Erolapset (myös aikuiset), kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 50+ ja tunnen lukemattomia eronneita naisia. Itsekin olen eronnut ja puhunut eroista paljon, koska olen pohtinut itse paljon sitä, missä menee turhan ja ei.turhan eron raja.

Moni ystävä on myöntänyt eronneensa vähän liian heppoisasti. Sanovat, että olivay jotenkin kyllästyneitä tai halusivat ”jotain parempaa”. Mutta tämä myönnetään aikaisintään, kun erosta on kulunut kymmenisen vuotta.

Toki on niitäkin, jotka sanovat, ettei ollut vaihtoehtoa. Mutta en usko sitä, kun ihmiset sanovat, että ero tapahtuu aina hyvästä syystä.

Eli tapahtuiko omakin erosi ei-hyvästä syystä? 

Ajattelen, että oma eroni oli perimmiltään turha. Ero johtui miehen salasuhteesta. Meidän välillämme oli tunteita, eli kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista herättää henkiin. Tai edes yrittää sitä. Mutta kun sitä ei yritetty, niin ero on ns. turha.

Tästä on jo kauan ja olen ollut vuosia uusissa naimisissakin. En kaipaa mitään, mutta jälkiviisaana minun ei olisi pitänyt lähteä ovet paukkuen. Lasten takia. Toisesta tuli itsetuhoinen.

Itsekin olen ainakin yhdeltä naiselta kuullut, että hänen tuli erottua liian hätäisesti. Oli tajunnut vanhemmiten, kuinka yksinäinen on. Ei mennyt enää uusiin naimisiin. Lastensa tunnelmista en tiedä, olivat jo aikuisia vanhempiensa erottua. Myös nämä ovat avioeronneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1/3 erolapsista ei tapaa toista vanhempaa. Näin myös minun tuttavapiirissä. Ero johtuu usein siitä että isä ei jaksa perhe-elämää vaan haluaa vapauden ja uuden naisystävän ilman lapsia.

70 prosenttia avioeroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ja tämä on siis tilastollinen fakta.

Mitä tapaamisoikeuteen tulee, niin 12-vuotias saa päättää asiasta itse. Eli ei se yksin isästä kiinni ole.

12-vuotiasta pitää kuulla. Hän ei päätä. Vanhemmat päättää. Etävanhemman ei ole koskaan pakko ottaa lasta tapaamiseen. Lähivanhemman on pakko luovuttaa lapsi tapaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Ehjää mummolaa?? Kuin itsekäs voikaan aikuinen ihminen olla. Ei lapsen pillin mukaan tarvitse tanssia koko sen elinikää.

Ja arvaa mitä, mikään ei ole pysyvää. Aikuisen ihmisen on viimeistään ihan hyvä tajuta se. Kaikki muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on joku hirveä tarve ajatella, että näissä tilanteissa on joku yksi ainoa totuus, joka pätee yleisesti jokaiseen erotilanteeseen. Sellaista ei taida olla. Tiedän jo työnikin puolesta lapsia, jotka ovat kokeneet eron suurena helpotuksena, neutraalina tai todella pahana asiana. Myös kaikki välivariaatiot löytyvät. Tilanteet ovat niin moninaiset. Yleisesti sanoisin, että te jotka ette vielä ole perhettä perustaneet, niin miettikää todella tarkkaan ja huolella, että kenen kanssa niitä lapsia lähdette tekemään. Useimmin näissä pahiten kriiisiytyneissä tilanteissa selviää, että ainakin toinen osapuoli on alunperinkin epäillyt, onko se toinen edes se oikea, muttei ole osannut ajoissa viheltää peliä poikki.

Mitä neuvoisit ammattilaisena sellaiselle, joka on siinä iässä että lapset pitäisi tehdä NYT jos aikoo, ja nykyinen mies on takuulla hyvä isä mutta en näe tässä loppuelämän suhdetta. Eli yhteisvanhemmuus toimisi mutta tuskin mikään hirveän pitkä suhde tai ehjä perhe joka asuu yhdessä aina. Kannattaako jättää lapset kokonaan tekemättä, koska muutoin on hirviö kun pitää eroa todennäköisenä?

