan (olemalla eri mieltä arkisesta asiasta). "Ex ei koskaan provosoinut minua tuolla lailla ja emme koskaan riidelleet tai olleet mistään eri mieltä, en ymmärrä miksi sinun pitää provosoida minua."

Lienee sanomattakin selvää, että kun on tuollainen uhka olemassa, ihminen alkaa varoa sanojaan ja tekojaan ja tekee kaikkensa, jotta ei provosoi toista. Pelkäsin häntä. Oli hyviäkin hetkiä, mutta tiesin aina, että ne eivät kestä. Napsahdus tuli ennalta arvaamatta, tai juurikin kun sitä vähiten osasi odottaa. Odotin monta vuotta sopivaa hetkeä erota. Se tuli, ja erosta on nyt kolme vuotta. Vieläkin noiden tilanteiden muisteleminen nostaa sykettä. Hän jäi viimeiseksi kumppanikseni, en uskalla enää.

Sinulle kanssa EHDOTTOMASTI luettavaksi tuo Why Does He Do That-kirja! Aivan ehdottomasti. Jos ei muuta, auttamaan paranemisprosessissa. Kaikki miehet eivät ole mulqquja, mutta on hyvä oppia pienetkin hälytysmerkit naisena. Tuossa kirjassa on niistä paljon asiaa sekä selityksiä sille, miksi aggressiiviset ja kontrolloivat miehet tekevät mitä tekevät.

The pages ahead will take youthrough the pieces that I watched fall into placeone by one, including:

Why abusers are charming early inrelationships but don’t stay that way

What the early warning signs are that can tip you off that you may be involved with an abusive or controlling man

Why his moods change at the drop of a hat

What goes on inside his mind and how his thinking causes his behavior What role alcohol and drugs play—and don’t play—in partner abuse

Why leaving an abusive man doesn’t always solve the problem

How to tell whether an abuser is really changing—and what to do if he isn’t

How friends, relatives, and other community members can help to stop abuse

Why many abusive men seem to be mentally ill—and why they usually aren’t

We will explore answers to these questions.

Sama tilanne täällä miehen kanssa. Puhumattomuus vaikeista asioista on johtanut siihen,ettei puhuta enää muustakaan. Paitsi arkiasioista,kauppalistasta ja ruoanlaitosta. Mieheni on hyvä,luotettava, turvallinen ja yllättää minua usein. Näyttää rakkauttaan. Olen siitä kiitollinen ja olen kasvanut hänen kanssaan paljon. Silti mä haluaisin puhumista,ajatusten jakamista, mitä vaan. Koen avoimempaa olemista työkavereidenkin kanssa, heidän kanssaan puhutaan elämän asiat,fiilikset,kuulumiset jne.. mun mies ei edes tunnista (kertomansa mukaan) mitä hän haaveilee,mitä hänelle kuuluu ( paitsi hyvää/väsyttää), mistä hän tykkää minussa tai meidän parisuhteessa jne.

Ei hän ymmärrä yhtään mitään tunnetason juttuja. Jos meillä on taas sama riita jostain samasta asiasta,niin hän käsittelee sen yhden riidan siinä hetkessä,eikä tajua,että me toistetaan samaa kaavaa jossain asiassa ja se pitäisi rikkoa, vaikka siitä sanonkin.

Ikävää sanoa, mutta pidän häntä tämän takia todella yksinkertaisena enkä arvosta häntä, mikä tietysti syö minua ja suhdetta. Sosiaalisesti hän on etevä, ystävällinen ja kiltti,reilu. Ja tosiaan luotettava.

Mietin vaan paljon,että riittääkö se? Toisaalta en halua ketään muutakaan. Ja jos uusi löytyisikö,niin tuskin hänessä olisi kaikki muut toivomani ominaisuudet..

Tämä on tätä keski-iän kriisiä.. jotenkin ymmärrän hyvin, miten tässä iässä niitä eroja alkaa tulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joulutähti kirjoitti:

Juuri tuli ero ihan samasta syystä, ainakin osittain.

Kamalan vaikeaa on olla ihmisen kanssa joka ei suostu puhumaan ollenkaan ja itse on ylitunteellinen ja liiankin avoin tunteistaan. Aiheuttaa todella paljon konflikteja ja tekee elämästä vaikeaa kummallekin osapuolelle. Vaikka kumpikin kuitenkin rakastaa.

Meillä mies vaan suuttuu jos yrittää puhua mistään. Päätettiin juuri muutama päivä sitten erota. On paljon muitakin syitä mutta minulla tämä päällimmäisenä koska aina kun haluaisin puhua jostain ensin vaikenee ja sitten suuttuu kun en heti anna periksi sille mykkyydelle.

