Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä se ettei koskaan saa ”oikeita vanhempia”?
30.12.2020 |
Edelleen yli 40v iässä lapsellisesti toivon että vanhemmat, narsistiset, kylmät ja pahansuovat, lapsiaan hakanneet hirviöt muuttuisi mukaviksi.
JÄRKI ymmärtää että niin ei tule ikinä käymään mutta miten tunteen saa tottelemaan? Yhä on kaipaus ja lapsellinen turha toive että jospa ne vielä joskus muuttuisi ja edes vähän rakastaisi.
Olen siis ns syntipukki-roolissa, veli kultalapsi.
Ja en ole nyt siis ns äitihullu vaan mun lapsuus on ollut todellista kaltoinkohtelua täynnä.
Kommentit (61)
41/61
|
30.12.2020 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Ole kumminkin tarkka kenelle avaudut - jos avaudut jollekin ystävälle yms.
Itse menin tyhmyyksissäni avautumaan hiukan lapsuudestani ja äidistäni. Sen jälkeen tuttava on ollut närkästynyt minulle kun puhuin pahaa äidistä...äitimyytti elää.
Joo en todellakaan kerro kellekään enää. Kerran perhekerhon äitiporukassa kysyttäessä asiasta kerroin, ja samantien mut suljettiin porukasta ulos. Ihmiset ei kestä kuulla julmuuksista. ap
Kuuluu ihan sosiaalisiin normeihin. Kerrotaan ystäville. Ja kun on itse sinut menneisyytensä kanssa, voi laajentaa. Kun on itse vielä rikki, ei jaeta pahaa oloa. Äitikerhokin sen hyväksyisi, jos itse olisi asian jo käsitellyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä tilanne. Ajatuksesi ovat erittäin ymmärrettäviä, mutta jollain tavalla sinun pitäisi pystyä hyväksymään menneisyys ja lapsuutesi ja se, että sinä et ole sitä itse voinut valita, asiat meni niin kuin meni. Harkitsisin ammattiauttajan kanssa juttelua edes muutaman kerran. Sanoit, että 100 euroa/tunti 1-2 krt viikossa parin vuoden ajan on taloudellisesti liikaa. Mutta olisiko varaa käydä edes muutaman kerran juttelemassa? Se olisi panostus omaan hyvin vointiisi ja kannattaisi varmasti. On kurjaa, että julkisin varoin apua saa vasta, kun on työkyvytön, ei ennalta ehkäisevästi.
sori mut hiukan kiukuttaa tuo sun asenne. Sun pitää mennä psykiatrin pakeille hakemaan se hänen mielipide. Ei sua kotoo haeta terapiaan ja makseta siitä se 80 prossaa minkä kela maksoi myös mulle. Omalle terv. Asemalle yhteydenottoa ja siitä neuvovat miten saat psyk. ajan. Ei ole helppoa eikä nopeaa mutta sen arvoista! Itse 2v terapian jälkeen valmistun vihdoin unelmaammattiini ja olen hyvä äiti lapselleni.
Kyllä Kelan terapia on nimenomaan tarkoitettu niille joilla on työkyvyn menettämisen vaara. Eli jos ap käy psykiatrilla ja saa vaikka masennus diagnoosin niin sitten voi hakea Kelan terapiaa. Työssäkäyvä kaverini sai sitä, mikä hieman vitutti minua kun tää kaveri sanoi ettei oikeastaan tarvitse sitä edes
Näin se on mutta mulla ei ole tuota masennusdiagnoosia, siksi en saa kelan tukemaa terapiaa. Olen liian ”reipas”. Ihmettelen itsekin miten monet saa paljon minun ongelmia ”pienemmillä” huolilla terapiaa, mutta heillä sit ilmeisesti on dg. Ap
Luuletko etten ole muka yrittänyt monta kertaa? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Ole kumminkin tarkka kenelle avaudut - jos avaudut jollekin ystävälle yms.
Itse menin tyhmyyksissäni avautumaan hiukan lapsuudestani ja äidistäni. Sen jälkeen tuttava on ollut närkästynyt minulle kun puhuin pahaa äidistä...äitimyytti elää.