Minun vanhempani erosivat, kun olin 10-v. Vanhempieni parisuhde oli tosi riitaisa, joten sikäli ero oli helpotus, kodin raskas ilmapiiri helpottui heti. Isälle ja äidille tuli välimatkaa noin 500 km, eli tapasimme isää vain lomilla. Tämä tietenkin vaikutti isäsuhteeseen, joka on on ollut tosi etäinen. Vasta nyt aikuisiällä suhde on ”lämmennyt”. Mutta ei siihen yksin välimatka vaikuttanut, isäni on aina elänyt tietyllä tavalla vain itselleen ja työlleen, ja vasta nyt hänen ollessa eläkkeellä on aikaa/halua muullekin elämälle. Ja olen myös itse omassa mielessäni ”antanut anteeksi”. Erossa eniten vaikutti se, että äidin puolesta koin huolta ja surua. Äiti myös puhui aika avoimesti erosta, liian avoimesti lapselle, siis esimerkiksi isän toisesta suhteesta jne. Äiti ei valehdellut, mutta tottakai vaikutti meihin lapsiin, ja äidin puolesta suututti.

Yritin itse varjella ydinperhettä, mutta valitettavasti suhteeseen tarvitaan kaksi, ja mieheni halusi erota. Olisin itse vielä halunnut yrittää, lastenkin vuoksi, mutta eksäni ei. Eli erosimme lopulta. Olen itse yrittänyt käsitellä eroa niin, että mitään negatiivista en puhu lapsille heidän isästään. En myöskään halua kantaa mitään katkeruutta elämässäni, ja senkin vuoksi olen yrittänyt läpikäydä eron niin, että jatkan tästä oppineena ja käsittelen eron loppuun. En sitä itse olisi valinnut, mutta päätös ei ollut yksin minun. Omat lapseni olisivat luultavasti onnellisempia juurikin siinä ydinperheessä, mutta koska niin ei tapahtunut, yritän taata heille mahdollisimman hyvän elämän. Tästä tunnen surua, siis lasten kannalta perheen rikkoutumisesta, mutta tähän suruunkaan en voi jäädä kiinni, vaan eteenpäin on mentävä. Lapseni ovat vuoroviikoin minulla ja isällään. Jos ajattelisin vain itseäni, en missään tapauksessa heitä haluaisi ”jakaa”. Mutta tämä on esimerkiksi asia, jossa ajattelen lasteni parasta. Kaksi vanhinta oli erottaessa sen ikäisiä, että he itse osasivat jo toivoa, että saavat olla yhtä paljon isällään ja äidillään. Ylipäätään kaikissa lapsiin liittyvissä asioissa eron jälkeen ajattelen, että lapsille on paras, jos vanhemmat pystyvät hoitamaan asiat ilman riitelyä (lasten kuullen). On mekin eksäni kanssa monet kerrat tapeltu, mutta lasten suuntaan yritämme olla mahdollisimman neutraaleja ja puhua toisesta kunnioittavasti.

No, tässä muutamia ajatuksia... Sinä ap tiedät itse parhaiten, mikä teidän tilanteessanne on paras. Omassa entisessä parisuhteessani koen, että ydinperheen puolesta olisi vielä ollut tehtävissä paljon asioita. Nykyään olen uudessa parisuhteessa, jota en todellakaan vaihtaisi pois. Mutta hinta on ollut lasten kannalta kallis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Ehjää mummolaa?? Kuin itsekäs voikaan aikuinen ihminen olla. Ei lapsen pillin mukaan tarvitse tanssia koko sen elinikää.

Ja arvaa mitä, mikään ei ole pysyvää. Aikuisen ihmisen on viimeistään ihan hyvä tajuta se. Kaikki muuttuu.

Sama pisti silmään. Mikä helvetin "ehjä mummola"? Ovatko nämä ihmiset sitä samaa porukkaa, jotka jossain ketjussa joskus itkitvät, kun vanhenevat vanhemmat eivät jaksaneet ylläpitää isoa taloa ja puutarhaa vaan myivät lapsuudenkodin pois? Muistan, että ketju oli todella pitkä aikuisten ihmisten ruikutus siitä, miten nyt eivät voi vierailla vanhemmillaan, kun on niin pieni asunto ja miten vanhemmat ovat niin itsekkäitä, kun eivät hautaan saakka pitäneet lapsuudenkotia. Osa viesteistä oli tosi törkeitä, tyyliin "nyt vanhemmat voivat ihan itse ihmetellä, kun kukaan ei koskaan käy kylässä, kun on niiiiin vähän tilaa".

