Lue keskustelun säännöt.
Erolapset (myös aikuiset), kokemuksia
31.12.2020 |
Kuinka vanhempiesi ero on vaikuttanut sinuun? Muistatko sitä tunteiden kirjoa, jonka eropäätös tuotti? Ajatteletko, että vanhempiesi olisi ollut parempi vain jatkaa yhdessä vaikeuksista huolimatta, vai koetko eron olleen ns. hyvä asia? Kuinka ero vaikutti käytännön arkeen, esim asumisjärjestelyihin? Kuinka vanha olit eron aikaan ja olet nyt?
Nimim. Tilanne mietinnässä, mutta lasten etu nro 1
Kommentit (180)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.
Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.
Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.
Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.
Eronnut kyllä, mutta en itsekäs. Ainoastaan realisti katsoen erotilastoja. Se, että ei itse halua erota lastensa isästä koskaan, ei todellakaan tarkoita sitä, että asia on sillä päätetty. Kyllä sillä isälläkin on oma elämänsä tunteineen ja toiveineen. Voihan toki ajatella elävänsä pää pilvilinnoissa, mutta useinkaan se ei ole totuus. Tietenkin taputan kaikille niille pariskunnille, jotka vielä kuolinvuoteellaan oikeasti rakastavat kumppaniaan. Sehän on ihanaa! Mutta tämä ei kyllä toteudu läheskään kaikilla pariskunnilla.
Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Silloin kuolinvuoteella siis.
Ohis
Siis tarkoitan, että se rakkaus, joka on syttynyt silloin nuorena pysyy samanlaisena rakkautena kuolemaan asti. Kyllä kaikki nyt varmaan tietävät, mitä rakkaudella ylipäätään käsitetään, niin en ala sitä tähän nyt kirjoittaa. Syitä rakkauden loppumiseen ”ennenaikaisesti” on tietysti monia. Minä en ala moralisoimaan kenenkään päätöksiä eroon johtaneisiin syihin. Kukin kokee elämän niin kuin kokee. Jos on sitä mieltä, että lapsi traumatisoituu erosta, niin kannattaa jättää lapsi tekemättä.
Siksi kysyn, josko mielikuvasi rakkaudesta on väärä. Rakkaus kun muuttuu elämän aikana. Nuoruuden rakkaus ei pysy samanlaisena vanhuuteen asti. Koska itse muuttuu.
Minä väitän, että rakkaus ei koskaan häviä. Jos häviää, ei sitä rakkautta ole koskaan ollutkaan.
Jos nyt avaan omaa tilannettani. Erosin lapseni isästä 15 vuoden yhdessäolon jälkeen. Kyllä yritimme kaikkemme pitääkseemme liiton kasassa. Erosimme ja palasimme yhteenkin tuona aikana. Koin kyllä, että rakkaus loppui. Tietysti ajattelen häntä lämmöllä vieläkin, onhan hänen kanssaan koettu kaikkea ihanaa. Mutta en rakasta. Sinun väitteelläsi, että esim. minä en olisi koskaan rakastanutkaan, en anna minkäänlaista arvoa. Kyllä minä itse tiedän, mitä olen tuntenut ja kokenut ja mitä tunnen ja koen nyt.
Sori, en tarkoittanut loukata, vaan itse pohdin mitä rakkaus on, ja ylläolevaan olen päätynyt.
Eikö tuo lämpö, mitä vieläkin tunnet, ole rakkautta? Vai mitä sinun pitäisi tuntea, jotta rakastaisit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 8 vuotias, isäni oli/on yhä narsisti alkoholisti. En koskaan kaivannut isääni, luojan kiitos äitini erosi. Nyt vanhana äijänä ihmettelee miksi en ole kiinnostunut hänestä. Turha mulkulle mitään selittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.
Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.
Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.
Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.
Eronnut kyllä, mutta en itsekäs. Ainoastaan realisti katsoen erotilastoja. Se, että ei itse halua erota lastensa isästä koskaan, ei todellakaan tarkoita sitä, että asia on sillä päätetty. Kyllä sillä isälläkin on oma elämänsä tunteineen ja toiveineen. Voihan toki ajatella elävänsä pää pilvilinnoissa, mutta useinkaan se ei ole totuus. Tietenkin taputan kaikille niille pariskunnille, jotka vielä kuolinvuoteellaan oikeasti rakastavat kumppaniaan. Sehän on ihanaa! Mutta tämä ei kyllä toteudu läheskään kaikilla pariskunnilla.
Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Silloin kuolinvuoteella siis.