Joo en todellakaan kerro kellekään enää. Kerran perhekerhon äitiporukassa kysyttäessä asiasta kerroin, ja samantien mut suljettiin porukasta ulos. Ihmiset ei kestä kuulla julmuuksista. ap
Kuuluu ihan sosiaalisiin normeihin. Kerrotaan ystäville. Ja kun on itse sinut menneisyytensä kanssa, voi laajentaa. Kun on itse vielä rikki, ei jaeta pahaa oloa. Äitikerhokin sen hyväksyisi, jos itse olisi asian jo käsitellyt.
No olin kyllä käsitellyt ja neutraalisti kerroin asiasta. Mistä sinä olet tietävinäsi miten asiasta puhuttiin? Olit paikalla? ap
Mulla sama tilanne kuin sulla ap.
Kävin seurakunnan terapeutilla juttelemassa, oli täysin ilmaista.
Keholliset menetelmät voi toimia terapiaakin paremmin. Varhaisen lapsuuden kokemukset eivät ole sanallisia vaan kehossa.
Esim rosen-terapia tai vyöhyketerapia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne kuin sulla ap.
Kävin seurakunnan terapeutilla juttelemassa, oli täysin ilmaista.
Seurakunnilla on yleensä vain perheterapia. Ei se ole tällaisiin caseihin. Ohis
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne kuin sulla ap.
Kävin seurakunnan terapeutilla juttelemassa, oli täysin ilmaista.
Miten olet selvinnyt? Oletko osannut luopua (turhasta) toivosta? ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kylmä ja ilkeä äiti muuttui paljon pehmeämmäksi vanhemmiten, nyt on oikein itse herttaisuus kun minä olen aikuinen ja olen saanut oman perheen. Ja tiedätkö, mua sellainen vaan ällöttää. Äiti aiheutti niin paljon vaurioita minulle lapsuudessani, ettei sitä pyyhitä pois käyttäytymällä hyvin nyt kun en enää häntä tarvitse. Asia pitää vaan hyväksyä ja jatkaa elämää vaikka on hieman rikki.
Ei sitä voi pyyhkiä pois. Mutta itse paranet, kun ymmärrät myös mistä äitisi on tullut ja ehkä opit arvostamaan, että hän on oppinut ja kehittynyt. Meille kaikille käy niin.
Pitäisi kai olla ylpeä siitä, että on saanut olla yhtenä askelmana hänen polullaan.
Ei. Vaan ymmärtää että hänkin on ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä tilanne. Ajatuksesi ovat erittäin ymmärrettäviä, mutta jollain tavalla sinun pitäisi pystyä hyväksymään menneisyys ja lapsuutesi ja se, että sinä et ole sitä itse voinut valita, asiat meni niin kuin meni. Harkitsisin ammattiauttajan kanssa juttelua edes muutaman kerran. Sanoit, että 100 euroa/tunti 1-2 krt viikossa parin vuoden ajan on taloudellisesti liikaa. Mutta olisiko varaa käydä edes muutaman kerran juttelemassa? Se olisi panostus omaan hyvin vointiisi ja kannattaisi varmasti. On kurjaa, että julkisin varoin apua saa vasta, kun on työkyvytön, ei ennalta ehkäisevästi.
sori mut hiukan kiukuttaa tuo sun asenne. Sun pitää mennä psykiatrin pakeille hakemaan se hänen mielipide. Ei sua kotoo haeta terapiaan ja makseta siitä se 80 prossaa minkä kela maksoi myös mulle. Omalle terv. Asemalle yhteydenottoa ja siitä neuvovat miten saat psyk. ajan. Ei ole helppoa eikä nopeaa mutta sen arvoista! Itse 2v terapian jälkeen valmistun vihdoin unelmaammattiini ja olen hyvä äiti lapselleni.