Vierailija kirjoitti:

En ole ap, mutta itse pohdin myös eroa. Lapset jo 20, 18 ja 12. Mieheni käyttää henkistä väkivaltaa, myös kahteen vanhimpaan lapseen. Ei tietenkään koko ajan, mutta säännöllisesti, liian usein. Riitoja, joissa käytös ei ole hyvää, on paljon.

Henkinen väkivalta on esim. minun tai lasten haukkumista, nimittelyä, räyhäämistä, tavaroiden aggressiivista käsittelyä, mitätöintiä, uhkailua. Tilanne on pahentunut viime vuosina. Apua on haettu kaikki, mitä on saatu, myös lastensuojelusta (eivät pystyneet auttamaan). Kesällä olin turvakodissa ja yritin irrottautua, mutta en saanut asuntoa (Hki).

Apua on haettu, on yritetty, lapsetkin kärsivät. Ero on meillä enää jäljellä oleva vaihtoehto.

Tsemppiä ap!

En usein liputa eron puolesta, mutta kuulostaa, että sinä teet oikein lapsiasi ja itseäsi kohtaan eroamalla miehestä, joka sabotoi teidän kaikkien elämää! Lasten ja sinun mitätöinti on todellakin henkistä väkivaltaa, eikä sitä pidä sietää. Voisinpa auttaa sinua jotenkin. Voimia, sinä pärjäät varmasti paremmin ilman miestä.

Tuskin on olemassa yhtä oikeaa ratkaisua ja kuten on jo sanottu, eron vaikutuksia voi olla todella vaikeaa ennustaa. Oma mielipiteeni asiaan kuitenkin on, että se, miten eron ja eron jälkeisen elämän järjestää, on suurempi asia kuin itse ero. Toki kaikki, myös lapset, ovat yksilöitä ja jos molemmat vanhemmat ovat kovin tärkeitä ja läheisiä, voi ero itsessään jo olla kova pala.

Oma kokemukseni vanhempieni erosta ollessani 17-18 oli aika traumaattinen. Itse ero sujui ihan hyvin, osasin jo suhtautua asiaan neutraalisti ja vanhempani hoitivat sen fiksusti, eivätkä ole koskaan riidelleet ainakaan minun tai sisarukseni kuullen, asia eteni hiljalleen noin vuoden aikana, eikä virallinen ero enää ollut yllätys. Ongelmat alkoivatkin eron jälkeen, kun minun piti jäädä asumaan vanhaan asuntoomme (joka oli samalla myynnissä) isäni kanssa ja äitini muutti sisarukseni kanssa muualle, mutta pian isäni muutti 300km päähän uuden naisystävän luo. Lopputulos oli se, että minä asuin lähes koko lukion viimeisen vuoden myytävänä olevassa omaa huonettani lukuunottamatta tyhjässä omakotitalossa, eikä kummankaan vanhempani luona ollut minulle omaa huonetta. Ymmärtäähän sen siinä mielessä, että olin kohta muuttamassa omilleni opiskelemaan, mutta se tunne, että olin kummankin vanhempien luona vain vieraana ja ainoat tavarani molempien luona olivat ne, jotka sain repussa kannettua mukanani, oli hirveä. Käytännössä tästä tuli vahva hylätyksi tulemisen tunne. Molemmat vanhemmat olivat kiireisiä selvittäessään omaa tilannettaan ja minä vähän niin kuin "unohduin", laskut kyllä maksettiin ja ruokarahaa annettiin, mutta jos en itse mennyt reppureissaamaan vanhempieni luo, niin minua ei nähty eikä hirveästi soiteltukaan. En pystynyt myöskään pitämään tyhjää taloa kotinani, etenkään kun huonekalut (omaa huonettani lukuunottamatta) ja kodinkoneetkin vietiin pois, mikron sain neuvoteltua jätettäväksi jääkaapin ja hellan seuraksi, sekä joitain vanhoja kattiloita jne, että sain tehtyä ruokaa. Kyllähän minun olisi kannattanut avata suuni, mutta en oikein osannut sanoa vaikeassa tilanteessa oleville vanhemmilleni, että minun on huono olla tässä, kun en halunnut kuormittaa heitä lisää. 18-vuotias on kuitenkin oikeasti vielä aika nuori, vaikka virallisesti aikuinen onkin. Helpotus tuli vasta, kun sain opiskelupaikan ja pääsin muuttamaan omaan asuntoon - ihan yhdelle hengelle tarkoitettuun, jossa oli sisustus ja josta ei kenelläkään ollut oikeutta minua käskeä pois näytön ajaksi, vaikka vuokralla olinkin. Vieläkään en pysty kertomaan negatiivisista asioista vanhemmilleni enkä näe heitä kovin usein, vaikka muutoin olenkin ihan hyvissä väleissä heidän kanssaan.