Ohis
Siis tarkoitan, että se rakkaus, joka on syttynyt silloin nuorena pysyy samanlaisena rakkautena kuolemaan asti. Kyllä kaikki nyt varmaan tietävät, mitä rakkaudella ylipäätään käsitetään, niin en ala sitä tähän nyt kirjoittaa. Syitä rakkauden loppumiseen ”ennenaikaisesti” on tietysti monia. Minä en ala moralisoimaan kenenkään päätöksiä eroon johtaneisiin syihin. Kukin kokee elämän niin kuin kokee. Jos on sitä mieltä, että lapsi traumatisoituu erosta, niin kannattaa jättää lapsi tekemättä.
Siksi kysyn, josko mielikuvasi rakkaudesta on väärä. Rakkaus kun muuttuu elämän aikana. Nuoruuden rakkaus ei pysy samanlaisena vanhuuteen asti. Koska itse muuttuu.
Minä väitän, että rakkaus ei koskaan häviä. Jos häviää, ei sitä rakkautta ole koskaan ollutkaan.
Jos nyt avaan omaa tilannettani. Erosin lapseni isästä 15 vuoden yhdessäolon jälkeen. Kyllä yritimme kaikkemme pitääkseemme liiton kasassa. Erosimme ja palasimme yhteenkin tuona aikana. Koin kyllä, että rakkaus loppui. Tietysti ajattelen häntä lämmöllä vieläkin, onhan hänen kanssaan koettu kaikkea ihanaa. Mutta en rakasta. Sinun väitteelläsi, että esim. minä en olisi koskaan rakastanutkaan, en anna minkäänlaista arvoa. Kyllä minä itse tiedän, mitä olen tuntenut ja kokenut ja mitä tunnen ja koen nyt.
Sori, en tarkoittanut loukata, vaan itse pohdin mitä rakkaus on, ja ylläolevaan olen päätynyt.
Eikö tuo lämpö, mitä vieläkin tunnet, ole rakkautta? Vai mitä sinun pitäisi tuntea, jotta rakastaisit?
Ei se lämpö ole rakkautta, ainoastaan hyviä muistoja. Ja nekin tulivat vasta about kolme vuotta eron jälkeen. Ero on aina iso ja pitkä prosessi. Mutta se kannattaa tehdä, kun ei ole muuta tietä omaan hyvään oloon.
PS. Erolapsi, nyt jo teini voi paljon paremmin hänkin nykyään
Vierailija kirjoitti:
Mä ajattelen asian niin, että jos ilmapiiri on huono, kannattaa erota. Näin on parempi ihan kaikille. Se, mikä lapsessa saattaa aiheuttaa katkeruutta, pahaa oloa yms. on se eron jälkeinen elämä. Eli kun vanhemmat rakastuvat uudelleen ( ehkä moniin uusiin miehiin/naisiin) ja esitellään niitä lapsille. Uusperhekuvioista puhumattakaan. En tietenkään tässä yritä sanoa, että kenenkään eronneen pitäisi olla loppuelämänsä sinkku, mutta usein lapset vain tuppaavat jäämään vähemmälle huomiolle, kun vanhempi ihastuu/rakastuu uudelleen.
Oma kokemus toisenlainen. Vanhemmillani oli kriisi, kun olin esiteini. Kovasti riitelivät ja ilmapiiri oli huono. Itse pelkäsin, että eroavat.
Saivat sitten asiansa sovittua ja liitto jatkui. Olin onnellinen siitä ja pelot loppui. Itsekkäästi halusin pitää yhden kodin.
Isäni on jo kuollut, mutta en ole kärsinyt tuosta riitaisesta kaudesta, koska jokaisessa pitkässä suhteessa tulee kriisejä. Niin on ollut omassanikin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 5, sisko oli 10 ja veli 17. Itse ero ei vaikuttanut minuun paljon, koska isä ei ollut koskaan kotona, niin elämä ei hirveesti siitä muuttunut, mutta muistan kuinka sisko itki monta iltaa (nukuttiin kerrossängyssä).
Eron jälkeinen elämä oli vaikeampaa. Äiti ja isä eivät melkein koskaan puhuneet toisilleen vaan jouduttiin olemaan viestinviejänä siinä välissä. Etenkin kaikki raha-asiat oli tosi vaikeita, koska molemmat syyllisti siitä että tartteen rahaa esim. silmälaseihin ja miksei se toinen vanhempi maksa enemmän.
Isän uusi vaimo oli tosi kylmä ja äidin poikakaverikavalkaadi ahdisti. Käytiin isän luona joka toinen viikonloppu n. 5 vuotta kunnes välit menivät kokonaan poikki. Se oli helpotus, koska inhosin siellä käymistä.