Kyllä Kelan terapia on nimenomaan tarkoitettu niille joilla on työkyvyn menettämisen vaara. Eli jos ap käy psykiatrilla ja saa vaikka masennus diagnoosin niin sitten voi hakea Kelan terapiaa. Työssäkäyvä kaverini sai sitä, mikä hieman vitutti minua kun tää kaveri sanoi ettei oikeastaan tarvitse sitä edes
Näin se on mutta mulla ei ole tuota masennusdiagnoosia, siksi en saa kelan tukemaa terapiaa. Olen liian ”reipas”. Ihmettelen itsekin miten monet saa paljon minun ongelmia ”pienemmillä” huolilla terapiaa, mutta heillä sit ilmeisesti on dg. Ap
Luuletko etten ole muka yrittänyt monta kertaa? Ap
Oletko käynyt yksityisellä psykiatrilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä tilanne. Ajatuksesi ovat erittäin ymmärrettäviä, mutta jollain tavalla sinun pitäisi pystyä hyväksymään menneisyys ja lapsuutesi ja se, että sinä et ole sitä itse voinut valita, asiat meni niin kuin meni. Harkitsisin ammattiauttajan kanssa juttelua edes muutaman kerran. Sanoit, että 100 euroa/tunti 1-2 krt viikossa parin vuoden ajan on taloudellisesti liikaa. Mutta olisiko varaa käydä edes muutaman kerran juttelemassa? Se olisi panostus omaan hyvin vointiisi ja kannattaisi varmasti. On kurjaa, että julkisin varoin apua saa vasta, kun on työkyvytön, ei ennalta ehkäisevästi.
sori mut hiukan kiukuttaa tuo sun asenne. Sun pitää mennä psykiatrin pakeille hakemaan se hänen mielipide. Ei sua kotoo haeta terapiaan ja makseta siitä se 80 prossaa minkä kela maksoi myös mulle. Omalle terv. Asemalle yhteydenottoa ja siitä neuvovat miten saat psyk. ajan. Ei ole helppoa eikä nopeaa mutta sen arvoista! Itse 2v terapian jälkeen valmistun vihdoin unelmaammattiini ja olen hyvä äiti lapselleni.
Kyllä Kelan terapia on nimenomaan tarkoitettu niille joilla on työkyvyn menettämisen vaara. Eli jos ap käy psykiatrilla ja saa vaikka masennus diagnoosin niin sitten voi hakea Kelan terapiaa. Työssäkäyvä kaverini sai sitä, mikä hieman vitutti minua kun tää kaveri sanoi ettei oikeastaan tarvitse sitä edes
Näin se on mutta mulla ei ole tuota masennusdiagnoosia, siksi en saa kelan tukemaa terapiaa. Olen liian ”reipas”. Ihmettelen itsekin miten monet saa paljon minun ongelmia ”pienemmillä” huolilla terapiaa, mutta heillä sit ilmeisesti on dg. Ap
Luuletko etten ole muka yrittänyt monta kertaa? Ap
Oletko käynyt yksityisellä psykiatrilla?
No sellaisella minne sain lähetteen työterveyslääkäriltä. Samaa lääkäriketjua. Lisäksi yleislääkärillä eri paikoissa pyytänyt jatkolähetettä, en saa kun olen työkykyinen ja reipas. Ehkä pitää sit ”valittaa” enemmän. En oikein osaa ehkä kertoa tarpeeksi laajasti, kun minun tunteita/kokemuksia ei ole oikein koskaan hyväksytty. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap. Ole kumminkin tarkka kenelle avaudut - jos avaudut jollekin ystävälle yms.
Itse menin tyhmyyksissäni avautumaan hiukan lapsuudestani ja äidistäni. Sen jälkeen tuttava on ollut närkästynyt minulle kun puhuin pahaa äidistä...äitimyytti elää.
Samaa mieltä. Itse kerroin vaikeasta tilanteesta ystävälleni, joka oli sitä mieltä, että en saisi syyllistää äitiäni, sillä äidilläni on varmasti ollut vaikeaa ja pitäisi ymmärtää, että yritti parhaansa.
