Erolapset (myös aikuiset), kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…

"Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa.

Wallerstein päätyi näihin tuloksiin tehtyään 25 vuotta kestävän seurantatutkimuksen, jossa hän selvitti amerikkalaisten erolasten elämää.

- En halua sanoa, että älkää erotko, mutta lapset saattavat pitää enemmän onnettomasta perheestä, Wallerstein sanoi haastattelussa vuonna 1976."

Luin tämän ja siitä tuli mieleeni kysellä ihmisten omakohtaisia kokemuksia asiasta. Lapset ovat tässäkin aikuisten armoilla. Yksilöistä riippuen aikuisten mielialat ja -halut voivat olla myös impulsiivisia ja lyhytnäköisiä.

Ja mitä onnellisuuteen tulee, minusta se on ihmisellä poikkeustila, huippuhetkille varattu tunne. Tyytyväinen ja luottavainen olisi tietysti hyvä olla. Itse en haikaile enää romanttisen rakkauden perään, olen saanut siitä osani. Enemmänkin kaipaan yhteisiä asioita, keskusteluyhteyttä ja keskinäistä arvonantoa liittooni. Ehkä olisi syytä tsempata enemmän, eikä jumittaa poteroissaan.

Ap

Ihmisillä on joku hirveä tarve ajatella, että näissä tilanteissa on joku yksi ainoa totuus, joka pätee yleisesti jokaiseen erotilanteeseen. Sellaista ei taida olla. Tiedän jo työnikin puolesta lapsia, jotka ovat kokeneet eron suurena helpotuksena, neutraalina tai todella pahana asiana. Myös kaikki välivariaatiot löytyvät. Tilanteet ovat niin moninaiset. Yleisesti sanoisin, että te jotka ette vielä ole perhettä perustaneet, niin miettikää todella tarkkaan ja huolella, että kenen kanssa niitä lapsia lähdette tekemään. Useimmin näissä pahiten kriiisiytyneissä tilanteissa selviää, että ainakin toinen osapuoli on alunperinkin epäillyt, onko se toinen edes se oikea, muttei ole osannut ajoissa viheltää peliä poikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.

Ap

Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.

Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.

Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).

Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).

Ohis.

Nimenomaan näin! On hämmästyttävää miten aikuiset ihmiset pystyvät valehtelemaan itselleen mustan valkoiseksi. Kun totuus on, että eroissa ei yleensä ajatella lapsia tippaakaan, ainoastaan oma napa kiinnostaa.

Jos omaan kotiin meneminen ja kumppanin näkeminen ahdistaa, on syytä asialle tehdä jotakin. Kyllä, siinä ajattelee itseään. Ja silloin todellakin toteutuu tuo ” bingo” ajattelu, että kun itse voi hyvin, niin lapsi voi hyvin. Silloin kun sitä ei ole itse kokenut ( kuten sinä esimerkiksi), on ihan turha moralisoida muita.

Kyllä minä moralisoin jokaista, joka kehtaa väittää että perheen aikuisten ”oikeus intohimoon” (bingo) on tärkeämpi kuin lasten oikeus perheeseensä.

Siitähän tässä on kysymys. Vastakkain ovat lapsen etu ja vanhemman etu. Lapsen etu olisi se tylsä ja ehkä kylmäkin suhde. Vanhemman etu on saada heittäytyä intohimon pauloihin.

Ja mitä taas tulee siihen, että oman puolison näkeminen ”ahdistaa”, niin haluan kyllä hieman lisätietoja. Lyökö kumppani? Juoko kumppani? Puhuuko rumasti? Vai ahdistaako muuten vaan? Näitä olisi hyvä miettiä, ihan siltä varalta että sen lapsenkin seura alkaa jonakin päivänä ahdistaa.

No siinäpä sitten moralisoit. En ole sulle velkaa vastata mihinkään noihin kysymyksiin. Jokainen elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi näkee.

Sääliksi käy lapsesi.

Tiedätkö, mua käy sääliksi sellaiset ihmiset, jotka yrittävät elää ylempänä muita ja kiillottaa sädekehäänsä ja väittävät, että osaavat katsella maailmaa omaa napaansa pidemmälle, vaikka asia on juuri päinvastoin. Sinä jos kuka olet itsekäs.