Vanhempieni eduksi on kyllä sanottava, että eronsa he hoitivat järkevästi, eikä minulla ole koskaan ollut ongelmia sen kanssa, että he asuvat nykyään eri osoitteissa. Voisin esimerkiksi kutsua molemmat yhtä aikaa juhliin ja tiedän heidän olevan asiallisia toisilleen, sekä myös toistensa mahdollisille uusille kumppaneille. Koskaan kumpikaan ei ole sanonut minun kuulteni pahaa sanaa toisesta, vaikka tiedän, että äidin teki mieli, kun isä muuttikin pois eikä jäänyt asumaan minun kanssani. Ilman tuota outoon välitilaan putoamistani ero ei olisi juuri vaikuttanut minuun. Ja luulen, etteivät vanhempani vain tajunneet/osanneet nähdä tilannetta, johon minä jäin, enkä minä ollut tarpeeksi rohkea tai fiksu kertomaan asiasta. En siis syytä heitä tapahtuneesta, sillä se ei ollut tahallista, vanhempani yrittivät parhaansa ja ovat ihan järkeviä ja hyviä ihmisiä.

Yllä olevalle. Minulle kävi vähän samansuuntaisesti. Äitini oli yksinhuoltaja aikuisuuteni kynnykselle asti, kunnes tapasi miehen ja muutti hänen luokseen. Minä asuin lapsuudenkodissa yksin siihen asti, kunnes sain opiskelut loppuun ja muutin omaan kotiin. Osa tavaroista muutettiin äidin uuteen kotiin, jonne minulla ei ollut paikkaa. Olin aika pallo hukassa, kun en voinut mihinkään vaikuttaa ja tunsin itseni vähän rasitteeksi siinä tilanteessa.  

Oma äitini erosi syntymäni yhteydessä, ei palannutkaan yhteiseen kotiin. Isäni oli alkoholisti. Olen tästä päätöksestä ollut syvästi kiitollinen, olen saanut rauhallisen lapsuuden. En ole koskaan osannut kaivata ydinperhettä, kun en ole sellaisessa elänyt.

Olin 9 kun vanhempani erosivat. Etäinen isä vaihtui juoppoon isäpuoleen. Älä ota juoppoa miestä vaikka hän olisi kuinka älykäs ja supliikkityyppi.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole väkivaltaa, alkiholismia tai muuta graavia ongelmaa, lasten näkökulmasta on aina parempi, että vanhemmat ovat yhdessä.

Monet perustelevat eron sillä, että lasten ei ole hyvä nähdä parisuhdetta, jossa lempi ei leisku. Lasten kannalta vanhempien intohimolla ei ole merkitystä, heille riittää tavallinen turvallinen arki. Eivät lapset edes halua nähdä vanhempien kuhertelua. Ero on lapselle aina menetys ja negatiivinen asia, jos perheessä ei ole alussa mainittuja vaikeita ongelmia.

Eron jälkeen ne ongelmat usein vasta alkavatkin. Lapset kärsivät ja uusperheet ovat suurimmaksi osaksi hirveitä. Nimenomaan lapselle.