No toki voihan sitä ajatella noinkin, minun mielestäni ”parhaansa yrittämistä” ei ole se, että juodaan itsensä känniin harvasen päivä vuosikausien ajan, tuoden kotiin juoppomiehiä joiden kanssa tapellaan fyysisesti, melkein poltetaan talo kun kännipäissään sammutaan sohvalle samalla kun ruoka on uunissa ja pieni lapsi nukkuu huoneessaan. Sitten kun herätetään känniläinen niin nauretaan päälle että hupsistakeikkaa mitä kävikään no hehheh onneksi ei käynyt pahemmin. Ja tietysti tällaisella toiminnalla aiheutetaan pahoja traumoja lapsille. Mutta ymmärtäjiähän riittää kaikesta huolimatta. Toki tähän päälle sitten vielä aikuisen lapsen kontrollointi ja syyllistäminen kaikesta mahdollisesta pitkin elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerhoäitien vähättelevät kommentit ja pois vetäytyminen johtuvat luultavasti siitä, että eivät vain omaa vielä niin paljon elämänkokemusta. Ja vieraat asiat tuntuvat monesta herkästi vähän pelottavilta.
Oma tuttavapiirini ainakin koostui siinä iässä ehjistä ja hyvinvoivista perheistä kotoisin olevista äideistä ja ystävistä. Jos olinkin lukenut jonkun kirjan, joka kertoi huumeperheen lapsesta, niin kirjan tapahtumapaikkana oli Amsterdam.
Ja jos joku olisi kertonut viettäneensä lapsuutensa huonoissa oloissa, niin olisin ymmärtänyt sen tarkoittavan jotain sen tasoista kuin että aamupala piti itse ottaa ja tarjolla oli vain yksi lämmin ateria. Ja kurjemmissa oloissa lapset joutuivat jopa pesemään pyykkinsä itse.
Nyt keski-ikäisenä olen oppinut elämästä enemmän ja ymmärrän jo, että jos joku kertoo hurjia juttuja lapsuudestaan, niin se ei olekaan liioittelua.
Jos haluat kertoa lapsuudestasi kerhoäideille, niin siihen voi suhtautua kuin uuden asian opettamiseen. Shokkihoito ei ehkä ole tässä toimivin opetusmetodi.
Vierailija kirjoitti:
Kerhoäitien vähättelevät kommentit ja pois vetäytyminen johtuvat luultavasti siitä, että eivät vain omaa vielä niin paljon elämänkokemusta. Ja vieraat asiat tuntuvat monesta herkästi vähän pelottavilta.
Oma tuttavapiirini ainakin koostui siinä iässä ehjistä ja hyvinvoivista perheistä kotoisin olevista äideistä ja ystävistä. Jos olinkin lukenut jonkun kirjan, joka kertoi huumeperheen lapsesta, niin kirjan tapahtumapaikkana oli Amsterdam.
Ja jos joku olisi kertonut viettäneensä lapsuutensa huonoissa oloissa, niin olisin ymmärtänyt sen tarkoittavan jotain sen tasoista kuin että aamupala piti itse ottaa ja tarjolla oli vain yksi lämmin ateria. Ja kurjemmissa oloissa lapset joutuivat jopa pesemään pyykkinsä itse.
Nyt keski-ikäisenä olen oppinut elämästä enemmän ja ymmärrän jo, että jos joku kertoo hurjia juttuja lapsuudestaan, niin se ei olekaan liioittelua.
Jos haluat kertoa lapsuudestasi kerhoäideille, niin siihen voi suhtautua kuin uuden asian opettamiseen. Shokkihoito ei ehkä ole tässä toimivin opetusmetodi.
Ei kyllä kannata opettaa. Ei niillä ole edes käsitteen tasolla kykyä ymmärtää. Eikä kannata koskaan sanoa että oli huono lapsuus ja huonot vanhemmat, sillä kun juuri luullaan sitä että piti itse siivota ja pyykätä. Ei kukaan edes uskoisi että oma vanhempi yrittää tuhota, kiduttaa, liki tap-paa omaa lastaan. Ei tälle toiminnalle ole edes nimeä. Tai kunnon käsitettä
T. Perheväkivallan uhri, lapsena pahoinpidelty tuhansia kertoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerhoäitien vähättelevät kommentit ja pois vetäytyminen johtuvat luultavasti siitä, että eivät vain omaa vielä niin paljon elämänkokemusta. Ja vieraat asiat tuntuvat monesta herkästi vähän pelottavilta.
Oma tuttavapiirini ainakin koostui siinä iässä ehjistä ja hyvinvoivista perheistä kotoisin olevista äideistä ja ystävistä. Jos olinkin lukenut jonkun kirjan, joka kertoi huumeperheen lapsesta, niin kirjan tapahtumapaikkana oli Amsterdam.