Mä olin 7 vanha kun erosivat, ja oli iso helpotus. Jatkuva taistelu ja kitinä loppui, ja vanhemmistani kuoriutui lämpimät ja onnelliset ihmiset. Nyt mulla (kaikilla sisaruksilla) hyvät välit molempiin vanhempiin, ja jopa vanhemmatkin tulee nyt keskenään hyvin toimeen. Ero oli tämän perheen pelastus. M32

Erolapsen suusta kuultua ainakin että en halua seurustelukumppania koska se sitten jättää kuitenkin. Ero on lapselle trauma ja lapsi joutuu usein elämään yhden vanhemman perheessä sen hylätyn vanhemman kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on joku hirveä tarve ajatella, että näissä tilanteissa on joku yksi ainoa totuus, joka pätee yleisesti jokaiseen erotilanteeseen. Sellaista ei taida olla. Tiedän jo työnikin puolesta lapsia, jotka ovat kokeneet eron suurena helpotuksena, neutraalina tai todella pahana asiana. Myös kaikki välivariaatiot löytyvät. Tilanteet ovat niin moninaiset. Yleisesti sanoisin, että te jotka ette vielä ole perhettä perustaneet, niin miettikää todella tarkkaan ja huolella, että kenen kanssa niitä lapsia lähdette tekemään. Useimmin näissä pahiten kriiisiytyneissä tilanteissa selviää, että ainakin toinen osapuoli on alunperinkin epäillyt, onko se toinen edes se oikea, muttei ole osannut ajoissa viheltää peliä poikki.

Mutta ei aina. Me olimme yhdessä 10 vuotta ennen lapsia. Olimme ystäviä aina eroon asti. Eron jälkeen tilanne vasta kriisiytyi ja välimme eksän kanssa ovat tulehtuneet potenssiin sata.

Surullista, miten paljon täällä on ihmisiä, joista tuntuu, että ero särki jotain pysyvästi. Kannattaa miettiä mitä tunnetta/tarvetta uhrin osa itsessä ruokkii? Mikä estää päästämästä uhrin osasta irti? Pelko? Minkä pelko ja miksi? Joutuisiko silloin antamaan anteeksi vai jotain muuta?

Itse en ole erolapsi, mutta isäni kuoli, kun olin lapsi. Silloin, jos milloin, kävi selväksi, että mitä vain voi sattua. Lisäksi äitini oli pahassa onnettomuudessa, kun olin teini. Jäi onneksi henkiin, mutta muistan ikuisesti kauhuni onnettomuuden jälkeen, että selviääkö äiti.

Muutama vuosi isän kuoleman jälkeen äiti löysi uuden miehen ja olivat yhdessä hänen kuolemaansa asti muutama vuosi sitten. Elämäni uusperheessä oli ihan mukavaa, vaikka miehelläkin oli lapsia. Isän kuolema ei rikkonut mitään pysyvästi. Toki välillä oli ikävä, mutta ei isän kuolema tai uusperhe mitenkään määrittele identiteettiäni. Lapseni pitivät isäpuolta kuin biologisena ukkinaan. Suhde äitiini on edelleen läheinen.

Vierailija kirjoitti:

Erolapsen suusta kuultua ainakin että en halua seurustelukumppania koska se sitten jättää kuitenkin. Ero on lapselle trauma ja lapsi joutuu usein elämään yhden vanhemman perheessä sen hylätyn vanhemman kanssa.

Minun mieheni aikuinen tytär sanoi, ettei aio koskaan naimisiin, koska kuitenkin tulee ero.

Vierailija kirjoitti:

Surullista, miten paljon täällä on ihmisiä, joista tuntuu, että ero särki jotain pysyvästi. Kannattaa miettiä mitä tunnetta/tarvetta uhrin osa itsessä ruokkii? Mikä estää päästämästä uhrin osasta irti? Pelko? Minkä pelko ja miksi? Joutuisiko silloin antamaan anteeksi vai jotain muuta?

Itse en ole erolapsi, mutta isäni kuoli, kun olin lapsi. Silloin, jos milloin, kävi selväksi, että mitä vain voi sattua. Lisäksi äitini oli pahassa onnettomuudessa, kun olin teini. Jäi onneksi henkiin, mutta muistan ikuisesti kauhuni onnettomuuden jälkeen, että selviääkö äiti.