T. Eroperheiden kanssa työskentelevä perheneuvolan täti

Tämä on niin totta. Lisäisin kuitenkin, että ei nuo graavit ongelmatkaan usein katoa lasten elämästä vanhempien eron myötä. Ei se alkoholisti raitistu tai väkivaltainen opi hillitsemään käytöstään, vaan nuo ongelmat saattavat räjähtää avioeron myötä. Eli eron jälkeen se lapsen elämä voi olla tällaisten vanhempien lapsena entistä turvattomampaa.

T. Ongelmaisten eronneiden vanhempien lapsi, joiden kohdalla avioero ei muuttanut mitään parempaan suuntaan

Olin parivuotias eikä jäänyt mitään traumoja itse erosta. Isän uutta tyttöystävää kyllä vihasin aluksi, en tosiaan tiedä miksi. Ovat olleet nyt 21 vuotta yhdessä ja meillä on oikein hyvät välit.

Kaverini vanhemmat erosivat kun tämä oli kymmenen vanha ja hän monesti kertoi miten iso helpotus se oli. Heillä ei koskaan riidelty, mutta se kireys oli kuulemma ihan hirveää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole väkivaltaa, alkiholismia tai muuta graavia ongelmaa, lasten näkökulmasta on aina parempi, että vanhemmat ovat yhdessä.

Monet perustelevat eron sillä, että lasten ei ole hyvä nähdä parisuhdetta, jossa lempi ei leisku. Lasten kannalta vanhempien intohimolla ei ole merkitystä, heille riittää tavallinen turvallinen arki. Eivät lapset edes halua nähdä vanhempien kuhertelua. Ero on lapselle aina menetys ja negatiivinen asia, jos perheessä ei ole alussa mainittuja vaikeita ongelmia.

Eron jälkeen ne ongelmat usein vasta alkavatkin. Lapset kärsivät ja uusperheet ovat suurimmaksi osaksi hirveitä. Nimenomaan lapselle.

T. Eroperheiden kanssa työskentelevä perheneuvolan täti

Tämä on niin totta. Lisäisin kuitenkin, että ei nuo graavit ongelmatkaan usein katoa lasten elämästä vanhempien eron myötä. Ei se alkoholisti raitistu tai väkivaltainen opi hillitsemään käytöstään, vaan nuo ongelmat saattavat räjähtää avioeron myötä. Eli eron jälkeen se lapsen elämä voi olla tällaisten vanhempien lapsena entistä turvattomampaa.

T. Ongelmaisten eronneiden vanhempien lapsi, joiden kohdalla avioero ei muuttanut mitään parempaan suuntaan

Perheneuvolan työntekijällä voi olla hieman vinoutunut näkemys eron vaikutuksista, koska ne ongelmattomat tapaukset eivät sinne hakeudu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Ehjää mummolaa?? Kuin itsekäs voikaan aikuinen ihminen olla. Ei lapsen pillin mukaan tarvitse tanssia koko sen elinikää.

Ja arvaa mitä, mikään ei ole pysyvää. Aikuisen ihmisen on viimeistään ihan hyvä tajuta se. Kaikki muuttuu.

Sama pisti silmään. Mikä helvetin "ehjä mummola"? Ovatko nämä ihmiset sitä samaa porukkaa, jotka jossain ketjussa joskus itkitvät, kun vanhenevat vanhemmat eivät jaksaneet ylläpitää isoa taloa ja puutarhaa vaan myivät lapsuudenkodin pois? Muistan, että ketju oli todella pitkä aikuisten ihmisten ruikutus siitä, miten nyt eivät voi vierailla vanhemmillaan, kun on niin pieni asunto ja miten vanhemmat ovat niin itsekkäitä, kun eivät hautaan saakka pitäneet lapsuudenkotia. Osa viesteistä oli tosi törkeitä, tyyliin "nyt vanhemmat voivat ihan itse ihmetellä, kun kukaan ei koskaan käy kylässä, kun on niiiiin vähän tilaa".

Tässä varmaan se fiilis, että ei riitä lapsuudessa koetut avioerolapsen ongelmat, vaan se kertautuu uudestaan aikuisena omien lasten myötä.