Ja jos joku olisi kertonut viettäneensä lapsuutensa huonoissa oloissa, niin olisin ymmärtänyt sen tarkoittavan jotain sen tasoista kuin että aamupala piti itse ottaa ja tarjolla oli vain yksi lämmin ateria. Ja kurjemmissa oloissa lapset joutuivat jopa pesemään pyykkinsä itse.
Nyt keski-ikäisenä olen oppinut elämästä enemmän ja ymmärrän jo, että jos joku kertoo hurjia juttuja lapsuudestaan, niin se ei olekaan liioittelua.
Jos haluat kertoa lapsuudestasi kerhoäideille, niin siihen voi suhtautua kuin uuden asian opettamiseen. Shokkihoito ei ehkä ole tässä toimivin opetusmetodi.
Kuvailit hienosti sitä naiiviutta ja asian kieltämistä mikä monilla, eritoten naisilla, vallitsee. Siis että huumelapsuus voi olla vain amsterdamissa, perheväkivaltaa vain ulkomailla, ei kellään minun tutulla ole mitään ongelmaa!
Mutta kun on. Perheväkivaltaa on kaikissa sosiaaliluokissa ja tuloluokissa. Poliisit tietää tän parhaiten, kotihälytyksiä on paljon Westendissäkin. Asiaa vähätellään ja ajatellaan että ”ei minun tuttavapiirissä ole sellaista”, juuri siksi että olisi niin TUSKALLISTA tietää. Tuskallista tajuta että kaverini saa turpaansa, naapuri pieksää lastaan, äitikerhon äiti kohtelee julmasti lastaan, työkaveri hakkaa perhettään.
Kivasti kun ulkoistaa asiat niin ei tarvi ajatellakaan niitä.
Olen ulkoisesti itse normaali, akateeminen, menestynyt uralla pitkälle. Kukaan ei tiedä millaisesta rupusakista olen ponnistanut. Ilman mitään apua ja tukea, vanhemmat yrittivät kaikin tavoin estää opintoni ja työntää kaikin tavoin kapuloita rattaisiin. Mua on hakattu, alistettu, nöyryytetty ja häpäisty koko lapsuus ja nuoruus, jotain sellaista mitä perus av mamma ei osaisi edes kuvitellakaan. En ikinä, siis koskaan, kerro tästä kellekään, sillä sehän tulkittaisiin heti turhasta valittamiseksi. Ajatuksella ”mitä se kitisee vaikeasta lapsuidesta, piti ihan läksyt hoitaa ja kotitöissä auttaa eikä saanut uusimpia tietokoneita”.
Kukaan ei voi ymmärtää mitä kuolemanpelkoa ja hätää lapsi kokee kun aikuinen pahoinpitelee. Kun ei tiedä jääkö eloon vai ei. Kun tajuaa että koko oma henki on mielipuolisen luonnevikaisen vanhemman peukalon alla. Kun tajuaa että kukaan ei näe, ei kuule, ei auta, ei pelasta.
Mä en saanut mitään apua koskaan. En lapsena, en nuorena. En aikuisena. Yksin pitänyt kestää tää kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerhoäitien vähättelevät kommentit ja pois vetäytyminen johtuvat luultavasti siitä, että eivät vain omaa vielä niin paljon elämänkokemusta. Ja vieraat asiat tuntuvat monesta herkästi vähän pelottavilta.
Oma tuttavapiirini ainakin koostui siinä iässä ehjistä ja hyvinvoivista perheistä kotoisin olevista äideistä ja ystävistä. Jos olinkin lukenut jonkun kirjan, joka kertoi huumeperheen lapsesta, niin kirjan tapahtumapaikkana oli Amsterdam.
Ja jos joku olisi kertonut viettäneensä lapsuutensa huonoissa oloissa, niin olisin ymmärtänyt sen tarkoittavan jotain sen tasoista kuin että aamupala piti itse ottaa ja tarjolla oli vain yksi lämmin ateria. Ja kurjemmissa oloissa lapset joutuivat jopa pesemään pyykkinsä itse.