Muutama vuosi isän kuoleman jälkeen äiti löysi uuden miehen ja olivat yhdessä hänen kuolemaansa asti muutama vuosi sitten. Elämäni uusperheessä oli ihan mukavaa, vaikka miehelläkin oli lapsia. Isän kuolema ei rikkonut mitään pysyvästi. Toki välillä oli ikävä, mutta ei isän kuolema tai uusperhe mitenkään määrittele identiteettiäni. Lapseni pitivät isäpuolta kuin biologisena ukkinaan. Suhde äitiini on edelleen läheinen.

Sanotaan, että kuolemasta toipuu helpommin kuin erosta. Niin leski kuin lapset.

Ero on saakelin vaikea toteuttaa, kun on lapset, talo ja 20 vuoden historia. Kukaan ei lähde siihen heppoisin syin.

Itse erosin viimein, kun kaikkien vuosien vaikeuksien lisäksi löysin rakkauden ja lähdin Ero paransi kaikkien elämää. Ilmeisesti myös exän, kun on minulle uutta suhdettaan hehkuttanut.

Sen verran ahdistava tuo avioliittoni oli etten missään tilanteessa haluaisi olla exän kanssa mitenkään tekemisissä. Lasten kanssa emme ole erosta tai lasten isästä keskustelleet mitenkään. Näen kuitenkin, että voivat hyvin. Isä ei lapsia luokseen ole ottanut vuosiin. En tiedä miksi.

Kaikkia versioita löytyy lähipiiristä, ei tähän ole yksiselitteistä vastausta. Olennaista on ehkä miettiä mitä siinä saa jos eroaa, onhan kaiken muuttuminen aikuisellekin kriisi. Ap mainitsi, että toivoisi jonkunlaista henkistä yhteyttä. Eikös sitä voi saada toisesta ihmisestä ystävyyden kautta? Ei kai puolison olekaan tarkoitus täyttää kaikkia tarpeita?Kannustaisin silti rehellisyyteen puolison kanssa, muuten teilläkään ei ole aidosti mitään pohjaa mille rakentaa suhdetta, vaan pelkkä kulissi.

Eron voi hoitaa hyvin tai huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.

Ap

Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.

Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.

Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).

Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).

Ohis.

Nimenomaan näin! On hämmästyttävää miten aikuiset ihmiset pystyvät valehtelemaan itselleen mustan valkoiseksi. Kun totuus on, että eroissa ei yleensä ajatella lapsia tippaakaan, ainoastaan oma napa kiinnostaa.

Jos omaan kotiin meneminen ja kumppanin näkeminen ahdistaa, on syytä asialle tehdä jotakin. Kyllä, siinä ajattelee itseään. Ja silloin todellakin toteutuu tuo ” bingo” ajattelu, että kun itse voi hyvin, niin lapsi voi hyvin. Silloin kun sitä ei ole itse kokenut ( kuten sinä esimerkiksi), on ihan turha moralisoida muita.

Kyllä minä moralisoin jokaista, joka kehtaa väittää että perheen aikuisten ”oikeus intohimoon” (bingo) on tärkeämpi kuin lasten oikeus perheeseensä.

Siitähän tässä on kysymys. Vastakkain ovat lapsen etu ja vanhemman etu. Lapsen etu olisi se tylsä ja ehkä kylmäkin suhde. Vanhemman etu on saada heittäytyä intohimon pauloihin.

Ja mitä taas tulee siihen, että oman puolison näkeminen ”ahdistaa”, niin haluan kyllä hieman lisätietoja. Lyökö kumppani? Juoko kumppani? Puhuuko rumasti? Vai ahdistaako muuten vaan? Näitä olisi hyvä miettiä, ihan siltä varalta että sen lapsenkin seura alkaa jonakin päivänä ahdistaa.

No siinäpä sitten moralisoit. En ole sulle velkaa vastata mihinkään noihin kysymyksiin. Jokainen elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi näkee.

Sääliksi käy lapsesi.

Tiedätkö, mua käy sääliksi sellaiset ihmiset, jotka yrittävät elää ylempänä muita ja kiillottaa sädekehäänsä ja väittävät, että osaavat katsella maailmaa omaa napaansa pidemmälle, vaikka asia on juuri päinvastoin. Sinä jos kuka olet itsekäs.

Toivottavasti et ainakaan uusperhettä ole perustanut.