Muistan itse lapsena kaivanneeni perhettä ja aikaa heidän kanssaan. Erityisesti kirpaisi nähdä kavereiden perheiden elämää. Onneksi pääsin aikuisuuteen ja sain sen oman perheen. Tässä vaiheessa huomasin, että niiden onnellisen lapsuuden eläneillä kavereillani oli lapsillensa ihanat mummolat ja apua/tukea, kun taas itse olin jälleen ulkopuolinen tuosta kuviosta.

Tuntui että huono lapsuus vaikuttaa sukupolvien ketjussa eteenpäin. Olisin niin halunnut tarjota omille lapsilleni myös sen onnellisen mummolan, sekä myös olisi ollut ihana saada itsekin apua. Mutta yritin huolehtia, että lapsillani on ne mummot (sillä tasolla kuin pystyvät olemaan läsnä) ottamalla vastuun tuosta lasten ja isovanhempien suhteesta.

Todellakin haluan aikanaan tarjota lastenlapsilleni sen onnellisen mummolan, sekä tukea ja auttaa lasteni vanhemmuutta. Haluan olla lasteni tukenaan ja apunaan myös vaikka ovatkin aikuisia. En koe, että äitiys loppuisi lasteni aikuistuttua. Olen edelleen valmis joustamaan rakkaiden ihmisten vuoksi. Ja lapseni todella ovat minulle sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole väkivaltaa, alkiholismia tai muuta graavia ongelmaa, lasten näkökulmasta on aina parempi, että vanhemmat ovat yhdessä.

Monet perustelevat eron sillä, että lasten ei ole hyvä nähdä parisuhdetta, jossa lempi ei leisku. Lasten kannalta vanhempien intohimolla ei ole merkitystä, heille riittää tavallinen turvallinen arki. Eivät lapset edes halua nähdä vanhempien kuhertelua. Ero on lapselle aina menetys ja negatiivinen asia, jos perheessä ei ole alussa mainittuja vaikeita ongelmia.

Eron jälkeen ne ongelmat usein vasta alkavatkin. Lapset kärsivät ja uusperheet ovat suurimmaksi osaksi hirveitä. Nimenomaan lapselle.

T. Eroperheiden kanssa työskentelevä perheneuvolan täti

Tämä on niin totta. Lisäisin kuitenkin, että ei nuo graavit ongelmatkaan usein katoa lasten elämästä vanhempien eron myötä. Ei se alkoholisti raitistu tai väkivaltainen opi hillitsemään käytöstään, vaan nuo ongelmat saattavat räjähtää avioeron myötä. Eli eron jälkeen se lapsen elämä voi olla tällaisten vanhempien lapsena entistä turvattomampaa.

T. Ongelmaisten eronneiden vanhempien lapsi, joiden kohdalla avioero ei muuttanut mitään parempaan suuntaan

Perheneuvolan työntekijällä voi olla hieman vinoutunut näkemys eron vaikutuksista, koska ne ongelmattomat tapaukset eivät sinne hakeudu.

Eiköhän perheneuvolan työntekijällä ole koulutuksensa ja ammattinsa kautta näkemystä lasten kehityksestä ja tarpeista. Ovat myös varmasti nähneet paljon erilaisia perheitä.

Hyvä, että laitat lasten edun ykkössijalle. Se ei monelle tunnu olevan itsestäänselvää. Jos teitä tuntematta jonkun neuvon voin antaa, niin on aivan ensisijaisen tärkeää, että jos eroatte, niin välit isään pysyvät hyvänä ja molemmat ovat paljon läsnä lasten elämässä. Ja lapsia pitää kuunnella. Se voi tuntua toisesta vanhemmasta pahalta, jos lapset näyttävät viihtyvän paremmin toisen vanhemman kanssa, mutta näitä tunteita EI saa näyttää lapsille. Lapsia ei saa syyllistää mitenkään tilanteesta tai pakottaa jotenkin "valitsemaan puoliaan".