Nyt välit isään ovat ystävälliset, mutta etäiset. Jutellaana ehkä pari kertaa vuodessa, nähdään ehkä max kerran vuodessa.
Äitin kanssa tulen toimeen hyvin nyt, kun ei tarvitse asua saman katon alla.
On ihanaa, kun on oma koti ja omat tulot eikä ole enää riippuvainen vanhemmistaan!
Ero oli silti pienempi paha. Vanhempani ovat täysin epäsopivia toisilleen. Olisin luultavasti alkoholisti tai narkkari, jos ne olisi jäänyt yhteen.
Itse en ole avioerolapsi, lapseni on. Mies lähti heti lapsen synnyttyä. Sen jälkeen hän on välillä halunnut tavata lasta, välillä on mennyt kuukausia, ettei hänestä kuulu mitään.
Meillä vanhemmilla ei ole hyvät välit. En ole suostunut exän pompoteltavaksi (miehestä ei kuulu puoleen vuoteen mitään, siten yhtäkkiä pitäisi antaa vuoden ikäinen hänelle yöksi, en suostu, riita on valmis tai hän ei tule hakemaan lasta sovittuun aikaan ja sitten ilmoittaa tunnin päästä, että hänen sisko haluaakin nähdä lapsen huomenna klo sejase ja jos en suostu, riitaa). Ex myös haukkuu, huutaa ja kiroilee mulle lapsen kuullen.
Olen miettinyt, miten vaikuttaa lapseen, kun ei ole hänellä käsitystä ydinperheestä. Olen joskus kysynyt, miten hän kokee sen, että hänen isä ei asu meillä. Hän on sanonut, että olisi kiva, jos olisi mukava isä, mitta kun isä huutaa hänelle ja mulle ja on meille vihainen, niin ei sellaisen isän kanssa halua asua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.
Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.
Ap
Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.
Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa eroa. Ei jos on riittävän vanha muistamaan. Eroperinne myös jatkuu yleensä seuraavassa sukupolvessa.
Höpö höpö. Mun vanhemmat eronneet. Olen ensimmäisessä avioliitossa jo yli 30v ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 11-12 kun vanhemmat erosivat. Se oli tähänastisen elämäni (37) suurin kriisi. Pahinta ja traumatisoivinta olivat vanhempien riidat, joista yhä nään painajaisia joihin öisin herään. On vaikea sanoa, miten olisin kokenut eron, jos vanhemmat olisivat pystyneet suojaamaan meidät lapset tuolta sekoilulta.
Riitojen lisäksi sydämeni särki isän etääntyminen, meillä isä oli lempeä ja läheinen vanhempi ja äiti masentunut ja tasapainoton. Kun jäin äidin kanssa, tuntui että jäin "masennuksesta mustaan" kotiin ja valo eli isä kaikkosi elämästäni. Toki vierailin toisinaan isän ja uuden naisensa luona, mutta se oli erilaista, nukkua patjalla kaksion olkkarin lattialla ja olla "tiellä" koko ajan.
Minuun jäi sivullisen ja ylimääräisen leima, ja edelleen en esim. osaa oikein pyytää apua tai koe ansaitsevani mitään huomiota. Eron aikaan sattui asioita joissa minuun kajottiin seksuaalisesti mutta ei olisi tullut mieleenkään pyytää sekaisin olevilta vanhemmiltani apua. Siitä asti olen päätellyt, että pitää pärjätä yksin ja tottunut pitämään kaiken sisälläni. Välillä tämä oireilee minulle masennuksen tapaisesti noiden painajaisten lisäksi, mutta ulospäin olen pärjännyt elämässä kohtuullisen hyvin.
Vanhemmat aina kiittelevät, miten helppo lapsi olen ollut. Itse en noiden kokemusteni vuoksi ole halunnur lapsia hankkia.
N37
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa eroa. Ei jos on riittävän vanha muistamaan. Eroperinne myös jatkuu yleensä seuraavassa sukupolvessa.
Höpö höpö. Mun vanhemmat eronneet. Olen ensimmäisessä avioliitossa jo yli 30v ajan.
Eikös hän kirjoittanut että ”yleensä”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.
Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.
Ap
Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.
Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.
Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).
Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).
Ohis.