Tunnen tuskan siitä että järki sanoo että nyt on jo syytä luovuttaa mutta sydän sanoo toista ja uskoo ja toivoo että vielä tässä toivoa on. Tunteet ailahtelevat syvästä tuskasta ja surusta äärimmäiseen raivoon.

Mutta valitettavasti meillä ei ole 💔

Kerroit, miten haluaisit keskustella puolisosi kanssa, mutta hän suuttuu ja poistuu paikalta vihaisena.

Kommentistasi tuli mieleeni oma parisuhteeni ennen avioeroa.

Ex on sitä tyyppiä, joka kiihtyy nollasta sataan alle aikayksikön ja rupeaa välittömästi karjumaan ja vaatimaan selitystä. Suuttuessaan hän usein puhui minulle hyvin loukkaavasti ja pyrki provosoimaan minua vihaiseksi.

Joka kerta näissä tilanteissa säikähdin ja vetäydyin (taustalla lapsuudenaikaista perheväkivaltaa ja siitä johtuva trauma). Tietysti halusin selvittää ongelman, mutta en silloin, kun mies kävi kierroksilla ja vaati sinnikkäästi selityksiä - ei siis selvittämään ristiriitojamme vaan minun selityksiäni.

Pyysin useita kertoja, että hän rauhoittuisi ensin. Usein ehdotin hänelle taukoa, voisimme mennä vaikka eri huoneisiin rauhoittumaan,  mutta tämä ei sopinut hänelle ja hän rupesi raivoamaan kahta kauheammin, mikä ei todellakaan auttanut siihen, että minua rupesi pelottamaan miehen karjunta.

Jos kuitenkin läksin paikalta (vessaan, kävelylle, toiseen huoneeseen), hän seurasi minua ja käyttäytyi aggressiivisesti ja vaativasti. Yleensä hän vaati minua palaamaan takaisin, jotta asia voitaisiin selvitellä. Hänellä ei ollut ollenkaan ymmärrystä sille, että en halunnut puhua hänen kanssaan, kun hän raivosi ja itsekin jo siinä vaiheessa melkoisen  kiihtyneenä. Eihän sellaisessa tilassa pysty ajattelemaan eikä puhumaan järkevästi ja sovittelevasti. Minusta tuntui näissä tilanteissa ja jälkeekin päin muistellessani siltä, että hän halusi pikemminkin lietsoa riitaa kuin sopia asiosta. 

Lopulta olin niin lukossa, että en halunnut puhua hänelle enää mistään enkä milloinkaan, koska yhä useammin keskusteluista kehkeytyi aivan jumalaton riita, milloin mistäkin, mistä hän sattui raivostumaan. Tietenkään hän ei myöskään halunnut mennä pariterapiaan selvittämään ongelmiamme. Hän oli sitä mieltä, ettei halua mennä sinne haukuttavaksi - kieltämättä todella kummallinen asenne. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta haukkua häntä vaan saada välimme kuntoon. 

Lopulta minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ei ole minkäänlaista toivoa saada parisuhdetta toimivaksi. 

Tämä viimeisin kommentti oli lähes kuin omasta elämästäni. Olin 9 vuotta suhteessa miehen kanssa, joka käyttäytyi samalla tavalla. Hän suuttui silmittömästi eri mieltä olemisesta. Näin ei tietenkään ollut suhteen alussa, vaan keskustelumme olivat aluksi hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia. Tämä hullun kiilto silmissä huutaminen tuli kuvioon n. vuoden päästä ensitapaamisesta. Kun tuo silmitön aggressiivisuus (huutaminen, kiroilu, sättiminen, provosointi, minun vaatiminen tilille jokaisesta sanasta) kehittyi tavaroiden rikkomiseksi, olin aivan pulassa. Aggressivisuutta saattoi jatkua vuorokausien ajan. Joskus mies lähti suutuspäissään ja oli pari päivää jossain (hotellissa, oletan ryyppäämässä). Jälkikäteen mies syytti kaikesta minua. Minä olin provosoinut häntä suuttumaan (olemalla eri mieltä arkisesta asiasta). "Ex ei koskaan provosoinut minua tuolla lailla ja emme koskaan riidelleet tai olleet mistään eri mieltä, en ymmärrä miksi sinun pitää provosoida minua."

Lienee sanomattakin selvää, että kun on tuollainen uhka olemassa, ihminen alkaa varoa sanojaan ja tekojaan ja tekee kaikkensa, jotta ei provosoi toista. Pelkäsin häntä. Oli hyviäkin hetkiä, mutta tiesin aina, että ne eivät kestä. Napsahdus tuli ennalta arvaamatta, tai juurikin kun sitä vähiten osasi odottaa. Odotin monta vuotta sopivaa hetkeä erota. Se tuli, ja erosta on nyt kolme vuotta. Vieläkin noiden tilanteiden muisteleminen nostaa sykettä. Hän jäi viimeiseksi kumppanikseni, en uskalla enää.