Omat vanhempani erosivat kun olin vielä liian pieni ymmärtämään koko asiaa ja he ovat aina olleet hyvissä väleissä. Olin isän luona viikonloppuisin ja äiti pyöritti arkea. Minulla oli aina kaksi rakastavaa kotia yhden sijasta ja se on tuntunut suurelta rikkaudelta elämässäni. Mutta äitini meni myöhemmin naimisiin toisen miehen kanssa jonka kanssa hän sai siskoni. Siskot olivat muistaakseni 7 ja 13 -vuotiaita, kun he sitten erosivat erittäin riitaisesti. Minä olin juuri ja juuri aikuinen ja seurasin sivusta etäältä. Ero oli siskoilleni todella paha, sillä vanhempansa keskittyivät lähinnä sotimaan toistensa kanssa käyttäen siskojani aseina. En ymmärrä, miten joku voi pistää vihan exäänsä kohtaan lastensa edelle. Siskoni tietty oireilevat tästä yhä monin tavoin ja välit toiseen vanhempaan ovat poikki. Se, miten lapset elävät eron, riippuu siis aivan täysin vanhempien käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Ehjää mummolaa?? Kuin itsekäs voikaan aikuinen ihminen olla. Ei lapsen pillin mukaan tarvitse tanssia koko sen elinikää.

Ja arvaa mitä, mikään ei ole pysyvää. Aikuisen ihmisen on viimeistään ihan hyvä tajuta se. Kaikki muuttuu.

Sama pisti silmään. Mikä helvetin "ehjä mummola"? Ovatko nämä ihmiset sitä samaa porukkaa, jotka jossain ketjussa joskus itkitvät, kun vanhenevat vanhemmat eivät jaksaneet ylläpitää isoa taloa ja puutarhaa vaan myivät lapsuudenkodin pois? Muistan, että ketju oli todella pitkä aikuisten ihmisten ruikutus siitä, miten nyt eivät voi vierailla vanhemmillaan, kun on niin pieni asunto ja miten vanhemmat ovat niin itsekkäitä, kun eivät hautaan saakka pitäneet lapsuudenkotia. Osa viesteistä oli tosi törkeitä, tyyliin "nyt vanhemmat voivat ihan itse ihmetellä, kun kukaan ei koskaan käy kylässä, kun on niiiiin vähän tilaa".

Tässä varmaan se fiilis, että ei riitä lapsuudessa koetut avioerolapsen ongelmat, vaan se kertautuu uudestaan aikuisena omien lasten myötä.

Muistan itse lapsena kaivanneeni perhettä ja aikaa heidän kanssaan. Erityisesti kirpaisi nähdä kavereiden perheiden elämää. Onneksi pääsin aikuisuuteen ja sain sen oman perheen. Tässä vaiheessa huomasin, että niiden onnellisen lapsuuden eläneillä kavereillani oli lapsillensa ihanat mummolat ja apua/tukea, kun taas itse olin jälleen ulkopuolinen tuosta kuviosta.

Tuntui että huono lapsuus vaikuttaa sukupolvien ketjussa eteenpäin. Olisin niin halunnut tarjota omille lapsilleni myös sen onnellisen mummolan, sekä myös olisi ollut ihana saada itsekin apua. Mutta yritin huolehtia, että lapsillani on ne mummot (sillä tasolla kuin pystyvät olemaan läsnä) ottamalla vastuun tuosta lasten ja isovanhempien suhteesta.

Todellakin haluan aikanaan tarjota lastenlapsilleni sen onnellisen mummolan, sekä tukea ja auttaa lasteni vanhemmuutta. Haluan olla lasteni tukenaan ja apunaan myös vaikka ovatkin aikuisia. En koe, että äitiys loppuisi lasteni aikuistuttua. Olen edelleen valmis joustamaan rakkaiden ihmisten vuoksi. Ja lapseni todella ovat minulle sellaisia.