Vierailija kirjoitti:
Eroamisvaiheessa ei ole yleensä selvillä mahdolliset uusperhekuviot. Väitän, että näillä on monesti vähintään yhtä suuri vaikutus kuin itse erolla. Ainakin omassa lähipiirissäni on paljon näitä ensimmäisten liittojen "huonompia" lapsia, jotka jäävät aikuisenakin paitsioon. Pikkusisarille ostetaan esim. auto tai asunto, mitään tällaista ei ole vanhemmille lapsille kustannettu. On jopa ollut tilanne, jossa vaikeassa taloustilanteessa on kysytty isältä voisiko auttaa. Isä on vastannut tiukasti ei ja lähtenyt kakkosvaimon ja rakkauslapsen kanssa kuukaudeksi Etelä-Eurooppaan lomalle ja ostanut samaan aikaan ison kasan osakkeita kyseiselle rakkauslapselle. Mutta kriisissäkään ei voi auttaa ensimmäisen liiton lasta. Ja tämähän ei ole pelkkä raha-asia, vaan tuolla osoitetaan toiselle, että sinä et ole yhtä tärkeä.
Useinhan kuopuksia lellitään enemmän, mutta kyse onkin erilaisen kohtelun tasosta.
Niin tuttua. Sain todella tuntea nahoissani, etten ole yhtä arvokas kuin uusien kumppaneiden kanssa saadut lapset. En ole kyllä aikuisena mitään apua edes pyytänyt, jotenkin koko ajatus tuntuisi väärältä. Nuoruuteni kului lähinnä lapsenvahtina. Sisaruspuolteni kanssa olenkin paljon läheisempi kuin vanhempieni.
t. nro 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole avioerolapsi, lapseni on. Mies lähti heti lapsen synnyttyä. Sen jälkeen hän on välillä halunnut tavata lasta, välillä on mennyt kuukausia, ettei hänestä kuulu mitään.
Meillä vanhemmilla ei ole hyvät välit. En ole suostunut exän pompoteltavaksi (miehestä ei kuulu puoleen vuoteen mitään, siten yhtäkkiä pitäisi antaa vuoden ikäinen hänelle yöksi, en suostu, riita on valmis tai hän ei tule hakemaan lasta sovittuun aikaan ja sitten ilmoittaa tunnin päästä, että hänen sisko haluaakin nähdä lapsen huomenna klo sejase ja jos en suostu, riitaa). Ex myös haukkuu, huutaa ja kiroilee mulle lapsen kuullen.
Olen miettinyt, miten vaikuttaa lapseen, kun ei ole hänellä käsitystä ydinperheestä. Olen joskus kysynyt, miten hän kokee sen, että hänen isä ei asu meillä. Hän on sanonut, että olisi kiva, jos olisi mukava isä, mitta kun isä huutaa hänelle ja mulle ja on meille vihainen, niin ei sellaisen isän kanssa halua asua.
Kamala tyyppi exäsi. Voimia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.
Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.
Ap
Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.
Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.
Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).
Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).
Ohis.
Nimenomaan näin! On hämmästyttävää miten aikuiset ihmiset pystyvät valehtelemaan itselleen mustan valkoiseksi. Kun totuus on, että eroissa ei yleensä ajatella lapsia tippaakaan, ainoastaan oma napa kiinnostaa.
Itse olen avioerolapsi ja nykyisin jo aikuinen, jolla on omaa perhettä. Vaikka ero sujui sopuisasti, en ole koskaan päässyt siitä yli ja aion tehdä kaikkeni, etten itse joutuisi eroamaan. Itselleni jäi vanhempien erosta turvattomuuden tunne ja sellainen kodin kaipuu, mitä en lapsilleni haluaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.
Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.
Ap
Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.
Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.
Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).
Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).
Ohis.
Nimenomaan näin! On hämmästyttävää miten aikuiset ihmiset pystyvät valehtelemaan itselleen mustan valkoiseksi. Kun totuus on, että eroissa ei yleensä ajatella lapsia tippaakaan, ainoastaan oma napa kiinnostaa.
Se vanhemman syyllisyys on niin raskas kestää, että se halutaan kieltää. Siksi lapsen näkökulma on eräänlainen tabu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap sinulla on väärä lähtökohta. Jis joudut miettimään tuota, niin ero ei ole ratkaisu. Ero on ratkaisu lapsiperheessä vain silloin, kun tiedät sisimmässäsi, ettei sinulla olkuue muuta vaihtoehtoa kuin erota.
Painin sisäisten ristiriitojen kanssa, parisuhde on ollut pitkään pakkasen puolella. En osaa vetää rajaa, mikä on omaa itsekkyyttäni ja mikä on "oikea tapa toimia". Elän elämääni jotenkin puoliteholla, mutta lasteni hyvinvoinnin takia olen valmis tekemään lähes kaikki mahdolliset myönnytykset. En usko, että tilanteen korjaaminen on mahdotonta, vaikka todella vaikeaa se onkin.