Olen kenelle vastasit. Minun tapaukseni ei ollut näin paha vaan kuten sanoin, hienovarainen. Mies mm. unohti yhteisissä riennoissa minut ja seurusteli kavereidensa kanssa mieluummin (istuin monet illanvietot yksin, koska olimme HÄNEN kavereiden kanssa. Minun kavereiden kanssa ei oltu). Loukattuani itseni totesi vain, ettei hän voi poistaa vamman aiheuttamaa kipua ja meni nukkumaan. Jos lähdimme ulos, hän löysi aina jonkun mielenkiintoisemman henkilön kenen kanssa puhua ja viettää meidän iltaa - kuittasin tämän vain sillä, että hän on sosiaalinen ihmisihminen. Koska hänen mielestään hänen tulevaisuuden suunnitelmat olivat omiani järkevämpiä, meidän pitäisi mennä hänen pillinsä mukaan. Seksissä huomioi välillä, mutta 90% kerroista keskittyi vain omaan orgasmiinsa vaikka väitti muuta. Osti minulle lahjaksi asioita, joita itse halusi käyttää kotonani, kun "Sinulla ei ole tällaista, tarvitset tätä" (samaan aikaan minä ostin hänelle lahjoja, joita hän halusi). Aina puhuttuani puhelimessa halusi tietää, että kuka soitti ja mitä asiaa hänellä oli. Ei auttanut, jos tarvitsin apua, mutta olen joutunut huolehtimaan aina itsestäni yksin, joten en tajunnut, ettei tämä ole normaalia.

Kaikenlaista tällaista "pientä" itsekästä oman navan tuijottelua ja minun huomioimattomuutta ja vähättelyä. Ja KAIKKI tämä piilotettuna sinne, että suurin osa ajasta oli rauhallista ja normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne täällä miehen kanssa. Puhumattomuus vaikeista asioista on johtanut siihen,ettei puhuta enää muustakaan. Paitsi arkiasioista,kauppalistasta ja ruoanlaitosta. Mieheni on hyvä,luotettava, turvallinen ja yllättää minua usein. Näyttää rakkauttaan. Olen siitä kiitollinen ja olen kasvanut hänen kanssaan paljon. Silti mä haluaisin puhumista,ajatusten jakamista, mitä vaan. Koen avoimempaa olemista työkavereidenkin kanssa, heidän kanssaan puhutaan elämän asiat,fiilikset,kuulumiset jne.. mun mies ei edes tunnista (kertomansa mukaan) mitä hän haaveilee,mitä hänelle kuuluu ( paitsi hyvää/väsyttää), mistä hän tykkää minussa tai meidän parisuhteessa jne.

Ei hän ymmärrä yhtään mitään tunnetason juttuja. Jos meillä on taas sama riita jostain samasta asiasta,niin hän käsittelee sen yhden riidan siinä hetkessä,eikä tajua,että me toistetaan samaa kaavaa jossain asiassa ja se pitäisi rikkoa, vaikka siitä sanonkin.

Ikävää sanoa, mutta pidän häntä tämän takia todella yksinkertaisena enkä arvosta häntä, mikä tietysti syö minua ja suhdetta. Sosiaalisesti hän on etevä, ystävällinen ja kiltti,reilu. Ja tosiaan luotettava.

Mietin vaan paljon,että riittääkö se? Toisaalta en halua ketään muutakaan. Ja jos uusi löytyisikö,niin tuskin hänessä olisi kaikki muut toivomani ominaisuudet..

Tämä on tätä keski-iän kriisiä.. jotenkin ymmärrän hyvin, miten tässä iässä niitä eroja alkaa tulla.

Kaikki eivät tosiaan ole tunneälykkäitä tai välttämättä edes älykkäitä. On haastavaa, jos puoliso on lämmin ja mukava, mutta emotionaalisesti tahvo.

The Problems kirjoitti:

Onko ne puolisonkin mielestä ongelmia?

Tuskin on. Nainen on taas tyypillisesti ylianalysoinut jonkun mitättömän pikkuasian valtavan suureksi ongelmaksi.

Vierailija kirjoitti:

The Problems kirjoitti:

Onko ne puolisonkin mielestä ongelmia?

Tuskin on. Nainen on taas tyypillisesti ylianalysoinut jonkun mitättömän pikkuasian valtavan suureksi ongelmaksi.

Kuulostat mieheltä avioeron kynnyksellä.