Miten hyväksyä se ettei koskaan saa ”oikeita vanhempia”?

Edelleen yli 40v iässä lapsellisesti toivon että vanhemmat, narsistiset, kylmät ja pahansuovat, lapsiaan hakanneet hirviöt muuttuisi mukaviksi.
JÄRKI ymmärtää että niin ei tule ikinä käymään mutta miten tunteen saa tottelemaan? Yhä on kaipaus ja lapsellinen turha toive että jospa ne vielä joskus muuttuisi ja edes vähän rakastaisi.
Olen siis ns syntipukki-roolissa, veli kultalapsi.
Ja en ole nyt siis ns äitihullu vaan mun lapsuus on ollut todellista kaltoinkohtelua täynnä.