Olen lukenut samoja tutkimuksia, joiden mukaan vähän viileämpi ja jopa jonkin verran alkonkin sävyttämä avioliitto on lapsille parempi kuin eroperhe. Vain todelliset perhehelvetit sitten erikseen.

Joskus tulee mieleen, että ihmiset psyykkaa itsensä "huonovointiseksi" ja sitten perustelevat sitä eroa "lasten edulla ja oikeudella onnelliseen kotiin". Höpö, höpö. 90% tapauksista on tasan kyseessä se, että haluaa alkaa mennä, ruoho on vihreämpää aidan takana tai uusi jo jopa katsottu valmiiksi. Mitäs sitä kaunistella lasten edulla?

Ero on lapsille yksi suurimpia riskejä lapsuudessa. Tottakai monista eroperheiden lapsista tulee ihan kelpoisia aikuisia, mutta poikkeuksetta ongelmalapsien taustalla on eroperhe.

Meillä on myös kiusallinen tilanne, kun miehen aikuiset lapset on taloudellisesti aika osattomia yhteisiin teineihin nähden. Ymmärtääkseni ovat kuitenkin tajunneet, että isänsä ei ole tilanteesta vastuussa tai kohtele lapsiaan epätasa-arvoisesti. Isänsä oli meidän tavatessa luottotiedoton, lasten äidin  kanssa taloutensa ryssinyt mies. Ei tietystikään ollut mitään luksusta tarjota lapsille koskaan. Minä taas olen meistä se aidosti hyväpalkkainen ja saanut runsaasti ennakkoperintöjä omilta vanhemmiltani. Mies sai perintöä tasan 12500 Euroa vanhempiensa kuoltua. Minä olen saanut ennakkoja varmaan lähemmäs puoli miljoonaa. Toki se nyt näkyy lasteni elintasossa joissain asioissa. On tehty kivoja matkoja, on ollut mopoautoa, merkkivaatetta ja ajokortit maksetaan jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.

Ap

Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.

Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.

Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).

Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).

Ohis.

Nimenomaan näin! On hämmästyttävää miten aikuiset ihmiset pystyvät valehtelemaan itselleen mustan valkoiseksi. Kun totuus on, että eroissa ei yleensä ajatella lapsia tippaakaan, ainoastaan oma napa kiinnostaa.

Jos omaan kotiin meneminen ja kumppanin näkeminen ahdistaa, on syytä asialle tehdä jotakin. Kyllä, siinä ajattelee itseään. Ja silloin todellakin toteutuu tuo ” bingo” ajattelu, että kun itse voi hyvin, niin lapsi voi hyvin. Silloin kun sitä ei ole itse kokenut ( kuten sinä esimerkiksi), on ihan turha moralisoida muita.

Kyllä minä moralisoin jokaista, joka kehtaa väittää että perheen aikuisten ”oikeus intohimoon” (bingo) on tärkeämpi kuin lasten oikeus perheeseensä.

Siitähän tässä on kysymys. Vastakkain ovat lapsen etu ja vanhemman etu. Lapsen etu olisi se tylsä ja ehkä kylmäkin suhde. Vanhemman etu on saada heittäytyä intohimon pauloihin.

Ja mitä taas tulee siihen, että oman puolison näkeminen ”ahdistaa”, niin haluan kyllä hieman lisätietoja. Lyökö kumppani? Juoko kumppani? Puhuuko rumasti? Vai ahdistaako muuten vaan? Näitä olisi hyvä miettiä, ihan siltä varalta että sen lapsenkin seura alkaa jonakin päivänä ahdistaa.

No siinäpä sitten moralisoit. En ole sulle velkaa vastata mihinkään noihin kysymyksiin. Jokainen elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi näkee.

Sääliksi käy lapsesi.

Tiedätkö, mua käy sääliksi sellaiset ihmiset, jotka yrittävät elää ylempänä muita ja kiillottaa sädekehäänsä ja väittävät, että osaavat katsella maailmaa omaa napaansa pidemmälle, vaikka asia on juuri päinvastoin. Sinä jos kuka olet itsekäs.