Ap
Valitettavasti palstan vastaajat ovat jo lähtökohtaisesti aika vinoutunut otos. Ja monien vastauksista paistaa läpi se, että ero on johtanut toisen vanhemman menettämiseen. Lapsella voi olla yhden hyvän kodin sijaan kaksi hyvää kotia. Olennaista on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja voivat tahoillaan niin hyvin, että heillä riittää aikaa ja energiaa vanhemmuuteen.
Lisäksi kuulostaa hieman ikävältä, että lapset oppivat nykyään kodissasi kylmän suhteen mallia. Myös puolisollasi olisi oikeus tietää, että ajattelet noin. Hänelläkin olisi oikeus intohimoon ja aitoon rakkauteen, jota ei sinulta enää saa.
Minun mielestäni tämä palsta on yleensä nimenomaan siihen suuntaan vinoutunut että ”kun vanhemmat ovat onnellisia, ovat lapsetkin onnellisia” (bingo).
Eli joillakin mystisellä ”onnellisuudella”, kuten myös intohimolla (bingo) perustellaan ihan kaikki lapsen arkea ravisuttavat muutokset. Koska kamalintahan lapsille on se ”kylmän suhteen malli” (bingo).
Ohis.
Nimenomaan näin! On hämmästyttävää miten aikuiset ihmiset pystyvät valehtelemaan itselleen mustan valkoiseksi. Kun totuus on, että eroissa ei yleensä ajatella lapsia tippaakaan, ainoastaan oma napa kiinnostaa.
Jos omaan kotiin meneminen ja kumppanin näkeminen ahdistaa, on syytä asialle tehdä jotakin. Kyllä, siinä ajattelee itseään. Ja silloin todellakin toteutuu tuo ” bingo” ajattelu, että kun itse voi hyvin, niin lapsi voi hyvin. Silloin kun sitä ei ole itse kokenut ( kuten sinä esimerkiksi), on ihan turha moralisoida muita.
Vierailija kirjoitti:
Olin 11-12 kun vanhemmat erosivat. Se oli tähänastisen elämäni (37) suurin kriisi. Pahinta ja traumatisoivinta olivat vanhempien riidat, joista yhä nään painajaisia joihin öisin herään. On vaikea sanoa, miten olisin kokenut eron, jos vanhemmat olisivat pystyneet suojaamaan meidät lapset tuolta sekoilulta.
Riitojen lisäksi sydämeni särki isän etääntyminen, meillä isä oli lempeä ja läheinen vanhempi ja äiti masentunut ja tasapainoton. Kun jäin äidin kanssa, tuntui että jäin "masennuksesta mustaan" kotiin ja valo eli isä kaikkosi elämästäni. Toki vierailin toisinaan isän ja uuden naisensa luona, mutta se oli erilaista, nukkua patjalla kaksion olkkarin lattialla ja olla "tiellä" koko ajan.
Minuun jäi sivullisen ja ylimääräisen leima, ja edelleen en esim. osaa oikein pyytää apua tai koe ansaitsevani mitään huomiota. Eron aikaan sattui asioita joissa minuun kajottiin seksuaalisesti mutta ei olisi tullut mieleenkään pyytää sekaisin olevilta vanhemmiltani apua. Siitä asti olen päätellyt, että pitää pärjätä yksin ja tottunut pitämään kaiken sisälläni. Välillä tämä oireilee minulle masennuksen tapaisesti noiden painajaisten lisäksi, mutta ulospäin olen pärjännyt elämässä kohtuullisen hyvin.
Vanhemmat aina kiittelevät, miten helppo lapsi olen ollut. Itse en noiden kokemusteni vuoksi ole halunnur lapsia hankkia.
N37
Onpa surullinen kertomus. Toivon elämääsi kaikkea hyvää.
Jos nyt avaan omaa tilannettani. Erosin lapseni isästä 15 vuoden yhdessäolon jälkeen. Kyllä yritimme kaikkemme pitääkseemme liiton kasassa. Erosimme ja palasimme yhteenkin tuona aikana. Koin kyllä, että rakkaus loppui. Tietysti ajattelen häntä lämmöllä vieläkin, onhan hänen kanssaan koettu kaikkea ihanaa. Mutta en rakasta. Sinun väitteelläsi, että esim. minä en olisi koskaan rakastanutkaan, en anna minkäänlaista arvoa. Kyllä minä itse tiedän, mitä olen tuntenut ja kokenut ja mitä tunnen ja koen nyt.