Nyt keski-ikäisenä olen oppinut elämästä enemmän ja ymmärrän jo, että jos joku kertoo hurjia juttuja lapsuudestaan, niin se ei olekaan liioittelua.
Jos haluat kertoa lapsuudestasi kerhoäideille, niin siihen voi suhtautua kuin uuden asian opettamiseen. Shokkihoito ei ehkä ole tässä toimivin opetusmetodi.
Ei kyllä kannata opettaa. Ei niillä ole edes käsitteen tasolla kykyä ymmärtää. Eikä kannata koskaan sanoa että oli huono lapsuus ja huonot vanhemmat, sillä kun juuri luullaan sitä että piti itse siivota ja pyykätä. Ei kukaan edes uskoisi että oma vanhempi yrittää tuhota, kiduttaa, liki tap-paa omaa lastaan. Ei tälle toiminnalle ole edes nimeä. Tai kunnon käsitettä
T. Perheväkivallan uhri, lapsena pahoinpidelty tuhansia kertoja.
On muuten jännä, että jos sanoo että mulla on alkkisvanhemmat, en ole väleissä - kaikki ymmärtää mistä on kyse ja nyökkäilee että niin niin, ymmärrän.
Jos sanoo että mulla oli julmat hirviövanhemmat, en ole väleissä - kukaan ei taju, tulee hymähtelyä, silmienpyörittelyä tai sitten alentuvaa ”noh noh, äläpäs nyt liioittele” -kommentointia.
Lapsen kaltoinkohtelulle ja fyysiselle phoinpitelylle ei ole oikein termiä. Termi ”perheväkivalta” vieläpä ymmärretään lähes aina niin että mies hakkaa vaimoa ja väkivalta ei ollenkaan kohdistu lapsiin. (Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa).
Se on myös todella väärä uskomus että lapsia ei enää kuriteta, se mukamas loppui vuonna 1983 kun laki muuttui ja kielsi kurituksen.
Isäukko aikaan nauroi vaan laille, ja tuumasi että minuahan ei mikään laki kiellä pieksämästä eukkoa ja lapsia, lain kunniaksi pieksän vielä entistä kovempaa.!
Noloa ja kummallista oli sekin että sain teininäkin vielä piiskaa. Ällöä.
Lisäksi vielä totean sen että tuo kuritus ei ollut juuri koskaan rangaistus mistään tuhmuudesta. Vaan kun isää stressasi niin purki kiukkunsa lapseen. Keksi syyn omasta päästä jolla oikeutti toimintansa, esim katsoin väärin häneen, läimäytin oven kiinni väärin, nauroin liian kovaa jne.
Tästä pitäisi nykyäänkin puhua enemmän. Esim neuvola ei oikein mitrnkään seulo sitä että kuritetaanko lapsia vai ei. Toki varmaan puututaan jos on näkyviä ruhjeita mutta eipä siitä kyllä kysellä mitenkään. Ehkä pitäisi, siis jotenkin keskustelusävyyn, ei tivaamalla.
Erittäin isolla osalla suomalaisista on luonnevikaiset, julmat, väkivaltaiset vanhemmat (tai usein toinen vanhempi on, ja se toinen alistettu tohveli joka ei uskalla puolustaa lapsiaan vaan antaa luonnevikaisen terrorisoida).
Tietystä ikäluokasta poikkeuksellisen iso osa on persoonallisuushäiriöisiä, jopa 15%. Tästä oli juttua lehdessä jossa psykoterapeuttia haastateltiin, en pysty nyt linkittämään kun en löytänyt sitä googlaten.
Vierailija kirjoitti:
Erittäin isolla osalla suomalaisista on luonnevikaiset, julmat, väkivaltaiset vanhemmat (tai usein toinen vanhempi on, ja se toinen alistettu tohveli joka ei uskalla puolustaa lapsiaan vaan antaa luonnevikaisen terrorisoida).
Tietystä ikäluokasta poikkeuksellisen iso osa on persoonallisuushäiriöisiä, jopa 15%. Tästä oli juttua lehdessä jossa psykoterapeuttia haastateltiin, en pysty nyt linkittämään kun en löytänyt sitä googlaten.
Tämä pitää paikkansa, ei tarvitse ääneen edes sanoa mistä ikäluokasta puhutaan....