En ole väittänyt olevani vähemmän itsekäs kuin sinä. Minulla ei ole lapsia. Kirjoitustesi perusteella muistutat erittäin paljon erästä tuttavaani, joka selitteli eroaan juurikin tuolla "kotiin meneminen ahdistaa" -kliseellä. Mihinkään pariterapiaan eivät menneet, vaan tämä 2- ja 4-vuotiaiden lasten äiti löysi itselleen työpaikalta uuden miehen, jonka luo muutti lapsineen, ja ero vireille saman tien. Alle vuoden kuluttua uusi kumppani oli osoittautunut väkivaltaiseksi pettäjäksi, ja sen jälkeen kumppanit ovat vaihtuneet tiuhaan. Koko ajan hän selittelee toimintaansa sillä, että onnellinen äiti on onnellisen lapsuuden tae. Jokainen perhettä ulkopuolelta katsova näkee, että lapset kärsivät. 

Hyvä jos sinulla ei ole tällaista. Tekstisi vain antaa sinusta juuri tällaisen intohimojensa perässä juoksevan itsekkään ja itseään pettävän naisen kuvan.

Eroaminen on liian helppoa.

Äiti ja isä erosivat kun olin n.5v eikä minulle jäänyt mitään traumoja. Jatkuva riitely loppui eikä tarvinnut enää keittiön pöydän alla peloissaan sitä kuunnella. Ne kuiskaten käydyt riitelytkin muuten saattaa kuulua seinien läpi lapsille. Kun niin moni aina sanoo että ei ne lapset siitä kylmästä ilmapiiristä kärsi niin minä ainakin kärsin. Aikuiset luuli riitelevänsä salaa mutta kyllä sen huomaa eikä lapset ole tyhmiä. Aikuiset ajattelee olevansa asiallisia ja todellisuudessa jatkuvasti piikittelevät ja ilkeästi naljailevat toistensa seurassa, se on sitten se malli jonka lapsi oppii että näin toiselle puhutaan. Harva oikeasti kykenee pitämään niitä negatiivisia tunteitaan niin hyvin sisällään kuin luulee, ei se aina purkaudu huutamisena ja riitelynä mutta kyllä sen kylmän ilmapiirin ja kireyden aistii ja minulle se oli ainakin ahdistavampaa kuin ero. Ei se ole aina niin mustavalkoista että joko se huuto riitely tai jatkuva hellyyden ja pusuttelun näyttäminen. En minäkään mitään vanhempien imuttelua halua nähdä mutta kyllä sen vaan pieni lapsikin huomaa jos vanhemmat väkisin sietää toistensa seuraa ja ovat toistensa seurassa kireinä ja puhuvat kuin jossain virastossa oltaisiin. Sain ihanan isäpuolen ja äitipuolen kautta ihanat uudet sisarukset jotka ovat minulle edelleen aikuisena rakkaita. Näin isäpuolen ja äitini suhteessa mitä on toisen kunnioitus ja arvostus. Äitipuoleni ja isäni erosivat myös mutta en siitäkään saanut traumoja vaan koin sen hyväksi kun oli kuukausia kuunnellut iltaisin sitä kuiskaten käytyä riitelyä ja ajattelin 11-vuotiaana että eivätkö vaan voisi erota ja olin onnellinen kun niin kävi. Ymmärrän että on erilaisia suhteita ja osa niistä toimii ja osa ei ja itse olen ollut jo 8 vuotta avopuolisoni kanssa yhdessä eikä minulla ole mitään ongelmia sitoutumisessa. Avopuolisoni taas jonka vanhemmat oli väkisin yhdessä koko ikänsä (kunnes isä kuoli) niin edelleen aikuisena suree sitä miksi eivät voineet aikoinaan erota. Lapsuus meni pilalle kun riitelyä jatkui vuosia ja anoppi on ylpeä kun sai lasten vuoksi pidettyä suhteen pystyssä. Kokemuksia on siis monia.

Onko suurin syy eroille halu kokea uudestaan endorfiinihumala, jonka saa uudesta rakkaudesta ja siihen liittyvästä fyysisestä toiminnasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

Olisko aika vähän tarkentaa tuota? Sen sijaan et projisoit vihasi johonkin"akkaan", se oli SINUN ISÄSI joka sinut hylkäsi. Ei se "akka". Surullista että olet jäänyt jumiin tuollaiseen vihaan. Ja siis valinnut ihan itse pilata elämäsi sillä että isäsi rakastui toiseen. ( mikä ei ole mikään rikos). Kannatko kenties äitis katkeruutta? Sinuna hakisin itselles apua.

Toiset naiset eivät ole mitään viattomia, yhtä syyllisiä kumpikin, sekä varas (2.nainen) että luopio (mies).