Tuolla ei ole mitään tekemistä vanhempien eron kanssa. Omat vanhempani ovat yhdessä edelleen (en heidän eroaan koskaan edes pelännyt), mutta en ole saanut heiltä mitään tukea vanhemmuuteeni. Myös ex-mieheni vanhemmat olivat tosi etäisiä ja keskittyivät hoitamaan miehen toisen sisaruksen lapsia. Kirjoitat, että kaipasit lapsena perhettä ja yhteistä aikaa. Vai oletko itse kokenut, että eron myötä myös teistä lapsista on erottu eikä kummallakaan vanhemmalla ole ollut kiinnostusta teidän asioihin? Ero ei estä onnellista lapsuutta. Vanhemmat voivat jatkossakin tehdä asioita lastensa kanssa. Kyllä monien ydinperhe-elämä näyttäytyy ulospäin niin hirveänä, etten ymmärrä miksi siitä on pidettävä kiinni. Esimerkiksi ex-mieheni vanhempien muodostama mummola on kaikkea muuta kuin onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole väkivaltaa, alkiholismia tai muuta graavia ongelmaa, lasten näkökulmasta on aina parempi, että vanhemmat ovat yhdessä.

Monet perustelevat eron sillä, että lasten ei ole hyvä nähdä parisuhdetta, jossa lempi ei leisku. Lasten kannalta vanhempien intohimolla ei ole merkitystä, heille riittää tavallinen turvallinen arki. Eivät lapset edes halua nähdä vanhempien kuhertelua. Ero on lapselle aina menetys ja negatiivinen asia, jos perheessä ei ole alussa mainittuja vaikeita ongelmia.

Eron jälkeen ne ongelmat usein vasta alkavatkin. Lapset kärsivät ja uusperheet ovat suurimmaksi osaksi hirveitä. Nimenomaan lapselle.

T. Eroperheiden kanssa työskentelevä perheneuvolan täti

Tämä on niin totta. Lisäisin kuitenkin, että ei nuo graavit ongelmatkaan usein katoa lasten elämästä vanhempien eron myötä. Ei se alkoholisti raitistu tai väkivaltainen opi hillitsemään käytöstään, vaan nuo ongelmat saattavat räjähtää avioeron myötä. Eli eron jälkeen se lapsen elämä voi olla tällaisten vanhempien lapsena entistä turvattomampaa.

T. Ongelmaisten eronneiden vanhempien lapsi, joiden kohdalla avioero ei muuttanut mitään parempaan suuntaan

Perheneuvolan työntekijällä voi olla hieman vinoutunut näkemys eron vaikutuksista, koska ne ongelmattomat tapaukset eivät sinne hakeudu.

Eiköhän perheneuvolan työntekijällä ole koulutuksensa ja ammattinsa kautta näkemystä lasten kehityksestä ja tarpeista. Ovat myös varmasti nähneet paljon erilaisia perheitä.

En tuota asiaa kieltänytkään, mutta kuten totesin, sinne hakeutuu vain ne "rumat erot".

Vierailija kirjoitti:

Näissä vastauksissa tuntuu paistavan läpi huono vanhemmuus eri muodoissaan. Erikoista on se, että jopa ne lapset joiden toinen vanhempi on kuollut lapsuusaikana, pystyvät lähtökohtaisesti muistelemaan lapsuutta hyvällä ja muodostamaan terveitä parisuhteita. Ja jopa hyväksymään jäljelle jääneen puolison uuden kumppanin ja heidän lapset. Eihän se ero itsessään johda hylkäämiseen, alkoholismiin, vieraantumiseen tai heikkoon aikuisiän mielenterveyteen vaan se miten se eron hoitaa ja miten ne lapset hoitaa. Jos vanhemmilla riittää toisilleen myötämielisyyttä ja jo he seisovat henkisesti omilla jaloillaan, ei ero aiheuta sen suurempia traumoja. Mutta se on varmasti niin, että ero voi nostaa niitä persoonan varjopuolia esiin aikuisilla ja silloin lapset liittävät ongelmat juuri siihen eroon. Näköjään aikuisenakin.

Meillä ainakin ero romahdutti vanhempien jaksamisen ja kiinnostuksen meihin lapsiin. Oli sen verran vaikea asia heille, että olivat keskittyneitä itse selviämään.

Tuntuu kornilta odottaa, että erotilanteessa vanhemmilta ”riittää myötämielisyyttä toisilleen” ja että monikaan pystyy hoitamaan eronsa täydellisesti.

Ero on melkein aina trauma ja todella nostaa varjopuolia esille. Eli kyllä minusta ero toi esiin ongelmia esiin, mitä ei olisi ollut ilman eroa.